Kahden talonpojan ulkomaan-matka
Chapter 1
KAHDEN TALONPOJAN ULKOMAAN-MATKA
(DE REIS' NAH BELLIGEN)
Fritz Reuter
Suomentanut
Martti Raitio
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1913
I.
Seinäkello naksutti: tik tak, tik tak.
Oli toinen helluntaipäivä vuonna 185--. Ukko Swart istui nojatuolissaan päivällisen päälle piippuaan poltellen ja mielihyvällä muistellen suloisia luumukeiton möykkyjä, joita eukkonsa oli laittanut hänelle.
Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi sisälle, ja säteet leikkivät lattialla. Ulkona ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja syvin hiljaisuus vallitsi myöskin sisällä. Oli hiljaista kuin säkissä; kuului ainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak,--ja ukko Swartin silmäluomet tulivat niin merkillisen painaviksi. Tik tak, tik tak. Hän sulki silmänsä, nyökäytti päätänsä, ja kello se vain naksutti tik tak, tik tak.
Rengit ja piiat olivat tänään juhlan kunniaksi koristaneet tuvan kukilla ja koivunlehvillä, ja lehvissä he olivat tuoneet sisään turilaita, jotka nyt lentelivät ympäri huonetta.
Uunin edessä lojui vanha Vahti-koira, kuorsasi, huokaili ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui kyyrysissään talon musta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak, tik tak.
Ukko Swart nukkui ja kuorsasi niin, että leuka tärisi, kissa nukkui ja koira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet. Ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs niistä, oikein turhamainen vanha jalli, istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan se ei ollutkaan mikään kärki; siksi se oli liian leveä ja mukulamainen. Olipa se pikemminkin nappi. No niin, turilas se käyskeli ympäri nappia ja huvittelihe. Mutta tämä oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahoin ja liikutteli suupieliään, mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin turilas kyllästyi tähän leikkiin. Se lensi ukko Swartin napilta kissan silmille ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotain korvaan.--Vahdin luota se lensi taas ukon napille, ja tätä peliä se yhä pitkitti, ikäänkuin haluten oikein kiusata heitä kaikkia ja tehdä heistä pilaa.
Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee, turilas surisee--ja niin kului kokonaiset kolme tuntia.
Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.
»Päivää kans', naapuri! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vain katsahtaa, oletko yksin kotona.»
»Niin oikein, Witt, olen yksin.»
»No, Swart, oletko harkinnut asiaa?»
»Olenpa kylläkin. En ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Siitä saakka kun söin päivällistä olen istunut tässä ja harkinnut ja ajatellut asiaa.»
»Kuulehan nyt», sanoi Witt, »minun mielestäni on parasta, että istahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä.»
»No, tehkäämme niin.»
Ukot sytyttivät piippunsa ja istahtivat pöydän ääreen vielä kerran asiata tuumailemaan.
Heidän edessään oli olutkannu, ja siihen he usein kurkistelivat, ja sitten ruvettiin tuumailemaan.
»Asia on semmoinen kuin se on», sanoi ukko Swart.
»Niin, Swart, se on aivan totta, se.»
»Kukapa voi tietää, mikä oikeastaan olisi parasta?»
»Tämä on kovin mutkallinen asia», sanoi Witt.
»Kovin mutkallinen», sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.
»Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse», sanoi Witt.
»Mutta mitä hyötyä on tästä tyhjästä puhelemisesta? Minkä tulee tapahtua, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta.»
»Niinhän minäkin aina olen sanonut.»
»Emmeköhän pane maata koko asian päälle, huomiseksi?»
»Minun mielestäni on kaikki nyt selvillä», sanoi ukko Witt.
»Niin, sikäli kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo», arveli Swart.
»Se on minunkin mielipiteeni.»
»No, asia on siis päätetty!»
»Niin, hyvästi sitten, naapuri! Kovasti meitä tässä koeteltiin, ennenkuin asia tuli selväksi.»
He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo pälkähti ajatus, että hän ehkä olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen. Hän aukaisi akkunan ja huusi ulos Wittille.
»Kuules, mitäs arvelet, emmeköhän ensin keskustelisi asiasta vaimojemme kanssa?»
»Vaikkapa vain», vastasi Witt. »Eihän se haittaa. Eivät he kuitenkaan jätä meitä rauhaan.»
