Chapter 3

»Ei haittaa, ei haittaa, sääli housuja, keltahousuja!»

Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:

»Ukko Witt, ukko Witt, kello putos, uhuu, putos pensastoon, uhuu!»

Ja se oli totta, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli, oli hänen suuri taskunauriinsa poissa.

Kun he sitten vihdoinkin saapuivat majatalon pihalle, seisoi siellä oven edessä neljä hanhea, ja ukko hanhi sanoi:

»Mitä tyhmyyksiä! Kuka käskee nukkumaan avoimella maantiellä!»

Ja kolme tyhmää naarashanhea rupesi myös huutamaan:

»Kuka antaa itseään niin narrata, kuka vain, kuka vain!»

V.

»Käykäämme tähän sisälle», sanoi ukko Swart. »Isäntä on höyli mies. Hän oli ennen räätäli, mutta nyt hän on ostanut 'Hiljaisen rauhan' ravintolan.»

»Nimi miellyttää minua», sanoi Witt. »Täällä mahtaa olla sangen hiljaista ja rauhallista. Ottakaamme veliseni, täältä kortteeri.»

»Nostakaa eväskorit alas rattailta, pojat! No, naapuri, menkäämme sisälle!»

Kun he tulivat ovelle, kuulivat he hirvittävää melua huoneesta.

»Etkös tule esiin, sen vietävä! Uskallapas vain suututtaa minua!» huusi naisen ääni.

»En tule», huusi toinen ääni, »en vähääkään välitä, oletko vihainen vai et.»

»Etkös vain tulekin sieltä pöydän alta! Revin silmät päästäsi!»

»Minä olen herra huoneessani eikä täällä ole akoilla mitään sananvaltaa.»

»Tule esiin, pelkuri! Senkin vaivainen porusäkki!»

Oli niin peloittava rähinä ja ähellys, että Swart ja Witt pelkäsivät suorastaan onnettomuuden tapahtuvan. He eivät kauempaa voineet kuunnella melua, vaan avasivat oven »Hiljaiseen rauhaan.»

Siellä istui räätäli pöydän alla pidellen molemmilla käsillään jaloistaan kiinni ja kiljui:

»Minä en tikahdakaan paikaltani! Minä tahdon nähdä, kuka täällä on herra talossa!»

Ja hänen rakas puolisonsa seisoi vieressä hurjasti pyöritellen silmiään; hänen hiuksensa olivat piiskana niskassa ja vaahto kihisi hänen suupielissään.

»Minä!» parkasi hän käreän kirpeällä äänellä ja tarttui räätäliä takinliepeestä. »Etkö sinä tahdo uskoa, että minä olen 'Hiljaisen rauhan' isäntä, senkin vanha kili?»

Nyt meni ukko Swart väliin.

»Ansaitseeko tuo nyt toraamista! Jos minun eukkoni siellä kotona», sanoi hän Wittin puoleen kääntyen, »ehdottomasti haluaisi istua pöydän alla, saisi hän minun puolestani olla siellä vaikka ylihuomiseen asti.»

»Ei asia minuakaan osaltani lainkaan huolestuttaisi», sanoi Witt.

No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja lopulta aviopuolisot rauhoittuivat. Kun pojat tulivat sisälle, vallitsi jälleen sopu ja rauha 'Hiljaisessa rauhassa'.

Räätäli lupasi tulla esiin pöydän alta, kun he kerran häntä kauniisti pyysivät, ja lupasi antaa anteeksi vaimollensa, lisäten, että jos tällaista vielä uudistuisi, tulisi varmaan tapahtuukaan hirveä onnettomuus. Sillä hän sentään oli kuin olikin 'Hiljaisen rauhan' isäntä.

Hänen eukkonsa seisoi peilin edessä sovitellen paikoilleen myssyä, joka rähäkän tuoksinassa oli valahtanut niskaan. Hän naurahti kirpeästi ja sanoi:

»Luulenpa melkein, rakas Santeri, että me jo tunnemme toinen toisemme.»

