Part 2

-- Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, -- vastasin minä kiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka oikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä miestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.

-- Kaikki käy hyvin, Lawrence, -- sanoi Laura, seuratessaan minua tielle. -- Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista ennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi varsin kauan!

-- Amen, -- sanoin minä ja suutelin häntä jäähyväisiksi.

III

Rakkaus vai velvollisuus?

Seuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin rasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi -- sillä kaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin kuitenkin morsiamelleni.

Eräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan kuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan järjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa kosketteleva kenraali Beauregardin kirje.

Vastasin, etten missään tapauksessa tahtonut liittyä heidän sotajoukkoonsa.

-- No, -- sanoi hän, -- sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin toivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta panettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt ottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi saavat ikävyyksiä.

-- Kuka on suositellut minua paikkaan?

-- Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka oli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, -- vastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.

Amos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan, josta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät minulle selkänsä.

Seuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa liittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle näyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.

-- Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, -- sanoi Belle nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta äänessä.

Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin varoituksesta huolimatta.

-- Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä, niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, -- sanoi hän. -- Mene naimisiin tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.

-- Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi kestääkseni sitä.

-- Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka tapauksessa.

-- Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! -- mutisin minä epävarmana.

-- Niin, _nyt_; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: -- sinä et voi vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään puolinaisia toimenpiteitä!

Baxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.

Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa. Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.

Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni. Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään tervehtänyt minua.

Viimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme vanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti -- suureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä. Mutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet meidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme toisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut vielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan voittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.

Belle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut hetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen minulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden asialle osoittamastani laimeudesta, "mutta minun kärsivällisyyteni alkaa loppua", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.

-- No, mitä olette tehnyt minun puolestani? -- kysyin muuttaakseni puheenaihetta.

-- Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan erinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on loistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne ennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin urhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö, etten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän vaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, -- lisäsi hän hiukan ivallisesti.

-- Ja miksi teitte sen _minun_ tähteni, -- ihmisen, joka on melkein vihamielisessä suhteessa teihin?

-- Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani, ja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että te ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan autan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen innokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!

Silloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei sisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen merkitystä.

Kun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani morsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi kyyneletön nyyhkytys.

-- Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen tapahtuvan ainiaaksi, -- sanoi hän vihdoin.

-- Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen luonasi. -- Mutta tule kerallani pohjoiseen -- jätä kaikki nämä ikävyydet!...

-- Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni -- juuri kun he isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!

Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi, mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.

Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:

-- Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä tahdot jättää minut?

-- Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on gentlemanni.

-- Mutta sitä ei ole Amos Pierson, -- sanoi hän tuskaisesti. -- Hän aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.

-- Hän -- ihminen, jota sinä halveksit?

-- Tästä saat todistuksen, -- sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. -- Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin -- nyt sinun täytyy saada asiasta selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. -- Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua, -- joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? -- Tahdotko jäädä -- vai matkustatko?

-- Minä jään!

IV

Tyhjä takinhiha.

Heinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä Etelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin erakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain viettää morsiameni seurassa.

Amos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli sen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun kenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.

Minä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin kerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin edellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien palveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.

Siten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja tappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus minun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme naimisiin -- mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi. Vastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden itsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui suuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.

Sähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian naiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.

Joulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata vieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin -- ainoa ystäväni oli nyt enää uskollinen Caucus.

Laura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen sisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta etelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika osoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein rakkaudentunnustuksiani.

Hänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden ikäisenä, ja Walton majurina -- kuolema vaikutti sen, että ylennykset kävivät ripeämmin.

He eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun jälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta he eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa ei ollut hänen nimeään.

Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan pyörtymäisillään.

-- Arthur, Arthur! -- huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:

-- Arthur, missä on käsivartesi?

-- Sen menetin Fredericksburgissa, -- sanoi poika uupuneella äänellä ja vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.

-- Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, -- änkytti isä, kun taas Laura kalmankalpeana nyyhkytti:

-- Raajarikko koko elämänsä ajaksi!

He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry Waltonin -- hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.

-- Oletko sinäkin haavoittunut? -- kysyin minä.

-- Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta Jumala tietää miten Arthurin käy!

Silloin kuulin Lauran huutavan:

-- Nouda heti lääkäri!

Ja Belle huusi:

-- Arthur on kuolemaisillaan!

Minä hyppäsin hevosen selkään ja huusin tuomarille:

-- Tuon lääkärin niin nopeasti kuin hevoset jaksavat juosta.

