Chapter 9

»Mitä on elämä?» jatkoi Swart. »Ajatteles että kahdeksan päivää takaperin me ajoimme tästä omilla rattaillamme, ja kukapa silloin olisi voinut uskoa, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa,--aivan kuin kaksi sammakkoa! No, minun puolestani satakoon miten paljon tahansa. Kun vain *se* olisi pian ohitse!»

»Niin minäkin ajattelen», sanoi Witt, »kun vain *se* olisi pian ohitse!»

»Mitä on elämä?» sanoi Swart vielä kerran. »Se on kuin aura ilman terää, harava ilman piitä, koira ilman häntää. Ja minä todistan sen sinulle: Tänään me voisimme olla ties miten kaukana, ja kuitenkin me istumme tässä rankkasateessa kuin kaksi ukulia.»

»Sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Tässä me istumme odotellen, että sade menisi ohitse. Herra ties, kuinka kauan me saamme istua tässä.--Muuten olen minäkin tehnyt havaintoja. Sanoppa, kuinka on mahdollista, että minulla on molemmissa jaloissani saappaat, ja että minulta kuitenkin puuttuu toinen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?»

»Sinun sukkasi? Mitä? Oletko sinä järjiltäsi? Saappaat ovat jaloissasi, ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa. Voihan siitä ihan menettää järkensä. Tämäpä taas on kaunis juttu!»

»Samaa minäkin. Se on varma asia. Enkä minä lainkaan voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua; olenhan minä aina niin varovainen.»

»Älä sinä turhia kehu!» sanoi Swart. »Sinä olet kuin pikku lapsi kaikissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, sillä muuten sinä olisit vihdoin menettänyt kaiken mitä sinulla on: pitkät korvat päästäsi, ja vihdoin kai itse pääsikin. Voiko kukaan ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jaloissaan, hukkaa sukkansa. Ei, se...»

XXIII.

Ukkojen näin mietiskellessä tämän elämän toilauksia kiiruhtivat Kalle ja Frits nopein askelin kylään. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits astui niin nopeasti, että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä viipynyt kauaa ennenkuin he olivat mäellä, johon näkyi koko kylä.

He näkivät edessään rakkaat kotinsa.

Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempiensa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin ajatellessa, että yhdessä noista olkikattoisista majoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertyä kaulallemme ja estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.

Niin sykki myös Frits Swartin sydän hänen nähdessään kotikylän leviävän edessään ja eroittaessaan isänsä talon olkikaton puiden oksien välistä. Se sydän oli ollut niin kylmä hänen vaeltaessaan ulkona avarassa maailmassa; kuinka kiireesti se nyt sykkikään, kun hän katseli vanhaa kotitaloa. Kuinka ihana olikaan tuo olkikattoinen talo puutarhoineen, kotieläimineen, ympärillä lainehtivine viljapeltoineen! Semmoinen talo oli parasta maailmassa.

He lähestyivät kotoa yhä enemmän. He tulivat tienhaaraan, ja siinä he erosivat. Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin kapeaa kujaa, joka johti hänen kotiinsa.

Hän pysähtyi lukkarin puutarhan luona.

Mahtaisikohan Dorotea olla näkösällä?

Hän katsahti oksien välitse puutarhaan. Vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin mistään hän ei keksinyt Doroteaa.

Voi sinua tyhmää poikaa! Eihän Dorotea siellä sateessa istunut, nythän satoi!

Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian seisoi hän kotipihalla.

Siellä oli kaikki niin hiljaista ja rauhallista; ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan; sadepisarat putoilivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle--ja kas, samalla juoksi vanha Vahti ulos ja hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. »Oletko sinä hullu, vanha toveri? Etkö sinä tunne isäntääsi enää?» No, nyt se sentään näki, kuka se oli, ja se rupesi hyppelemään ilosta niin korkealle kuin vanhat jalat sallivat, juoksi haukkuen hänen ympärillään, hyppäsi hänen rintaansa vasten, ja joka karva sen vanhassa hännässä näytti huutavan: »Hurraa! meidän Frits on tullut kotiin!»

Frits meni porstuaan, mutta sielläkään ei ollut ketään. Hän meni tuvan ovelle, nosti sen säppiä ja avattuaan oven näki hän Dorotean istuvan ikkunan ääressä ja äitinsä hänen vieressään. Äiti oli pannut käsivartensa tytön kaulalle ja taputteli häntä poskelle ja oli niin syventynyt keskusteluun, ettei kuullut poikansa tuloa.

