Chapter 2

Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle kädelle. Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle ja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti enimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu ylös taivasta kohti.

Hän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?

Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.

Kun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:

»Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani kotiin.»

»Äh», sanoi Juhani. »Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon? Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!»

»Niin, tee se, Kalle!» sanoi Witt. »Minä sanon sinulle missä ne ovat. Katsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät, vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse pitää väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös antaa olla, sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla puolella, vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä tietää, missä rahat ovat. No, ymmärrätkös nyt?»

»Kyllä, minä juoksen nyt», sanoi Kalle.

»Odotas vähän», kiiruhti ukko sanomaan, »vielä sananen! Ellet sinä heti löytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille. Hän tietää, missä se on.»

»Kyllä, isä», sanoi Kalle, ja sitten hän nosti takkinsa liepeet ylös ja lensi kirjavana kuin tiklivarpunen rahoja noutamaan.

»Se Kalle se on sentään reipas poika», sanoi lukkari. »Lyönpä vetoa, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, aivan kuin kirjasta lukisi.»

»Niin», sanoi Swart. »Se on aivan totta. Mutta minun tyhmä poikani istua kököttää vain kuin karhu tahi vanha kilipukki ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari.--No, pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, ei hän sittenkään sitä tietäisi.»

»Se ei olekaan niin helppoa», sanoi lukkari, »eipä sitä voi häneltä vaatiakaan. Täältä Alt-Strelitziin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä ei osaaminen enää olisi niinkään helppoa. Voin teille antaa ainoastaan sen neuvon, että ajatte aina oikealle. Jos ajaisitte vasemmalle, voisi sattua, että tulisitte suoraan Venäjälle.»

»Se olisi kamalaa», sanoi ukko Swart.

»Taikka Itävaltaan», jatkoi lukkari, »taikka Puolaan taikka kenties Taka-Pommeriin.»

»Mutta tiedättekö tuon aivan varmasti, lukkari?» kysyi Swart.

»Olipa sekin kysymys», sanoi lukkari pudistaen päätänsä epäilyksen johdosta. »Te saatte asettaa minut mihin tahansa, te saatte sysipimeänä yönä asettaa minut synkkään korpeen, ja panenpa vaikka kuinka suuren vedon, että löydän tien, kun minulla vain on kartta mukanani. Sitähän minun täytyy lapsillekin opettaa.»

»Jaa, jaa, Swart», sanoi Witt. »Luulenpa, että lukkari on oikeassa. Mutta sanokaapas, lukkari, tulemmeko me nyt matkustamaan laivallakin yli aavan veden?»

»Äh, aina sinä hourit siitä vedestä», sanoi Swart närkästyneenä. »Eilen et mistään muusta puhunut. Missä se aava vesi sitten olisi? Sen on vain se tyhmä reistraattori pannut sinun päähäsi. Mistäpä hän tällaisia seikkoja tuntisi.»

»Niin», sanoi lukkari, »jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te saisitte ajaa Brüggen ohitse.»

Nyt tuli Kalle hengästyneenä takaisin.

»No, Kalle», sanoi Witt, »onko sinulla rahat?--Sanoiko äiti muuten mitään?»

»Ei hän mitään sanonut», vastasi Kalle.

»Näitkö sinä minun eukkoani?» kysyi Swart.

»Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte Fritsin mukaanne.»

»Siitä minä en välitä. Aja, Juhani!»

Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, ensiksi läpi metsän.

»Niin», sanoi lukkari, »mitä minun taas pitikään sanoa;--hauskaa sentään on matkustella, erittäinkin kun on kukkaro täysi. Nuorempana minä olin hyvin utelias ja minä kuljeksin ympäri maata. Ja hyvin minut otettiinkin vastaan, tulinpa minne tahansa, sillä tietäkääs, minä olin uljas mies siihen aikaan, ja olin sievän näköinen, ja se on pääasia. Minä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja pidin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä.»

»Se on totta, se», sanoi Witt, »ja se on myös parasta.»