Kun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni hän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.

Belle tuli minun luokseni ja virkahti oikealla naisen johdonmukaisuudella:

-- Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella mielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?

-- Hiljaa! -- sanoi Laura astuen väliin. -- Sinä olet kohtuuton, Belle. Lawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän on juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä kaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.

-- Niin, sinä rakastat häntä, sinä! -- huudahti sisar salamoivin silmin; -- sinä rakastat häntä _vieläkin_; mutta nähdessäsi veljesi tyhjän takinhihan -- jos hän tämän jälkeen jää eloon -- olet inhoava tuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! -- lisäsi hän kääntäen meille selkänsä.

-- Suo anteeksi sisarelleni, -- pyysi Laura. -- Hän on vain lapsi, ja hän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.

-- Rakas Laura, -- sanoin minä, -- tunnen aina kunnioitusta sinun omaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos kaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni -- kun ympärilläni on vain vihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi ystävyyteen.

-- Koetan aina ajatella sitä... jos voin.

Samalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri tehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen pelastaa.

-- Mutta käsivarsi! --- sanoi tuomari melkein itkien; -- käsivarsi!

Ja minun sieltä ratsastaessani huusi Belle jälkeeni:

-- Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra Lawrence Bryant!

Huomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun -- ainoastaan yksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.

Käydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle minut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin huudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta hänen esiintymistapansa oli väkinäinen -- hän ei ollut enää sama avomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja rakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä minusta.

Tuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa istuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi majuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan, tiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi ylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi taistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut rakkaan asian vuoksi.

Vihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.

Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.

-- Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.

-- Totut kenties vahinkoon, Arthur, -- sanoin minä osaaottavasti.

-- Niin kenties kävisi, -- sanoi Belle, -- jos joku toinen menisi hänen sijalleen riveihin. -- Ja sitten hän kuiskasi minulle: -- Majuri Walton menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!

Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään noustessaan.

Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen? Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena -- nyt hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?

Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä ketterälle majurille.

Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun intohimoisen levottomuuteni.

-- Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! --- sanoin minä hieman katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken kiihtymyksessä.

-- Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, -- mutisi hän kalveten.

-- Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä alkaen, kun veljesi tuli kotiin, -- vastasin minä kiihtyneenä.

Silloin väri palasi jälleen hänen poskilleen.

-- Siinä teette oikein, herra Bryant -- että muistutatte minua kotiamme kohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! -- sanoi hän ylpeästi. -- Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin sellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan -- että minä olen etelävaltioiden tyttö!

Tämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin mustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:

-- Arvelen majuri Waltonin auttaneen teitä muistamaan sitä asiaa!

-- Niin, sen hän tekikin!

-- Todellakin!

-- Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan maamme puolesta -- Harry Walton samoin kuin toisetkin, -- vastasi hän ylväästi, mutta lisäsi epäröiden: -- Minä olen rakastanut sinua, Lawrence -- Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut sinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme -- niin että _minun_ maani tulisi _sinun_ maaksesi -- mutta nyt -- lisäsi hän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen, ikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, -- mutta nyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla erääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun suvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa vihollisen kanssa!

-- Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! -- huudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet ainiaaksi.

-- Todella rakastanut sinua! -- läähätti hän. -- Miksi sitten sanot sitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja letkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti pitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole alttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden aikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle maksanut!

Näin sanoen hän veti kihlasormuksen sormestaan.

-- Hyvä Jumala, hylkäätkö minut! -- huudahdin minä.

-- Hylkään! Nyt se on tapahtunut -- Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus ei kuulu enää minulle...

Sormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin, joka huusi minulle: -- Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä pakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te yankee!

Hän pui minulle nyrkkiä ja oli kuin raivottaren perikuva.

Ratsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin saanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden verannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta lemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa -- ja paikka tuntui minusta autiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.

V

Liittolaisten salapoliisi.

Jos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta, jonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki pohjoispuolelta -- hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin neljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava saarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta mentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku rannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava Hilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä oli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin vaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.

Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta salaiselta liitolta.

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista -- ne olivat Peytonin tyttäret. Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.

Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.

Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen pitänyt minut muistissaan.

Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani -- tuhat dollaria -- ja panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen mukana -- mutta ei aikaisemmin.

Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria, revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.

Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat, jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan. Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut, rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat vaanimassa karanneita sotilaita.

Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia joku määrä kiskorautaa.