Chapter 8

No, Kalle poikaseni, mitäs nyt aiot tehdä? Siinä sinä nyt seisot kuin härkä vuorella, kynsit korvasi taustaa ja kuultelet mesiäisiä. Sinähän muuten kuulut viisaitten joukkoon. Missä on nyt viisautesi?

Entä Witt ja Swart? He kulkevat huimaa vauhtia ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttelee Wittiä, jonka mieli on taas käynyt murheelliseksi:

»Rauhoitu toki, naapuri! Kyllä Kalle sinut vielä löytää! Ei kestä kauaa ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian täällä meidän luonamme. Toinen olisi ollut asia, jos minun tyhmä poikani olisi unohtanut itsensä jälkeen.--Nyt sinä, Frits, istut alallasi, liikahtamattakaan, jotta voin löytää sinut! Vaunut näkyvät pysähtyvän tähän, ja minä menen nyt ulos katsomaan, olisiko Kalle heittäytynyt perään riippumaan, ja samalla saamaan jotain juodakseni.»

Sanottu ja tehty. Swart meni hakemaan Kalle Wittiä, mutta missään ei Kallea näkynyt, ja kun ukko oli saanut tämän asian selväksi, meni hän sammuttamaan janoaan.

Hän näki erään viinurin hääräilevän tarjoilupöydän ääressä.

»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän, »annas minulle oikein hyvä likööri!»

»Heti, herra»,--ja viinuri juoksi tilattua tavaraa noutamaan, sillaikaa kun Swart kaiveli taskujaan maksaakseen--mutta hiivatti soikoon!--hän ei löytänyt sopivia pieniä rahoja. Vihdoin sai hän maksetuksi ja aikoi juuri siemaista liköörinsä, kun juna vihelsi.

»Mitä lempoja», huusi hän, »odota nyt silmänräpäys, minä tulen heti!»

Mutta juna ei välittänyt huudosta, vaan kiisi menojaan.

»Tämäpä vasta kaunis juttu», sanoi Swart raapien korvallistaan.

Frits ja Witt matkustivat nyt kahden ulos avaraan maailmaan, kunnes juna taas pysähtyi.

»Nyt en minä enää rupea tässä istumaan», sanoi Frits ukolle. »Matkustakaa te yksinänne Belgiaan, mutta minä nousen tässä pois ja menen etsimään isääni.»

»Frits», sanoi Witt, »ethän toki tahdo jättää minua yksinäni onnettomuuteen?»

Ja hän rukoili Fritsiä jäämään.

Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin.

Juna vihelsi.

Ukko Witt pisti päänsä ulos akkunasta ja heilutti hattuaan.

»Frits Swart», huusi hän, »Frits, kuule ... sana vain! Sano toki isällesi että hänen täyt....»

Juna kiisi eteenpäin ja Witt oli nyt matkalla Belgiaan.

Frits ei kuullut, mitä ukko huusi; hän ajatteli vain pastorin Henrikin sanoja, että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin joutumatta koskaan Belgiaan.

Ukko Witt istui vaunussa syvästi murheellisena.

»Lukkari sanoi, että hauskaa on sentään matkustella!» sanoi hän. »Soisinpa, että hän nyt olisi kynsissäni. Ja Swart, minun vanha naapurini, vakuutti minulle samaa, niin että minä vanha pöllö menin ansaan ja uskoin heidän sanansa tosiksi.--Tässä voi ihminen aivan menehtyä!»

Wittin pää painui alas rinnalle, ja hän muistutti nyt suuresti vanhaa, sateessa kastunutta kanaa.

»Hyvät ihmiset, mitä minun on tehtävä?»

Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja meni erään kirjavakauluksisen miehen luo, joka seisoi lähellä.

»Hyvä herra», sanoi hän, »nyt en minä enää tahdo matkustaa pitemmälle!»

»Ei ole tarpeenkaan, hyvä mies», vastasi puhuteltu.

»Kunpa olisin pastorin Henrikin luona Berlinissä! Milloin voin päästä sinne?»