»Niin, kyllä täytyy myöntää», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »että ylpeä oli lukkari.»

Ja Swart tönäsi samalla Fritsiä niskaan.

»Sakramenskattu poika, etkös tahdo istua suorassa!»

»Niin», sanoi lukkari, »tulee aina olla niin suora ja kankea kuin seiväs, ja sitäpaitsi teidän tulee olla rohkea ja iloinen ja esiintyä uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös olla kohtelias, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi tanssiaisissa. Silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies, minä tahdon tanssia teidän daaminne kanssa!' No, erittäin hauskaa tuo ei ole, mutta ei auta! Teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Palvelukseksenne, herra korpraali, se tuottaa minulle suuren ilon!!' Ja samassa te huudatte niin lujaa, että kaikki kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi lasia väkevää likööriä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin, sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Tämä on ollut minulle suuri huvi ja minä olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia likööriä.' Saatte nähdä, että hän juo ne. Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksun, että te astutte johonkin kahvilaan tai muuhun ravintolaan ja siellä tulee joku porvari luoksenne, sanoen: »Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra, te ehkä ette ole tuttu täällä...?» Silloin te oikaisette vartalonne, pistätte molemmat kädet housuntaskuihinne, asetutte hänen eteensä, tirkistätte häntä suoraan päin silmiä ja sanotte suurellisesti: »Mitä? Mitä te tarkoitatte? Ja...»

»Ptruu! äsh! noh! Juhani!» huusi ukko Witt, »pysäytä vähän!»

»Mikä nyt?» kysyi Swart. »Miksi pitää hänen pysäyttää?»

»Minä luulen, että olen pudottanut tupakkakukkaroni», sanoi Witt. »Se oli minulla vielä aivan äsken, ja nyt se on poissa.»

»Mutta mitä tämä nyt on?» sanoi Swart. Sinä et lainkaan huolehdi tavaroistasi, vaan istut kuin unessa. Emme me tällä tavoin koskaan tule Strelitziin. Pidä toki tavarasi koossa äläkä torku. Hypätkää alas», sanoi hän Kallelle ja Fritsille, »ja lähtekää hakemaan sitä.»

Vankkurit pysähtyivät, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja lukkari aikoi juuri jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä sekä antaa vielä muutamia hyviä neuvoja, kun samassa neljän ruskean hevosen vetämät herrasvaunut ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta varsat tuskin ehtivät nähdä vaunut ja neljä vierasta hevosta, ennenkuin pyöräyttivät häntänsä ilmaan ja läksivät laukkaamaan niiden jälkeen.

»Katsokaas varsoja--ptruu!» huusi Swart ja Juhani kiljui: »Ptruu! Ptruu!»--itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: »Ptruu! Ptruu!», mutta siitä ei ollut apua. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät alas vankkureista ja lähtivät juoksemaan varsojen jälkeen. Tästä varsat eivät kuitenkaan välittäneet, vaan juoksivat kuin mehiläisparven ahdistamina. Juhani viskasi ohjakset lukkarille ja läksi hänkin juoksemaan varsojen jälkeen, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin tulta pakoon, sillävälin kun lukkari tyytyväisesti muhoillen istui eväskorien keskellä ja katseli kilpajuoksua. Mutta hänen ilonsa ei tullut pitkäikäiseksi. Tammat vankkurien edessä rupesivat heristämään korviansa, ja ennenkuin lukkari osasi aavistaakaan, ne jo karkasivat toisten jälkeen. Nyt alkoi lukkarikin huutaa: »Ptruu, so so, Liisa, noh!» Mutta pahaksi onneksi putosi häneltä toinen ohjas, ja tammat juoksivat nyt täyttä lentoa lukkarin hyppiessä eväiden keskellä ja toisinaan kiljahtaessa: »Ptruu, no, noh!»

Nyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.

»Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari», huusivat he hänelle, »hulluko te olette?» mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta ja vastasi heikkenevällä äänellä: »No, noh ... ptruu, ptruu!»--siinä kaikki.