»Ole huoleti, rakas Dorotea», sanoi hän, »kyllä minä ukon opetan, kunhan hän palaa takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on vienyt pojan meiltä, ja hän saa myös toimittaa hänet takaisin, ja jollei hän tahdo, niin rupean minä laulamaan hänelle semmoista virttä, että hän tulee lauhkeaksi kuin lammas!»

Yhtäkkiä hän huomasi Fritsin.

»Herra Jeesus, Dorotea», huusi hän, »tuossahan on Frits aivan kuin ilmielävänä. Frits, poikani, puhu, oletko se sinä, vai kummitteletko sinä?

»Kyllä se olen minä, äiti!»

»Mistä sinä tulet? Miten olet päässyt ovesta sisälle?»

Ja eukko hyppäsi hänen kaulaansa, suuteli häntä niin että paukahti ja kysyi ehtimiseen:

»Mutta, Frits, mistä sinä tulet? Kerro nyt, miten kaikki on tapahtunut! Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotiin? Ja missä ovat naapuri Witt ja Kalle?--Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa? Mikset sinä mene suutelemaan häntä, pöllö?»

Dorotea seisoi siinä riemullisen hämmästyksen valtaamana ja ihana loiste väikkyi hänen silmissään, mutta sitten ujous tuli ja maalasi hänen poskilleen helakat ruusut. Hänestä tuntui kuin taivas olisi ollut avoinna, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle: »Pysähdy, mene takaisin! Taivas ei ole ihmislapsia varten!» Sitten oli kuin olisi hän ollut aavalla merellä ja aallot riehuivat hänen ympärillään milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Ja myrsky kiidätti pilviä, joista satoi sankkoja raekuuroja. Mutta rauhallinen, hymyilevä satama oli lähellä, se viittasi häntä luokseen ja kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat, ja ääni sanoi: »Tule, lapsiparka! Myrsky on ohitse!»

Frits ei koskaan olisi voinut uneksiakaan saavansa tällaista vastaanottoa. Hänen oma äitinsä käski häntä suutelemaan Doroteaa! Mutta kun hän aikoi noudattaa käskyä ja syleillä tyttöä, syöksyi eukko väliin ja erotti heidät.

»Poika», sanoi hän, »mitä sinä ajattelet? Sinä tahdot syleillä Doroteaa, vaikka olet läpimärkä. Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi! Minä kyllä tiedän mitä kastuminen voi merkitä!--Mutta hyvä isä, minähän en ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo jotain syödäksesi. Sinulla on varmaan hyvin nälkä?»

Eukko juoksi keittiöön. Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden tuvassa, ja jos suu ei mitään puhunut, niin puhuivatpa kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuserrus, ja Dorotean pieni ruususuu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet lähemmä itseään, ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta saman kysymyksen, ja Dorotea loi silmänsä maahan ja antoi aina saman vastauksen.

Niin he istuivat siinä ikionnellisina haastellen rakkauden autuasta kieltä, he lauloivat tuota vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on laulettu oikeaan aikaan, soipi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen laulaa vain kerran elämässään.

* * * * *

Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan. Hän oli kyllä kiirehtinyt minkä oli voinut, mutta onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits tarvitsi jotain lämmintäkin syödäksensä, ja se häntä oli pidättänyt niin kauan keittiössä.

»Kas niin, Frits-poikaseni, syö nyt! Syö nyt niin paljon kuin suinkin jaksat! Sinä raukka et ehkä ole saanut mitään suuhusi koko päivänä?-- Ei mutta katsos, Dorotea, katsos vaan eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi, poikani!--Lihamakkara on juuri otettu savustumasta ja minun munapuuroani sinun myös pitää maistaa! Missä isäsi on? Missä hän viipyy? Nyt minä olen kysynyt sitä sinulta jumala ties kuinka monta kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!»

»Te voitte olla huoletta, äiti! Kyllä isä tulee.--Eihän hän vielä koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle», vastasi Frits.

Niin he nyt istuivat haastellen ja jaaritellen, kysellen ja vastaillen, ja niinpä viimein illan hämärtyessä kuului askelia eteisestä, ovi aukeni ja ukko Swart tuli varovaisesti hiipien sisälle ja vilkuili ympärilleen arasti kuin vanha vaivainen syntinen. Mutta kun hän oli kunnolla päässyt sisälle, niin hän piilottautui lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut tiellä ja tuonut mukanaan vastaanottamaan ensimäistä ryöppyä.