»Iltapäivällä kello neljä lähtee juna sinne, joten pääsette perille hyvissä ajoin.»

»Parhaat kiitokset siitä tiedosta!» sanoi Witt hattuaan nostaen.

Hän istuutui penkille.

»Mitenkähän minun lopulta käyneekään», huokasi hän. »Lukkari ja Swart puhuivat matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari kotonaan tuvassa ja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei välitä siitä, miten minulle käy! Ja missä minä oikeastaan olen? Olenko minä Belgiassa vai en? Voi, kunpa olisin kotona eukkoni luona ja kunpa naapuri Swart istuisi tässä minun sijassani.»

XIX.

Nyt he olivat eroitetut toisistaan.

Tässä istui Witt puhellen itsekseen, niinkuin jo olen kertonut.

Lähiasemalta juoksi Frits yli mäkien, kunnaitten, kenttien ja niittyjen hakien isäänsä, seuraavalla istui ukko Swart ryypiskellen likööriä ja haukkuen Wittiä, poikaansa, ja koko maailmaa, ja neljännellä asemalla istui Kalle Witt aitauksella heilutellen keltahousuisia koipiaan edestakaisin. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri väkijoukko, joka kummaili, kuinka erinomaisesti hän osasi heilutella sääriään.

»Hyvä isä», sanoi Witt, »kunpa nyt olisin kotona!»

Frits sanoi:

»Kunpa olisin kotona äidin luona!»

Ukko Swart sanoi:

»Tästä alkaa tulla kirotun kirjava juttu!»

Ja Kalle sanoi:

»Mitä hyötyä minulla on siitä, että istun tässä ja heiluttelen jalkojani.»

Mutta jokainen heistä sanoi:

»Voi, kun oltaisiin pastorin Henrikin luona!»

Ja he päättivät äkkiä kukin matkustaa takaisin Berliniin.

Niin he ajattelivat ja niin myös tapahtui kuin he olivat ajatelleet.

Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että kukaan heistä oli sattunut tapaamaan toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli hän näkevänsä jotain keltaista vilahtelevan edessään. Hän katsoi tarkemmin, ja mikä ilo! Sehän oli keltahousuinen Kalle!

»Kalle Witt, pysähdy!» huusi Frits. »Olipa erinomainen asia, että tapasin sinut.»

»No, älä ihmeessä, sinäkö se olet?» sanoi Kalle. »Minä luulin sinun olevan ukkojen kanssa matkalla Belgiaan.»

»En sinne päinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme.-- Etkö ole nähnyt minun isääni?»

»En.»

»Mutta kuinka minä sentään tulinkaan iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja keltaiset housusi!»

»Peijakas periköön ne molemmat, niin housut kuin takin», sanoi Kalle. »Siellä, mihin te jätitte minut, oli niin turkasen kaunis tyttö. Sen minä sanon sinulle, Frits, että hän oli kaunis kuin prinsessa. No, minä menen hänen luokseen ja sanon:

'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen naukun?'

No, minä tyhjennän lasin, saan toisen sijaan, ja vieläpä kolmannenkin, ja silloin mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen tarjoilupöydän luokse ja suikkaan hänelle suuta,--kylläs tunnet Kalle Wittin!

'Herra', sanoi hän, 'hävetkää vähän!'

Eikä aikaakaan, niin sain korvapuustin, oikein maiskahtavan korvapuustin, ja samalla joku toinen löi hattuni myttyyn, niin että se painui korvieni yli.

'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä merkitsee?'

Mutta silloin joku kolmas antoi minulle aika kolauksen niskaani, ja sitten alkoivat kaikki huutaa:

'Ajakaa ulos se talonpojan-tolvana!'

Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja--katsohan vain-- repivät toisen liepeen takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla matkalla!--Niin, siinä minä vaivainen nyt istuin. Isäni oli poissa, te olitte poissa ja minä kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä.»

»No siitä älä nyt enää välitä, Kalle», sanoi Frits, »mutta nyt meidän täytyy saada selko Henrikistä, jotta saamme yösijan hänen luonaan.»