Hän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä--*pratsh*!--vankkurit pahoin tärskähtivät--ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa, joka juoksi tien poikki.

* * * * *

Ukko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian onnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja sätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle syntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko Witt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän päätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän okaisiin. Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui. Kalle ja Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon pensastossa ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti--ei juuri varsin kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja kaikki oli taas kuin olla piti--paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui liejussa.

»Makaa sinä vain hiljaa alallasi!» sanoi säveästi Swart, joka oli tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen huomannut, että kaikki oli kunnossa.

»Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös ongimme.»

Hän sitoi korista vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän painoksi ja heitti narun lukkarille:

»No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!»

Ja he vetivät ja kiskoivat.

»Pitäkää kiinni!--Nyt saamme hänet!--Vielä kerta!--Ja vieläkin!... Eläköön! Nyt hän on maalla!»

Voi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt jäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille nankinihousuilleen.

»Kas niin, serkkuseni», puheli ukko Swart, »vankkureihin emme teitä nyt voi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai on, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.»

»Se ei käy laatuun», sanoi Witt, »hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten ravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa saavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän nyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy lukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.--Mutta me muut kai syömme päivällistä.

Ja niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään makupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään pensaan takana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen perikatoa. Ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart,--sillä hän oli pahanilkinen veitikka:

»Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!»

Ja silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut märkää eikä kuivaa,--ja kaikkein harmillisinta oli, että kun toiset olivat syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat vankkureihinsa ja ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen iloisesti:

»Hyvästi nyt!»------

Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän tapauksen.

»Ei», sanoi hän, »se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta vähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne samanlaisessa asussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli sentään liikaa!»

Ja minun mielestäni lukkari oli oikeassa.

Kun sittemmin kerran oli tullut puhe villeistä ihmisistä, sanoi Ankershagin metsänvartija, että hänen metsäalueellaan löytyi villejä ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän itse kohdannut sellaisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli suuresti pelästynyt nähdessään sen.

»Mutta», lisäsi hän, »minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa; ne ovat arkoja, ja muuten ne ovat kotoisin lämpimistä maista ja syövät noin melkein mitä tahansa.»

IV.

Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat, kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä. Hiekka narisi pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksulti hiessä, astuskelivat tyynesti ja hiljakseen askel askeleelta ja nyökäyttivät päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani istui läiskäyttäen niitä silloin tällöin laimeasti ruoskallaan, ja ukko Witt ähkyi silloin tällöin: »puh, puh!» kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan ja hän vaipui uneen. Ukko Swart oikoili haukotellen selkäänsä, kunnes vihdoin kuumuus sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja ennen pitkää ilmaisi peloittavan kumea kuorsaaminen, että ukko Swart nukkui.

Kalle Witt huojahteli ja nyökkyili, kunnes hänen silmäluomensa tulivat niin painaviksi, että hän asetti päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä tämä oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli mistä mahtaa johtua se, että kaksi ihmisraukkaa voi pitää toisistaan niin sanomattomasti, ajatteli ja ajatteli, mutta ei voinut löytää ongelmaansa selitystä, ja tätä selitystä miettien hän vaipui unen helmoihin. Ja hän näki unta rakkaudesta ja onnesta ja Doroteasta--se oli ihana uni--he istuivat yhdessä käsitysten ja Frits sanoi Dorotealle uudelleen jäähyväisiä. Vain Juhani enää oli valveilla. Hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin, mutta kun jo koko seurue nukkui, ei hänkään enää voinut helteen kiusausta vastustaa, vaan antoi hevosten mennä omin päinsä ja sulki silmänsä.

Tämän havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:

»Kuules, me tekisimme sangen tyhmästi, jos nyt enää astelisimme eteenpäin näin omin päin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?»

Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Tultuaan puiden varjoon he seisahtuivat ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan päivänpaisteeseen. He ahmivat suihinsa tuoretta, voimakasta ruohoa, ja heillä oli sanomattoman hauskaa, saatuaan narrata koko seuruetta.