»Hyvää iltaa!» sanoi lukkari

»Hyvää iltaa!» sanoi ukko Swart. »Te olette kai kaikki terveinä? Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herran isä, kuinka nyt sataa; minä olen märkä kuin uitettu koira!»

»Se on oikein sinulle, senkin maankiertäjä», sanoi Swartin emäntä. »Mutta minkätähden sinä annoit Fritsin juosta yksin kotiin? Minkätähden te ette tulleet yhdessä?»

»Sen tein minä vain hyvyydestä ja sulasta rakkaudesta sinuun», sanoi ukko. »Olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinun terveyteesi, jos olisin tullut aivan äkkiarvaamatta, ilmoittamatta tulostani edeltäpäin. Sinä ehkä olisit voinut kuolla pelkästä ilosta!»

»Niin pahasti, luullakseni, minulle sentään ei olisi käynyt», sanoi eukko. »Mutta ettekö tahtoisi tulla minun kanssani vähän tänne syrjemmä, naapuri? Minulla olisi kana kynittävänä teidän kanssanne», sanoi hän lukkarille, vetäen hänet mukanaan tuvannurkkaan.

Eukko kertoi siellä lukkarille, että hän oli tehnyt semmoisen päätöksen, että Frits ja Dorotea menisivät naimisiin.

»Ja, naapuri», sanoi hän, »saattepa nähdä, että minä kyllä saan asian päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa semmoisella voimalla hänen kulkulaisuudestaan, että hän kyllä taipuu.»

Vastakkaisessa nurkassa seisoivat Swart ja Frits keskustellen.

»Minä tunnen itseni murheelliseksi kuin katumussunnuntaina», sanoi ukko, »ja näetkös, jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei asia siitä vähääkään parane. Lukkarin minä ehkä voisin saada taipumaan, mutta äitisi tulee olemaan uppiniskainen kuin synti; sen saat nähdä!»

»Ah, isä----»

»Älä puhukaan, ei siitä ole mitään apua! Jos tätä kirottua matkaa ei olisi ollut,--hän tulee sillä minua kiduttamaan kuolinpäivääni saakka. Kas, nyt tulee hän lukkarin kanssa suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt myrsky alkaa!»

Frits meni Dorotean luo ja poistui hänen kanssaan huoneesta.

Eukko asettui nyt miehensä eteen kädet puuskassa. Lukkari seisoi vieressä jokainen hiuskarva pystyssä, ja Swart alkoi tuntea itsensä hyvin nöyräksi ja katuvaiseksi.

»No, eukkoseni, älä nyt huoli olla vihoissasi! Annetaan asian olla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Sinä maankiertäjä! Sinä komeljanttari! Onko se enää laitaa, että vanha mies lähtee huvikseen kuleksimaan ympäri maailmaa ja kuluttamaan rahaa ja ottaa vielä päälle päätteeksi viattoman lapsi-raukan mukaansa! Vai etkö sinä ole vienyt pois minun ainoata lastani, häh?»

»Mutta rakas....»

»Suus kiinni, sanon minä! Luulenpa, ettet sinä enää edes osaa hävetäkään. Tahdotko sinä vielä kaiken lisäksi olla hävytön minua kohtaan?»

»Tämäpä vasta hauska juttu! Minä tulen kotiin läpimärkänä, ja sitten...»

»Etkös tuki kitaasi, sanon minä! Sinä olet nyt saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älyinesi ja 'mielipiteinesi.' Sinä olet nyt käynyt suurissa kaupungeissa, sinä olet opettanut lapselle korkeampaa maanviljelystä, nyt sinä olet yhtä hyvä kuin se Güstrowin typerä yhdistys, joka tietää, kuinka ulkomailla sontaa luodaan--sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä--ja nyt sinä sitten istut ja töllistelet siinä senkin, senkin--viides pyörä! Nyt olet *sinä* saanut tahtosi perille, ja nyt on *minun* vuoroni. Minä en tämän enempää tahdo puhua sinun matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos vielä kerran saat sellaisen hullutuksen tyhmään kalloosi, niin saatpa, sanon, saatpa sen maksaa kalliisti!--Ja nyt on minun tahtoni, että Frits menee naimisiin ja että hän nai lukkarin Dorotean, ja siihen sinä saat nyt luvan taipua; muuten nousee semmoinen rajuilma, jollaista et vielä koskaan ole nähnyt!»

»Hyvä, eukkoseni, hyvä! Minä suostun herran nimessä! Frits ja minä olemmekin jo sopin...»

»No, sepä kaunista!--Vai niin! Te teette sopimuksia keskenänne ja teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en tiedä mitään!»

»No, no, eukko, älä nyt kajoa siihen! Lukkari seisoo tässä; kysykäämme häneltä, suostuuko hän siihen, että Frits nai hänen tyttärensä.--No, mitä te sanotte, naapuri?»

»Mitä minä sanon», sanoi lukkari. »Minä sanon, että se on minulle suuri kunnia, ja minä annan suostumukseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla olisi ollut niin paljon iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myöskin, että kysyipä hän siltä pojalta mitä tahansa piplianhistoriasta ja katkismuksesta, niin aina hän vastasi paikalleen. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt häntä etevämpi, ja kirjoituksessa myöskin, ja Kalle osasi paremmin prameilla--hän piti siihen aikaan lakkia kallellaan--mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi, ja senvuoksi minä annan suostumukseni Dorotean nimessä. Saakoot he toisensa. Surun kalvava mato on viime aikoina niin jäytänyt Dorotean sydäntä. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia, että asia päättyi näin hyvin!»

XXIV.

Kaikki oli siis selvillä.

Syys läheni, ja kellertävä, teräinen vilja aaltoili pellolla odottaen leikkaajain sirppejä. Ja muuanna päivänä sirpit tulivat ja vilja leikattiin.

Frits leikkasi ja Dorotea sitoi lyhteelle, ja kun tyttö ei välistä jaksanut seurata rotevaa leikkuumiestä, laski Frits sirpin kuhilaalle ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.

Kun lyhteet kuhilaissa olivat kuivaneet ja olivat ajettavat riiheen, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin olisi hän tottunut siihen lapsuudesta pitäen.

Ukko Swart hymyili ja hieroi tyytyväisenä kouriaan.

»Äiti hoi», huusi hän, »tules tänne katsomaan tätä kuormaa ja sano, onko ketään, joka voisi tehdä sen paremmin? Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!»

»Ei», vastasi eukko. »Kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin kelpo kuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa koreita lauluja ja lukea ja kirjoittaa kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei ole toista koko maailmassa!

»Siinä sinä olet oikeassa, naapurin emäntä», sanoi Witt. »Enkö minä aina ole sanonut sitä? Soisinpa todellakin, että hän olisi *minun* miniäni, että Kalle olisi ottanut hänet!»

»Se olisi ollut paha tytölle; hän on liian hyvä Kallelle», sanoi Swart. »Ei, naapuri, hän on ja tulee aina olemaan *minun* miniäni!»

Elonkorjuu oli ohi.

Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa vain nähdäkseen pitkältäkö vielä oli ensimäiseen perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.

»Katsos», sanoi ukko Swart, »kuinka poika on muuttunut. Päivät pitkät hän nyt vain tutkii almanakkaa, jota hän ei koskaan ennen käskemättä tehnyt!»

»Oppia ikä kaikki», vastasi lukkari. »Ja almanakkaa hän tutkii varmaankin saadakseen selville tuleeko nyt sopivia ilmoja ajaa odelmaheinää korjuuseen.»

Sunnuntai tuli.

Kirkonkellot soivat kun Frits ja Dorotea rinnatusten astuivat kirkkoon. Tänään, oli hääpäivä. Schultz ja Bolt ja Suhr ja Witt ja muut naapurit astuivat vaimoineen heidän jälestään.

Kellot helkähtivät niin tavattoman soinnukkaasti ja ihanasti tänään.

»Kuulkaas vaan, kuinka lukkari osaa tänään soittaa kuinka hyvä tahti hänellä on! Mutta nytpä onkin Dorotean hääpäivä!»

Kun he tulivat kirkon portille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.

»Mitä nyt on tapahtunut?» kysyttiin toinen toiseltaan.

Nähtiin kuinka Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.

»Voi, minun Jumalani, että näin piti käydä, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla minä kerran käyttäydyin niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko antaa minulle sitä koskaan anteeksi?»

»Sydämestäni sen voin!» sanoi Dorotea ja kiersi kätensä eukon kaulalle, ja Frits hyväili ja lohdutteli häntä myös, sanoen, että äidin sopii olla huoleti, kyllä Dorotea jo kauan sitten oli antanut kaikki anteeksi.

»Niin, naapuri», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »häneen menee välistä ilmetty paholainen, mutta minä sanon sinulle, naapuri, että hänen sydämensä on oikeata tavaraa!»

