Chapter 7

Fritsin matkatoverit tulivat lähemmäs.

Ukko Swart astui etunenässä.

»No hyvät ystävät!» sanoi hän. »Olipa nyt erinomainen onni että sinun jalkahihnasi menivät poikki, jotta saimme tavata pastorin Henrikin!»

Witt teki toisella kädellään hunööriä, toisella pidellen takkiaan vartalonsa ympärillä, ja Frits pudisteli vanhan leikkitoverinsa kättä.

»Mutta poika», sanoi Swart, »älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä; hän ehkä saa hävetä meitä.»

»Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?» sanoi Henrikki.--»Mutta kertokaa nyt minulle, mitä kotiin kuuluu ja mitä on tapahtunut siitä lähtien kun minä matkustin sieltä!»

»No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu», sanoi Swart. »Ihmiset ja eläimet ovat terveinä. Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy päivä päivältä tukevemmaksi ja teidän pieni Kalle-veljenne on reipas poika. Tässä eräänä päivänä hän painiskeli pitäjänvoudin Fritsin kanssa ja sai hänet alleen. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen tyttö. Kun minä joku päivä sitte olin lukkarilla, istui hän siellä potfianoa soittaen--lukkarilla on näet sellainen potfiano--ja kunpa te olisitte kuullut, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa sormiaan käyttää! Se oli aivan ihmeellistä!»

»Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?» kysyi Henrikki.

»Lukkari», sanoi Swart,»hän on aivan entisellään; koulussa hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään sitä mukaa kuin on tarpeellista.»

»Entä Dorotea?»

»Hän voi hyvin», puuttui Frits äkkiä puheeseen, »hän on tullut isoksi ja kauniiksi.»

Ja Frits tuli punaiseksi kuin kukko.

»Poika», sanoi isä, »mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä että herra Henrikki hänestä välittää? Kyllä hänellä on muuta ajateltavana! Sinä et todella häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele kuin aina vain lukkarin Doroteaa. Jos äitisi sen tietäisi, niin saisitpa kokea....»

»No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?» keskeytti ylioppilas.

»Ei», vastasi Witt. »Mutta ukko Raabe on kuollut; hän tuli sairaaksi heti pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss ajoi poikansa ylitse lantarattailla, mutta sitä hän ei voinut välttää, ja Hannu Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi asiasta helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa mennyt Ameriikkaan vaimoineen ja lapsineen ja Mikko Frank ja Hannu Wunderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta.»

»He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa, ja senvuoksi heidät pantiin kiinni», sanoi Swart. »Ja sitten se tapaus ukko Boltin ja lääninoikeuden välillä.»

»Mitäs sinä puhut?» sanoi Witt takkiaan pidellen. »Eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja senvuoksi luulisin tuntevani sen asian.»

»Niin, sepä on kaunis juttu, se», sanoi Swart. »Näettekös, muutamat meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen senvuoksi, että olivat olleet luvatta metsässä--ja siinä he olivatkin tehneet väärin, tietysti--ja kun nyt tuomari kuulustelee heitä, niin astuu ukko Bolt sisään maksaakseen vähän rahoja; tämä tapahtui nimittäin juuri veronmaksun aikoina. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja kun he olivat tunnustaneet, kutsui hän vanginvartijan ja käski tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.

Kun vanginvartija oli käskyä toimeenpanemassa, arveli ukko Bolt voivansa mennä tuomarin eteen asiaansa toimittamaan, ja hän meni ja sanoi:

»Minulla olisi tässä...

»Jaha, niin vainkin, keskeytti tuomari. Tämän tässä minä olin kokonaan unohtaa; saakoon hänkin rangaistuksensa.

Mutta siihen ei Bolt tietysti halunnut suostua.

»Herra tuomari, sanoi hän minä olen tässä...

»Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari--luulenpa että tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!

»Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne....

»Suu kiinni!

Ja litsis-latsis--hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.

»Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi Bolt saatuaan selkäänsä.

»No, miksi et sitä heti sanonut? kysyi tuomari.

»Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä aloin puhua.

»Toisen kerran puhut ajoissa, sanoi tuomari. Nyt olet saanut lyöntisi ja Lybekin lain mukaan saat ne pitää hyvänäsi.

Mutta sitten tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä erehdystä pahakseen, eikä Bolt pannutkaan. Mutta selkäänsä hän oli saanut.»

»Niin», sanoi Witt, »minä olen aina sanonut hänelle, että hänen pitäisi puhua ajoissa. Ja jos hän nyt olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut raippoja, mutta nyt hän sai ne, ja sai ne Lyybekin lain mukaan pitää hyvänään.»

XVI.

Henrikki pyysi heitä luoksensa.

Kun he astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovellaan, katsellen kadulle.

»Ei, herra Henrikki», sanoivat Swart ja Witt. »Tätä tietä älkäämme menkö. Me olemme jo kerran olleet tuossa eikä mielemme tee mennä sinne enää toistamiseen. Menkäämme toista tietä, sillä hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Kuningas tahtoi lyödä meitä, ja meille voisi helposti käydä kuin naapuri Boltille.»

»Kuningas?» kysyi Henrikki. »Mikä kuningas?--Tuo, joka seisoo tuolla ovella on vain portieri.»

»Mikä mies se semmoinen on?» kysyi Witt.

»Portieri.»

»Minkätähden se seisoo ovella ja antaa selkään ihmisille, jotka kulkevat ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?»

»Hänen työnään on seista ovella», sanoi Henrikki. »Hän seisoo siinä kaiken päivää nähdäkseen kuka menee ulos ja kuka sisälle hotelliin, ja kun joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin isännälle.»

»Hitto ymmärtäköön kaiken mitä berliniläisten päähän voi lentää!» sanoi Swart. »Onko tuokin ihmisen työtä? Kahlekoiraa me siihen toimeen käytämme.»

He söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet, istahtivat Swart ja Witt sohvaan polttelemaan piippua ruuan päälle ja kertoivat Henrikille, minkävuoksi he nyt oikeastaan olivat liikkeellä, selittäen juurtajaksain tuumansa.

»Niin», sanoi Swart, »tämän päivän me viivymme täällä, mutta huomenna me matkustamme eteenpäin rautateitse. Illalla me menemme teaatteriin; vahinko vain, ettei naapuri Witt voi tulla sinne kanssamme.--Niin, naura sinä----sinun pitäisi hävetä! Me kyllä varomme ottamasta sinua mukaamme; muuten siitä taas syntyisi kaunis juttu.

»Te tarkoitatte housuja», sanoi Henrikki. »Sen asian minä kyllä järjestän kuntoon. Witt on muuttuva niin hienoksi kuin juuri munasta kömpinyt kananpoika.»

Hän otti vaatekaapistaan housut.

»Jos nämä teitä miellyttävät, Witt», sanoi hän, »niin vetäkää ne jalkaanne!»

No, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi pian seurueen edessä valkoisissa englantilaisissa housuissa ja näytti niin hienolta kuin jos hän olisi ollut menossa hovitanssiaisiin.

»Hei, Witt!» sanoi Swart. »Sinäpä vasta olet herra! Niin, kyllä se on totta, että vaatteet tekevät ihmisen. Sinuahan voisi luulla prinssiksi!»

Kello oli nyt niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.

Herra Henrikki saattoi heitä teaatteritalolle, antoi heille muutamia hyödyllisiä ohjeita, ja kun he olivat saaneet pääsyliput, jätti hän heille hyvästit.

»Nyt täytyy minun sanoa hyvästi», sanoi hän. »Minä en, ikävä kyllä, voi tulla mukaanne teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä iltana. Sanokaa paljon terveisiä isälleni, ja sanokaa hänelle, että-- että minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen puolihullu pelkästä viisaudesta. Sanokaa myös terveisiä lukkarille ja hänen tyttärellensä, ja sanokaa, että kun tulen kotiin syksyllä, toivon saavani tanssia Dorotean häissä!»

Ja samalla hän tuuppasi Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän syrjään.

»Älä huoli olla alakuloinen, Frits! Se asia kyllä selviää. Usko minua, te ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea rakastatte toisianne, niin saatte nähdä, että te myös saitte toisenne. Belgiaan on pitkä matka, ja te ette pääse pitkälle, ennenkuin teidän täytyy kääntyä takaisin. Rautatie ei ole mikään Kalle Vepupp, ja te joudutte pian niin moneen pälkääseen, että ukot kyllästyvät koko matkaan ja palaavat takaisin Berliniin. Ettehän te edes osaa yläsaksaa.--Kun te sitten tulette takaisin tänne, niin tule minun puheilleni; minä ehkä voin olla teille avuksi. Hyvästi nyt, Frits!»

Hän puristi leikkitoverinsa kättä niin ystävällisesti, että Fritsille kihosi kyyneleet silmiin ilosta, että vanha ystävä ei ollut häntä unohtanut, vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.

Sanottuaan ukoille jäähyväiset meni Henrikki tiehensä.

XVII.

Meidän matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.

Kun he olivat tulleet ovesta sisälle, hiipi Swart hiljaa varpaisillaan eteenpäin, mutta Witt jäi ovelle tuijottamaan isoon katossa riippuvaan kynttiläkruunuun siksi kunnes hänen päätänsä rupesi huimaamaan.

»Mennään pois!» sanoi hän.

»Mutta miksikä menisimme pois?» sanoi Swart. »Olemmehan me maksaneet päästäksemme tänne eikä meille kukaan pahaa tee. Tule vain tänne katsomaan!»

Witt hiipi Swartin jälestä ja nojausi sitten yli rintavastimen ja katseli alas.

Kun hän nyt näki kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä kaukaisen ukkosen tapaisen äänten kohinan ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jollei Frits olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.

»Sinua vaivaa pyörrytys», sanoi Swart. »Niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta vähät siitä!--Ensimäinen kerta aina pahin.»

Ukko Wittin nojautuessa Swartin käsivarteen alkoi musiikki äkkiä soida.

Oli ikäänkuin maa olisi halennut ja taivas vavissut, ikäänkuin ukkonen olisi jylissyt ja salamat sähisseet; oli kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja hullutusta, ikäänkuin viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi alettu.

Äkkiä lensi esirippu ylös.

Lavalla oli komeat tanssiaiset, siinä tanssi useita pareja, ja kaikki huusivat: »Victoria!»

»Kuules Frits!» sanoi Kalle, »tämä on sama kappale, minkä me Alt-Strelitsissä silloin kun meidän täytyi hypätä!»

»Hahahahahaa», nauroi ukko Swart. »Katsos, naapuri, miten he konstailevat! Tässähän saattaa nauraa itsensä vääräksi.»

»Tämä kaikki tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän vuoksi tuolla syrjässä», arveli Witt.

»Katsos vaan sitä miestä, kuinka turkasesti hän on koristeltu!» sanoi Swart. »Katsos, katsos, kuinka hän pöyhistelee itseään ja panee kätensä kupeilleen!--Ja katsos tuota toista sitten! Nyt hän suuttuu, nyt hän nousee seisaalleen; saas nähdä, eikö tässä nouse aika meteli. Kuules kuinka hän elämöi!»

»Mitä?» sanoi Witt. Ei suinkaan hän tahdo lyödä toista kuoliaaksi!»

»Äh, naapuri Witt, kuinka sinä voit olla niin tyhmä!» sanoi Swart. »Hehän vain ovat olevinaan, he tahtovat vain kääntää ihmisten silmät! Ei mutta katsos, naapuri--tuossa ne tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos tuota vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen! Kuules, kuinka hän laulaa aivan kuin lukkari!»

»No eipä juuri kannata kehua. Mutta katsos tuota toista nenineen ja mustine partoineen», sanoi Witt. »Ja hattu ihan kuin ratti! Kas hänpä vasta osaa töllistellä. Kun semmoinen mies kiljuu oikein täyttä kurkkua, niin se suorastaan tekee pahaa; oikein kylmältä karsii selkäpiissäni.»

»Minä säälin häntä», sanoi Swart, »Jumala ties saako hän naisen jota hän huutaa niin hirmuisesti! Katsos, katsos! Näetkös tuota tuolla? Se on itse paholainen!»

»Herra jesta, kuinka minä pelkään!» sanoi Witt.--»No, tämä kometia on tosiaankin rahan arvoinen.--Niin, naapuri, kyllä se on piru itse.»

»Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät», kummasteli Swart. »Nyt tulee se toinen, se nenäkäs...»

Korttipelin hauskuuden hyväilyihin neitojen tahdon yhdistää!...

»niin, niin kyllä sinussa on miestä mihin hyvänsä!--Kas, kas, sitä koiraa, miten hän hosuu ympärilleen! Nyt on toisen loppu käsissä. Tuhma piru, miksi annoitkaan ottaa itsesi kiinni! Ja kaikki vaiva mokoman tytön takia...»

Luulitkos saavas kotkan ilmaiseksi?

»... nyt minä tiedän mihin se heittiö tähtää. Nyt on Maks kiinni.»

Esirippu laskeutui ja Frits hengitti jälleen.

Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat matkaansaattaa mitään noin kaunista ja ihanaa. Tämä ei voinut olla todellisuutta, sen hän ymmärsi; ei tässä maailmassa voinut noin käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki, todellisuudelta, kaikki oli hänen silmäinsä edessä selvänä ja kirkkaana kuin aurinko sydänpäivällä. Tämä oli kuin ihana unelma, oli kuin olisi hän vaeltanut vieraassa maassa, missä kaikki oli auringonpaistetta, iloa ja laulua.

Esirippu nousi jälleen.

»Kuules, Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme Strelitzissä silloin, kun olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo pitkähameinen tuolla on sama kuin siellä, ja tuo pienempi, joka on niin lystikkään näköinen, on myös sama.--No, ei nyt hullumpaa!»

Frits oli kuullut vain puolella korvalla, mitä Kalle sanoi. Hänestä tuntui kuin olisi Dorotea seisonut hänen edessään, suruaan valittaen. Se valitus kuului niin surulliselta, mutta samalla niin kauniilta, että hän sai kyyneleet silmiinsä, vaikka hänen sydämensä sykki kuitenkin niin autuaallisesti. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin se oli hän. Hän olisi ollut halukas uhraamaan sydämensä viimeisen veripisaran tuon vieraan tytön puolesta.

»Katsos vaan häntä!» sanoi Swart. »Minä tarkoitan sitä pientä, en tuota pitkää--kuinka turkasen viehättävältä hän näyttää!--Peijakas, kuinka iloinen ja viehättävä hän on. Minunkin, vanhan miehen sydän oikein lämpenee häntä katsellessa.--Tämä kappale on kyllä hintansa ansainnut.»

»On», sanoi Witt, »tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi armaansa.»

»Äh, naapuri», sanoi Swart, »nehän vain kääntävät ihmisten silmät, nehän teeskentelevät koko ajan! Entäs kaikki tämä laulaminen ja hoilaaminen? Menettelevätkö esimerkiksi meidän puolen pojat ja tytöt sillä tavoin? Kas, kun et sinä voi ymmärtää sitä!»

»Nyt tulee se toinen!--Katsos, katsos!» sanoi Witt.

»Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän on hyvä tyttö, mutta minusta hän on liian ylhäinen. Muuten voin sinulle sanoa, että minä säälin häntä. Katsos vain, kuinka hän pyytää miestä olemaan menemättä rotkoon! Ne pyytävät sitä molemmat, mutta hän ei näy voivan olla menemättä? Ei, se tyhmä aasi menee rotkoon!»

»No, nyt alkaa noituminen», sanoi Witt. »Minä soisin, että olisimme kaukana täältä; täällä rupeaa oikein pelottamaan, kun katselee noita monia pääkalloja ja kaikkia muita pirun juonia--katsos tuotakin nenäihmistä! Kuule, miten hän huutaa!--Se on paholainen!--Nyt ovat yhtyneet ne molemmat, joiden piti tulla yhteen!--tämä on kauheata ajatella!»

»Hyi!» sanoi Swart. »Se heittiö pitäisi hirttää lähimpään puuhun. Onhan se oikea roisto. Se tahtoo myydä itsensä paholaiselle saadakseen tyttöparan vietellyksi pauloihinsa.»

»Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme Strelitzissä silloin kun meidän täytyi lähteä käpälämäkeen.--Olkaa nyt varoillanne, sillä muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän täytyy lähteä pois!»

»Kas niin», sanoi Swart, »nyt se on tehty: Tuolla menee Maks vuoreen paholaisen kanssa; nyt alkaa luotien valaminen.»

»Ei, naapuri», sanoi Witt, »minä en enää kauempaa tahdo olla täällä, minä pelkään. Kuules, kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö räpistelee siipiään! Kuule, kuinka salamat sähisevät,--ja nyt! Nyt on taasen pimeä yö! Kuuletko, kuinka kaikki hornanhenget nauravat ja kirkuvat! Oikein jyminä käy. Ja katsos, nyt alkaa se hurja metsästys! Ei naapuri--tule! Lempo täällä viipyköön! Kuules, nyt huutaa hän *seitsemän*.»

»Pitäkää kiinni, nyt saamme hypätä!» huusi Kalle samassa.

Tuskin oli hän saanut nämä sanat suustaan, kun vahtimestari tuli hänen luokseen, tarttui kohteliaasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet ulos.

»Kas tämäpä on kaunista», sanoi Swart. »Sinun tyhmä poikasi rupee kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin.--Tyynnyhän nyt toki, naapuri!»

Esirippu laskeutui taas.

* * * * *

Swart lohdutteli Wittiä.

»Älähän nyt toki, naapuri, sanon!--luulenpa melkein, että sinä itket!»

»En», sanoi Witt, »en minä itke! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut liikkeellä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin metsästyksen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Peikkoja minä aina olen pelännyt.»

Vihdoin hän tuli järkiinsä ja toipui hieman.

Esirippu nousi jälleen, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja hänen sielunsa iankaikkisen autuuden puolesta.

Sanomattoman ihanaa on, kun ihminen, joka rakastaa meitä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja rukoilee meidän puolestamme, kun olemme joutuneet väärälle tielle.

»Katsos», sanoi Swart, »tuossa se pieni tyttö taas on, ja miten kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin kuin rotta ristiäisissä. No, tämäpä vasta on hauskaa nähdä. Mutta kuulehan kummia! Nyt ne laulavat meidän puolen laulua hääseppeleestä:

Hääseppeleen me kiedomme silkillä sinisellä!

Kuinkahan ihmeellä se laulu on tullut tänne Berliniin?»

»No, naapuri», sanoi Witt, »onhan joku saattanut kuulla sitä laulua meillä laulettavan ja mielistyä siihen niin, että on opetellut sen ulkoa. Mutta eivätpä ne täällä kuitenkaan osaa sitä oikein laulaa; Fiia Schult laulaa sen paljoa paremmin. Hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes suutuin ja ajoin hänet tiehensä talostani.»

»Kas, kas nyt!» sanoi Swart. »Nyt siitä joku tulee, sanoi Bolsenthal tullessaan tupaan. Siinä on kuningas koko seurueensa kanssa; vanha metsänvartijakin on mukana.--Se on sentään kaunis laulu, ja kuules, kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan kuuluu kuin olisi Ivenackin kreivi metsästämässä. Niin, naapuri, kyllä täytyy tunnustaa, että he osaavat käyttää suutaan ja laulaa niin että kuuluu!»

»Katsos vanhaa metsänvartijaa!» sanoi Witt, »nyt panee hän torven huulilleen, nyt puhaltaa hän,--katsos, kuinka kaikki kerääntyvät koolle--ja Maks seisoo tuossa kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koelaukauksen!»

»Eihän hän vaan mahtane olla niin hullu, että ampuu», sanoi Swart, »hänellähän on paholaisen luodit pyssyssään.--Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät.»

Maks tähtäsi.

Koko katsomossa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että olisi saattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.

Silloin Swart huusi ylhäältä parvelta:

»Hän ampuu! Hän ampuu! Älä ammu, älä ammu, senkin tyhmä piru!»

Vahtimestari talutti hänet oitis ulos.

Witt hiipi perästä.

»Herra», sanoi Swart, »ajetaanko minut pois senvuoksi, että tahdon pelastaa onnettoman ihmisen? Kyllä tämä menee jo todellakin liian pitkälle!»

Frits oli nyt yksinään jälellä.

Hän oli unohtanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän tunsi elävänsä täydelleen mukana, ja hän oli melkein varma, että tämä kaikki oli tapahtunut hänelle ja Dorotealle. Ja kun esirippu laskeusi, tuntui hänestä, että koko maailma oli hänet hyljännyt, että taivas oli häneltä sulkeutunut ja kaikki ollut mennyttä. Vain viimeisen laulun sävel soi vielä hänen sielussaan yhtä surullisena ja suloisena kuin Dorotean viimeinen sana:

»Hyvästi!»

XVIII.

Varhain seuraavana aamuna läksivät matkamiehemme rautatienasemalle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua ja ukot eväitä.

Nyt oli vain kysymys, mitä rataa heidän piti matkustaa.

»Kas tässä asuu leipuri», sanoi Swart, »ne ihmiset nousevat tavallisesti aikaisin. Minäpäs menen sieltä kysymään.»

Swart meni myymälään ja kysyi, tahtoisiko leipuri hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.

»Belgiaan? Belgiaan? Te kai tarkoitatte Schlesiaa?»

»On mahdollista, että sitä sanotaan sillä nimellä Berlinin kielellä», sanoi Swart.

Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, jolta juna läksi Schlesiaan.

Monien mutkien ja reistailujen jälkeen he osuivat pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.

»Kas niin», sanoi Swart, »tällä passilla me voimme matkustaa vaikka halki koko maan, ja sittenhän on kaikki hyvin, jos on totta, mitä isäntämme eilen sanoi, että nimittäin olemme perillä jo ylihuomenna.»

»Se olisi suotavaa», sanoi Witt. »Mutta katsohan, kaikki vaunut ovat peräkkäin kuin hanhet ja kaikki ne kulkevat rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin.--No mutta-- sillähän on savupiippukin. Kas, kas, nyt on varmaan paha merrassa. Se savuaa ja ähkii ja potkii ja mylvii,--ja näes, kuinka höyry tupruaa sen sieraimista, kun se kulkee ohitsemme. Ja mikä meno ja ähellys! Sehän on ihka elävä peto! Kaikkea sitä pitää nähdä ennenkuin kuolee!

»Niin, naapuri», sanoi Swart, »eilen teaatterissa en minä ensinkään pelännyt, sillä minä tiesin, että ne vain käänsivät meidän silmämme. Mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa. Onhan tässä samanlainen meteli kuin noita-akkain ratsastaessa Blocksbergiin. Kuule, kuinka se paholainen viheltää!»

»Ei, se on mies, joka viheltää», sanoi Kalle, »tuo musta joka istuu arkun peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa, että arkussa on hevonen.»

»Niin, poikani», sanoi ukko Witt, »se on kyllä luultavaa. Eihän tässä tiedä mitä oikeastaan ajattelisi. Kuinkas sanoikaan Hanna Schult: 'Olkoonpa se kummitus tai meidän Juhani, niin on sillä kumminkin paholainen, sisässään.'»

Nyt he astuivat vaunuun, ja ukko Witt rupesi jälleen pelkäämään. Swartilla oli täysi työ koettaessaan rauhoittaa häntä.

»Naapuri», sanoi hän, »katsohan noita muita ihmisiä täällä vaunussa! Nehän istuvat aivan rauhallisina, ja luuletkos, että ne olisivat niin rauhallisia, jos paholainen olisi heitä viemässä? Ja jos sinä nyt niin kauheasti pelkäät, niin istu lähemmäksi minua! Mehän istumme tässä niin mukavasti kuin omissa tuvissamme, ja olemmehan me ainakin kuivalla maalla.--Ja te, pojat, pidelkää lujasti penkistä kiinni älkääkä töllöttäkö siinä suut auki niinkuin odottaisitte paistettujen kyyhkysten lentävän suihinne! Painakaa hatut lujasti päähän!»

Hän tuuppasi poikaansa kylkeen.

»Muuttaudu tänne lähemmäksi, ja pure hampaasi lujasti yhteen, jottei kielesi jää niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään.--Kas niin, nyt se lähti!»

»Kas, kuinka hitaasti se menee», huudahti Witt, »enpä olisi tätä koskaan uskonut.»

»Niin, se menee nyt vain käymäjalkaa», selitti Kalle.

»Nyt se juoksee tasaista hölkkää», sanoi Witt.

»Nyt se juoksee hyvää ravia», sanoi Swart. Ja pistäen päänsä ulos akkunasta: »Nyt hurjimus laukkaa täyttä karkua! Pidelkää kiinni nyt!-- nyt mennään hirvittävää vauhtia! Katsokaa, katsokaa, kuinka se sähisee ja räiskyy ja kiitää kuin vimmattu! Koko maailma lentää taaksepäin!»

Ukko Witt istui onnettomana odotellen viimeistä hetkeänsä. Hän risti kätensä ja sanoi Swartille:

»Herra Jumala, naapuri Swart! Kunhan se peto vain ei pillastuisi!»

»Pure sinä hampaasi yhteen, naapuri!» sanoi Swart. »Mikäs auttaisi, jos pillastuisikin? Kuoltava meidän kerran kuitenkin on, samantekevä siis, tapahtuuko se tällä tai jollain muulla tavalla. Nyt ei auta mikään; me olemme täällä ja saamme pitää hyvänämme mitä tapahtuneekin.»

* * * * *

He saapuivat ensimäiselle asemalle.

Vaunut hiljensivät vauhtia ja ukko Swart sanoi:

»Ptruu, kas niin, kas niin, ptruu!» aivan kuin olisi hänellä ollut ohjakset käsissään.

Vaununovi avattiin.

»Minäpä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka näitten ajopelien laita oikeastaan on», sanoi Kalle lähtien vaunusta. »Saas nähdä, taluttavatko ne uusia hevosia arkkuun», sanoi hän mennessään.

Hän asteli nyt edestakaisin asemasillalla tarkastellen kaikkea, ja hänen juuri miettiessään junan salaisuutta veturi vihelsi ja juna lähti liikkeelle.

Kalle ei siitä hämmästynyt. Hän vain seisoi ja töllisteli suu auki. Hän kuuli Swartin sanovan:

»Heittäydy perään riippumaan!»

Kalle päätti seurata neuvoa. Hän odotti viimeistä vaunua. Ja kun tämä juhlallisesti oli vierinyt ohi, kokosi hän takkinsa liepeet ja läksi juoksemaan junan jälkeen. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan, ja Kalle jäi hengästyneenä katsomaan sen menoa, kunnes se kokonaan katosi näkyvistä.