Ukko Witt ja ukko Swart keinahtelivat sinne tänne, Kalle makasi pitkinpuolin vankkureissa ja Frits poikkipuolin. Ampiaiset ja turilaat surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istuivat heidän nenilleen, mutta makaajat ne vain hikoilivat ja pursuivat ikäänkuin heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.

Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin tahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa niinkuin sirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee rastas vartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te saisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin vahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä myöhäisinä kesäiltoina...

Kaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä. Ensin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta, mutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli lentävä myrsky.

He lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo käy ja metsä humisee ja huudot raikuvat.

He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.

He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa...

Kuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä vankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat sormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.

»Mutta käykö se päinsä?» sanoi toinen.

»Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!»

He hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen irroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista. Sitten he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään, ettei heitä voinut nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja nauroivat kepposelleen. Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!-- Mutta he eivät tyytyneet vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen pieniä kiviä ja savenpalasia ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat ulottuivat miltei vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun he olivat löytäneet sopivat paikat, joista heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu huomata, kurottautuivat he ulommas ja tähtäsivät ukko Swartin nenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä ensin osaisi siihen, ja nyt alkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen nenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä. Kaikenlaisia hullutuksia ne kälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!

Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin paksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.

»Ei», sanoi hän unenpöpperössä, »en minä siihen rupea. Emme me pelanneet nenän näppäyksistä!» Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. »Vai niin, sinä tahdot pelata minun nenälläni!»--ja samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea--joka makasi hänen polvensa päällä--kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin ruiskukka. Ja Kalle töykkäsi Fritsiä.

»Hyvästi», sanoi Frits, »muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä tulen takaisin, ja silloin me vietämme häämme.» Ja hän kurotti kätensä ukko Swartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: »Hyvästi, armas Dorotea!»

Nyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu aisojen poikkipuun ympärille ja huusi: »Noh, noh!» kunnes sai silmänsä oikein auki: »Mitä hiisiä», sanoi hän, »mitä tämä on?»

»Missäs hevoset ovat?» huusi ukko Swart kauhistuneena.

»Missäs hevoset ovat?» huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat yhteen ääneen:

»Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?»

»Ja varsat», sanoi Swart. »Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta kummallista! Missä varsat?»

»No, sanoi Juhani, »ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.»

»Tämä on ikävä juttu», sanoi Witt. »Mitä me nyt teemme, Swart?»

»Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä», sanoi Swart. »Ylös jalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.--Tämäpä vasta ihmeellistä!»

Ja nyt he porhalsivat kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa niin sanaa vastanneet. Oli meno ja meteli sellainen, että olisi voinut luulla paholaisen olevan liikkeellä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, laskeutui toinen ylioppilaista alas piilopaikastaan, ja tuossa tuokiossa hän istui vankkureissa tutkimassa eväskorien herkullista sisältöä. Toinen laski alas puusta nuoran, johon maahantullut sitoi kiinni eväskorit. Sitten hinasi toinen korit ylös puuhun, ja nyt alkoi perinpohjaisempi eväiden tarkastelu. Isonpuoleisen makkaran, astiallisen voita ja pitkulaisen sämpylän he korjasivat talteensa. Kaikki seitsemän eväskoria he sitten ripustivat puun eri oksille, niin että se näytti kelpo joulupuulta, ja kun tämä oli tehty, lähtivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän laulunsa etäältä.

He lauloivat kuinka metsä on niin ihmeen ihana silloin kun koreja riippuu puussa ja talonpojat juoksentelevat yltympäri hevosten haussa. Peipponen, käki ja ylioppilas ovat kolme iloista lintua, jotka höyhenistään tunnetaan, he lauloivat. Miksi olitkaan, talonpoika, niin tuhma, että nukuit metsään, jossa asuu niin monta kiusaa; siellä on pidettävä silmät auki, siellä on monta iloa ja hupia,--oi, mikä ihana, paksu makkara!

