Chapter 5

»No, se merkitsee osapuilleen: 'mitäs sinä oikein meinaat, senkin sika? Mene kohta hiiteen, muuten lempo sinut korjaa!'»

»Jos te niin mielellänne haluatte nähdä ranskalaisia», sanoi pasunanpuhaltaja, niin saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä on ihmisiä kaikilta maailman kulmilta, Itävallasta, Englannista, Ranskasta, Espanjasta, Amerikasta, ja onpa siellä nykyään myös itse Portukalin kuningas.»

»Portukalin kuningas», sanoi Swart, »no ei nyt kiitetä! Vai niin, vai asuu hänkin Berlinissä! Sen miehen minä tahtoisin mielelläni nähdä, muista se, Frits!--Berlini on kai suuri kaupunki?»

»On kyllä», vastasi soittaja, »siellä asuu peloittavan paljon ihmisiä.»

»Ja siellä saa vapaasti käydä katselemassa kaikkea?»

»Saa kyllä. Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburgin-portti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten siellä on uusi museo, mutta sinne te saatte mennä vain jos teillä on puhdas paidanrinnusta ja siistit vaatteet yllänne. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkea käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaakin rahaa.»

»No, sen puolesta ei tule hätää», sanoi Swart. »Mutta toisin on meidän vaatteidemme laita. Kalle tosin saattaa esiintyä missä tahansa, minun tyhmä poikani käy myös laatuun, eikä minun omasta puolestanikaan tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi, enkös minä käskenyt sinua ottamaan samettiset manshesterhoususi mukaan, ja kuitenkin piti sinun ottaa vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin sinä et voi tulla museoon.»

»Niin», sanoi ukko Witt surkealla äänellä, katsellen paikattuja housujaan, »minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin suinkin mahdollista, mutta minkäsläiset niiden housujen oikeastaan pitäisi olla? Pitkiä housuja en voi käyttää kotona, ja kaapissa riippuu ainakin puoli tusinaa lyhyitä.»

»Minä ehkä voin pelastaa teidät tästä housupulasta», sanoi viuluniekka. »Minulla on aivan uudet housut, ne ovat aivan uusinta muotia, ne ovat kummilastaiset ja oikein erinomaiset. Milloin ne ovat pitkät, milloin lyhyet, aina kuinka tarve vaatii. Minäpäs näytän niitä teille. Katsokaas nyt! No nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Kun te nyt kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne saappaan pohjan alle, niin ne venyvät pitkiksi housuiksi; eikä kukaan voi arvata, kuinka muutos on tapahtunut.»

»No, kaikkea ne keksivätkin», sanoi Swart, »ihanhan tämä on kuin silmänkääntäjätemppu!»

»Isä kulta», sanoi Kalle hiljaa, »ostakaa ne min...»

»Poika», sanoi ukko Witt, »oletpas sinä tyytymätön! Sinulla on kauniit keltaiset housut ja ihka uusi takki, ja kuitenkin sinä aina vain pyydät uutta ja uutta. Ei, kyllä sinun vanha isäsi myös tarvitsee jotain yllensä.»

Seuraavaan majataloon saavuttuaan poikkesivat he sisälle housuja koettamaan. Ne sopivat suurenmoisesti, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, ja hän kiitteli Wittiä ja sanoi:

»Kuinka mainion hyvin ne istuvat! No, näytäs nyt minulle, kuinka ne tulevat lyhyiksi!»

»Luuletkos, etten osaa sitä tehdä», sanoi Witt, avaten jalkahihnat: »Kas näin!»

»No, tees ne taas pitkiksi!»

»Voin minä sinulle senkin tehdä!»

He seisoivat kaikki ukko Wittin ympärillä voimatta tarpeekseen ihailla housuja.

»Niin, veli Swart», sanoi pasuunan puhaltaja, »näiden housujen laita on sama kuin minun torvenikin: milloin se on pitkä, milloin lyhyt.»

»Ja näissä sinä voit esiintyä missä tahansa», sanoi Swart. »Tässä kaupassa sinä et tullut petetyksi; soisinpa, että housut olisivat minun.»

Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta silläaikaa kun he matkustavat, lähdemme me katsomaan mitä kotona on tapahtunut.

IX.

Kun Juhani illalla tuli kotiin, hääräili Swartin emäntä porstuassa.

»Hyvää iltaa», sanoi Juhani ja nosti hattuaan. Nyt piti tapahtua, että pieni rasia, jonka Frits oli lähettänyt Dorotealle ja jonka Juhani oli kätkenyt lakkiinsa, putosi ja kieri Swartin emännän jalkoihin. Juhani ei ollut tästä hyvillään; hän tiesi, ettei Fritsin äiti tiennyt asiasta mitään, olihan Frits sanonut: 'Minulla on erinäisiä *salaisuuksia* lukkarin Dorotean kanssa',------ja Juhani kumartui ottamaan rasiaa. Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä ja sieppasi rasian.

»Mitä tässä on?» kysyi hän.

»No, eihän siinä mitään ole», sanoi Juhani. »Mitäpä siinä voisi olla?-- Se on *minun*, antakaa se minulle.»

Mutta Swartin emäntä oli utelias. Hän aukaisi rasian kannen ja näki sormuksen ja hiuskiemuran:

»Mitä ihmeitä,--kultasormus! Mitä *sinä* sormuksella teet, pökkö? Kelle se on aijottu?»

»Hä, lukkarin Dorotealle.»

»Keltä se on», kysyi eukko taas. »Sano heti!»

»Koska te nyt niin välttämättä tahdotte sen tietää, niin se on Fritsiltä», sanoi Juhani.

Tuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun hän sai aimo korvapuustin.

»Siinä on sinulle vaivoistasi!» sanoi emäntä, ja kohta sai Juhani vielä kelpo läimäyksen toisellekin korvalle, ja kun hän koetti paeta hirmuista emäntää, sai hän lisäksi aika potkun.

Swartin emäntä meni raivostuneena mutisten tupaan.

»Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen köyhä tytön-luuska! Kyllä minä teille annan kultasormuksia, minä!»

Ja hän riehui ja hyppi ympäri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena kuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat tanssia niin, että viimemainittujen vanteet lensivät sälisten ympäri, ja alinomaa hän kotkotteli itsekseen:

»Mokoma pojan-kollo ja köyhä tytön-luuska. Kyllä minä teille annan kultasormuksia, annan kun annankin! Ja Juhani, se petturi, joka saa talosta palkkaa, hänet minä ajan pois talosta.--Se heittiö! Kyllä minä hänet opetan kultasormuksia kanniskelemaan!»

Ja emäntä torui ja rähisi niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt oli hätänä.

* * * * *

Samana iltana tuli myöskin lukkari kotia. Hän oli yleensä hilpeä mies, mutta tänä iltana hän oli äkäinen ja pahalla päällä; vain hänen ruokahalunsa oli, luojan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut syödäkseen, tuli hän hieman paremmalle tuulelle.

»Onko isälle tapahtunut jotain ikävää?» kysyi Dorotea.

»Eipä juuri, tyttöseni.--Mutta muista, mitä minä usein olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahoja, ja vieläpä eläimetkin ovat pahoja, mutta pahimpia kaikista ovat talonpojat ja hevoset. Älä usko ainoaankaan hevoseen tahi talonpoikaan, niin ei sinun tarvitse jälestäpäin katua! Eivätkä talonpoikain pojat ole isiänsä paremmat; huonot ominaisuudet näet menevät perintönä isältä pojalle. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin sinun käy hyvin maailmassa!--Ja nyt tahdon mennä levolle. Hyvää yötä!»

Seuraavana päivänä--se oli torstai--saivat koulupojat aika lailla selkäänsä; lukkarin kiukku ei ollut vielä hälvennyt. Mutta vähitellen se hälveni, ja jo seuraavana sunnuntaina lukkari oli sama suopea ja hilpeä mies kuin ennenkin.

Oli sunnuntai. Aamusta varhain myöhäiseen iltaan sai Dorotea olla kaiket päivät touhussa, sillä äitinsä kuoltua sai hän yksin hoitaa emännyyttä ja vielä lisäksi pitää huolta molemmista pikkusiskoistaan. Ja hän oli kelpo emäntä. Ahkera ja tunnollinen hän oli, ei kukaan nähnyt hänen hätiköivän; kaikki näytti sujuvan itsestään, ja kun hän pääsi vapaaksi askareistaan pariksi tunniksi, istuutui hän ompeluksineen akkunan ääreen. Näin seurasi päivä päivää, ja aina oli hän iloinen ja leikkisä eikä antanut kenenkään huomata, että työ oli raskasta.

Mutta tänään oli toisin. Tänään tuntui hänestä työ suunnattoman raskaalta.

Hänen viehkeillä kasvoillaan kuvastui hiljainen suru ja syvä kaipuu, ja pukiessaan vaatteita pikkusiskojensa ylle hän huokasi raskaasti ja katseli miettiväisenä kauas,--hyvin kauas ... hänen ajatuksensa näyttivät harhailevan loitolla, outoja seutuja. Ja kun hän palmikoitsi tyttöjen hiuksia, valuivat kyyneleet hänen muutoin niin iloisista silmistään ja putosivat lasten hiuksiin.

Hänen isänsä tuli huoneeseen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä hän oli menossa herra pastorin luokse.

»Hyvää huomenta! No, lapseni, mitenkäs te jaksatte?» kyseli hän taputellen tyttösiä poskille.

Pikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, hän nosti polvelleen istumaan ja suuteli hänen tölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat punaisiksi karkean parransängen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka hiuksia paraikaa palmikoitiin, hän löi hiljaa olkapäälle, ja kun tyttönen kääntyi häneen päin, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli kuin monen, monen penikulman päässä. Joka nyt olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.

Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä perheenisä, joka eli sovussa koko maailman kanssa. Hänellä oli vain yksi heikkous: hän ei voinut olla puhumatta yläsaksaa[1].

[1] Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan murretta; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli.--Suom. muist.

Tällainen pieni heikkous on se vaaka, millä maailma meitä punnitsee, se paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta tämä heikkous pysyy meissä vain niin kauan kun olemme levolliset, sillä kun rupee oikein kireälle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi lukkarinkin yläsaksalle. Kun hänen piti puhua oikein sydämensä pohjasta, ei puhe luistanut yläsaksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.

Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet tämän poskilla, hypähti hän tuolilta ja kysyi:

»Mikä sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sinä itket? Sano minulle! Meillä kummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!»

Ja Dorotea painoi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Ei hän itsekään oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi; hänestä vain tuntui kuin olisi hän ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiensä taloa ja puutarhaa.

Mutta äkkiä selveni isälle, mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään kalvoi. Lukkari laski kätensä hänen kaulallensa, taputti häntä poskelle ja kuiskaili hänelle lohduttavia sanoja.

»Rakas lapseni», sanoi hän, »rauhoitu nyt vaan! Jumala elää eikä hylkää sinua! Pidä se mielessäsi, niin kaikki lopulta kääntyy hyväksi. Minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi.»

Niin hän lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi mennä kirkkoon soittamaan.

Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän ollut koskaan kiivennyt ylös kellotapuliin sen koommin kun hän kiipesi sinne soittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lepäsi paarilla. Raskain sydämin hän riisui sunnuntainutun yltään ja pani ison kellon heilumaan.

Ja kauas yli kylän, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin saakka kaikui kellon ääni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen hurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.

Ja auringonvalo säteili korkeudesta alas, lämmittäen vanhoja hautoja, joissa esi-isät aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen leposijansa.

X.

Doroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen äidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti sekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.

»Nyt saatte mennä ulos leikkimään», sanoi hän. »Kysykää käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista pitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on? Leikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.»

Lapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli Swartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut: »Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea, enemmän kuin kaikista muista.»

Mutta nyt--nyt oli kaikki toisin.

Kun Dorotea eilen kulki läpi kylän, tuli Swartin emäntä häntä vastaan. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä ajatellessaan tuota tapaamista.

Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti arkusta huivinsa, joka oli ensimäinen, minkä hän itse oli ansainnut, ja joka senvuoksi oli hänelle niin rakas. Sitten hän meni lieden luo katsomaan, paloiko valkea oikein, ja tämän tehtyään hän meni avaamaan ovea Ilolle, joka raapi ovea haluten päästä ulos juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.

Dorotea meni kirkkoon. Kuinka maailma tänään oli kaunis! Kuinka ihanat olivat puutarhat ja pellot, joilla kukkaset ja lehvät kilvan levittäysivät auringon suudeltaviksi. Koko luonto näytti olevan sunnuntaivaatetuksessa. Siinä oli kylä viheriäin puiden suojassa, tuolla söivät lehmät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulenhengen käydessä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja juhlallista. Elämä on ihana! kaikui näkymätön soitanto hänen ympärillään ja hänen sydämessään, elämä virtasi häntä vastaan kukkaskedoilta ja hiilakkaan siniseltä taivaalta. Kaikki oli hiljaista ja odottavan rauhallista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa saarnata.

Pois hälveni Dorotean suru.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä ollut lapsi, ja istunut kirkonmuurin takana, jossa auringonpaiste levisi yli hiljaisten hautain; hänestä tuntui kuin olisi hän istunut viheriällä kukkanurmella itsekseen, lukenut lapsenvärssyjään, laulanut kilpaa lintujen kanssa tai iloisen karitsan tavoin juossut ympäri ketoa kooten kauniita kiviä tai poimien kukkia seppeleeksi tai kuin olisi hän katsellut ylös sinitaivaan korkeuteen, jossa valkeat pilvet vaeltelivat.

Kuinka onnellinen hän oli!

Hän oli melkein unohtanut olevansa matkalla kirkkoon, hän oli vähällä heittää virsikirjansa perhosen jälkeen, joka lensi hänen ohitsensa, hän oli niin onnellinen ja iloinen; hän oli melkein kuin lapsi ajatuksiltaan ja mieleltään.

Silloin tuli Swartin emäntä tietä pitkin kädessään virsikirja ja nenäliina.

Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi ystävällisesti:

»Hyvää huomenta!»

»Anna minun olla rauhassa», murahti eukko äreästi. »Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!»

Kauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen karkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa, kyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.

Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.

Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet kutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.

Mutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona eukon luo ja sanoi sydämellisesti:

»Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin pyytää teiltä anteeksi?»--hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan--»olettehan te aina ollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako minun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että vika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme rukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?»

»Mitä? Rukoilla? Minäkö?» sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä. »Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä. Mutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä sellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi ja minun mieheni ovat naapuruksia»--hänen äänensä oli kuin käärmeen sähinää--»muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.-- Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin....»

Hänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän oli kuullut, mitä eukko sanoi.

Kirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi häntä läähättäen.

Entä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen poskilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän heittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin lattialla. Niin painoi häntä häväistys.

Hänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!

Mutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti raamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi kirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan kärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet menivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:

»Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.»

Silloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.

Hän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun ruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.

Nyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät olivat vähän punaiset.

Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle, katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli isä häntä hiljaa ohauksille.

XI.

Swartin emäntä oli hyvin äkeissään kulkiessaan kirkosta kotiin. Hänen otsansa oli rypyssä ja alahuuli lerpallaan, ja sellaisena astui hän läähättäen läpi kylän, naputellen sormillaan virsikirjansa kanteen, siten edes jollain tavoin purkaakseen kiukkuansa.

Kun hän tuli kotiin, oli navetan ovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos pihalle; keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, jonka paikka hänen mielestään ei ollut siinä, ja lantarattaat eivät myöskään olleet oikealla paikallaan. Mutta rajuilma puhkesi vasta hänen saapuessaan porstuaan ja kohdistui ensinnä karjapiikaan.

»Kuinka monta kertaa minä olen sanonut sinulle, ettet sinä saa laskea hanhia ulos!» sanoi emäntä ja hyökkäsi kuin salama piian niskaan.

Sitte tuli sisäpiian vuoro.

»Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäreitä? Pitääkö tuonkin tuolla seista ulkona, jotta senkin vanteet kalisevat irti? Jos vielä kerran jätät sen sinne, niin kyllä sinut opetan!»

Juhani onnekseen ei ollut kotona; muuten olisi hänkin saanut kelpo löylyn.

Kun emäntä näki, ettei enää ollut saapuvilla ketään, johon hän olisi saattanut kiukkunsa purkaa, meni hän sisälle tupaan.

Hänen sappensa kuohui.

Pappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista ja senkaltaisista, ja koko ajan oli hänen katseensa suunnattuna Swartin emäntään päin, niin että tämä luuli seurakunnankin rupeavan katselemaan häntä. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt pois koko kirkosta kesken saarnaa.

Hänen tätä kaikkea ajatellessaan kolkutti joku hiljaa ovelle.

»Astukaa sisään!» huusi hän.

Ovi aukeni ja sisään astui pastori.

Nytpä tuli eukolle kiire! Hän niiasi syvään ja rupesi kiireesti pyyhkimään vyöliinallaan vieraalle tuolia.

»Kyllä se jo kelpaa», sanoi pastori. »Minä tulin kysymään teiltä, mitä elämää te piditte kirkon oven edessä tänään?»

»Elämää? Kirkon oven edessä?» ihmetteli eukko. »No se nyt ei ollut mitään. Minä vain sanoin lukkarin, Dorotealle, ettei hän voi saada Fritsiä sulhasekseen ja ettei hän ole kyllin hyvä tullakseen sen pojan vaimoksi.»

»Olkoonpa nyt vaikka niinkin», sanoi pappi, »vaikka minä tosin olen vakuutettu siitä, että te ette mistään voisi saada parempaa miniää. Mutta minä en olekaan tullut tänne puhemiehenä, vaan vallan toisissa asioissa. Minä tahdon puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te piditte kirkon ovella tänään ja sanoa teille, että jos sellaista tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi. Ettei niin vanha ihminen kuin te voi olla häiritsemättä pyhärauhaa!»

»Jaa, siitä minä en välitä vähääkään», puuttui eukko puheeseen. »Mitä minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä sanon sata kertaa. Poika ei tule saamaan häntä, ja jos minun ukkoni antaa houkutella itsensä suostumaan siihen, niin minä otan hänestä eron vielä vanhoilla päivilläni!--Niin.--Voi, voi, sentään, herra pastori, kuinka minulla on raskaat päivät! Minun on hoidettava koko talo,--ja mitä apua minulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen yksinäinen, hyljätty vaimo-raukka!»

Hän nosti vyöliinan silmilleen ja itki hetkisen. Kun hän sitten oli ehtinyt vähän talttua, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään, aina siitä alkaen kun hän makasi ensimäisessä lapsivuoteessaan näihin päiviin saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat sanoneet, ja mitä hänen äitinsä oli sanonut kun Swart nai hänet, mitä rovasti-vainaa oli sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja mitä hänen anoppinsa sisar oli sanonut ja mitä lukkari oli sanonut ja hän itse sanonut ja mitä koko maailma sanoi.

»Ja herra pastori», lopetti hän puheensa, »minä en anna suostumustani; raha tahtoo rahaa.»

»Minä olen jo kerran sanonut teille, etten ole tullut tänne kosimaan teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette itse perinpohjin seulonut sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte itsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauan, kunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun sitten häät ovat ohi ja te miehinenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin tulette saamaan silmänne auki ja näkemään, mitä te tällä oikeastaan voitatte. Rauhan ja yksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun lapset tappelevat, niin kyllä te nämä minun sanani tosiksi uskotte. Te ette saa ainoatakaan levollista hetkeä, ja te saatte lihan sijasta tyytyä luihin! Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: »Voi herra pastori, mitä pitää meidän tehdä? Meidän miniämme on oikea peto; ei hän tahdo antaa meille ruuanpalaakaan, vaan ajaisi meidät maantielle, jos voisi.» Silloin minä muistutan teitä rahoista.--Miettikää siis asiaa niinkauan kun vielä on aikaa. Miettikää tarkoin! Hyvästi, emäntä!»

»Hyvästi, herra pastori!--Niin, se on kyllä totta--se on niinkuin se on eikä minun ukkoni välitä mistään. Ei hän koskaan sano sanaakaan.»

Ja Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja saattoi pappia ovelle.

»Hyvästi herra pastori!»

Tuskin oli pappi ehtinyt pihalle, ennenkuin eukko rupesi kiukkuisena astumaan edestakaisin tuvassa.

»Tämäpä vasta merkillistä! Eikö tässä asiassa minulla olekaan suunvuoroa, vaikka on kysymyksessä minun ainoa lapseni? Kyllä se vielä nähdään! Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini mokoman lukkarin sikiön vuoksi! Se tyttö ei koskaan saa minun poikaani. Ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»

Näin astuskeli hän jonkun aikaa ympäri huonetta, itsekseen toruen ja puhkien. Hän istahti väliin tuolille ja nousi taas ylös; hän avasi oven ja katsahti ulos pihalle, sitten hän taas sulki oven. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa ja hänen sisunsa kuohui yhä enemmän.

»Ei!» huusi hän viimein, »se tytönluuska ei koskaan saa minun poikaani; ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»

Hän veti henkeä jatkaakseen:

»Ja vaikka tähdet putoisivat alas taivaalta, ei hän sittenkään saa minun poikaani! Ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»

Maltahan, Swartin emäntä! Voi kyllä tapahtua, että sinut käännetään ylösalasin!

Kun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä aloillaan, vaan juoksi ulos keittiökasvitarhaan. Siellä kasvoi hirveästi rikkaruohoja.

»Tämä on synti ja häpeä!» puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykiä pois lähimpiä rikkaruohoja.

Mutta minkätähden tämä on synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden sinulla on vielä rikkaruohoja omassa sydämessäsi?

Hän meni aidan luo, joka erotti kesantopellon keittiökasvimaasta, katsoakseen pientä kirjavaa vasikkaansa.

Mutta hän ei nähnyt sitä.

Silloin kiipesi hän aidan yli ja meni pellolle.

Astuttuaan vähän matkaa tuli hän purolle, jonka poikki oli mentävä kapeita porraspuita pitkin.