Chapter 10

»Nyt on lukkari tullut ihan hupsuksi!»

Näin sanoen tilasi ukko Swart isoisän-tanssin:

»Un as uns' Grossvader de Grossmauder namm, Dor was uns' Grossvader ein Brüdigam!»[1]

[1] Ja silloin kun isoisä isoäidin nai, niin olihan se isoisä sulhona kai!

Swart tanssi Wittin emännän kanssa.

»Kas niin, naapurin-emäntä--nyt oikealle--nyt vasemmalle--nyt ympäri. No, sehän menee vallan loistavasti!»

Kun isoisän-tanssi oli tanssittu, istuutui vanhempi väki erääseen nurkkaan pelaamaan korttia.

»Ristiä kysytään! Tule ulos! Kaada hertalla! Kas niin! Nyt ruutua päälle!»

Merkillinen onni tuolla kylän seppä-veitikalla. Hän varmaan kurkistelee Wittin kortteihin, sillä Witt häviää häviämistään.

»Hyvästi, herra pastori!--No, joko te nyt menette pois? Kellohan on vasta kaksitoista.--Hyvästi rouva pastorska! Ja kiitoksia käymästänne! Menkää tunkion vieritse, niin ette lankea!--Frits, vintiö, missä sinä nahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään tietä rouva pastorskalle!--Missä se kelvoton poika taas on?--Antakaa anteeksi, rouva pastorska! Minä tulen itse saattamaan. Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini; Wittin vuoro on tulla ulos!»

Päivä sarastaa, idän taivaalla leveä, punertava juova ennustaa auringon nousua, ja pian se heittääkin ensimäiset säteensä ikkunasta sisälle. Pastori ja lapset ovat jo aikoja sitten menneet kotiinsa, mutta ukko Büring vinguttaa yhä vielä viuluansa ja lukkari torkkuu seinää vasten. Hän on niin väsynyt! Nyt tulee Riikka ämpäreineen, Karoliina luutineen ja Juhani varsiharjoineen. Nyt alkaa lattianpuhdistus, jonka aikana vieraat, sikäli kuin työ edistyy, tanssitetaan ulos.

»Mikä hauska alku ja mikä verraton loppu! huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan ja lyöden kätensä yhteen. »Hyvästi, ja tervetuloa tänään päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja pidämme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portaissa!»

* * * * *

Jos joku lukijoistani tahtoo vielä tietää jotakin henkilöistä, joihin on tämän kertomuksen kautta tutustunut, niin tarjoan hänelle käteni ja vien hänet eräänä sunnuntai-iltana lukkarin puutarhaan.

Selja kukkii, lehdet ovat tuoreet ja vihreät ja satakieli laulaa. Kaikki on kuin ennenkin, ja ellemme muuta tietäisi, voisimme luulla, ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä.

Frits ja Dorotea seisoivat taasen käsitysten, mutta heidän edessään hiekalla leikkii kaksi kultakutrista lasta, kaksi poikaa tuota oikeata kelpolajia--niistä kasvaa kerran kaksi oikein uljasta miestä,--ja Dorotea kumartuu pienemmän yli, nostaa hänet helmaansa seisomaan, silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta lasta. Mutta Frits, vanhempi pojista, nousee seisomaan, taapertaa isänsä luokse ja ojentaa molemmat kätensä tätä kohti, ikäänkuin haluten sanoa:

»Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän sylissä. Minkätähden äiti ottaa vain pikkuveljen.»

Isoäiti huutaa hänelle:

»Tule tänne, poikaseni, tule!»

Hän ottaa taskustaan luumuja ja näyttää niitä lapselle.

»Kas tässä! Tässä on lapselle luumuja! Tule, tule, pian, pian, pian!»

Lapsi tulee hymyillen ja eukko ottaa sen syliinsä.

»Hän ei vielä osaa oikein kävellä», sanoo ukko Swart. »Hän ei oikein osaa säilyttää tasapainoa. Tuo pikkunen on paljon rotevampi.»

Ja Dorotea vie pienokaisen isoisälle, ja isoisä antaa hänen pidellä piippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.

»Kuinka se on viisas ja ymmärtäväinen!» huudahtaa ukko Swart. »Se oikein repi piipun suustani. Kyllä siitä vielä tulee aika mies, kun joutuu!»

»Niin minäkin arvelen», sanoo lukkari. »Sanon sinulle, Swart, että sillä pojalla on kova luonto. Ajatteles, että se eilen istuessaan minun polvellani veti minua niin kovasti parrasta, että vedet tulivat silmiini. Sen minä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden saada tahtoansa aina ja kaikessa, sillä se olisi pahennukseksi!»

Dorotea ottaa nyt taas pienoisen käsivarrelleen, suutelee hänen pientä suutaan ja taputtelee hänen poskiaan.

Ukko Swart istuu tuijottaen maahan niin syvämietteisesti. Hän näyttää ajattelevan erinomaisen tärkeitä asioita, ja näyttää kuin olisivat hänen mietteensä pitkien matkojen päässä.

Nyt hän taas kohottaa päätään ja hänen vanhoilla, ryppyisillä kasvoillaan loistaa ilo ja onnellisuus.

»Ei, Suhr», sanoo hän, »sitä minä en usko. Kyllä Dorotea kasvattaa lapset hyvin. Katsohan esimerkiksi Fritsiä! *Minä* olen lyönyt häntä, *äiti* on lyönyt häntä, ja *sinäkin* olet tehnyt parastasi, mutta kuitenkin meni hänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen tuli lähteä matkalle ulos maailmaan, oli hän tyhmä raukka. Eikä siitä matkasta ollut hänelle suurtakaan hyötyä--minun täytyy tunnustaa se. Mutta kas Dorotea, hän on tehnyt Fritsin siksi mieheksi mikä hän nyt on; pelkällä rakkaudella, hyvillä sanoilla ja suudelmilla ja hyväilyillä, hän vasta on tehnyt pojasta oikean miehen. Katsohan vaan! Dorotea on pelkällä lempeydellä saanut hänet semmoiseksi, että minun melkein täytyy hävetä vanhoina päivinäni poikani rinnalla. Se matka oli tyhmä juttu, mutta sen ansiota kuitenkin oli, että Frits ja Dorotea saivat toisensa, ja sen vuoksi älkäämme puhuko itse matkasta enää mitään. Ihmiset laskettelevat sukkeluuksiaan senjohdosta, mutta lasketelkoot! Eivät ne meihin satu! Eukko ja minä elämme nyt sovussa ja onnellisina, aivan kuin ensimäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, nekin hyvät päivät, joita sinä nyt vietät, ovat tulleet osaksesi Dorotean, vain Dorotean ansiosta... Ja katsohan nyt poikaa! Hänessä voit aivan selvästi nähdä, että sille, jonka parasta Jumala tarkoittaa, hän antaa hyvän vaimon!»

End of Project Gutenberg's Kahden talonpojan ulkomaan-matka, by Fritz Reuter