* * * * *

Mutta kukaan ei kuullut tätä lystillistä laulua, sillä koko seurue juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He kurkistelivat joka soppeen, jokaisen pensaston he tarkoin tutkivat, ja lopulta osuivatkin he sille paikalle, johon veitikat olivat tammat vieneet. Jälleennäkemisen ilo oli suuri; suru oli kuin poispuhallettu, ja kun hevosia taas valjastettiin, kummasteli ja kyseli koko seurue, kuinka tapaus oli ollut mahdollinen. Ja heidän mielestään oli suuri onni, että juuri niin tapahtui kuin tapahtunut oli.

»Onpas tämä vasta hullua», sanoi Swart, »noin vain ilman muuta riisua hevoset valjaista. Minä vain en osaa tätä käsittää!»

»Mitä hiisiä!» huudahti Kalle Witt, »missäs eväskorit ovat?»

»Poika, oletko sinä tullut hulluksi?» sanoi Swart. »Mihinkäs ne nyt olisivat joutuneet?»

Swart meni vankkurien luo, mutta eipä hänkään nähnyt koreja.

»Ei, nyt on taas paha merrassa! Nekin ovat poissa.»

»Ne ovat poissa, siinä olet vallan oikeassa», sanoi Witt.

Juhanikin kurkisti vankkureihin ja totesi, että eväskorit olivat poissa. Hän katseli tyhmistyneenä paikkaa, missä ne olivat olleet.

»Siunaa ja varjele!» huusi Swart, joka kurkisteli joka haaralle. »Olemmeko me todellakin kaikki noidutut? Vai olemmeko tulleet hulluiksi? --Mutta katsokaas, tuollahan ne riippuvat puussa. Siellä ne riippuvat kaikki. Antakaa kun lasken: yksi, kaksi, neljä--kuus--seitsemän! Ne ovat kaikki tallella!»

»Tällaista minä en ole vielä eläessäni nähnyt», sanoi ukko Witt. »En voi käsittää tätä.»

»Täällä kummittelee, sillä hyvä. Täällä rikeeraa paholainen joukkoineen», sanoi Kalle Witt.

»Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi», sanoi ukko Witt.

»Ei», sanoi Juhani, »kyllä täällä vehkeilee paholainen.»

»Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä», sanoi ukko Swart. »Mutta jonkun teistä täytyy kiivetä puuhun.»

Frits sanoi, ettei hän osannut kiivetä.

»Ja minä en myöskään voi kiivetä», sanoi Juhani. »Minun rupee päätäni niin huimaamaan.»

Nyt täytyi Kallen panna uudet housunsa alttiiksi, ei auttanut muu. Hän kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti alas--mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli poissa.

Kun he näkivät kadottaneensa vain yhden makkaran, astiallisen voita ja sämpylän, sanoi ukko Swart:

»On sentään hyvä, että kaikki päättyi niin, kuin on päättynyt. Mutta tästä jutusta me vaikenemme visusti kaikki, sillä muuten joutuisimme pilan esineiksi. Varsinkaan ei minun eukkoni pidä saada vihiä tästä, sillä sitten minä en enää saisi häneltä rauhaa. Kuuletkos, Frits! Sinä pidät suusi kiinni, ymmärrätkös?»------

Pikkulinnut, jotka olivat nähneet tapahtuman, kertoivat sen tovereilleen pitkin metsää, puulta puulle lentäen. Ja kun matkamiehemme ajoivat metsän läpi, kuului kaikkialta:

»Kuulkaapas, kuulkaapas! Swart ja Witt, Swart ja Witt. Niitä narrattiin. Varis ties, varis ties--tirlirlit. Koko metsä sen tietää. Kas vain, kas vain! Witt, Witt--Witt--veijari!»

Ja käki kummasteli ja kukerteli.

Ja harakka nauroi ja närhi kirkui:

»Sepä oikein, se oikein!»

Ja kun he ajoivat ulos metsästä, istui varis petäjän oksalla ja raakkui:

»Huraa, huraa! Ukko Swart, ukko Swart, jopa vain, jopa vain, jopa narrasivat!

Ja orapihlajapensastossa pellon laidassa lauleli rastas: