Chapter 4

»Me olemme pahassa pulassa, mutta pysykäämme rohkeana. Pormestarien osa tässä maailmassa näkyy nyt kerta kaikkiaan olevan se, että he alinomaa saavat taistella kapinallista ihmiskuntaa vastaan.»

Ja hän läksi marssimaan raastupaan, koko joukko perässään. Perille tultuaan sanoi hän poliisikonstaapelille:

»No, tuotakoon heidät kaikki sisään!»

Ja he astuivat saliin yksitellen, ja kun he kaikki olivat koossa, otti viisas pormestari lornjettinsa esille, istuutui tuomarin istuimelle viisaan ja vakavan näköisenä ja alkoi sangen viisain katsein tirkistellä väkijoukkoa.

»Onpa tuossakin otusta», ajatteli ukko Swart.

VII.

Kuulustelu alkoi.

»Mestari Pikilanka! Te seisotte nyt esivallan edessä. Sanokaa minulle, minkä vuoksi olette vanginnut nämä miehet!»

»Kyllä», sanoi Pikilanka, »nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me, minä ja vaimoni ja lapset ja söimme perunoita ja paistettuja sillejä. Olimme pistäneet jo monta perunaa poskeemme, kun vaimoni sanoi: 'Piki', hän sanoi, 'meidän perunamme ovat pilaantuneet, parasta kun annamme ne sioille.' Silloin minä sanoin: 'Karolina', minä sanoin, 'onhan meillä vielä jälellä niitä perunoita, joita saimme veljeltäsi!' Hänen veljensä, herra pormestari tietäköön, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui Penzlinissä, mutta muutti sieltä Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei--malttakaas--kahdeksan vuotta! Ei, kyllä siitä sentään on vain seitsemän vuotta....»

»Mitä lörpötystä», keskeytti pormestari, »mitä se kuuluu tähän asiaan? Teidän tulee sanoa minulle, miten tappelussa kävi, ja kuinka te uskalsitte siihen sekaantua, vaikk'ei se kuulu teidän ammattiinne.»

»Niin, kunpa minä sen vain tietäisin, herra pormestari! Nuo vieraat miehet vangittiin, ja minä seurasin mukana. Te saatte hirttää minut lähimpään naulaan, jos luulette minun sekaantuvan poliisin asioihin.»

»No, mestari Peltinen», sanoi pormestari, »mitä te tiedätte tästä asiasta?»

»Palvelukseksenne, herra pormestari, minä tiedän asian tarkalleen. Nähkääs, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: 'Peltinen', hän sanoi, 'minä luulen että jotain tapahtuu kadulla.' Minusta tuntui, että kadulla pidettiin iloisen ilkeätä elämää. No, minä lensin ylös sängystäni ja menin katsomaan ulos akkunasta, aivan niinkuin te teitte herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalla, ja nyt minä näin koko kapinan.»

»No hyvä», sanoi pormestari, »mitä te sitten näitte? Puhukaa joutuin mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan!»

»Mitä minä näin?--Minä näin koko salaliiton, koko vallankumouksen!»

»No, tunsitteko ketään henkilöistä?»

»Henkilöistä?--Henkilöistä?--En, niistä minä en tuntenut ketään. Vaimoni vain sanoi minulle, että hän tunsi matami Flickin alushameen suuresta reijästä, jonka tämä oli siihen viime vuonna silitysraudalla polttanut.»

»Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämä henkilöt ja siten sekaantuneeksi poliisin asioihin?» kysyi pormestari.

»Herra varjelkoon minua!» sanoi mestari Peltinen, »kuinka minä uskaltaisin tehdä mitään sellaista! Minä en tiedä mitään poliisista enkä vangitsemisesta, sillä poliisin asioihin sekaantuminen ei tuota mitään siunausta.»

»No, mestari Höylänen, astukaa esiin», sanoi pormestari. »Mitä te tiedätte tästä asiasta?»

»Minä, herra pormestari, minä tulin juuri kävellen pitkin katua kun heidät piti vangittaman, muuta en minä tiedä, sillä minä olen tyhmä tällaisissa asioissa. Minä luulen kuitenkin, että Krumm vangitsi heidät.»

»Krumm tulee tänne pöydän luo», sanoi pormestari rypistäen otsaansa ja tirkistäen ukkoa tiukasti lornjettinsa läpitse. »Mistä syystä on Krumm vanginnut nämä miehet? Tekikö Krumm sen omalla virkavastuullaan, vai nimenomaisesta käskystä?»

»Minä en tiedä mitään, ja minä tiedän paljon», sanoi Krumm. »Minä kysyn vain, olenko minä esivalta, vai enkö? Luulenpa, ett'ei kenelläkään täällä ole oikeutta käskeä minua, paitsi teillä, herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lehmiäni, ja mitä poliisiin tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis palvelemaan teitä ilman pienintäkään viivytystä tahi epäilystä.»

»Hyvä, Krumm!» sanoi pormestari armollisesti hymyillen. »Minua ilahuttaa, että Krumm on lainkuuliainen ja että hänellä on isänmaallinen mieli!»

»Kuten jo sanoin Teille, herra pormestari, minulle on kaikki samantekevää», sanoi Krumm. »Meidän suuriherttuamme ja herra pormestari ovat minulle paljon rakkaammat kuin pappi ja lukkari.»

»Herra sihteeri», sanoi pormestari, »kirjoittakaa: Sen johdosta, että karjapaimen Krummille käy virkansa jo liian vaivaloiseksi, ei hänen enää tarvitse paimentaa härkiä, mullikoita ja lehmiä, vaan kaitsee hän tästäpuolin vain hiehoja, vasikoita ja vuodenvanhoja varsoja, sekä suositetaan häntä korkeamman valtionviran saamiseen.--Nyt saa hän mennä, hyvä Krumm, hänellä on minun suosioni.--Kaupunginpalvelija Glandt, kuka kapinoitsijoista huusi ja räyhäsi pahimmin?»

»Sen minä sanon, herra pormestari,» sanoi Glandt, »musikanteista oli se tuo tuossa, ja talonpojista tuo tuossa», ja hän viittasi rummunlyöjää ja ukko Swartia astumaan lähemmäs.

»Mikä oli hänellä tarkoituksena häiritessään tämän kaupungin rauhaa ja nostaessaan sen kapinaan», kysyi pormestari ukko Swartilta.

»Tarkoituksenako», sanoi ukko Swart.--»Ja kapinaanko?--Kas, tämäpä vasta on jotakin! Pidättekö te sitä kapinana, että rauhallinen ihminen, joka on vähän lihavanlainen, sattuu liukahtamaan istuinlaudalta ja putoamaan turkkilaiseen rumpuun?»

»*Täydellisenä* kapinana sitä en tahdo pitää», sanoi pormestari, »mutta _conat_'iksi[1] sitä mielestäni ainakin on kutsuttava.»

[1] Kapinan hanke, vehkeileminen.

»Sitä vastaan minulla ei ole mitään», sanoi Swart, »sanokaa te sitä sillä tai jollain muulla nimellä. Minun omatuntoni on puhdas ja rauhallinen, ja piru minut periköön, jollei kaikki mitä sanon, ole silkkaa totuutta. Mutta minä vannon, etten halua olla kapinan kanssa missään tekemisissä.--Onko tämä nyt enää laitaa? Ensin minun täytyi tapella tuon roistojoukon kanssa, ja sitten te tahtoisitte minun vielä rupeamaan kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!»

»Kuinka hän tuli rumpuun?» kysyi pormestari.

»Hän istui siihen ilkeyksissään!» sanoi musikantti.

»Eipähän, sinä koira, vaan tapaturmaisesti. Saan sanoa teille, herra pormestari, että kun nousin vaunuun, rupesi päätäni huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin siten rumpuun.

»Tätä voisi kutsua nimellä _casus_»[1], sanoi pormestari, »ehkäpä myös nimellä _lapsus_[2].»

[1] Kompastus, tapaturma.

[2] Vierähdys, erehdys.

