Chapter 6

Kyllä tuon portaan pitäisi kestää, onhan se kestänyt niin kauan eikä kukaan vielä ole pudonnut veteen; onpa se ollut siinä jo monta vuotta.

Jos se nyt pettäisi? Eukko on painava!

No, ei sinun tarvitse pelätä. Vaikka tuommoinen leppäpuu onkin vanha, niin se on sitä sitkeämpi.

Kun eukko oli tullut keskelle puroa, rupesivat porraspuut ratisemaan. No, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden silti tarvitse poikki mennä. Ei!

Eukko otti vielä askeleen--ja loiskis veteen!

»Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!» huusi hän ja koetti pulikoida rantaan.

Siinä potkiessaan ja rimpuillessaan tuntui hänestä kuin joku olisi saapunut paikalle ja juossut veteen.

Niin kävikin.

Kun lukkarin Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän eukon hätähuudon. Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi veteen, piteli toisella kädellään pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameeseen pitääkseen häntä veden pinnalla.

Hän huusi apua, ja pitäjänvouti tuli ja veti Swartin emännän kuivalle maalle.

Siinä hän nyt makasi ruohikossa kuin kuollut, voimatta liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Suurella vaivalla saatiin hänet kannetuksi kotiin, jossa hänet laskettiin sänkyyn.

XII.

Vihdoin hän avasi silmänsä ja näki Dorotean hyörivän ympärillään lämmittäen kiviastioita pantaviksi hänen jalkainsa alle ja keittäen hänelle kamomilliteetä.

Huhu, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella levinnyt ympäri kylää, ja kaikki kylän naiset tulivat nyt katsomaan, oliko huhussa perää.

Ensin tuli Wittin emäntä.

»Herra jesta, kuinka sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen! Olethan sinä muutoin aina niin säännöllinen ihminen.»

»Silta--ai ai--silta meni rikki», ruikutti Swartin emäntä.

»Mitäs sellaisia puhut! Tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta, ja kuitenkin sinä putoot veteen!»

Useita eukkoja astui nyt tupaan lausumaan ihmetystänsä, sääliänsä ja myös muistutuksiansa.

»Mutta kuinka se oli mahdollista?»

»Pudota veteen keskellä päivää!»

»Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?»

»Jumala siunatkoon! Hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!»

»Ehkä senvuoksi, että hänen miehensä kuleksii ympäri maailmaa.»

»Voih», änkytti Swartin emäntä, »enhän minä voinut sille mitään--voi, voi--silta oli niin vanha, ja niin minä putosin veteen. Voi, voi, voi!»

»Mitä?» huudahti vanha Snurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa oli teetä, »kamomilliteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun mitenkään. Meidän täytyy antaa hänelle jotain väkevämpää!»

Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden muassaan niin paljon pulloja, laseja, saviastioita ja rasioita, että ne olisivat piisanneet kokonaisen sairaalan tarpeeksi, ja sitten he rupesivat »tohtoroimaan».

»Tässä on erinomaista laastaria; koetappas lämmittää sitä ja panna vatsalle! Se on aina auttanut minua!»

»Äh», sanoi Knaakin emäntä, »mene siitä tiehesi laastareinesi!--Kas tässä on pirunpihkarohtoa, ota sitä, niin saat nähdä, että apu tulee!»

»Loruja!» sanoi Holtin emäntä, »luuletko sinä, että ne auttavat? Ei, tässä on minun yhdeksän-aineenvoiteeni; se on aine, joka kelpaa. Minä olen perinyt resehdin isältäni; se auttaa kaikkia tauteja vastaan.»

»Pois tieltä!» sanoi Boltin emäntä ja tungeikse sängyn laidalle, »ainoa mikä häntä auttaa, on tämä liljamäntti. Se auttaa, kun ei enää mikään muu auta.»

»Kuulkaas nyt», sanoi vanha Platerin emäntä, »meidän täytyy venyttää häntä!»

»No, se on tietty, se tässä on tehtävä!»

Ja samassa tarttui kaksi eukkoa sairasta jaloista ja kaksi päästä, ja niin ruvettiin sitten venyttämään kaikin voimin; he olivat vähällä venyttää Swartin emännän kuoliaaksi, ja tämä huusi täyttä kurkkua.

»Ei», sanoi nyt Klaterin emäntä, »tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule sen paremmaksi. Teidän tulee ensin kääntää hänen päänsä alaspäin, jotta vesi voi juosta pois hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisäänsä, ja se on saatava pois joko hyvällä tai pahalla. Muuten emme voi häntä parantaa.»

Sanottu ja tehty. Akat tarttuivat Swartin emännän jalkoihin ja käänsivät hänet ylösalasin.

»Minä kuolen! Jumalan tähden, minä en kestä tätä! Minä saan halvauksen!» huusi sairas.

Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä välittäneet.

»Antaa hänen huutaa! Se ei haittaa; mutta vesi on saatava ulos!»

Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja porasi, pyysi ja rukoili; hänet käännettiin ylösalasin, häntä heilutettiin kuin putelia.

* * * * *

Onnettomuus olisi saattanut tapahtua, ellei pastori olisi ehättänyt paikalle oikeaan aikaan.

Hän huomasi heti missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat ystävät ulos astioineen ja lasineen, sanoen:

»Viekää pois kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!»

Sairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.

Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:

»Kuka minut pelasti vedestä?»

Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi hän haikeasti valittamaan.

»Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen vannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits ja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien rahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on rangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!»

Pastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen, kun hän vain on päässyt taas jalkeille.

»Ei, herra pastori», sanoi Swartin emäntä, »tätä minä en niin helposti voi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja jos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä mitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!»

Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa vaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.

Sairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.

»Odottakaas», sanoi pappi, »minulla on jotain sanottavaa teille kummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte unohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää vain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa huononee, niin lähetä sana minulle!»

Ja kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti hän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.

Dorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja likisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän väliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:

»Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo...»

»Hiljaa!» sanoi tyttö, »pastori on sanonut, että te ette saa puhua.»

»Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan, Dorotea, niin saat nähdä...»

»Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan», sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.

Ei kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.

Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja asettui istumaan akkunan ääreen.

Siinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan esiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden. Hän kuunteli, mutta yö oli hiljainen, vain pensastosta puron rannalla kuului satakielen ihana laulu.

Tuolla oli hänen isänsä koti, jossa hän oli lapsuutensa vuodet elänyt, sen vieressä tuolla hautausmaa, jossa hänen äitinsä lepäsi, tuolla kylä peltoineen ja puutarhoineen, tuolla vuoret ja laaksot. Hän katseli kaikkea kuin ensi kertaa, ja kyynel nousi hänen silmäänsä, ajatusten outoja unelmoidessa.

Äkkiä tuntui hänestä kuin joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.

»Ei, emäntä, menkää makaamaan! Onhan pastori kieltänyt...»

»Ole nyt vaiti, lapseni! Minä tulen heti takaisin, minä otan vain jotain kaapista», sanoi eukko avaten kaapin oven ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.

»Kas tässä, Dorotea! sanoi hän. »Tämän on *hän* lähettänyt sinulle!»

Sitten meni eukko jälleen sänkyyn ja käänsi kasvonsa seinään päin ja näytti nukkuvan sikeää unta.

Ja Dorotea?--Ah, kuinka hänen sydämensä sykki riemusta! *Hän* oli lähettänyt tämän ja Swartin emäntä *itse* oli antanut sen hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hiuskiharansa! Siinä oli sormus!

Häikäisevä valkeus tulvi sädehtien hänen sieluunsa, hänen sydämensä aukeni auringolle kuin puhkeava, ihana kukkanen ja kaikki hänen surunsa ja murheensa haihtuivat.

XIII.

»Kas niin», sanoi ukko Swart, »nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa eukolleni kirjeen. Sen olen minä luvannut hänelle, enkä minä vielä koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani...»

»Ei, naapuri», sanoi ukko Witt, »maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa, hän sen osaa; olihan hän ensimäinen lukkarin koulussa.»

»No, istu sitten, Kalle!» sanoi Swart.

Kalle istui ja Swart saneli hänelle, mitä hänen piti kirjoittaa, ja kun hän oli lopettanut, sanoi Swart:

»Kas niin, poikani! No, lues nyt, mitä olet kirjoittanut!»

»Hellästi rakastettu vaimo!» luki Kalle.

»Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni», sanoi Swart.

»Me olemme täällä ja olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä ja myös meidän lapsemme. Ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Ja katso emäsian perään, ettei se pääse syömään porsaitaan. Ja pidä silmällä myös toisia sikoja. Ja anna väen niittää alaniityllä. Ja me olemme nyt Berlinissä ja olemme kaikki tyyni terveet ja jäämme tänne huomiseksi ja olemme suoneet itsellemme lepopäivän, sillä täällä on herramaista olla ja paljon huveja. Ja talot ovat korkeita. Ja te kai olette kaikki terveinä.

Sulle kuuluu sydämeni asti kuoloon,

Jaakko Swart.

Torstaina jälkeen helluntain 1800 ja viisikymmentä neljä.

Jälkikirjoitus.

Tänä iltana tuulee kovasti.»

»No, naapuri, mitäs arvelet? Eikö hän saata olla tyytyväinen?»

»No, kyllä», sanoi Witt. »Tuon 'asti kuoloon' sinä varmaan olet lukenut jostain kirjasta?»

»Ei, naapuri! Silloin se ei olisi jäänyt mieleeni. Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran hunajakakun, johon oli kiinnitetty muuan värsy, jossa oli nämä sanat. Se ilahdutti häntä sanomattomasti, ja sentähden tahdon minä myös ilahduttaa häntä hänen vanhoina päivinään.»

Seuraavana aamuna nousivat matkamiehemme vikkelästi vuoteiltaan ja menivät ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös ja toista alas, ja paljon oli tässä nähtävää.

»Ei, hyvät ystävät, katsokaas», sanoi Swart, »mikähän rakennus tuokin on, seitsemänkerroksinen!»

»Sellaisia», arveli Witt, »ei ole Stavenhagenissa!»

»Äh, naapuri!» sanoi Swart, »kuinka sinä voitkaan puhua semmoisia tyhmyyksiä! Stavenhagen on vain rotanpesä; sielläkö nyt olisi tämmöisiä taloja!?»

»No», väitti Witt, »on siellä kauppiaan uusi talo torin varrella, aivan maaherran talon vieressä...»

»Tässä talossa taitaa asua räätäli», puuttui Kalle puheeseen. »Tuossa kyltissä seisoo: Frans Piefke, Waatteidentekijä.»

»Poika», sanoi Witt. »Oletko sinä menettänyt järkesi? Räätäli tuommoisessa talossa! Mitenkä räätälin annettaisiin siinä asua?»

He marssivat eteenpäin.

»Poika», sanoi Swart, »kävele suorana!--Tuossa koukertelee hän pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha seitsenkymmenvuotias akka. Tahdotkos käydä paremmin! Seuraa Kallen esimerkkiä! Näetkös kuinka kaikki pysähtyvät häntä katsomaan, mutta kukaan ei viitsi sinua katsella!»

»Isä», vastasi Frits, »enhän minä sille mitään mahda; se johtuu Kallen uudesta takista.»

»Ei, Frits», sanoi Witt. Ei se johdu vain siitä! Vähät takista, mutta katsos Kallen sääriä! Kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katso koko hänen vartaloaan!--Muuten sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä olet liian ankara Fritsille. Missäs hän olisi oppinut käyttäytymään? Näetkös, jollen minä olisi ollut sotamiehenä, ei minun pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, mikä hänellä nyt on, sillä sitä vaan ei peritä, näes!»

XIV.

Kun he tulivat Kuninkaankadulle, huusi Swart:

»Tässähän on hirmuinen joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?»

»Täällä on varmaankin markkinat», sanoi Witt.

»Ehkäpä on, naapuri.--Kuulkaa pojat, kulkekaa käsihakaa, jottette eksy meistä tässä kauheassa tungoksessa!»

He tarttuivat toistensa käsivarsiin ja lähtivät astumaan katua alas. Kalle ja Frits polttivat sikaaria ja ukot vetivät sauhuja lyhyistä nysistään mietiskellen, mitä näillä kaikilla ihmisillä oli tässä tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä nähtävänä.

Näin tulivat he Burg-kadulle.

»Seis!» huusi Kalle. Tässä asuu Portukalin kuningas. Sen saattaa lukea tuosta kyltistä, ja tuo, joka seisoo tuossa ovella on varmaankin kuningas itse.»

Kyltissä seisoi: Portugalin kuningas.

Kruunua hänellä ei ollut päässään tänään; se oli hänelle varmaankin liian raskas, sillä hän seisoi ovella avopäin katsellen ulos kadulle.

»Se on hän itse, naapuri», kuiskasi Witt.

»Niin, kyllä se on hän», vakuutti puolestaan Swart.

Siinä he nyt seisoivat rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.

Hän oli pukeutunut täyteen komeuteensa: hänellä oli sininen hännystakki, jossa oli punainen kaulus ja kultakoristeet edessä ja takana ja jaloissa oli hänellä keltakauluksiset kiiltävät saappaat. Ja vaikkei hänellä ollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä kuitenkin valtikka kädessään; se oli kaunis kultapäinen Espanjan-ruoko. Muuten oli hänellä punainen nenä ja pitkä punainen parta ja tukevaruumiinen hän myös oli. Swart päätteli hänen painavan kaksisataa kahdeksankymmentä naulaa.

»Vai tämä se nyt on Portukalin kuningas», sanoi Swart. Omituinen on tämmöisten kuningasten laita. Niin pian kun he vain panevat kruunun päähänsä, saa koko kansa jalat alleen, eikä kukaan tohdi sanallakaan vastustaa heitä.»

»Minä luulen että hän on vihoissaan», sanoi Witt. Katsos vaan kuinka hän sylkee! Hän on varmaan hyvin kiukkuinen kapine!»

Samalla tuli kuningas heidän luokseen ja rupesi sylkemään.

»Mitä te tässä tollotatte?» ärjäsi hän.

»No ei mitään, herra majesteetti», sanoi Witt. »Me halusimme vain vähän katsella teitä.»

Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat vallan sinisiksi pelkästä kiukusta.

»Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään hotelliin? Menkää heti matkoihinne!»

Ja jolleivät he olisi ajoissa pötkineet pakoon olisivat he varmaan saaneet tuntuvan iskun valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin ja pysähtyivät vasta päästyään pois Portugalin kuninkaan valtikan ulottuvilta.

Swart sanoi:

»Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!»

»Kyllä he tappelevat, naapuri», vakuutti Witt. »Kuninkaat ovat niin kummallisia; jos vähänkin vain liikahdat, niin kohta he tulevat hulluiksi ja lyövät päälle vaan! Eivätkä herttuat ole rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, että vanha herttua Fredrik Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani. Sitä minä en eläessäni unohda. 'Pois tieltä, tolvana!' sanoi hän--ja samassa löi hän. Eikä hän väärään lyönytkään.»

Kun he nyt olivat tointuneet säikäyksestään, kääntyivät he takaisin ja tulivat »Vaaliruhtinaan sillalle».

»Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on? kysyi Witt.

»Ruuna on hyvä», sanoi Swart. »Miehestä minä en anna penniäkään, mutta ruunalla on hyvät jalat.»

»Ei, naapuri», sanoi Witt, »katsos hänen tukkaansa, tiheä kuin pilvi ja sen alla on vangittuja ihmisiä. Minä luulen, että se on santarmi.»

»Voipi olla», sanoi Swart. »Mutta musikantit sanoivat, että vanha Blücher[1] seisoo täällä jossakin, ja hänet minä mielelläni tahtoisin nähdä. Tosin hän seisoo myöskin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään nähdä, miltä hän täällä näyttää.»

[1] Saksan vapautussodan 1813--14 sankareita.

* * * * *

Ei kestänyt kauaa, ennenkuin he tapasivat sotamiehen, joka pientä palkkiota vastaan oli halukas näyttämään heille, missä Blücher seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisiaan käsivarresta ja seurasivat sotamiestä. Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä lakkinsa syrjään.

»Se on hunööriä», selitti Witt. »Kuules, naapuri Swart, minun mielestäni me olisimme aika tyhmeliinejä, jollemme mekin kohottaisi kättämme hattumme syrjälle ja tekisi hunööriä.»

Sanottu ja tehty.

Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui koko seurue ja kohotti kätensä hatulleen; kohottipa Kalle molemmatkin kätensä.

Vihdoin tulivat he paikalle, missä ukko Blücher seisoo miekka kädessään.

»Se ei ole hän», sanoi Witt, »se ei ole rahtuakaan hänen näköisensä.»

Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.

»Loruja», sanoi Swart, »Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen. Eihän tällä ole edes mitään leijonannahkaa.»

»Ei», sanoi Witt. »Se ei voi olla hän. Seisoohan hän tuolla ylhäällä niin kurjan ja hätäilevän näköisenä kuin jos hänet vasten tahtoaan olisi asetettu uunille seisomaan ja hän pyytäisi päästä sieltä alas.»

»Nyt minä tiedän, ketä se kuvaa», jatkoi Witt. »Se kuvaa vanhaa kenraali Pressentiä! Hän heilutteli miekkaansa aivan tuolla tavoin, kun me marssimme Schweriniin.»

»Se voi olla mahdollista», sanoi Swart. »Mutta kuka sitten on tuo toinen tuolla?»

»Se on kreivi Bülow-Dennewitz», sanoi sotamies.

»Mikä mies se semmoinen olisi?» sanoi Witt. »Ei, se on majuri von Voss Grabowista; se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita milloinkaan. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikille. Hän sanoi meitä aina lapsikseen.»

»No, sen tietänet sinä hyvin, naapuri», arveli Swart. »Olithan sinä hänen komennettavanaan.»

Blücherin patsaan luota tultiin vanhan Fritsin[1] luo, jota Witt aina oli salaa vihannut. Tämä viha sai aiheensa jo paljon ennen Wittin syntymää. Frits oli nimittäin ottanut Wittin äidinisän sotamieheksi.

[1] Kuningas Fredrik II.

»Kas kuinka hän istuu siinä vanhan hevoskaakkinsa selässä», sanoi Witt. »Niin, tirkistele sinä sieltä vain minkä mielesi tekee; sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eikös se ole totta, häh? Katsos vaan, kun hän istuu siinä niinkuin koko asia ei ollenkaan häntä liikuttaisi. Soisinpa, että pöllähtäisit sieltä nenällesi!--Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri Swart, erään asian. Äitini isä oli vanhin, ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha Frits otti hänet sotamieheksi, ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän.»

»Mitä hulluja!»

»Mitä hulluja, naapuri!» sanoi Swart. »Onhan se niin vanha asia, ettei sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat--ja onhan siitä painettu kirjojakin--että hän oli hyvä kuningas.

»Sitä en minä lainkaan tahdo kieltää», sanoi Witt. »Itse äitini isäkin piti hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran --en muista koska se oli--löi hän äidinisääni olalle ja sanoi: Sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!»

»Kas kehnoa vaan!» sanoi Swart.

»Niin, naapuri, hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista koska se oli: 'sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!' Nyt istuu hän tuolla korkealla hevosensa selässä, ja äidinisä jäi ilman taloa, ja se oli hänen syynsä!»

»No, naapuri», sanoi Swart heidän taas jatkaessaan matkaansa. »Älä sinä nyt enää sure sitä asiaa .... se on nyt ollut ja mennyt eikä sinun enää tarvitse vihata häntä.»

»No se nyt ei voisi johtua mieleenikään», vakuutti Witt. »Mutta talo olisi nyt ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se sittenkin oli!»

* * * * *

Sotamies johti heitä nyt katua ylös, katua alas, kunnes he tulivat »Unter den Linden'ille»[1].

[1] Kuuluisa puistokatu Berlinissä.

Mikä paljous komeasti puettuja, hyvältä hajahtavia naisia!

»Poika!» sanoi Swart. »Ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, jotta ihmiset voisivat katsella sinuakin! Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena ollessani? Ei,--katsos Kallea! Hän vasta osaa käyttäytyä; katsos, kuinka hän katsoo tyttöjä suoraan silmiin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille ikäänkuin tuntisi heidät kaikki. Ja saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista.»

»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Enkö minä ole aina sanonut, että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä! Ja miten uhkeita ne ovat!»

»Minä luulin eukkoani jokseenkin tukevaksi», sanoi Swart, »mutta katsos vain tuotakin--onpa siinä laajuutta! Mikä masiina! Ja jos hän edes olisi vanha akka; mutta hän on aivan nuori tyttö.--Turkanen! Jos minulla olisi mittanauha mukanani, niin menisin ja mittaisin hänen selkänsä.»

Nyt he saapuivat »Museolle».

Ensimäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmiinsä, oli iso, suunnaton kivimalja.

»Hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?» sanoi Swart. »Mikä astia! Siitä voi syödä sata miestä ja siihen mahtuu ainakin kaksitoista härkätynnyriä.

»Varmasti», sanoi Witt. »Mihinkä sitä muuten käytetään?»

»Kun kuningas keittää herneitä», sanoi sotamies, »ja pitää pidot, joihin pääsee ken tahtoo, niin tätä käytetään liemiastiana. Ja kun kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee parasta punssia ja punaista viiniä. Ja jokainen saa ottaa niin paljon kuin mieli tekee.»

»Koska se tapahtuu taas?» kysyi Kalle. »Silloin täytyy meidän tulla tänne!»

»No», sanoi Witt, »ei se niin hädin tapahdu!»

XV.

He tulivat uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia maalauksia.

Museon pääportailla seisoi joukko hienosti puettuja naisia ja herroja täydessä juhlapuvussa.

»Menkää niiden jälestä!» sanoi sotamies.

»Ei se toki sovi», sanoi Swart. »Mehän olemme vain arkipuvuissamme; ei meidän sovi tunkeutua noin hienon herrasväen joukkoon.»

»Mitä sinä tarkoitat?» sanoi Witt. »Ensin minä ostan uudet housut, jottemme tarvitsisi hävetä joutuessamme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan.--Mene nyt vain rohkeasti portaita ylös!»

Ja Witt juoksi ylös--kaksi porrasta kerrallaan, näyttääkseen, ettei hän lainkaan ujostellut.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä.

Kummihousut eivät sitä kestäneet.

Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja--ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle. Ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt hän seisoi siinä paljain säärin kaikkien hienojen herrojen ja naisten keskellä.

Hänellä näytti olevan uimahousut jaloissaan.

Kun Wittin seuralaiset olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä kerääntynyt hänen ympärilleen. He tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen ja osoittelivat Witt-raukkaa, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriään.

Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen alas, meni toinen ylös. Nämä olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut!

Ukko Swart tunkeusi väkijoukon läpitse ja rupesi Wittiä lohduttamaan.

»Älä välitä näistä irvistelijöistä! Tässä olen minä, ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se joka sallii itseään naurettavan vasten naamaa. Kukas sille mitään voi, ettei kummi ole yhtä kestävää kuin lanka ja piki. Älä ole milläsikään, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni!--Olipa tämäkin kaunis tapaus!»

Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

»No, mutta Jumala varjelkoon minua!» sanoi Swart. »Nythän sinä tulet hulluksi, poika! Frits, piruko sinua riivaa?»

Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon puhumista vieraan herran kanssa.

»Tunnetko sinä minut, Henrikki? Isä, etkö tunne Henrikkiä. Sehän on pastorin Henrikki. Ja sainkin minä sinut tavata juuri täällä!»