Ja saatuaan myssyn paikoilleen hän poistui.

»Isä», sanoi Frits, »Kalle ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä iltana pelattaisiin kometiaa, ja jollei teillä ole mitään vastaan, niin menisimme sitä katsomaan.»

»No menkää vain minun puolestani, mutta siivotkaa nyt ensin itseänne. Ja käyttäytykää siellä hyvin, ja kertokaa sitten meille kaikki mitä olette nähneet siellä.»

Nuorukaisten mentyä sanoi ukko Swart ukko Wittille:

»Mitä arvelisit, naapuri? Emmeköhän ottaisi yhtä pientä----»

»No, maistetaan vain», sanoi Witt.

Räätäli Flick kaatoi laseihin.

»Ei taitaisi olla liikaa», sanoi Swart, »jos tyhjentäisimme myöskin lasin olutta.»

»Eipä suinkaan», sanoi Witt. »Ei se ole liikaa.»

Flick kaatoi kaksi lasia olutta.

»Olipa sentään aika vahinko, että hukkasin piippuni,» sanoi Witt. »Mitähän, jos polttaisin yhden sikarin.»

»Sikarit ovat niin kummallisia», sanoi Swart. »Luulen, että ne tekevät sinulle pahanelämän.»

»Eihän toki», sanoi räätäli Flick. »Niin voi kyllä käydä, jos sikari on huonoa lajia. Mutta minulla on niin erinomaista lajia, että kapalolapsikin voi niitä polttaa tuntematta lainkaan pahoinvointia. Ne maksavatkin minulle sievän summan: neljä taaleria tuhat.»

»Tuhannen tulimmaista», sanoi Witt, »nepä vasta mahtavat olla hyviä sikareja. Niitä minä tahdon polttaa yhden.»

»Oitis», sanoi Flick ja toi kourallisen tätä hienoa tavaraa.

Witt valikoi.

»Tämä on hyvä», sanoi räätäli. »Sytyttäkää se. No eikös se maistu hyvälle? Ja entäs hieno tuoksu sitten!»

Ukko Witt imi imemistään, mutta ei saanut kapinetta palamaan.

»Malttakaas», sanoi räätäli. »Älkääs hätäilkö! Jollei se tahdo palaa hyvin, niin purette toisen pään poikki. Se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki.»

Ukko Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi.

»Niin», sanoi räätäli, »semmoista tapahtuu. Oikeat hyvät sikarit eivät tahdo koskaan palaa,--ainakaan muu-*, tamat niistä. Mutta voidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaa nyt vielä palanen pois!»

Se auttoi silmänräpäyksessä, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan loppuun, ja räätäli hykerteli tyytyväisenä käsiään.

»Eikös se olekin erinomainen sikari?» sanoi hän, »koko huone siitä hajahtaa.»

»Niin», sanoi Swart, »se haisee melkein samalla lailla kuin traanilamppu siellä kotona, kun eukko on puhaltanut sen sammuksiin ja antaa sydämen savuta.--Minä olenkin iloinen, ettei siitä ole enää mitään jälellä.»

Matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibus-vaunulla, ja nyt astui ajuri Kalle Vepupp huoneeseen.

»Huomenaamulla kello neljä minä pysäytän tähän», sanoi hän. »Olkaa silloin valmiina; paitsi teitä, tulee mukaan kahdeksan musikanttia, ja sitten ovat vaunut täynnä.»

* * * * *

Heidän istuessaan tässä matkaansa tuumailemassa tulivat Frits ja Kalle kotia kometiaa katsomasta.

»Mitä hiisiä», sanoi ukko Swart, »onko se jo lopussa? Ja minä kun luulin, että näytös nyt vasta alkaisi.--No mitä kappaletta ne tänään näyttivät?»

»No, isä», sanoi Frits, »siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkaja, piru itse ja minkä mitäkin pirunkonstia.»

»No, oliko se lystiä? Miellyttikö se teitä?»