* * * * *
Kun Swartin emäntä hetkistä myöhemmin tuli kotiin--hän oli kuleksinut ympäri kylää häthätää juoruilemassa--tuli asia taasen puheeksi.
»Istu muori», sanoi Swart. »Missä hiidessä sinä nyt taas olet kierrellyt? Minä istun täällä ja vaivaan pääparkaani, mutta sinä vain menet tiehesi, sinä!»
»Niin, näetkös...»
»Äh, minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Pelkkiä tyhmyyksiä! Tässä minä saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kun sinä juokset ympäri kylää.--Mitä? Luuletkos, että minun mielipiteeni ja ajatukseni kasvavat noin vain ilman muuta kuin kyttyrä kamelin selkään!»
»Minä olin vain asialla».
»Aina sinulla on asioita. Ei tämä ole lainkaan niin, kuin pitäisi olla. Sillä näetkös, minä tahdon aina sitä, mitä *sinä* tahdot, mutta *sinä* tahdot, mitä *minä* *en* tahdo. Sinä tahdot olla *isäntä* talossa, mutta luulenpa, että minä *vielä* olen isäntänä. Istu nyt vain, äläkä keskeytä minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin. --Näetkös, minä olen monta vuotta päivät ja yöt vaivannut päätäni ajatuksella, mitä meidän pojastamme tulee. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii maailman sivu tyhmänä ja laiskana kuin sika? Senvuoksi olen minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä hän saa pysyä pari vuotta...»
»Häh? Mitä? Siellä, missä ei kukaan ihminen tunne häntä!» puuttui emäntä puheeseen.
»Pidä suusi! Minä en ole vielä puhunut loppuun. Siinä peijakkaan yhdistyksessä Güstrowissa on viisaita, herroja, jotka tuntevat maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja ne sanoivat naapuri Wittille: 'Se, jolla on poika', ne sanoivat, 'ja antaa hänen laiskotella uunin päällä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä tahdotaan saada kelvollista maanviljelijää, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia korkeampaa maanviljelystä, joka siellä kuuluu olevan jotain oikein erinomaista. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?'--'Minäkö?' hän sanoi. '*Minun* poikani pitää lähtemän sinne'.--'No, sitten pitää *minun* kanssa, vaikka peijakas perisi', sanoin minä.--Ja nyt sinä tiedät, miten on asian laita, ja pidä nyt siivosti suusi kiinni, sillä minä en tahdo kuulla mitään vastaväitteitä.»
Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään ikäänkuin olisi istunut neulojen päällä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa puhtaaksi, sillä hän ei enää kauempaa voinut hillitä itseään.
»Mitä? Kas, kas vain! No, tämäpä vasta loistavaa! Minun pitää olla vaiti tuommoisen taulapään tähden kuin sinun. Vai niin, minä saan pitää suuni kiinni!»
Ja nyt hän antoi sanain tulla suustansa. Ja sanat pulppusivat Swartin emännän suusta kuin olut juuri avatusta täysinäisestä tynnyristä.
Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn riehua. Mutta kun hän luuli sen menneen ohi, niin se alkoikin uudelleen; eukko oli vain vähän vetänyt henkeä välillä.
»Vai niin! Sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsiraukan ulos maailman matkoille? Luulenpa todellakin, että niin tekisit, ellen minä ottaisi häntä suojaani. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole muita kuin hän yksin, ja mitä tekisit, jos me kadottaisimme hänet?--Senkin vanha nauta!»
»Rauhoituhan, eukkoseni», sanoi ukko Swart. »Jos se nyt tuleekin vähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen hyväksensä. Ja eihän hän enää ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arvannostossa vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäpä hänelle voisi tapahtua; hänhän matkustaa yhdessä Kalle Wittin kanssa.»
»Kalle Wittin kanssa! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi. Hänhän on aivan yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä lähetät ne molemmat onnettomuuteen.»
»Mutta pidä nyt jo suusi, muori! Nythän sinä rupeat ihan hulluttelemaan. --Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä lähetän poikani onnettomuuteen; --minä matkustan heidän mukanaan Belgiaan.»
»No, kas tämäpä vasta kaunista! Ei kestäisi kauaa, ennenkuin santarmit ottaisivat teitä kaikkia niskasta kiinni ja veisivät teidät maankuleksijoina putkaan, jossa saisitte istua pitkät yöt.»
»Älä hulluttele, minä otan passin mukaan!»
