Part 1

KAHDEN TULEN VÄLISSÄ

Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta

Kirj.

ARCHIBALD CLAVERING GUNTER

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kariston 50 pennin romaaneja 89

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

I. Laita matkalaukkusi kuntoon! II. Amos Pierson. III. Rakkaus vai velvollisuus. IV. Tyhjä takinhiha. V. Liittolaisten salapoliisi. VI. Alituomari. VII. Saarronmurtaja. VIII. Lapio vai kivääri. IX. Yöllinen hyökkäys. X. Hän saapui! XI. Punatukkainen neekeri. XII. Tarmokasta suostuttelua. XIII. Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla. XIV. Naisia. XV. Pimeässä maassa. XVI. Onkalotien kautta. XVII. Rivien läpi. XVIII. Kirje, joka merkitsi elämää. XIX. Taistelu sillasta. XX. Missä hän oli. XXI. Kenet minä pelastin.

I

Laita matkalaukkusi kuntoon!

-- Laura -- neiti Peyton -- saanko pyytää ensi valssiin?

-- Saat kyllä, -- ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö tulekin kanssani heti?

Tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle suurelle parvekkeelle.

-- Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, -- sanoi hän vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.

-- Eihän -- tosiaanko?

-- On, Etelä-Karolina on eronnut!

Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi meidän liittoamme.

-- Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! -- huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo lisätodistuksia asiaan.

Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.] päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.

Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen _Itsenäisyyslaulun_, jota sitten seurasi _Sinilippu_. Tämä vaikutti sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän etelävaltioiden lauluun.

-- Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, -- oletko menettänyt äänesi? -- sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.

-- En, -- vastasin minä, -- mutta en osaa tuota laulua.

-- Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, -- jos niin tarvitaan, -- jatkoi hän ivallisesti.

-- Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, -- tokaisi Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.

Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen, jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.

-- Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne, Laura-neiti, -- sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja kylmyyttä; -- mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia, jotka ovat kovakouraisempia.

-- Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, -- huomautin minä.

Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen kiivaan keskustelumme.

-- Oletko kuullut uutista, isä? -- kysyi hänen nuori poikansa Arthur; -- olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!

-- Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, -- sanoi tuomari juhlallisesti.

-- Pelännyt sitä? -- Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!

-- Me teemme kaikin velvollisuutemme, -- sanoi tuomari, -- mutta emme ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.

Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue hajautui.

-- Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! -- kuiskasin erotessamme.

-- Tiedät, että minä rakastan sinua -- tapahtukoonpa mitä hyvänsä, -- vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa taustaa vasten.

Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen, hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.

Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa tehtävääni -- nimittäin miten voittaisin itselleni tytön etelävaltiolaiskodista -- luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen sukulaistensa kanssa -- ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa 1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa, valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui Etelä-Karolinan luopumispäivänä.

Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.

Yleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus, orjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka kiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana -- joskin hän oli mulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin hullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton, hänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.

Istuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin ollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että kansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan -- muulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin panttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, -- muistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni, äsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että luopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, -- silloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi ja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.

Seuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini, pukeutuessaan huutaen seinän takaa:

-- Oletko jo laittanut matkalaukkusi kuntoon?

-- En; mitä tarkoitat?

-- No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat laputtaa pohjoisvaltioihin!

Tapasimme hieman myöhemmin toisemme aamiaispöydässä, ja Baxter jatkoi:

-- Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme! Etelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot seuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun rynnistely alkaa?

-- Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, -- sanoin minä. -- Viihdyn täällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.

-- Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena kuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään eräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut oikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen arvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun täytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, -- sillä tämä liike merkitsee _sotaa_, näetkös!

-- _Sotaa?_

-- Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, -- sanoi Baxter ja kuiskasi korvaani:

-- Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan --- sotavarustuksia meidän nokkamme edessä...

Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin piiritykseen ja pommitukseen.

-- Se on sotaa, -- jatkoi hän, -- viheliäistä, ilkeää, veristä kansalaissotaa. Sinun täytyy valita -- meidän puolellemme tahi toiselle puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!

-- No, minä jään joka tapauksessa kunnes...

-- Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on etelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies -- Jumala teitä auttakoon.

Ja sitten Baxter meni työhönsä rautatiehallitukseen.

Istuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi lukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli kihlatultani ja kuului seuraavasti:

"Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa. Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut pyytämään sinua saapuville viipymättä -- huomenna saattaa olla myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi."

Mitä oli nyt saattanut tapahtua? Sitä en käsittänyt. Mutta yhdestä asiasta minä olin varma: että morsiameni rakasti minua. Ja nuoruuden toivehikkuuden ansiosta minä tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin pilviä kasaantui tulevaisuuteni taivaalle.

Ennenkuin minä illalla ehdin tuomarin kauniille kesäasunnolle, kohtasin neiti Bellen, joka hattu kädessään tuli puistokäytävällä juosten minua vastaan.

-- Laura on kertonut kaikkityyni, -- huusi hän suloisella etelämaisella murteellaan.

-- Tosiaanko! -- mutisin hämmästyneenä.

-- Onpa kylläkin -- että te tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Näettekös, tytön täytyy aina uskoa salaisuutensa jollekulle, ja kun äiti nyt on kuollut, niin minä saan olla hänen sijaisensa; -- ja minä olen kovin iloissani, kun teistä tulee meikäläisiä. Olen aina sanonut, että herra Bryant oli aivan liian hyvä kuuluakseen noihin kauheihin _mustiin tasavaltalaisiin_ -- niin juuri sanoin!

-- Minä en ole koskaan kuulunut niihin "mustiin tasavaltalaisiin", joista te puhutte.

-- On olemassa ainoastaan yksi laji mustia tasavaltalaisia: ne jotka tahtovat poistaa orjuuden. Voi, miten minä vihaan heitä! He tahtovat syöstä taloutemme perikatoon ja riistää meiltä palvelijamme, jotka meitä rakastavat. -- Ajatelkaapa, että he tahtoisivat eroittaa vanhan Chloe-muorin minusta, vaikka hän pitää minusta niin paljon! Minä puhuin tuolle raukalle, mitä nuo pohjoisvaltioiden viheliäiset ihmiset tahtovat tehdä, ja sitten hän itki koko yön. Mutta tehän olette kääntynyt, te -- ja nyt te tietysti tahdotte tavata Lauraa -- tiedän hänen teitä odottavan, -- lisäsi tyttö, katseessaan veitikkamainen ilme. -- Hän on tuolla puutarhassa. Tule tänne, Caesar, ja pidä huoli herra Bryantin hevosesta!

Näin valkoisen hatun vilahtavan puutarhassa ja huomasin morsiameni istuvan kirje kädessään penkillä ja tuijottavan Columbiaan vievälle tielle. Hän ei ollut varmaankaan nähnyt minun tulevan ja odotti hermostuneessa jännityksessä.

Mies tuntee helposti turhamaisuuttaan hivelevän, kun näkee kauniin morsiamensa; ja niin oli tosiaan minunkin laitani havaitessani Laura Peytonin, sillä kauniimpi ilmestys ei ollut koskaan kohdannut katsettani.

Ilma oli vielä lämmin, ja tyttö oli kuin kesän kuva istuessaan vaaleassa hameessaan, valkoinen hattu vieressään penkillä. Hän oli etukumarassa ja tähysti tielle, tavoittaen nähdäkseen _minua_ -- katseessaan koko kaipauksien maailma.

Mutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän näytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin kiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan -- suoden minulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen -- ja rutisti kirjeen käteensä. Hän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.

Mutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä; hän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: "Lawrence!" -- ja sitte hän lensi syliini.

-- Tiesin sinun tulevan! -- hän sanoi.

-- Miksi olit levoton? -- kysyin minä.

-- Tämä kirje, -- sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin: -- Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään huomenna!

-- Amos Pierson, puuvilla-pohatta! -- huudahdin minä hämmästyneenä.

-- Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna oleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen -- pelkään, että hän on jotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.

-- Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa tyttäreensä sellaisessa tapauksessa?

-- En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen ylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä tulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence, minä tunnen hänen luonteensa, -- _kavahda Amos Piersonia!_

II

Amos Pierson.

-- Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia kosijoitasi -- Harry Waltonia esimerkiksi? -- sanoin minä ja tartuin hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.

-- Siksi että Harry Walton on kunnon mies -- hieman kiivas, mutta aina ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa. Hän pistää sinua vielä selkään!

-- Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos Piersonin kuin Harry Waltönin -- viisikymmen-vuotias ei ole vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, -- sanoin minä nauraen, hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.

-- Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana, niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, -- änkytti hän punastuen, -- olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme naimisissa!...

Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?

-- Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään toivoa?

-- Niin, kerta kaikkiaan!

Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.

-- Mielenkiintoisia uutisia? -- kysyin minä.

-- Murheellisia uutisia, -- vastasi hän. -- Viranomaiset ovat mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika --

Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi huoaten: -- Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin. Hänestä minä olen pahoillani... Jumala yksin tietää, kuinka tämä kehittyy koskemaan kotiani!

Se antoi minulle tilaisuuden tokaista:

-- Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti...

-- Ah!

-- Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.

Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.

-- Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa _nykyisissä_ olosuhteissa?

-- Kyllä, niin pian kuin mahdollista, -- vastasin minä. -- Te tunnette, mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen elämänurastaan.

-- Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, -- sanoi tuo vanha kelpo mies, -- mutta se poikkeusasema, jossa te olette meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla olisin siunannut.

-- Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina onkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? -- kysyin niinä kiivaasti.

-- Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni kahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat keskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain välillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon täytyy seurata miestään, -- sanoi hän pontevasti. -- Minä luulen, että tyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa ratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen mieltymyksen, jota te tunnette toisiinne -- tehän olette sekä nuoria että vilkkaita... Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää ilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! -- Jos silloin minun tyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin -- jollei --

-- Jollei? -- kysyin minä kiihkeästi.

-- Jollei... No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt saatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan tyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut, kunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun... Jumala tietää, että minä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja vastaan! -- huudahti hän vaistomaisesti.

-- Ah, te olette siis unioonin miehiä?

-- Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman valtioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni kaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun sen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja sitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla olette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun yksityinen arvonantoni, herra Bryant, -- sanoi hän lopuksi ja puristi kättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja onnettomana.

-- Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn tyttärenne luona? -- kysyin.

-- Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte _ystävänä_, -- vastasi tuomari jatkaen lukemistaan.

Eteisessä kohtasin Arthur Peytonin.

-- Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? -- huudahti hän. -- Wade Hampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot käyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina. Silloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi Walton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan... Mutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä, jollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä antanut kieltävän vastauksen? -- kysyi Laura puutarhassa.

-- Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.

--' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.

-- Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme -- saatatko tehdä sen? -- kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.

-- Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! -- Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.

-- Minulle myöskin! -- kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria, kihloihin joutuneita naisia.

-- Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, -- sanoi Laura vihdoin ja kalpeni, -- sillä tuo mies on tekevä parhaansa estääkseen meidän aiettamme.

Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.

Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava, teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia, torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori, kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun matkaa isäntänsä jäljessä.

Laura oli mennyt isänsä luokse, mutta Belle kuiskasi minun korvaani:

-- Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen, silloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.

Mutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti hänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:

-- Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti Belle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden lurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän kurituksen ja kerta kaikkiaan!

Tämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse oli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä; mutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen, jotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä kauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja verenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan -- jonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt tahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että useimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi päällysmiehinä -- ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään ihmissydämen hellempiä tunteita.

Pierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja noussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla lihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä pidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden seuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin pohjoisvaltioista.

Neiti Belle vastasi hänelle terävästi:

-- Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat olemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian asujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta tasavaltalainen -- herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.

Olin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä puhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.

-- Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa merkillisyydeksi, -- sanoi Pierson irvistäen.

-- Niin, jos todella olisin sitä, -- vastasin minä hieman kiihtyneenä, sillä mies suututti minua.

-- Vai niin, te ette siis olekaan kääntynyt?

-- Onpa kylläkin, -- sanoi Belle nauraen, -- Laura on hänet käännyttänyt.

-- Laura? -- sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. -- Mitä Lauralla on siinä asiassa tekemistä?

-- Sen kai saatte aikanaan nähdä, -- sanoi Belle nauraen. -- Hän tuli tänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla etelävaltioiden asukkaaksi, -- tulla erääksi meikäläisistä, jos...

-- Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat sukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä, että uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, -- huomautin minä.

-- Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, -- sanoi Pierson nauraen ja näytti hampaitaan. -- Hyvä, minä olen valmis nielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän pyhällä eteläisellä maallamme.