He menivät kirkkoon.

Pappi seisoi jo alttarilla eikä kestänyt kauaa ennenkuin lukkarikin tuli. Kiire hänellä oli, herra paratkoon. Pientä hölkkää juosten saapui hän ja pyyhkieli hikeä otsaltaan. Mikä juhlallisuus lukkarin olemuksessa! Mikä ryhti! Mutta tänään hän edustikin kahta ominaisuuttansa: isää ja lukkaria.

Pastori piti vihkimäpuheensa. Hän puhui iloista ja suruista, jotka hääparia tulisivat avioliiton aikana kohtaamaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettöminä toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoivatko he rakastaa toisiaan niin myötä-kuin vastoinkäymisessä, kuului kumpaisenkin huulilta niin selvä, kaikuva »tahdon», että jokainen huomasi vastauksen tulleen sydämestä.

Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia.

Hänen pimeä yönsä oli nyt loppunut, häikäisevästi säteilevä aurinko oli noussut ja loi nyt päivänpaistetta hänen sydämeensä.

Nyt astui Swart pitkin kirkon käytävää kiittämään pastoria kauniista puheesta ja kysymään, sopiiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja herra pastorin rakkaat lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle tuotti suurta huvia saada olla läsnä tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä, suurimmasta pienimpään, tulisivat.

Nyt läksi koko hääseurue kotiinpäin.

Syömään ruvettaessa tuli Swartin emännälle kiire. Vaikka hän olikin kovin »ruumiikas», juoksi hän ketterästi ympäri häätuvan ja keittiön väliä. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, jotta tämä istuisi suorempana, ja kyökkipiika sai keittiössä korvapuustin senvuoksi että oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanoen, emäntä ehti kaikkialle, ja varsinkin kävi hän kehoittamassa vieraita syömään hänen makupalojaan, milloin siellä milloin täällä.

»No, hyvä lukkari, ottakaa vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken lopu!»

Lukkarin luota hän meni papin luo.

»Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala», sanoi hän ja pani kokonaisen kanan pastorin lautaselle.

Niin hoiteli hän muitakin vieraitaan.

»Pitäkää puolianne, ottakaa eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin, kyllä te sen vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!»

Herra pastori esitti nyt morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi lukkari:

»Mitä asiaan tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä, voi muuta tehdä kuin koettaa säilyttää yksimielisyyttä. Morsiamen isänä seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä ja sanon, että jos te joutuisitte kerran epäsopuun ja sanoisitte toisillenne katkeria sanoja, niin rakkaus lentäisi tiehensä ja elämä muuttuisi sietämättömäksi ja te istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori kyllä ymmärtää, mitä minä tarkoitan.»

»Eläkööt lapsemme!» huusi ukko Swart.

»Eläkööt!» huusi myös Witt.

»Eläköön morsiuspari!» huusi koko hääkansa ja kaikki kilistivät lasia. »Morsian ja sulhanen eläkö-ö-t!»

Nyt juoksi Jokkum Schultz sisälle:

»Pelimannit tulevat! Pelimannit tulevat!»

Heti oli pystyssä jokainen, kellä jalat oli. Huudettiin: »pois pöydät ja tuolit, lattia puhtaaksi!» ja salaman nopeudella oli lattia saatu tyhjäksi.

»Hei, Büring, siveleppäs sompaasi, hei! Ja Brummer, pane bassoviulusi möräämään!»

Büring viritti viulunsa, hartsasi käyränsä ja sivalsi viulustaan helisevän ruotsin-kartillin.

»Tilulilulittan-tii! Hei, tästä tanssista minä pidän!»

Ja viulu helisi ja karkeloi, kuvaten kuinka pojat ja tytöt pyörähtävät huimaavassa tahdissa ympäri lattiaa.

Ja Brummerin bassoviulu ehätti mukaan, möräten:

»Miks' elämä ja tanssin meno täällä; mistä iloitaan?» johon huilu vastasi: »elämä on lyhyt, lyhyt, mutta rakkaus, suloinen rakkaus pysyy iankaikkisesti.»

Ja säkkipilli toitotti ja symbaali kilahteli:

»Lapsoset, lapsoset, tanssimaan--Dorotean häitä ja rakkautta!»

Ja klanetti kuulutti kirkkaalla äänellä:

»Pikku Dorotea sai paljon kärsiä, mutta nyt on häät ja hän on saanut Fritsinsä!»

Ja kaikki soittimet yhtyivät riemulliseen rakkauden ylistykseen.

* * * * *

»Pois alta nyt! Pois tieltä!» huusi Juhani ukko Swartille.

Ensi parina tulivat Dorotea ja Frits.

»Katsos kuinka kaunis hän on, ja kuinka Frits pusertaa hänen kättään! Katsos, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kaunis hänen kruununsa on! Sanon sinulle, Riikka, että jos joku tulisi minua tänä iltana kosimaan, niin empimättä ottaisin hänet.»

Nyt tulivat pastorin Henrikki ja Karolina.

»Kuka se oli, Riikka?»

»Pastorin Henrikki.»

»Entä kukas tyttö on?»

»No etkö sinä häntä tunne? Sehän on pitäjänvoudin Karoliina, joka on niin ihastunut Henrikkiin.»

Sitten tulivat Kalle Witt ja pastorin Lovisa.

»Kas, kas hänen viheriäistä takkiaan!»

»Niin, hän on aivan kuin keltasirkku, jolta pyrstö on nypitty pois.»

Swart juhlallisena Wittin emännän kanssa ja Witt Swartin emännän kanssa rupesivat nyt tanssimaan.

»Katsos vaan eukkoa, miten ketterä hän on! Mutta joka tapauksessa on aikamoinen työ hänen tanssittamisessaan», ajatteli Swart.

Samoin ajatteli puolestaan ukko Witt. Hän sylkäsi kouriinsa.

Swart alotti tanssin.

»Sulavasti vain, naapurin emäntä, ei niin liukkaasti! Vitkaan ja arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!»

Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni Riikka Schulzin luo:

»Tules tyttö tanssiin!»

Riikka oli valmis, keräsi hameen ja esiliinan toiseen käteensä ja laski toisen kätensä Juhanin olkapäälle, korjattuaan huiviaan. Ja niin sitä mentiin. Riikka pyörähteli nopeasti ja ruumistaan sirosti keinutellen ja Juhani löi tahtia sekä käsillään että jaloillaan.

»Hei, pelimanni, nopeampi ja reilumpi tahti!»

Ja hän notkisteli polviaan, levitti jalkojaan ja lensi vauhdikkaasti pitkin lattiaa Riikan kanssa.

»Varokaa itseänne jokainen! Varpaitanne, herra pastori! Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!»

Juhani tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta, ja kas vaan! Kalle Kräuger, Frans Flürk ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.

»Tule, tule tänne, pikku Jokkum-poikaseni, muuten ne tanssivat sinut nurin!»

Juhani hyppäsi ilmaan. Hyvä isä, miten korkealle hän osasikin hypätä! Kuinka voikaan miesihminen esiintyä tuolla tavoin!

»Hei, pojat!» hihkasi hän. »Minä tanssin nyt yksinäni!»

Hän alkoi tanssia uusia »tuuria», mitä ei kukaan muu osannut--ensin eteenpäin, sitten takaisin ja sitten ympäri. Hän juoksi ja hyppäsi ja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen sysäyksen, että hän joutui istumaan suoraan Swartin emännän syliin.

Nyt tuli »nelituuria», sitten »preussiläistä kolmijakoista» sitten »engelskaa» ja lopuksi »luumunpoimintaa».

Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.

»Herra pastori, mitä te arvelette?»

»Mistä niin, Suhr?»

»Minä tarkoitan, arvelisitteko olevan asianhaarojen mukaista, jos minä ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?»

»No, miks'eipäs se käy päinsä! Soisin, että itsekin olisin vähän nuorempi ja kepeäjalkaisempi kuin olen», vastasi pastori.

Parin silmänräpäyksen kuluttua lensivät nankinihousut ja puuvillahame yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:

»Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katkismusläksyämme huomiseksi.»

Nyt alkoi »muiskutanssi». Kenen mahtaa lukkari siihen valita?

Mutta hän meni taas ensin pastorin luo kysymään, mitä tämä arvelisi suutelemisesta.

»Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?» kysyi lukkari.

»Suudelkaa te vain minkä jaksatte, Suhr», sanoi pastori.

Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi ja--yks kaks!--suikkasi hänelle suuta vasten huulia.

»Oh, herra jesta, lukkari!» kirkasi eukko säikähdyksissään.

Mutta yleinen ilo ja riemu oli tarttunut lukkariin; hän tanssitti eukkoa ja joka käännöksellä loiskautti hänelle aika muiskun.