»En minä kaasussa ollut», sanoi Swart, »sillä minä en ollut maistellut väkeviä; eikä tämä minun mielestäni ollut myöskään lapsellisuus.»

»Ystäväni, minä sanoin _lapsus_», huomautti pormestari.

»No se on toinen asia, ja minä en sitä ymmärrä, mutta sen minä sanon, että tuo mies tuossa on käyttäytynyt minua kohtaan kuin tyhmä, kuriton kakara. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minut ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi naapuriani Wittiä niin, että tämä lensi istumaan bassoviuluun ja satutti itsensä pahasti.»

»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tuommoisella takaruumiilla-- suvaitkaa katsoa tänne vähän--istui hän minun rumpuuni ja tärveli hyvän soittokoneeni pahanpäiväiseksi!»

»_Restitutio in integrum_[1] voisi tosin tässä tapauksessa olla mahdollinen», sanoi pormestari, »mutta minusta näyttää kuitenkin, että...»

[1] Entiselleen palauttaminen, korjaaminen.

»Ooh!» keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä. »Minä kunnioitan suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vain kysyä teiltä, oletteko koskaan istunut harareisin bassoviulussa? Minun täytyy lääkärillä tutkituttaa vammojani, ja sitä varten vaadin minä 40 taaleria kipurahoja.»

»Ja minä, herra pormestari», sanoi musikantti, »vaadin 50 taaleria korvausta siitä, että hän on istunut bassoviuluni rikki.»

»Sinä sakramenskattu!» ajatteli ukko Swart. »Saatpa hikoilla ennenkuin saat penniäkään!»--Ääneen hän sanoi:

»Minä olen myös pahoinpidelty, herra pormestari, ja kohtuullista on, että tuo rumpali-roikale maksaa minulle 50 taaleria ja hankkii minulle uudet housunkannattimet.»

»Hm! hm!» sanoi pormestari arvokkaasti. »Istukaa!»--Herra sihteeri, kirjoittakaa: Huomioonottaen, että tänä päivänä aikaisin aamulla on kaupungin rauhaa häiritty ja julkista uppiniskaisuutta kuin myös kapinallisuutta osoitettu, julistaa oikeus: Läsnäolevat molemmat talonpojat ja pääkapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan rikki-istumisesta ja bassoviulun osittaisesta pahoinpitelystä tällä paikalla maksamaan musikanteille 50 taaleria vahingonkorvausta.»

»Mitä», huusi Swart, »tämäpä on kummallista!»

»Kaupunginpalvelija Glandt», huusi pormestari, »tee velvollisuutesi! Jos tämä vangittu lurjus vielä kerrankin keskeyttää minut tuomion julistamisessa ja uudelleen osoittaa uppiniskaisuutta, niin vie hänet sinne, mihin ei aurinko paista eikä kuu kumota ja missä vain sammakot ja sisiliskot ovat hänen seuranaan.--Herra sihteeri, kirjoittakaa: Sen johdosta, että läsnäolevat _musici_ ovat pahoin rääkänneet talonpoika Swartin ruumiin takaosia, saattaneet hänet housunkannattimien puutteeseen ja loukanneet häntä iskuin ja lyönnein; katsoen myös siihen, että he, ratsastuttamalla talonpoika Wittiä bassoviulussa ovat halaisseet hänet melkein kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen syypäiksi, tuomitaan mainitut _musici_ maksamaan korvausta kaikkiaan 50 taaleria--se on, jos heillä on varoja.--Mutta koska on tiettyä ja tunnettua, että musikanteilla yleensä ei ole rahaa, joten kaikki saatava heiltä siis on vain näennäistä, niin on tämä tuomiokin langetettu vain _pro forma_[1]. Oikeus tuomitsee senvuoksi asialliset yhdessä suorittamaan kulut, vahingot ja kipurahat. Talonpojat maksavat siis: 50 taaleria kipurahoja, 50 taaleria vahingonkorvausta soittokoneista sekä oikeuskuluja 14 taaleria ja 17 1/2 groshenia.--Minä luulen kuitenkin, herra sihteeri, että me tässä tapauksessa vielä tuomitsemme kaupunginpalvelija Glandtin saamaan korvausta ylimääräisestä vaivannäöstä 5 taaleria. _Summa summarum_[2] suorittavat läsnäolevat kapinalliset talonpojat 119 taaleria ja 17 1/2 groshenia, ja julistetaan oikeuden istunto täten päättyneeksi.»