»Aivan niin, mutta poiketaanpas ensin tuonne sisälle. Siinä on kinkku ikkunassa ja sinne minä tahdon mennä, sillä olen nälissäni kuin susi; en ole syönyt mitään koko päivänä.»

He menivät sisälle, ja Kalle söi kuin hengen edestä, ja hyvä baijerilainen olut vain kartutti hänen ruokahaluansa. Frits söi myös halukkaasti, eikä aikaakaan, niin olivat he unohtaneet päivän vaivat ja vastukset.

»Mutta hyvänen aika», sanoi Frits viimein, »kello on jo puoli yksitoista! Tule, Kalle, meidän on mentävä, jos mieli päästä Henrikin luo.»

He menivät.

Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja seisahtuivat löytämättä Henrikin asuntoa. He rupesivat viimein kyselemään.

»Hyvä herra, ettekö voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?»

Kukaan ei tietänyt. Kaikki, joilta he tätä kysyivät, tuijottivat heihin päätä pudistellen, luullen kai heitä mielipuoliksi.

Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.

»Kas niin», sanoi Kalle, »nyt minä osaan. Me menemme vain ensin vasemmalle, sitten yli sillan, sitten kappaleen matkaa takaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeamme oikealle ja menemme katua alas.-- Ja olisipa ihme, ellemme löytäisi sitä taloa!»

XX.

He astuivat katua ylös ja toista alas ja Kalle ohjasi. Vihdoin he pysähtyivät.

»Kuules, Frits, sikäli kuin voin muistaa, on se tämä viheriäinen talo.»

»Niin minäkin muistelen», sanoi Frits. »Mutta tämä ovihan on sininen ja hänen ovensa on vihreä.»

»Eikö sinulla ole silmiä päässäsi?» huudahti Kalle.

»Ovi on sininen», sanoi Frits.

»Ei, se on vihreä», sanoi Kalle.

»Se on sininen!» vakuutti Frits.

»Eipäs, kun vihreä!--Lempo sinut vieköön sinisine ovinesi!» ärjäsi Kalle.

Nyt tuli palovartija paikalle.

»Mitäs meteliä täällä pidetään? Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.

»Herra», sanoi Frits, »tässä ei ole mitään pahoja tekeillä. Me tahtoisimme vain tietää, eikö tässä asu eräs ylioppilas, ja eikö se ole pastorin Henrikki?»

»Asuu kyllä. Häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'», sanoi vartija. »Minä päästin hänet äsken sisälle, ja hän sanoi, että hetkisen kuluttua tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa, joille minun myös on avattava ovi.»

Vartijan tätä sanoessa avattiin eräs akkuna ja joku huusi heille:

»Mikä on hätänä? No, joko te nyt viimeinkin tulette, senkin vanhat kameelit! Olut on erinomaista tänä iltana!»

»Hän odottaa meitä», sanoi Kalle Witt.

Vartija aukaisi oven.

»Tänä iltana teille mahtaa tulla hyvin hauskaa siellä ylhäällä. Mutta älkää nyt vain tulko liian iloisiksi, sen neuvon minä teille annan.»

Näillä Kallelle ja Fritsille käsittämättömillä sanoilla päästi yövartija ystävämme pimeään porraskäytävään ja väänsi oven lukkoon.

Kalle ja Frits kömpivät nyt portaita. Viimein he pysähtyivät erääseen käytävään.

»Henrikki», huusi Frits, »avaa toki ovi, jotta voimme nähdä, missä olemme!»

Ovi aukeni ja pitkä mies, kynttilä kädessään tuli esille.

Mutta mitä ihmeitä! Eihän se ollutkaan Henrikki! Iso punaviiksinen mies, jolla oli punainen yönuttu yllään, rillit punaisella, turpealla nenällään, pitkä piippu hampaissa ja pieni osakuntalakki päässä,-- semmoinen oli olento, joka täytti koko ovenaukeaman.

Kovasti hämmästyivät sekä Kalle että Frits.

»No, jumalauta», sanoi olento mahtavalla bassoäänellä, »kauan te olettekin viipyneet. Te olette tietysti olleet ulkona haljuilemassa, vai onko mamseli taas vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?»

»Ei, herra», sanoi Kalle, »niin ei ole tapahtunut; me emme vain osanneet löytää tätä kirottua taloa.»

»No jo nyt on piru irti», ärjyi olento, »keitä te oikeastaan olette?»

»Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt.»

»Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja Punasta ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?»

»Emme me mitään tahdo, herra! Me luulimme vain, että Henrikki olisi antanut meille yösijan ja vähän rahaa lainaksi.»

»Rahaa lainaksi? Tahdotteko te pilkata minua? Pois täältä!--Minä olen itse vipannut jo seitsemän lukukautta!»

Näin sanoen hän heitti heidät suinpäin alas portaita.

Nyt alkoi taistelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.

»Ulos moukat!»

»Frits, auta minua!»

Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.

Oikea Hukefrits ja »Punanen» olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin mokomin päästä sisälle.

Mutta vartija ei tahtonut päästää heitä.

»Teillä ei ole täällä mitään tekemistä», sanoi hän, »ne, jotka ovat siellä sisällä, ovat siellä, ja minä olen saanut käskyn avata vain kahdelle.»

»Me tahdomme ulos!» huusi Kalle sisäpuolelta.

»Me tahdomme sisään!» huusi »Punanen» ulkopuolelta. »Avaa heti, orja!»

Ja hän antoi vartijalle aika kolauksen.

Mitä piti vartija-paran tehdä?

Hän avasi.

Samassa kaksi olentoa syöksyi sisään ja kaksi ulos. Nyt tarttui vartija vihellyspilliinsä ja vihelsi viheltämistään, kimeästi ja vihlovasti, niin että se olisi voinut kiviäkin liikuttaa.

Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti läksivät astumaan katua ylöspäin, tuli poliisi juosten.

»Mikä hätänä?»

»Tappelu huoneessa», vastasi vartija, »ehkä murtovarkaus.»

Samassa tarttui kaksi poliisia poikia niskasta ja talutti heidät putkaan, jossa heidät sijoitettiin koppiin n:o 1.

»Herrajesta, mehän olemme rehellisiä ihmisiä!»

»Hyvin mahdollista, mutta rauhoittukaa nyt huomiseksi», sanoi poliisikomisarius.

Siinä he nyt istuivat.

»Voi», sanoi Frits, »Jumala ties, missä isä nyt on! Ja mitä sanoisivat äiti ja Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa?»

Ja kyyneleet juoksivat pitkin Fritsin poskia.

»Voi, Frits», sanoi Kalle ajatellen Wittin emäntää, »kunpa nyt olisin kotona äidin luona.» Ja Kalle heittäytyi sänkyyn, jossa rupesi potkimaan pelkästä mielihaikeudesta ja kodinkaipuusta.

Yhtäkkiä kuului liikettä ja joku sanoi:

»No, no, eukkoseni, älä nyt potki, vaan nuku rauhallisesti! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!»

»Äh, naapuri», sanoi toinen, »älä nyt potki ja vääntelehdi tuolla tavoin, vaan makaa tyynesti selälläsi ja anna toisenkin vähän nukkua!»

»Jumalan kiitos», huudahti Frits.

»Siinä ovat ukot», huusi Kalle.

»Kas, pojathan siellä ovatkin», sanoi Swart, joka tällävälin oli täydelleen herännyt.--»Kuinka hiidessä te olette tänne joutuneet?»

»Ei se meidän syymme ollut», sanoi Frits.

»Poika», sanoi Swart, »kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän --ja vielä vieraassa maassa--että sinut on pantu putkaan?»

»No, isä, älkää nyt suotta suuttuko! Istuttehan te itsekin täällä, ja kuitenkin tahdotte torua meitä!»

»Kuules, Frits, minä sanon sinulle, minkävuoksi isäsi ja minä istumme näköjään putkassa», ehätti ukko Witt. »Näetkös, se oli...»