»Passin! Sen vaivan voit säästää itseltäsi. Eihän sinulla ole säällistä nenääkään. Sinulle ei todellakaan anneta mitään passia. Ja toiseksi: ethän sinä tunne tietäkään.»
»Minä kyselen. Ja nyt minä käsken sinun sulkea pippurimyllysi. Minä *tahdon*! Ja kun minä *tahdon*, niin minä *tahdon*!»
Ja tämän sanottuaan ukko Swart meni ulos ja suuntasi askeleensa naapuriin.
Täällä vallitsi samanlainen asiantila. Ukko Wittin täytyi kestää kova ottelu vaimonsa kanssa, eikä hänelle käynyt paremmin kuin naapurillensakaan.
»Eukkoni ei oikein tahdo taipua», sanoi Witt, »hän pelkää, että pojille voisi tapahtua jotain.»
»Rauhoittukaa toki, naapurin emäntä!» sanoi ukko Swart. »Tulevathan pojat takaisin. Mutta menkää nyt minun eukkoni luokse, haukkukaa siellä ukkonne pahanpäiväisiksi ja itkekää sitten molemmat minkä jaksatte, niin kaikki on lopulta hyvin.»
Ja Wittin emäntä meni.
Hänen tullessaan tupaan istui Swartin emäntä esiliinalla peitetyin kasvoin. Hän itki ja väänteli käsiään ikäänkuin tässä olisi ollut kysymys hänen hengestään, ja tuokion kuluttua nosti myös Wittin emäntä esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat itkivät ja valittivat kilpaa. Ja kun itku rupesi tulemaan liian väkinäiseksi, alkoivat he huutaa molemmat yht'aikaa.
»Kuinka tämä kaikki päättyykään! Kunpa jo olisimme eläneet kaiken tämän ohitse!»
»Pitikin hänen päästä vapaaksi sotapalveluksesta!» valitti Swartin emäntä.
»Minä olen neulottanut Kallelle seitsemän uutta paitaa ja uudet siniset housut», ruikutti Wittin emäntä.
»Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähteä Belgiaan, siihen kirottuun paikkaan!»
»Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?»
»En, kukapa sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on villejä ihmisiä ja ryöväreitä ja susia ja rautateitä. Minua rupeaa ihan värisyttämään kun vain ajattelenkin sitä!»
»Niin, eikös se ole kauheata!»
»Eivätkö ne nyt voisi lähettää poikia johonkin maanviljelyskouluun tässä maassa? Minulla on serkku Kriwitzissä....»
»Niin, sanos muuta! Minun ukkoni on pannut nämä ajatukset sinun ukkosi päähän. He tahtovat vain itse päästä matkustamaan alas Tyroliin tai Puolaan ja kuljeksimaan ympäri pitkin maanteitä.»
»Naapuri kulta ... kuules nyt!»
»Ei tässä mikään auta. He ovat nyt kerta saaneet sen päähänsä. Mutta kunhan he kerran ovat palanneet kotiin, niin...»
»Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen lupaan, ja minähän sentään olen pojan äiti.»
»Anna nyt asian olla, äläkä sano mitään, niin on viisainta. Mutta kun he ovat tulleet takaisin, kas silloin he saavat nähdä toista!»
Kun he olivat ehtineet tehdä tämän sopimuksen, astui Frits huoneeseen. Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa alhaalla vanhan seljapuun luona. He olivat siellä vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, ja kun Frits saisi vastaanottaa talon, viettäisivät he häänsä, panivatpa sitten vanhemmat vastaan miten kovasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt, että näillä kahdella oli niin paljon puhumista toisillensa. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin. Dorotea oli kaunis tyttö, ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja. Sen lisäksi oli hän nokkela neuloja; hän oli aivan äskettäin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta Fritskö ottaisi hänet? Ei! Sillä Dorotea oli liian köyhä. Vaikkapa kääntäisivät hänet ylösalaisin, vakuutteli Swartin emäntä, ei asiasta sittenkään tulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, saisi hän kyllä aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olihan tässä tarjolla kauppias Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!
Frits astui iloisin kasvoin tupaan. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet sopimuksensa; hän oli niin iloinen, niin onnellinen.
Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan, sanoi hän:
»Sinä hymyilet, poikaseni, vaikka sinun ennemmin pitäisi itkeä. Kunpa vain tietäisit mitä on tapahtunut.»
»Niin», lisäsi Wittin emäntä, »tässä on kysymyksessä kauheita asioita.»
Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle asiaa. Eukko oli luullut, että Frits rupeaisi itkemään; mutta Frits kuunteli hänen sanojaan vain puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat vanhan seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.
»Onkos kukaan mokomata ennen nähnyt?» puhkesi Swartin emäntä ihmettelemään. »Etkös sinä tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden sinä et itke? Luuletkos, että minä leikkiä lasken? Ja mikä sinua muuten niin huvittaa? Sinä vain nauraa höhötät, kun minä itken katkeria kyyneleitä!»
Ja taas nosti Swartin emäntä esiliinan silmilleen.
Frits ajatteli vain vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa. Se pojan-nahjus ei lainkaan halunnut itkeä. Äidin itku ja toruminen ei auttanut; Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästit. Ja tuokion kuluttua olivat kaikki sängyssä.
Kuu kumotti ikkunasta sisään, ja seinäkello naksutti: tik tak, tik tak!
Swartin emäntä näki kauheaa unta. Kolme isoa, valkoisiin raiteihin verhottua miestä, joilla oli kyynärän pituiset parrat, hyökkäsi Fritsin kimppuun ja vei hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet suuhunsa saappaineen päivineen, eikä se poika-nahjus sittenkään tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka taittuivat häntä niskasta maantiellä ja veivät putkaan--ja Frits, niin, hän näki unta lukkarin Doroteasta.
II.
Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle kaupunkiin hankkimaan kansliasta »passia ulkomaille». Se maksoi 16 groshenia, ja sen saatuaan kiirehtivät he kotia. Naapuri Swart nimittäin oli sitä mieltä, että matkalle oli lähdettävä kiireimmiten. »Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan», sanoi hän.
Kotiin tultuaan ukko Swart otti passin esille ja sanoi eukollensa:
»Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan.»
»Sepä mahtaa olla kaunis kuvaus.»
»Kuules Frits», sanoi ukko Swart, »tules tänne ja lue passi meille. Alun saat jättää lukematta. Ala ulkonäöstä.»
Ja Frits luki.
»Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma.»
»Se on oikein, se», sanoi Swart tyytyväisenä. »Niin, erittäin pitkä minä en olekaan.»
»Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, k-a-s, sanoo kas, ruumiikas.»
»Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin näköinen, minä, joka olen lihava ja verevä mies! Sen pitää tietysti kuulua: rumakas»... No, lue eteenpäin!»
»Silmät: harmaat--tukka: punainen...»
»Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketunpunainen ei minun tukkani sentään ole, se vivahtaa hieman keltaseen.»
»Ah, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä, että te olette aika ketunpää!»
»Mitä hittoja! Luulenpa melkein, että sinä... Katso sinä vain passiin, poika!»
»Suu: iso--nenä: pieni...»
»Sitä minun pitää mennä ihan peilistä katsomaan. Minä olen aina luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen.» Ukko tarkasteli nenäänsä peilistä kaikilta puolin. »Mutta mitä pituudesta puuttuu, sen kyllä leveys korvaa.--Poika, älä naura, vaan lue eteenpäin!»
»Erityisiä tuntomerkkejä: hänen kasvonsa ovat täynnä teerenpilkkuja ja rokonarpia ja näyttävät kokoonneulotuilta. Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hänen molemmat silmänsä ovat kierot.»
»Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!»
»Tässä seisoo: hän katsoo vähän kieroon!»
»Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?»
»Niin tässä seisoo, isä!»
»Ja näyttävät kokoonneulotuilta?»
»Niin, tässä seisoo niin!»
»Mutta tämäpä vasta on hävytöntä! Reistraattori Schnabel on kirjoittanut minulle semmoisen passin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani on kyllä oikein ja paikallaan, ja se »ruumiikas» olisi myöskin saattanut käydä päinsä, mutta siniset kasvot on toki liian hullua.»
»No enkö minä sitä sanonut!» tiuskasi Swartin emäntä. »Kuules Frits, istahda alas ja kirjoita kopio tuosta passista minulle. Minä panetan sen lasikehyksiin, ja kun isäsi lähtee matkoille, on minulla siinä hänen kuvansa!»
Mutta nyt ukko Swart vihastui. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hän rupesi kiljumaan.
»Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen minä sanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja Frits ja Witt ja Kalle istumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat istua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Ja nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineita kokoon,--vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme.»
Ja niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.
Mutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:
»No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan teet?»
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi koipiaan suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä olivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän seisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi matkustaa, vaikkapa itse Berliniin.
Ukko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari, herra Suhr ja ukko Witt sisään.
»Katsokaas vain», sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea, »katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!»
»Niin, naapuri», sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, »myöntää täytyy, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun hän nyt vain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on.»
»Niin», sanoi lukkari, »minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain sanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi yllensä viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!»
»Ei», sanoi ukko Swart. »Siinä te olette aivan oikeassa.»
Ja ukko Witt huomautti:
»Niin, se on totta kyllä!»
»Ja muoti on muoti, ja jokainen asia tahi esine, joka ei ole muotia, ei ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muoteja on vain kolme, joita täytyy seurata», selitti lukkari vielä, »nimittäin sininen, keltainen ja punainen--muut eivät ole laisinkaan muotia.»
»No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten», sanoi Witt, »onko Kalle muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastella itseäsi. Onko hän muodinmukainen?»
»Onpa kylläkin», sanoi lukkari, »punainen kaulahuivi, sininen takki ja keltaiset housut, ne sopivat säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä mitään, mikä puuttuisi, ellei ehkä korkea kaulus.»
»Niin», sanoi ukko Swart, »siinä hän on oikeassa, ja olenhan minä aina sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herramaisen muodon. Frits saa myös sellaisen kauluksen.»
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat käsitysten vanhan seljapuun alla. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli, että Fritsin pitää lähteä matkalle ja että hän viipyisi niin kauan poissa. Fritskin olisi itkenyt, ellei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän kietoi käsivartensa Dorotean vartalolle ja koetti lohduttaa häntä.
»Älä nyt itke, Dorotea! Tulenhan minä pian takaisin, ja silloin minä tuon sinulle jotakin kaunista.»
»Voi, Frits, minun sydämeni on pakahtua, kun ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitäpä minä välittäisin lahjoista.»
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö; hän ei edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa kuului Dorotealle. Sellaista hän ei ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaiset itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istumaan polvelleen.
»Rakas, oma Doroteani», sanoi hän. »Sinä et saa itkeä. Olethan sinä sanonut pitäväsi minusta, eikä tule viipymään kauaa, ennenkun minä tulen takaisin. Kaksi vuotta kuluu pian, ja sitten minä suljen sinut syliini, niinkuin nyt tänään!»
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä.
»Hyvästi nyt», sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, »ja mene Jumalan huomaan!»
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan Doroteaan päin; tämä lähtö oli hänelle raskas! Mutta kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sydämessään taivas, vaikka hän olikin vain tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki tämän tuhman pojan tähden. Satakieli lauloi--ehkäpä tyttö juuri senvuoksi itkikin?-- kevättuuli hyväili häntä--ehkäpä hänen sydämensä juuri senvuoksi oli niin raskas?--ja kuu loi hopeavaloaan puitten ja pensaitten välitse tähän sydämeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta--ja kuitenkin oli hän vain köyhä ompelijatar.
III.
Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joiden eteen oli valjastettu kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppelivät iloisina vankkurien ympärillä, ja ihmiset ne juoksivat edestakaisin vankkurien ja tuvan väliä; milloin oli unohdettu sitä, milloin tätä. No, vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso, neljällä lukolla varustettu arkku--se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet --ja seitsemän täyttä eväskoria oli asetettu sen ympärille.
Koko matkaseurue oli nyt koolla. Myöskin lukkari oli saapuvilla; hän näet seurasi mukana jonkun matkaa käydäkseen samalla veljensä luona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan eväiden tähden, mutta ihmisethän sanovat niin paljon.
Tieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja harjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.
»Kaikki on järjestyksessä!» huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella en kuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua kertoa sellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät hyvästellessään poikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.
»Noh, noh», sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista paljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkureihin.
Etuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani--jonka tuli ajaa vankkurit takaisin kotiin--ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takaistuimella. Ja koska ukko Wittkin oli sangen »ruumiikas», niin ei siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua vankkurien perälle matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.
»Olemmeko nyt valmiit?» sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki järjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. »No, anna soida sitten, Juhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!»
Heisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain haukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.
»Hei, seisahuttakaa», huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin häkkiaidalta, »pyörä lähtee irti!»
»Älkää vain hukatko lukkaria!» huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
»Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!»
Kun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi vanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta näkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.