»No», vastasi Frits, »voihan tuo käydä laatuun, vaikkei siitä ole paljon kertomista. Mutta viimeinen hyppäys, kas se oli vaarallinen, siinä olisi helposti voinut taittua niskat ja sääret.»

»No mitä se sitten oli? Kerro, sen Jöröjanne! Anna kuulua!»

»Jos te rupeatte torumaan, isä, niin saa Kalle itse kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tiedän vain, että minun täytyi hypätä.»

»No, Kalle», sanoi Swart, »tules tänne. Kuinka se oli?»

Kalle, joka allapäin oli seisonut Fritsin takana, astui nyt hiljaa esiin. Herranen aika, miltä poika näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se oli vain liivi ja takaapäin se oli sininen hännystakki.

»Poika», sanoi ukko Witt, »miltäs sinä näytätkään?»

»Tuollaisena», sanoi Swart, »emme voi ottaa häntä mukaan. Olipa tämäkin koko tapaus.»

»Olipa kylläkin», sanoi räätäli Flick.

»Oli», sanoi Kalle Vepupp.

»Poika», sanoi ukko Swart, »tule tänne ja kerro mitenkä tämä on tapahtunut!»

»En minä voinut sitä auttaa», vastasi Frits. »Kalle hyppäsi kun lattia murtui ja minä tartuin hänen takinliepeeseensä, mutta lieve repesi ja minä lankesin hänen päällensä.»

Nyt kaikki ihmettelivät.

»Mitähän se mahtoi olla?»

»No, se ehkä kuului näytelmään», sanoi lopuksi räätäli Flick.

»Niin, ehkä se kuuluikin kometiaan», arveli Swart.

Asianlaita oli kuitenkin niin, että keskellä näytelmää meni parven rintavarustus rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä pelkällä säikähdyksellä, ja repeytyneellä nutunliepeellä, mutta niin onnellisia eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat jalkansa ja oli kannettava pois, ja puoli tusinaa sai suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta tästä eivät Kalle ja Frits tienneet mitään.

»Se kuului näytelmään», sanoi ukko Witt. »Enkös jo sanonut sitä! Mutta mistä me nyt saamme hänelle nutun? Ei meillä ole aikaa mennä noutamaan räätäliä.»

»Ei, huomenaamulla varhain lähden minä matkalle», sanoi Kalle Vepupp.

»Minulla», sanoi räätäli, »on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja keltanappinen hännystakki, aivan sellainen kuin hovissa käytetään. Sen minä myön teille huokeasta.»

»Isä, kuulkaa», pyysi Kalle.

»No», sanoi ukko Witt, »kunhan se vain sopisi.»

Flick toi takin ja Kalle pukeutui siihen.

»Nähkääs vain», sanoi Swart, »kuinka hyvin se sopii hänelle.»

»Hän on uljas kuin kreivi», sanoi Kalle Vepupp.

»Niin, aivan kuin kreivi», vakuutti räätäli.

Ja siinä Kalle nyt seisoi ja ojentelihe uudessa takissaan ja hieroi ja silitteli tukkaansa ja sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edestakaisin lattialla kädet kupeilla ja nenä pystyssä.

»Minun mielestäni», sanoi Witt, »se sopisi hänelle paremmin, jos se istuisi hieman toisella lailla.»

»No, noh», sanoi Vepupp, »voihan hän kasvaa vielä.»

Ukko Witt ja räätäli sopivat hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan ruvetakseen levolle päivän vaivoista.

* * * * *

Witt ja Swart makasivat yhdessä sängyssä ja Kalle ja Frits saivat sijansa toisessa. Pian vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Kalle yksin ei voinut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiaan uudesta takistaan. Vihdoin hän varovaisesti nousi vuoteesta, puki takin yllensä ja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla kuun paisteessa. Silloin tällöin hän seisahtui tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan takkia, avasi nappeja ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartalonsa suoraksi ja silitteli ja hipoi itseään kuin naapurin kissa peseytyessään.

Nyt täytyi tapahtua, että ukko Swart, joka makasi selällään kumeasti kuorsaten, kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt ei ollut sen pahempaa. Mutta pahempaa oli, että hän tuli pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan ystävänsä Wittin korvaan ja alkoi kuorsata siihen niin hirveästi, että olisi voinut luulla paholaisen puhaltavan pasuunallaan. Witt hyppäsi jäykkänä ja kauhistuneena ylös ja seisoi kuin salaman iskemänä lattialla, tuijotellen ympärilleen. Ja koska huone oli hänelle outo ja kun hän näki Kallen seisovan lattialla viheriäisessä takissa, huusi hän:

»Tulipalo! Tulipalo! Missä minä olen? Mitä tapahtuu?»

Frits ja Swart hyppäsivät sängyistä kuin pistooleista ammuttuina, tarttuivat Wittiä käsivarresta ja huusivat:

»Witt-naapuri, mikä teitä vaivaa? Menkää levolle, olemmehan matkalla Belgiaan.»

No, Witt rauhoittui viimein.

»Nyt minä tahdon sanoa sinulle yhden asian», sanoi hän Swartille, »jottet enää saisi tehdä minulle samaa kepposta. Minä asetan pääni sinun jalkopäähäsi, sillä lempoko voi tietää, milloin sinä rupeat uudestaan kuorsaamaan.»

No hyvä.--Toisetkin kiipesivät jälleen levolle, ja pian nukkuivat he kaikki taasen.

Ukko Witt nukkui myöskin. Mutta maatessaan oli hänellä tapa pitää suunsa auki, ja nyt juuri piti tapahtua, että ukko Swart jälleen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta soljahutti isonvarpaansa Wittin suuhun.

Ukko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta ei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan räätälin sanovan:

»Pure pää poikki!»

Ja Witt puri.

Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits hypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja jalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko Witt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut ymmärtää, mikä nyt oli hätänä.

»Mitä?!» ärjyi ukko Swart. »Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä puret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten suutasi!--Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.»

Ukko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut hänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi tietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen tunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan kouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että eilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti, että tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.

»Mutta», sanoi hän, »jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä varsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia sovitettu.»

Ei, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla siitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta kun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.

Ja juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa alakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos avaraan maailmaan.

VI.

Toisten juodessa kahvia meni Frits Juhanin puheille pihalle.

»Juhani», sanoi hän, »sinä kyllä tulet tietämään ja ehkäpä jo tiedätkin, että minulla ja lukkarin Dorotealla on erinäisiä salaisuuksia keskenämme. Katsohan, kun sinä nyt tulet kotiin, niin mene oitis Dorotean luokse ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilenillalla, ja pieni paperikotelo, johon on pantu suortuva minun hiuksiani. Ne minä lähetän hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myöskin, että parin vuoden kuluttua tahdon lahjoittaa hänelle jotain parempaa, kunhan hän vain pysyy minulle uskollisena. Ja ennen kaikkea: kirjoittakoon hän minulle kaikesta, ja erittäinkin siitä kuinka asiat kotona sujuvat. Osoitteeksi hänen sopii panna: »Kunnioitettava Herra Frits Swart, nykyinen asunto Belgiassa;» siten kirje varmasti tulee perille. Ja sano terveisiä äidille ja että hän tietäköön meidän saapuneen onnellisesti tänne ja että olemme terveet ja että kaikki on käynyt oivallisesti, lukuunottamatta muutamia ihan pieniä tapauksia, kuin esimerkiksi, että olimme vähällä taittaa niskamme. Sano, että kaikki on kunnossa ja että hänen ei huoli itkeä, sillä kaikki on minun parhaakseni, kuten isä sanoo. Ja vielä, Juhani, pidä myös silmällä varsoja ja tuo eläimet oikealla ajalla laitumelta kotiin sitten kun ilmat öisin jäähtyvät. Ja hoida myös Vahtia, sillä se uskollinen koira alkaa tulla vanhaksi.--Ja niinpä voikaat hyvin kaikki! Hyvästi, Juhani!»