[1] Muodon vuoksi.

[2] Kaiken kaikkiaan.

»Mekö molemmat?» sanoi ukko Swart. »Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa yli 100 taaleria?--Tämäpä on kaunis juttu!»

»Mitä, uskaltaako hän vastustaa tuomiota?» sanoi pormestari.

»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tottakai me saamme 50 taaleria?»

»Suu kiinni! Vai tahdotteko joutua putkaan?» sanoi pormestari. »Vahingonkorvaus ja kipurahat kuittaavat toinen toisensa. Te musikantit menette nyt tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kun ovat maksaneet!»

»Mitä lempoja!» huudahti Swart. »Luuletteko meitä niin tyhmiksi, että suostumme maksamaan omia kipurahojamme?»

»Rahat pannaan talletukselle», sanoi pormestari.

Mutta nyt oli ukko Swart tulla mielettömäksi.

»Talletukselle, tietysti talletukselle, joka tulee kestämään maailman loppuun saakka!»

»Ystäväni», sanoi pormestari arvokkaasti hymyillen, »kaikkihan tässä maailmassa on epätietoista--mutta siihen saakka kestää talletus, kunnes musikantit maksavat.»

»Tämä on pahempi juttu kuin oikea prosessi», sanoi Swart tuupaten Wittiä kylkeen.

»Mutta, herra pormestari», sanoi Witt, »minä pyytäisin vain kysyä, emmekö me olleet oikeassa?»

»Kyllä *oikeus* on teidän puolellanne», sanoi pormestari, »mutta kuitenkin on teidän asianne niin peräti heikko, että teidän täytyy maksaa.»

»Naapuri», sanoi Witt, »tässä maailmassa on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voida auttaa, että se, joka on voittanut prosessin, saa maksaa, ja maksaa kelpolailla. Hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat!-- kaikki on kuin olla pitää.»

He avasivat kukkaronsa ja maksoivat. Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä, että he olivat olleet oikeassa. Kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:

»Kas niin, tämä riittää täksi päiväksi. Menkäät Herran huomaan, hyvät miehet!»

»Kyllä vaan, herra pormestari», sanoi Swart pitäen kättään ovenrivassa, »mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria näin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaapa kerta sinne meidän kyläämme; saatte nähdä, että siellä saisitte aivan toisenlaisen selkäsaunan rahatta ja hinnatta! Hyvästi nyt, herra pormestari!--Ja kiitoksia paljon!»

VIII.

Kun Swart ja Witt tulivat raatihuoneesta seisoi Kalle Vepupp postivaunuineen vielä majatalon edustalla. He nousivat vaunuun, jossa musikantit jo istuivat, eikä kulunut kauaa, ennenkuin riitaveljien välillä oli syntynyt vilkas keskustelu ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tuttavia ja ystäviä.

Ukko Swartin viha ei tosin vielä ollut haihtunut; hän loi vihaisia silmäniskuja rummunlyöjään ja bassonpäristäjään ja näytti niin verenhimoiselta kuin olisi tahtonut lyödä heidät hengiltä.

Mutta silloin otti klanetinsoittaja pienen pullon, jossa oli kuminaviinaa--hän sanoi sitä taskukellokseen--ja pani sen kiertämään miehestä mieheen.

»'Pikkuinen'--aamutuimaan?»

»Terve!»

»Kiitos!»

Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esille toinen, isompi taskukello, oikea 'nauris', joka sisälsi karvasta sekin.

»Suvaitkaa maistaa!»

»Terve!»

»Ai, ai, kun teki hyvää!»

»Se on parasta lääkettä sydämelle ja sapelle», sanoi ukko Witt. »No, naapuri, ryyppää nyt sinäkin!» jatkoi hän ja ojensi pullon Swartille.

Swart oli epätietoinen. Hän ei mielellään halunnut olla noiden junkkarien kestittävänä,--mutta lopulta hänkin sentään tarttui kelloon ja sanoi:

»No, jos te nyt välttämättä tahdotte pakottaa minua, niin en minäkään vastaan pane, mutta korvaukseksi pyydän, että tekin puolestanne teette hyvin ja...»

»Tietysti, se kuuluu asiaan!» sanoi pasuunantoitottaja.

»Frits, poikani, annappas se kori sieltä tänne! Ei sitä, vaan se *iso*, sinä tomppeli!»

Swart sai korin eteensä ja veti siitä esille pullon niin kookkaan, että jos musikantilla oli ollut taskukello, niin oli tätä ehdottomasti sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten viuluniekalle, tämä antoi sen klanetin soittajalle, tämä torventoitottajalle, ja niin kulki nyt tornikello miehestä mieheen.

»Niin», sanoi Swart, »se on puhtainta jyväviinaa--Hokmannin rohtoa-- oikeata Hokmannin rohtoa--puhtainta jyväviinaa!»

Ja »Hokmanni» se myös teki vaikutuksensa.

Helle tuli kauhean rasittavaksi.

Tien kummallakin puolen kasvoi mataloita kuusia, vaunun alla poltti hiekka ja sen päällä poltti aurinko. Matkamiehemme puhkivat, läähättivät ja hikoilivat ankarasti. Äkkiä alkoi ukko Swart laulaa. Hän lauloi ainoata laulua minkä osasi:

»Oi terve, kuuhut kalpee!»

Ja vaikka aurinko paistaa hellitti täydeltä terältä, rupesi koko seurue laulamaan:

»Oi terve, kuuhut kalpee!»

Ja ylistellen ihanaa kuutamoa saapuivat he Fürstenbergiin.

Täällä annettiin hevosille apetta, ja hevosten syödessä ja levätessä jatkoivat matkaseurueen jäsenet pitoja vaunussa ja tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Siellä kaulailivat toisiaan »veli Witt» ja »veli viuluniekka» sekä »veli Swart» ja »veli basso.» Eikä taivaassa voi vallita parempi sopu kuin silloin Kalle Vepuppin postivaunussa.

Niin saapuivat he lopulta Preussin rajalle. Silloin alkoivat ukko Wittin hampaat kalista ja sääret tutista, ja tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.

»No, naapuri Witt, mitäs pelkäät? Eiväthän ne nyt sentään syö sinua!»

»Mutta rahat, rahat», voihki ukko Witt, »jos he saavat ne käsiinsä, niin olemme me hukassa. Preussiin ei saa viedä rahaa,--ja kaiken lisäksi ne vielä punnitsevat meidät.»

»Mitä sinä puhut? Punnitsevat?--Mutta onpas se sitten ihan kirottu kansa!» Swart tarkasteli »ruumiikasta» personaansa: »Tullaavatko ne meidät pala palalta?»

»Tullaavat, naapuri,--nauloittain!»

»Ne eivät mahda olla oikein viisaita», sanoi Swart ja he alkoivat oitis piiloittaa rahojaan,--minä puhun tässä vain talonpojista, sillä musikanteista ei ainoakaan liikahtanut; jo heidän silmistään näki, että heillä rahoihin nähden oli aivan kirkas omatunto.

Nyt tultiin tullihuoneen luo.

Viheriään virkanuttuun puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunun luo.

»Hyvää päivää!» sanoi hän kohteliaasti, »onko tullattavaa?»

»On, herra tulli», vastasi Swart, »242 naulaa. Voin nimittäin ilmoittaa teille, että äskettäin viedessäni villoja juutalais-Josefylle Stavenhageniin tulin punnituksi yksin tein.»

Mies nauroi hänelle vasten naamaa ja sanoi:

»Hyvä ystävä, en tarkoita sitä. Mutta eikö teillä ole tullattavia tavaroita?»

»Ei muuta kuin minä ja tuo ainoa lapseni tuossa», sanoi Swart Fritsiä osottaen.

»Mitä noissa koreissa on? Avatkaa ne!»

Korit otettiin esille ja niiden sisältöä ruvettiin tutkimaan. Ja kelpo herkkuja nyt tuli näkyviin: kahdeksankymmentä kananmunaa, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, pytyllinen herneitä, voita, vehnäleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen tässä kävisi liian pitkäksi.

»Mutta hyvät ihmiset», kysyi mies, »mihinkä te tarvitsette kaiken tämän?»

»Mihinkäkö?» sanoi Swart. »Se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme.»

Mutta tähän selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin pitävän hänen kustannuksellaan pilaa, ja vasta kun hänelle juurta jaksain oli selitetty matkan suunta ja tarkoitus, tyytyi hän ja sanoi:

»No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!»

»Herra Tulli», sanoi Swart, »mitä olemme teille velkaa?»

»Ette mitään, minä olen vain tehnyt velvollisuuteni.»

Nyt Swart vuorostaan nauroi tullipalvelijaa vasten naamaa.

»Tässä näyttää olevan laita aivan toisin kuin oikeuden edessä», sanoi hän. »Tuomarikin on mies, joka tekee ainoastaan velvollisuutensa; ottakoon tästä sitten selon kuka saa. No, hyvästi vain, herra!»

»Olipa tämä kummallista», sanoi Swart Wittille, kun he jälleen olivat istuutuneet vaunuun, »mies näkee koko tämän vaivan, ja sitten sanoo: ei se maksa mitään.--Voitko sinä käsittää tätä?»

»En.--Mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se, joka tekee minkä voi, ei voi tehdä enempää kuin hän tekee.»

* * * * *

»Vai tämä se nyt on Preussi!» sanoi Swart katsellen ympärillensä. »Sehän on vain pelkkää hietaa! Taitaa olla suuri maa?»

»Onpa kylläkin», sanoi joku musikanteista, »sitä ulottuu hyvin kauas, ja sen rajamaa on Sachsen.»

»Wo schöne Mädchens auf die Bäume wachsen!»[1] sanoi Kalle, kohentaen korkeata kaulustaan.

[1] Missä kauniita tyttöjä kasvaa puissa.

»No, ja mihinkä me sitten tulemme?» kysyi ukko Witt.

»Itävaltaan», vastasi musikantti, »jossa myös on kauniita tyttöjä.»

»Ja sitten», kysyi Swart, »mihin sitten?»

»No, sitten te voitte tulla moneenkin paikkaan. Jos ajatte vasemmalle, niin tulette Unkariin ja Slovakiaan.»

»Niin sinnekö, missä tekevät niitä mainioita rotanloukkuja?»

»Aivan niin!--Niin, ja sitten tulette Turkinmaalle.»

»Ei, sinne minä en tahdo tulla», sanoi ukko Swart. »Turkkilaiset ovat hirveätä kansaa.»

»Nehän syövät omia lapsiaankin», sanoi Witt. »Täytyykö meidän matkustaa Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?»

Ja ukko Witt katsahti Kalleen ikäänkuin peläten, että joku turkkilainen jo oli tarttunut poikaan ja ruvennut puremaan häntä niskasta.

»No, no, naapuri», sanoi Swart, »sinäpä nyt olet aika hätähousu! Ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne tee sinulle mitään pahaa. Sinä uskallat kehua olleesi sotamies ja kuitenkin pelkäät kaikkea!--Miten se on ymmärrettävissä?»

»Sotamies minä olenkin ollut, lempo soikoon! Vuonna kahdeksantoistasataa neljätoista alkoi sota. Minä kuuluin majuri von Vossin komennuskuntaan, ja kun hän komensi: 'Katsokaa vasemmalle!' niin meidän täytyi katsoa vasemmalle--ei oikealle. En minä nyt enää oikein muista, kuinka se oli --'jalat ulospäin!'--no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello 9 aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan laskien sen kärjen alas, ja Friedrich Franz, joka silloin oli meidän herttuamme, seisoi ja nauroi, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa.»

»Mutta miksi hän oikeastaan nauroi», kysyi Swart. »Mitä syytä hänellä oli nauraa?»

»Mitäkö syytä? Kukas häntä voi kieltääkään nauramasta? Olihan hän herttua ja sai siis nauraa, kun häntä halutti nauraa!»

»No, ja täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?» kysyi Swart.

»Ei, kiitos vain! Niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt.-- Vai sotaan!--Ei, seuraavana päivänä me läksimme ja saimme kaksinkertaiset ruoka-annokset palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla niin, että veri juoksi virtoina katuojissa, ja me emme antaneet emmekä saaneet armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenbergiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat kapteeni ja majuri. Kun me nyt marssimme kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni: 'Juhani', hän sanoi, 'tässä me ehkä käsitämme onnemme, jos menettelemme viisaasti.'--Ja kumppanit pataljoonassa sanoivat minulle: 'Sinä olet viisain meistä kaikista ja voit parhaiten puhua meidän puolestamme. Sinä ja Kalle Haut saatte mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle.'--No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin asunnolle ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisälle ja antoi meille kättä. 'Päivää, Kalle! Päivää, Juhani!' hän sanoi. 'Mitäs te tahdotte, pojat? Puhukaa suunne puhtaaksi vain!'--'No', sanoi minä, 'me tahdoimme nyt vain tulla tervehtimään herra majuria.'--'Sepä kauniisti teiltä', sanoi hän ja nauroi, 'se huvittaa minua.'»

»Miksi hän nauroi?» kysyi Swart.

»Miksi hän nauroi», sanoi Witt. »Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin paljon kuin häntä vain halutti? Olihan hän meidän päällikkömme; kukas häntä voi kieltää nauramasta?--No, kun hän oli nauranut tarpeekseen, kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista.»

»'Ei vähääkään', sanoin minä. 'Kiitoksia paljon, herra majuri, kyllä kaikki on hyvin ja kunnossa.' 'Mutta', sanoin minä, ja Kalle Haut tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vain tulleet kysymään, ettekö te, herra majuri, sallisi meidän vähän ryöstää täällä?'

--'*Mitä* te tahdotte', kysyi hän ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut omia korviaan.

'Ryöstää vähän, jos te vain sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä kuoliaaksi.--'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää omaa isänmaatanne, kolmen penikulman päässä Schwerinistä?'-- 'Tahdomme', sanoin minä, 'jollei teillä herra majuri ole mitään vastaan ja annatte meidän noudattaa omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä.' Nyt nauroi hän niin, että retkahti istumaan nojatuoliin ja sanoi lopuksi: 'Menkää nyt kortteeriinne! Ja jos vielä kerran puhutte tämmöisiä tyhmyyksiä, niin käy teille hullusti!' Me menimme. Mutta meidän kapteenimme oli saanut vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän oli peijakkaan kiukkuinen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Ja hän heitätti meidät putkaan, jossa me istuimme siihen saakka kun äksiisi oli ohitse. Silloin lähetettiin meidät kotiin takaisin,--ja sen minä sanon sinulle, naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa olleensa sotamies, ja sotamies toden teolla!»

»No, ranskalaisia sinä kai et saanut nähdä», kysyi Swart.

»Sainpa vainkin», vastasi Witt, »niitä oli joka talossa koko joukko majoitettuina. Niillä hirviöillä on aivan oma luontonsa. Jos niitä kohtelee hyvin, niin ei löydy parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin ne sanovat 'servitöör'[1] ja 'silvuplee'[2]. Mutta jos he rupeavat sanomaan 'lesmatrankii'[3], niin mene silloin vain pois tieltä; muussa tapauksessa voit saada hyvästi selkääsi.»

[1] _Serviteur!_ = palvelijanne!

[2] _S'il vous plait!_ = olkaa hyvä!

[3] _Laisse-moi tranquille!_ = jätä minut rauhaan!

»Mitäs se sana merkitsee?» kysyi Kalle.