»No, se vielä puuttui», huusi Swart, tuupaten Wittiä kylkeen.--»Oletko sinä hullu?» kuiskasi hän, »sittenhän he eivät enää välittäisi meistä vähääkään. Ei heidän tarvitse sitä tietää. Se on meidän oma salaisuutemme.»

»Naapuri», kuiskasi Witt takaisin, »kuinka sinä voit luulla minua niin tyhmäksi? En minä meidän salaisuuttamme ilmaise!--No, pojat», sanoi hän, »mitenkä teidän päähänne voikaan pälkähtää, että me muka olisimme tapelleet ja siitä syystä istuisimme täällä? Ei, me istumme täällä hyveittemme vuoksi, ja kun meillä ei ollut kortteeria, niin me hankimme sen itsellemme.»

»No», sanoi Swart, »parasta kaikesta kuitenkin on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Rupea sinä nyt vaan nukkumaan ja jätä hyveemme toistaiseksi rauhaan!»

XXI.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme vietiin muiden yövieraiden mukana kuulusteltaviksi. Kovin ukko Swart häpesi nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.

»Voi, naapuri», sanoi hän Wittille, »ajatteles, että saamme olla kaikkien noiden roikaleiden parissa! Vähät siitä muuten, mutta kun pojat ovat mukanamme ja nyt saavat nähdä vanhempiensa häpeän.»

Mutta tässä ei auttanut mikään, heidän täytyi astua sisälle, ja heidän sisään tullessaan istui kuulusteluhuoneessa eräs mies, jota sanottiin reistraattoriksi.--Ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina. Hänen vierellään seisoi poliisi.

He astuivat kuulustelijain luo, ja nyt alkoi sadella kysymyksiä.

Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä poliisi oli ottanut heidät kiinni? Minkätähden heidät oli otettu kiinni, ja missä heidän passinsa olivat?

Ukko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän osasi vastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoa, kuinka he olivat joutuneet putkaan, sanoi hän:

»Herra sotatuomari! Minä tahdon totuudenmukaisesti kertoa kaikki, mutta näettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, sillä me voisimme sen kautta joutua huonoon valoon heidän silmissään.»

Kalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:

»No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin Henrikin luokse. Minä kuljen ja kuljen ja haen ja haen ja kyselen ihmisiltä, mutta kukaan ei voi minua opastaa. Nyt tuli hämärä, ja minä yhä kuljin pimeässä ja hain pastorin Henrikkiä. Vihdoin sanoin minä itselleni:

'Swart', minä sanoin, 'jos sinä vielä jatkat tätä kävelyä, niin sinä ehkä eksyt. Kunpa sinä vain tietäisit jonkun paikan, mihin voisit mennä!'

Eräs mies tuli vastaani kadulla, ja häneltä minä kysyin:

'Sanokaa minulle', minä sanoin, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, missä saisin olla yötä?'

'Sanon', vastasi mies. 'Menkää tanssihuoneustoon; siellä saatte istua miten kauan hyvänsä!'

'Missä on semmoinen?' kysyin minä.

'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän. 'Minä saatan teidät sinne.'

Minä seurasin häntä. Voi, herra sotatuomari, minä en ole ollenkaan arka luonnoltani, mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssivan korean naisen kanssa, jonka kanssa hän oleskeli koko ajan, olin minä lentää selälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra sotatuomari, minä tulin peräti noloksi. Vihdoin minä huusin:

'Witt, onko paholainen mennyt sinuun vielä vanhoina päivinäsi?'

Ja katsokaas, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko Witt nauraa röhötti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutteli suutaan ja hieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaakaan, kenen kynsiin hän oli joutunut. Minusta hän oli kuin Uuden testamentin tuhlaajapoika, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä kotona riippuu seinällä kaunis kuva.

'Kuules, naapuri', sanoin minä, 'oletko sinä menettänyt häpysi, kun rupeat seurustelemaan tuommoisen ihmisen kanssa? Tule heti paikalla pois!'

'Hih, naapuri', sanoi hän, 'katsos vaan mamselia!'

'Minä sinulle annan mamselia', sanoin minä. 'Etkö sinä, sen huuhkaja, näe, ettei se ole mikään mamseli, vaan lintu?'

Ja, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Senvuoksi minä tartuin Wittiä kauluksesta, mutta tuskin olin saanut hänet vedetyksi pois tanssista, kun syntyi hirmuinen meteli. Kaikki syöksyivät meidän kimppuumme ja rupesivat lyömään meitä. Ja, herra sotatuomari, kun minulla on oikeus puolellani, niin minä annan takaisin vointini mukaan, ja sen minä teinkin. Mutta silloin tuli poliisi väliin ja vei meidät putkaan. Siellä tapasimme poikamme, jotka olivat joutuneet miltei samanlaiseen pulaan. Niin, herra, niin on asianlaita, ja minä valehtelisin, jos puhuisin enemmän.»

»Herra sotatuomari», sanoi nyt Wittkin, »meidät kaikki on otettu kiinni sentähden, että emme osanneet paremmin menetellä ja meidän hyveittemme tähden. Sentähden me jouduimme putkaan, herra!»

No, »sotatuomari» nauroi salavihkaa partaansa, ja kun hän oli saanut selville, että he yleensä olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän mennä ja pani erään poliisipalvelijan opastamaan heitä pastorin Henrikin luo.

XXII.

»Täällä me nyt taas olemme, herra Henrikki!» sanoi Swart.

»Minä arvasin sen.»

»Ja», jatkoi Swart, »viime yönä minä tuumin itsekseni, että taitaisi olla viisainta jättää koko matka sikseen. Me olemme viime yön viettäneet putkassa, ja muutenkin on meille tapahtunut niin paljon ikävyyksiä, että minä puolestani olen saanut tarpeeksi koko matkasta.»

»Niin, naapuri Swart», sanoi Witt, »Jumalan kiitos, että pääsimme jälleen vapaiksi. Minäkin luulen olevan viisainta, että palaamme kotia eukkojemme luo.»

»Se on helposti sanottu, naapuri, mutta kun sitten eukkomme kysyvät meiltä, olemmeko olleet Belgiassa ja miten matka luonnistui, niin mitä me heille vastaamme?»

»Vähät siitä!» sanoi Henrikki. »Se on senaikainen murhe ja siitä te kyllä selviätte. Minä neuvoisin teitä--vaikka se ehkä tuntuukin teistä väsyttävältä--jo tänään nousemaan postivaunuun, niin olette jo huomenaamulla Alt-Strelitzissä, ja lopun matkaa voitte käydä jalkaisin. Teidän tavaranne minä perin rautatieltä ja lähetän ne teidän jälestänne. Ja huomatkaas mitä sanon: jo huomenillalla istutte te kotona puurokuppienne ääressä!»

»Luulenpa että se olisi parasta», sanoi Swart.

»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Se olisi kyllä parasta.»

»Ja jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin samantekevä», sanoi Swart. »No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiirehdi nyt, naapuri, jotta pääsemme lähtemään!»

He menivät ja pian istuivat he postivaunussa. Eikä kestänyt kauaa ennenkuin he vaipuivat sikeään uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna he saapuivat nukkuvassa tilassa Alt-Strelitziin.

Täällä he söivät tukevan aamiaisen ja läksivät sitten jalkaisin taivaltamaan kotoa kohden.

Omiin ajatuksiinsa vaipuneina he astelivat kukin, puhumatta säällistä sanaa toisillensa.

Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja jonkun sanan tokasi silloin tällöin myöskin ukko Witt, mutta ukko Swart oli pahalla tuulella; hän oli peräti harmissaan senjohdosta, että hänen täytyi palata eukkonsa luo ja kotikylään tyhjin toimin. Mitähän mahtaa eukko nyt sanoa? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa enää koskaan kinailuun? Olihan hän ennenkin aina joutunut häviölle, ja nyt tuli lisäksi tämä kirottu matka, nyt hän ei enää koskaan saisi rauhaa.

Frits Swart oli iloinen. Hän meni onneansa vastaan ja ajatteli, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisilleen, kun he ensi kerran toisensa tapaavat.

Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen. Saattoihan hän kantaa vihreätä takkiaan yhtä hyvin kotikylässä kuin Berlinissä, ja kun se kerran vain oli hänen yllänsä, niin täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda häneen silmänsä.

Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmoja.

»Minä pelkään», sanoi hän, »että me saamme rajuilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaisia. Jollei rajuilma mene muualle, niin me kastumme läpimärjiksi ennenkuin olemme kotona.»

»Jospa ei pahempaa olisikaan kuin se!» sanoi Swart. »Märän takin saa kyllä aina kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme paljon epämiellyttävämmän vastaanoton. Saat nähdä että tässä tapahtuu jotain kauheaa. Muuten en tunne eukkoani oikein.»

»Kuules, naapuri», sanoi Witt, »antaa niiden sanoa mitä tahtovat, me emme anna sen liikuttaa itseämme, vaan vaikenemme visusti.--Mutta kas, nyt alkaakin jo sataa!»

He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä oli aivan heidän edessään, mutta nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen.

Ukko Swart kutsui Fritsin syrjemmälle ja sanoi hänelle:

»Kuules, poikani, minä tahdon kysyä sinulta yhtä asiaa: Enkö minä aina ole ollut sinua kohtaan hyvä isä? Enkö minä ole pitänyt sinusta huolta kuin ainoasta lapsestani? Vastaa, poika! Enkö minä aina ole katsonut sinun parastasi?»

»Olette, isä, te olette aina ollut minulle hellä isä!»

»Ja tahdon edelleenkin olla», sanoi Swart. »Ja mitä sinun kosintaasi tulee, niin saat nähdä, että minä harrastan sinun parastasi, ja jos äitisi panee vastaan, niin tule vain minun luokseni, kyllä minä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä voit olla varma! Mutta nyt sinä et saa jättää minua pulaan--minä tosin voin siitä itsekin selvitä--mutta näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään halua tulla pahoinpidellyksi. Sinä tiedät, että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, ja jos sinä nyt menet kotia ja kerrot hänelle kaiken, niin voi tapahtua, että hän tyyntyy eikä sano minulle vihoissaan mitään. Ei sinun lainkaan tarvitse valehdella, sillä valhe, poikani, on valhe, mutta totuutta sinun ei myöskään tarvitse sanoa hänelle, sillä se ei olisi hänelle hyväksi. Sinä voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme tulleet Belgiaan sen vuoksi, että meidät matkalla valtasi kauhea koti-ikävä. Me tulimme niin surullisiksi ajatellessamme, että olimme jättäneet hänet yksinään kotiin, ja sen vuoksi me päätimme matkustaa takaisin kotiin. Melkein näin sinun pitää sanoa. Mutta sinä et millään ehdolla saa kertoa, että me olemme istuneet putkassa ja että olemme olleet oikeuden edessä Strelitzissä! Älä myöskään virka hänelle sanaakaan rahoista, muista, ei sanakaan rahoista! Sinä tiedät, että äitisi on hyvin tarkka siinä kohden. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä, äläkä siitä, että meidät ajettiin ulos teaatterista äläkä siitä, kuinka minun kävi rautatiellä!

Jos näistä sanot sanankin, niin minä en enää tule näkemään rauhallista hetkeä elämäni aikana.»

Frits lupasi olla vaiti, ja nyt lähtivät hän ja Kalle edeltäpäin kotiin.

Ukot istuutuivat pensaan juurelle, joka ei kuitenkaan suojellut heitä sateelta. He istuivat kotvan kyyrysissään, sanaakaan vaihtamatta.

Vihdoin sanoi Swart Wittille:

»Mitä on elämä, naapuri?»

»Se on totta se; siinä sinä olet aivan oikeassa, niinkuin aina olen sinulle sanonut.»