Frits meni, mutta palasi kynnykseltä takaisin.

»Unohdinpa jotakin. Paina se nyt mieleesi! Katsos, lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina lypsää. Heidän vanha niittynsä kasvaa huonosti, meidän sitävastoin hyvin, ja meidän niittymme on lukkarin niityn vieressä. Ja nyt minä olen luvannut, että lukkarin lehmä saa käydä meidän niityllämme. Sano äidille, että hänen tulee mukautua tähän,--minä kyllä pidän isästä huolen. Ja vielä: lukkari saa meiltä joka syksy kuormallisen heiniä. Pane kuorma kukkuraksi, ja jos käy päinsä, niin anna hänen saada kaksi kuormallista.»

Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tämän, kun he kuulivat hirvittävää melua kadulta. He juoksivat sinne, ja ehdittyänsä metelipaikalle postivaunun luo, tuntui heistä kuin olisi tusina peikkoja tapellut vaunussa. Ukko Witt, Kalle ja kahdeksan musikanttia sekä Kalle Vepupp lyhtyineen juoksivat paikalle nähdäkseen mitä oli tekeillä. Vepupp valaisi vaunua lyhdyllään ja toiset kurkistivat hänen olkansa yli.

Siellä istui ukko Swart koivet pystyssä, vajonneena isoon turkkilaiseen rumpuun. Hän oli kasvoiltaan vallan mustanpuhuva ja hän sätkytteli sekä käsiään että jalkojaan päästäkseen vapaaksi ja huusi:

»Mikä p--un loukku! Auttakaa, auttakaa, minä tukehdun!

No, Frits, Kalle, Vepupp ja ukko Witt hyppäsivät vaunuun ja tarttuivat Swartiin mikä käsistä, mikä jaloista kiskoakseen hänet ylös rummusta, mutta turhaan, sillä kun he saivat Swartin ylös, nousi rumpu mukana, ja kun he laskivat hänet jälleen alas, vaipui hänen painopisteensä yhä syvemmälle rumpuun.

Mutta musikantti, jonka omaisuutta rumpu oli, kiroili, haukkui ja manasi, että hänen soittokoneensa, joka oli maksanut vähintäin viisikymmentä taaleria, oli nyt kokonaan tärvelty. Ja yks kaks antoi hän ukko Wittille sellaisen iskun vasten rintaa, että tämä menetti tasapainonsa ja kaatui hajareisin isoon bassoviuluun.

No nyt oli hätä Hollannissa ja melu kasvoi aivan suunnattomasti.

»Kas tämäpä vasta jotakin on», huusi Vepupp. »Toinen ukoista istuu rummussa ja toinen ratsastaa bassoviululla.»

»Ai, ai», parkui ukko Witt, »minä kuolen, minä luulen, että minä olen revennyt ihan kahtia!»

Kalle ja Frits työskentelivät yhä ukko Swartin ääressä, he vetivät ja nykivät niin, että ukon tila muuttui aina vain pahemmaksi, kunnes rummunlyöjä ruuvasi rumpunahan pingoituksestaan ja sanoi:

»No, pojat, vetäkäästä vielä kerta!»

He vetivät, ja ukko Swart pääsi pälkähästä.

»Hurraa!» huusi Kalle ja heilutti hattuaan. »Saatiinpas ukko lopultakin irti!»

Tämä oli nyt kaikki hyvää, mutta pahin oli vielä jälellä.

* * * * *

Musikantit alkoivat nyt kiljua ja mongeltaa, ja pahimmin rähisivät bassonsoittaja ja rummunlyöjä. He rupesivat uhkaavin elein puhumaan talonpojille vahingonkorvauksesta ja vaativat 50 taaleria.

Ukko Swart suuttui: hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta sinisenruskeiksi ja hän käski heidän mennä... No, mihin hän käski heidän mennä, ja mitä hän vielä lisäksi sanoi, ei mahtanut olla kaunista ja musikantteihin soveltuvaa, sillä kaksi heistä, räikkätorvenpuhaltaja ja bassonsoittaja, tarttui ukkoa kauluksesta aikoen heittää hänet ulos vaunusta. Frits juoksi paikalle auttamaan isäänsä ja syöksyi bassonsoittajan kimppuun. Mutta nyt tarttuivat klanetinsoittaja ja huilunpuhaltaja häneen, ja rummunlyöjä ja kornetin puhaltaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä. Kallella oli täysi työ koettaessaan varjella uutta takkiansa viuluniekan ja pasuunanpuhaltajan vimmatuilta hyökkäyksiltä.--Ukko Swart oli saanut räikkätorvenpuhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen suupieliensä kanssa. Frits tappeli bassonsoittajan kanssa ja potki klanetinsoittajaa säärille, mutta viulumestari paineli pahoin hänen niskanikamiansa. Ukko Witt löi rummunlyöjää kuin rumpua niin kovaa kuin jaksoi, mutta kirottu kornetinpuhaltaja antoi hänelle jymiseviä korvapuusteja. Ja Kalle koetti puolustaa takkiansa, joskin se kävi vaikeaksi, sillä pasuunanpuhaltaja soitteli hänen nenällään ja viuluniekka siveli niin lämpimästi hänen kylkeään.

Näin olivat nyt asiat. Kalle Vepupp oli mennyt tappelun alkaessa sisälle majataloon, tuumien: »tapelkoot nyt, sen vietävät», Flick oli paennut anniskeluhuoneeseen ja arvattavasti piiloutunut pöydän alle. Huonosti olisi ystävillemme varmaankin käynyt, ellei apua olisi tullut. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä tuli apua kahdelta taholta yhtaikaa. Matami Flick, »Hiljaisen rauhan» emäntä ja Juhani piiskoineen kiirehtivät apuun. Juhani veteli bassonsoittajaa piiskallaan ja matami hyökkäsi rummunlyöjän kimppuun iskien kyntensä hänen kasvoihinsa.

»Kirotut maankuleksijat!» huusi hän. »Vai te täällä hyökkäätte minun vieraitteni kimppuun!»

»Hurraa», huusi Frits, pidellen klanetinsoittajaa kauluksesta, »tässä hän nyt on!»

»Hurraa», huusi Swart, »nyt me olemme voittaneet! Tulkaas, pojat, niin annetaan heille vielä pieni sauna!»

Musikanteille olisi ehkä käynyt pahoin, mutta nyt oli katu täynnä ihmisiä, jotka kyselivät mikä täällä oli hätänä.

»Onpas kummallista», sanoi suutari Pikilanka, »nähdä tällaista menoa, sanon, keskellä Alt-Strelitzin katua.»

»Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi», sanoi läkkiseppä Peltinen, »soveltuuko tämmöinen täällä?»

»Ei», sanoi puuseppä Höylänen. »Kun me silloin tällöin annamme toisillemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä siihen kaupungin porvareina täysi oikeus.»

»Niin, me saamme tapella, sillä mehän saamme maksaa veroja ja ulostekoja», sanoi suutari Pikilanka. »Meillä on siihen täysi oikeus; sitä vartenhan meillä on maistraatti.»

»Mutta nämä maalaiset ja kuleksijat eivät kuulu meidän tuomiokuntaamme ja kuitenkin pitävät he tuommoista meteliä. Tulkaa, niin panemme heidät kaikki heti putkaan!»

Se puhe kelpasi, ja Höylänen, Pikilanka, Peltinen ja pari heidän naapuriansa läksi marssimaan »Hiljaista rauhaa» vastaan.

»Seis», huusi Peltinen, »me emme enää kauemmin voi kärsiä, että te täällä omin käsin anastatte meidän laillisen oikeutemme ja rupeatte tappelemaan keskellä katua! Te olette kaikki meidän vankimme.»

»Mitä», huusi ukko Swart, »mekö antaisimme vangita itsemme?»

»Häh», kirkui matami Flick, »tekö täällä tahdotte näytellä esivaltaa minun oveni edessä. Se tässä vielä puuttuisi. Tuollainen pikipeukalo ja mokomakin kattilan nuolija tahtovat olla poliiseja aivan minun oveni edessä!»

»Senkin junkkarit!» sanoi Swart. »Menkää paikalla matkoihinne!»

Ja hän antoi läkkisepälle aimo kolauksen kylkeen.

»Kuules, Peltinen», sanoi Pikilanka, »sinä menet nyt liian pitkälle. Meillä porvareilla on tosin oikeus *tapella*, mutta ei *hieroa rauhaa* silloin kun muut tappelevat, joka on aivan eri asia. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan asia.»

»Kas tuolla», huudahti Höylänen, »tuolla tulee ukko Krumm koirineen. Nyt me pääsemme pulasta. Hän kuuluu esivaltaan, sillä kaupungin karjapaimenena saa hän kaupungilta leivän. Hän on virallinen henkilö.»

* * * * *

Ukko Krumm aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun porvarit kerääntyivät hänen ympärilleen ja kiljuivat hänen korviinsa. Hänen piti heti vangita nuo vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen »oikea mies.»

Käsitettyään lopulta, mistä oli kysymys, sanoi ukko Krumm: »Niin, pojat, *minä* olen siihen oikea mies! No, seuratkaa nyt minua kaikki raastupaan!»

»Mitä», sanoi matami Flick. »Minäkinkö, joka olen kunniallisen porvarin vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?»

»Ei, Krumm», sanoi Pikilanka, »nyt sinä menet yli valtuuksiesi. Sinä voit viedä talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flickin, joka on rehellinen kansalainen ja lisäksi minun miniäni äidin sisaren täti, sinä saat antaa olla rauhassa.»

Tämä oli varsin kohtuullista. Ukko Krumm taipui ja ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin portille.

Ukko Swart tosin vastusteli, mutta siitä ei ollut apua. Hänelle näet oli tapahtunut sellainen onnettomuus, että hänen housunkannattimensa olivat katkenneet taistelussa torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt pidellä housujaan estääkseen niitä luisumasta alas nilkkoihin. Kun hän nyt vihoissaan unohti tämän ja hosui molemmin käsin, rupesivat housut luisumaan alas ja hänen täytyi tarttua niihin kiinni ja estelemättä antaa viedä itseään muiden mukana.

Krumm sai viimein koiransa avulla joukkonsa kokoon. Etumaisina marssivat kaupungit lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään musikantit, ja häntänä lopulta kulki muutamia porvareita.

Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krumm torveensa niin valtavan törähdyksen, että pormestari lensi ylös patjoiltaan ja sai pian housut jalkaansa, luullen, että koko Alt-Strelitz oli ilmitulessa.

Hän avasi akkunan ja kurkisti kadulle.

»Mikä nyt on hätänä?» huusi hän.

»*Tuossa* on kaupungin karja, herra», sanoi Krumm »ja *tuossa* ovat meidän vankimme, herra, ja *tuossa* on yleisö, herra, ja *minä* olen tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää.»

Nyt juoksi paikalle myöskin kaupungin poliisikonstaapeli, jolla oli se paha onni, että aina kun Alt-Strelitzissä oli tulipalo, hän oli viimeinen, joka huusi: »tulipalo, tulipalo!»

»Voi herra pormestari», sanoi hän, »se ei ole totta. Asia on aivan sama kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin kukaan ei pitänyt lukua Jumalasta eikä mistään. Matami Flick on mukana tässä pelissä, ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaa minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna neljäkymmentä kahdeksan.»

No, pormestari pelästyi, hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän oli vähällä lentää selälleen, mutta koska hän oli järkevä ja sukkela mies, sanoi hän itselleen: