Part 9

Matkasta Manaokseen, joka on Rio Negron suulla Amazon-virran alajuoksulla, ei ole paljoa kertomista. Suurimman osan taipaleesta kuljimme purjehtien, vain muutaman kerran oli kapteenin turvauduttava moottoriin. Pimeinä ja tuulisina öinä laskimme ankkurin, ja silloin kapteeni pystytti kannelle tuulimoottorin, joka kehitti sähköä akkumulaattoreihin. Moottori purettiin osiin ja siirrettiin kannen alle aina kun lähdimme liikkeelle.

Tänä vuodenaikana puhaltavat Amazon-virralla pasaatituulet melkein yhtä säännöllisinä kuin valtamerelläkin. Purjehtiminen kävi siis enimmäkseen myötätuulessa. Muutamat harvat myrskyt, jotka olivat yhtä lyhytaikaisia kuin rajujakin, häiritsivät matkantekoa jossain määrin.

Tällä matkaosuudella sattui vain yksi omituinen tapaus, itse asiassa sitä voisi sanoa pikku seikkailuksi. Ja vaikka tapauksella epäilemättä oli luonnollinen selityksensä, teki se minuun kuitenkin voimakkaan vaikutuksen. Se sattui ensimmäisen joella kohtaamamme myrskyn aikana.

Oli kaunis aurinkoinen päivä. Kuumuus oli ollut painostava jo aamupäivällä, vaikka se tavallisesti muuttuu sietämättömäksi vasta päivällisen jälkeen. Esko-setä ehdotti, että laiva ohjattaisiin johonkin varjoisaan pikkukanavaan.

Kello oli yksitoista, kun aloimme ohjata toista rantaa kohti, mutta samassa ilma muuttui. Idästä virran suulta nousi pilvi, joka muistutti merisumua. Se saavutti meidät muutamassa hetkessä ja toi mukanaan melkoisen tuulen. Pilven tai sumun, miksi sitä nyt sanoisi, tullessa päällemme laski lämpömittari muutamassa minuutissa kaksikymmentäviisi astetta. Vähän aikaisemmin se oli näyttänyt kolmeakymmentäviittä astetta, nyt se oli pudonnut kymmeneen. Tuo lämpötila tuntui tällä tavallisesti kuumalla seudulla sietämättömän kylmältä.

Kapteeni tuli heti kannelle, tarkasteli lämpömittaria ja ilmapuntaria ja näytti neuvottomalta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Tuuli yltyi pian melkeinpä myrskyksi, ja katsoessani vasemmalle sivullemme näin vieraan laivan purjehtivan rinnallamme vajaan puolen kaapelinmitan päässä meistä. Sillä oli sama suunta kuin meilläkin ja vaikka se oli puolta suurempi kuin oma laivamme, ei se kuitenkaan näyttänyt pääsevän edelle. Vieras laiva nousi ja laski aalloilla samassa tahdissa kuin mekin, ja varsinkin sivusta katsottuna tuo liike näytti pelottavalta. Amazonin aallot ovat myrskyllä hirvittävän jyrkkiä, ne näyttävät melkein samanlaisilta kuin aallot valtameressä tuulen äkkiä käännyttyä. Kun laiva syöksyi aallon harjalta alas pohjaan, pelkäsin jo monta kertaa, ettei se enää kohoaisi, vaan vaipuisi alas syvyyksiin. Mutta onnellisesti tuo naapuri näytti kuitenkin selviytyvän.

Ihmettelimme juuri tätä Tomin kanssa, kun kuulin takaani sanat: "Minut saa tervata ja pistää höyhensäkkiin, ellei tuo ole itse Lentävä hollantilainen. Mikään muu laiva ei voi kohota noiden sukelluksien jälkeen."

Katsoin taakseni. Siellä seisoi Simo hajasäärin ja näytti yhtä huolettomalta kuin ennenkin. Luulin että Tom hyväksyisi heti Simon selityksen, mutta siinä minä erehdyin. Tom asettuikin vastahankaan. Hän oli lukenut Lentävästä hollantilaisesta niin monta kirjaa, että hän suhtautui Simon uskotteluun asiantuntijan halveksunnalla. Tuo ikuisesti purjehtimaan tuomittu rikoksentekijä näyttäytyy tavallisimmin Hyväntoivon niemen vesillä ja joskus myös aavalla valtamerellä, ja aina sen ilmestyminen tietää pahaa ilmaa tai jotakin muuta onnettomuutta. Lentävää hollantilaista ei ole koskaan nähty sisämerissä, eikä tietystikään joessa. Tuo onneton ei saa koskaan ohjata laivaansa suolattomaan veteen, vaan sen miehistön täytyy särpiä alituisesti valtameren suolaista vettä.

Näistä oikaisuista huolimatta Simo pysyi kannallaan. Hän oli nähnyt Lentävän hollantilaisen kerran aikaisemminkin, ja samana päivänä oli eräs mies pudonnut prammiraa'alta ja hukkunut heti. Tämä tapahtui kylläkin aivan Hyväntoivon niemen lähettyvillä. Mutta aivan samoin kuin nyt oli laivan edellä kulkenut silloinkin kylmä sumu, joka haisi ruumiilta. Mitä taas tuli siihen, että Lentävä hollantilainen sai purjehtia ainoastaan merivedessä, pitäisi Tomin muistaa, että tämä paikka oli ainoastaan parinkymmenen peninkulman päässä Atlantista ja että valtameren nousuvesi oli huomattavissa Amazonilla vielä 700 kilometrin päässä virran suusta. Vieressämme näkyvä laiva oli kummituslaiva. Ja mitä nyt tulee tapahtumaan, sitä ei voida millään keinoin väistää.

Kiistellessämme vieraasta laivasta oli kapteeni jälleen tullut kannelle ja ryhtynyt tarkastelemaan sumukaukoputkella tuota omituista matkatoveriamme. Simo oli vihaisen näköinen. Hänen mielestään kummituslaivaa ei saa katsella kaukoputkella, sellaisesta seuraa onnettomuutta. Ja ikään kuin vahvistukseksi vanhan miehen mutinalle vieras laiva kaatui samassa kumoon, kääntyi ylösalaisin ja jatkoi kulkuaan köli ilmassa ja mastot alas päin kääntyneinä. Muutaman minuutin kuluttua näky katosi. Se ikään kuin haihtui ilmaan, myrsky lakkasi yhtäkkiä ja puolen tunnin kuluttua paistoi aurinko jälleen pilvettömältä taivaalta.

Kummituslaivan kadottua kapteeni pani kaukoputkensa kokoon ja meni jälleen alas. Ja vaikka hän olisi jäänytkin kannelle, emme olisi uskaltaneet kysyä häneltä selitystä näkemäämme ilmiöön. Mutta jo samana iltana kapteeni otti tuon tapahtuman puheeksi miehistön ollessa koolla. Kummituslaivan esiintyminen samoin kuin sen kaatuminen ja häviäminenkin oli ollut vain kangastusta. Meitä ympäröivässä kylmässä sumussa olimme nähneet oman laivamme suurennetun peilikuvan. Ymmärsin että kapteeni tunsi nämä asiat paremmin kuin me taitamattomat merimiehenkokelaat; olin täysin vakuuttunut siitä, että hänen selityksensä oli oikea. Mutta silti en voi olla tuntematta pientä väristystä, kun ajattelen tuota ylösalaisin purjehtivaa laivaa. Muistan vieläkin tuon kammottavan näyn.

Manaoksessa kapteeni sai taas akkumulaattorinsa ladatuksi. Laivaan hankittiin myös tuoretta ruokaa, ja muutaman päivän kuluttua jatkoimme matkaa pitkin Amazon-virran yläjuoksua. Tätä kohtaa virrasta sanotaan Solimöesiksi. Solimöes on sekin suuri ja mahtava virta, jonka rannat ovat monin paikoin silmänkantamattoman kaukana toisistaan. Vähän Manaoksen yläpuolella oli virran leveys noin puoli peninkulmaa. Pasaatituulet, jotka puhaltavat kuivimpana vuodenaikana, siis loka- ja marraskuussa, Amazonin alajuoksulla aina Rio Negroon asti, eivät tunnu enää Solimöes-virralla. Tästä syystä on ilma Solimöesillä varsin kosteaa. Selkeätä säätä on harvoin kauempaa kuin kaksi viikkoa, ilma tuntuu seisovan paikallaan ja se on tavattoman kuumaa.

Metsät ovat täällä paljon tiheämpiä kuin Amazonin alajuoksulla, se johtunee juuri kosteammasta ilmastosta. Puut ovat suunnattoman suuria, ja pitkät köynnöskasvit yhdistävät ne toisiinsa läpipääsemättömäksi viidakoksi. Ilman kirvestä tai vesuria ei tässä aarniometsässä pääse etenemään montakaan askelta. Mutta vettä pitkin voi liikkua melko vaivattomasti. Ihmisasuntoja, jotka ovat enimmäkseen pieniä intiaanimajoja, näkee tässä viidakossa vain harvoin.

Maaperää on kahdenlaista: joko sitkeätä lietesavea tai möyheätä ruokamultaa, jota saattaa olla jopa kolmenkymmenen jalan vahvuudelta. Ruokamullan alla oleva savikerros näkyy selvästi joen rannoilla. Joki virtaa näet syvässä uomassa, jonka vesi on kaivanut itselleen vuosisatojen, kenties vuosituhansien aikana. Sateisena vuodenaikana saattaa virta kuitenkin tulvia siinä määrin, että rantatörmä jättiläispuineen kaatuu veteen ukkosenkaltaisella jyrinällä. Virta vie koko ryteikön mukanaan ja kasaa ne mataliin paikkoihin läpipääsemättömiksi röykkiöiksi. Näissä asustaa käärmeitä ja muita eläimiä, joten matkamiehen on niitä visusti kartettava.

Ei ole ihme, että tällaisessa ilmastossa ja tällaisessa maaperässä kaikki elollinen kehittyy tavattoman rikkaaksi ja monipuoliseksi. Jo Atlantin läheisyydessä näyttää luonto erittäin värikkäältä, mutta mitä kauemmaksi länteen tullaan, sitä rehevämmäksi ja vaihtelevammaksi se muuttuu. Lukemattomat erilajiset hedelmät, jotka jo meren rannalla ovat erittäin maukkaita, kehittyvät täällä monta vertaa suuremmiksi ja herkullisemmiksi. Puissa kasvaa villeinä hedelmiä, joiden veroisia tuskin löytyy idän huolellisesti hoidetuista puutarhoista. Ja kukat, jotka ihmisten ilmoilla kukkivat vain kerran vuodessa, pysyvät täällä ympäri vuoden yhtä hehkeinä.

Kaiken tämän kertoi Esko-setä minulle. Sillä itse en pystynyt paljoakaan näkemään keskellä jokea purjehtivasta laivasta. Kapteenilla ei ollut aikaa pysähdellä, hän halusi vain eteenpäin, nopeasti eteenpäin. Ja onkin luonnollista, ettei hän ollut kiinnostunut näistä rannoista, jotka hän oli nähnyt lukemattomia kertoja koko joen pituudelta. Mutta Tom ja minä olisimme halunneet oppia tuntemaan myöskin rantojen elämää. Ja siitä Tom oli aivan erikoisen onneton, ettei hän saanut meloskella rannan ihmeellisissä holvikattoisissa kanavissa, joista kapteeni oli meille Muklareilla kertonut. Purjehtiessamme rannan läheisyydessä saatoimme usein nähdä kanavien suut. Mutta kapteeni purjehti vain eteenpäin piittaamatta niistä vähääkään.

Amazonin sivujoen Rio Negron suulta olimme nyt purjehtineet lähes 250 peninkulmaa. Olimmepa kumman rannan läheisyydessä hyvänsä, aina kohosi metsä korkeana seinänä vieressämme. Vain lisäjokien kohdalla avautui laajempia näköaloja pohjoiseen ja etelään. Vihdoin kapteeni selitti eräänä päivänä, että purjehtiminen Solimöes-joella päättyy tähän ja että jatkamme matkaa erästä sen sivujokea pitkin.

Huokasin helpotuksesta. Tällä loputtomalla virralla purjehtiminen alkoi jo tuntua synkeän yksitoikkoiselta. Varsinkin sateisina päivinä -- sellaisia oli ollut viime aikoina hyvin usein -- tuntui virta autiolta, melkeinpä kammottavalta. Eivät edes saaret, joita ohitimme satamäärin, voineet poistaa tuota autiuden tuntua. Mutta nyt oli odotettavissa vaihtelua. Esko-setäkin näytti helpottuneelta, ja Tom oli suorastaan riemuissaan. Hän näet uskoi, että tästä lähin voitaisiin pistäytyä kanavissakin.

Tähän asti olimme purjehtineet myös öisin, jos vain kuutamo oli tarpeeksi kirkas. Mutta nyt kapteeni määräsi, että matkaa jatkettaisiin vain päiväsaikaan ja aina pitkin pohjoista rantaa. Emme kulkeneet enää suorinta tietä niemen kärjestä toiseen, vaan rupesimme noudattelemaan joen mutkia. Kansivahti sai määräyksen olla erikoisen tarkkana, ja hänen piti ilmoittaa heti kapteenille, kun jokin lisäjoki ilmaantui näkyviin. Kapteenin etsimä lisäjoki tunnettaisiin kalliosta, joka pistää selvästi esiin maasta.

Sen parempaa tuntomerkkiä ei olisi voinut ajatellakaan. Siitä lähtien kun olimme tulleet Amazonille ja sivuuttaneet niin sanotut Taffelvuoret, en ollut nähnyt ainoatakaan mukulakiveä, kalliosta puhumattakaan. Peruskallio oli näillä seuduilla varmaankin satojen metrien syvyydessä. Tuntui mahdottomalta, että tästä savisesta maastosta voisi putkahtaa esiin oikein selvästi näkyvä kallio.

Mutta kapteeni näytti tietävän mitä puhui. Muutaman päivän kuluttua kuulimme yhtäkkiä kosken kohinaa, ja vielä samana päivänä saavuimme erään melko suuren lisäjoen kohdalle, jonka vesi syöksyi matalana putouksena pääjokeen. Putouksen korkeus oli vain kymmenkunta jalkaa, mutta sen kautta virtaavan veden paljous sai sen silti näyttämään mahtavalta. Peruskallion kapea, joen suuntainen harjanne oli tässä kohonnut melkein maanpinnalle ja estänyt lisäjokea kaivamasta itselleen syvempää uomaa.

Laivan ankkuri laskettiin, ja me menimme maihin. Kapteeni alkoi tutkia hyvin huolellisesti tuota vuorta, joka oli tässä kohdassa noin sadan metrin pituudelta näkyvissä mutta joka sitten taas katosi maan alle. Tähän tutkimukseen kului monta tuntia. Kapteeni ei näyttänyt tyytyväiseltä sen päätyttyä. Soudimme nyt putouksen vastakkaiselle puolelle, jossa piti suorittaa samanlainen tutkimus. Kapteeni ja setä nousivat maihin, minä ja Tom saimme jäädä veneeseen odottamaan.

Kuten sanottu tuo itse asiassa melko matala putous teki mahtavan vaikutuksen. Varsinaisena sadekautena, joka oli pian tulossa, putous oli luultavasti enemmän kosken kuin vesiputouksen näköinen. Kallio, jonka yli vettä syöksyi viidenkymmenen metrin leveydeltä, oli äkkijyrkkä ja muodosti pääjoen pinnan yläpuolelle pengermän, joka tuntui houkuttelevan Tomia tavattomasti. Minustakin tuo hupaisa piilopaikka oli houkutteleva, ja kun edessämme oli kenties monenkin tunnin odotus polttavassa auringonpaisteessa, soudimme Tomin ehdotuksesta sen luo. Veden virtaaminen sai aikaan pientä tuulen tapaista, joten ilma tuntui putouksen läheisyydessä huomattavasti viileämmältä kuin kauempana joella.

Alas syöksyvän veden vauhti oli niin suuri, että kalliopengermä pysyi melkein kuivana, mutta aivan sen reunan edessä kohisi vaahtoava vesi.

Olimme jo istuneet veneessä putouksen vieressä melkoisen tovin, kun Tom äkkiä väitti näkevänsä itse putouksen alla olevassa kallioseinässä jonkin kuvan. Hän tahtoi mennä katsomaan mikä se oli, mutta minusta tuntui liian uhkarohkealta mennä tuon vesiseinän taakse ja niin komensin Tomin pysymään veneessä. Mutta poika ei ollut niin vain kiellettävissä, hän tahtoi ehdottomasti tyydyttää uteliaisuutensa. Lopulta minun oli annettava periksi. Tiesin kyllä, että Tom oli hyvä uimari, ja olisinhan minä veneineni lähettyvillä, jos vesi rupeaisi viemään häntä mukanaan. Näillä seuduin emme olleet nähneet yhtään alligaattoria, jotka monin paikoin rumentavat joen rantoja.

Tom viipyi kauan pengermällä, jonka taustana olevassa kallioseinässä minäkin huomasin nyt muutamia kummallisen näköisiä syvennyksiä.

Palattuaan Tom vaati kiihkeästi, että minäkin lähtisin katsomaan tuota paikkaa. Mutta minulla ei ollut halua kiivetä sinne, sillä Tom oli kastunut melkein läpikotaisin. Sitäpaitsi en ollut varma siitä, että voisin selviytyä kiipeämisestä yhtä hyvin kuin Tom. Jos vesi tempaisisi minut mukaansa -- ja niin tapahtuisi varmasti, jos lipsahtaisin kerrankaan -- olisi edessä pitkä sukellus. En kuitenkaan voinut kestää Tomin ivallista ilmettä, se tappoi kaikki arveluni. Hyvin varovasti hivuttauduin pitkin kallioseinää tuohon kummalliseen paikkaan, jossa vesi syöksyi vähän kauemmaksi kalliosta ja jätti niukasti tilaa parille ihmiselle.

Käännyin nyt katsomaan kallioseinää, ja edessäni oli -- apinan kuva. Se oli hakattu kallioon ilmeisesti jollakin teräsaseella.

Minun täytyy tunnustaa, että siitä hetkestä lähtien kun olimme nostaneet purjeet Muklarien satamassa, en ollut kertaakaan muistanut Tomin rahalöytöä. Mutta nyt se tuli mieleeni tällä oudolla paikalla, maapallon toisella puolella. Rahaan kaiverrettu apinankuva ja kallioon hakattu apina olivat saman miehen käsialaa, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Juuri löytämämme kuva oli kahden jalan korkuinen. Sen hakkaaminen kallioon oli varmastikin vaatinut monen päivän työn, ellei sitä ollut tehnyt tottunut kivenhakkaaja, jolla oli vasara ja taltta käytettävissään.

Palasin Tomin luo ällistyneenä ja äänettömänä. Myöskin Tomin kasvoilla oli kysyvä ilme.

Olimme heti yhtä mieltä siitä, että tästä löydöstä piti ilmoittaa kapteenille, jolla Tomin rahalöytö oli luultavasti vielä tallella. Ainoa pulmamme oli siinä, ettemme olleet uskaltaneet puhutella kapteenia koko laivamatkan aikana muuta kuin virka-asioissa. Ehdotin Tomille, että hän ilmoittaisi löydöstä kapteenille.

Saimme odottaa vielä monta tuntia, ennen kuin kapteeni ja setä palasivat. He näyttivät väsyneiltä ja tyytymättömiltä. Astuessaan veneeseen kapteeni sanoi, ettei tämä lisäjoki näyttänyt olevan se jota hän etsi, vaan että meidän oli sittenkin jatkettava matkaamme pääjokea pitkin.

Nyökkäsin nyt Tomille, että hän puhuisi löydöstään. Tom aloitti selostuksensa hyvin kaavamaisesti:

-- Herra kapteeni, saanko lausua muutaman sanan?

-- Puhu vain, poikaseni, mutta tee se lyhyesti. Olen väsynyt enkä halua kuulla mitään aiheettomia valituksia.

-- Herra kapteeni, tuohon kallioseinään vesiputouksen taakse on hakattu aivan samanlainen apinan kuva kuin se, joka oli kaiverrettu salakäytävästä löytämääni rahaan.

Kapteeni ponnahti pystyyn kuin vieterin tempaisemana.

-- Jos nyt valehtelet, poika, niin heitän sinut pää edellä koskeen. Mutta jos puhut totta, niin lasken sinun kouraasi vielä tänään tuhat kirkkainta punnanrahaa, mitä Lontoon rahapajassa on koskaan lyöty.

Kapteeni lähti katsomaan kuvaa Tomin kanssa. Kun hän palasi, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty. Saman päivän iltana laskettiin Tomin ihmettelevien silmien eteen tuhat kiiltävää kultarahaa, jotka kapteeni kuitenkin lupasi säilyttää Tomin nimenomaisesta pyynnöstä.

VI.

Vielä samana iltana aloitettiin ankara työ. Kapteenin kehotuksesta tasoitettiin joen rantaa jonkin matkaa putouksen ylä- ja alapuolelta ja isovene laskettiin vesille. Jo seuraavana päivänä se kellui vedessä putouksen yläpuolella, jonne se vedettiin rantaa pitkin. Päivälliseen mennessä oli kaikki valmistukset tehty. Laiva oli ankkuroitu pieneen suojaiseen poukamaan, ja viimeiset määräykset oli annettu Simolle ja Jackille, jotka jäivät vartioimaan laivaa. Kapteeni, Esko-setä, Tom ja minä lähdimme isollaveneellä Apinajokea ylöspäin. Tom oli antanut joelle tämän nimen, ja sen kapteenikin hyväksyi.

Saimme heti alkuun hyvän sivutuulen, joka kuljetti meitä hyvää vauhtia vastavirtaan. Tuumiskelin itsekseni, että varmaankin ensimmäistä kertaa kynti nyt pohjalainen verkkovene näitä vesiä. Ja siitä olin iloinen. Tiesin että jos myrsky meidät yllättäisi, selviytyisimme paljon paremmin tutulla veneellä kuin kömpelöllä montariolla, joita Amazonilla yleisesti käytetään. Nyt vasta ymmärsin, miksi kapteeni oli kuljettanut veneen Pohjanlahdelta Amazon-virralle. Hän tunsi ennestään näiden seutujen alukset eikä luottanut niihin. Olin vain hyvilläni enkä ajatellut ollenkaan niitä ankaria nuhteita, jotka varmasti saisin isäntärengiltä tämän matkan jälkeen. Ja sitäpaitsi minulla oli hyvä omatunto, olinhan ilmoittanut kapteenille eriävän mielipiteeni veneen mukaan ottamisesta ja valvonut siten talon etuja. Muutahan en voinut tehdäkään.

Nopeutemme oli tässä tuulessa kuusitoista, ehkä kahdeksantoistakin kilometriä tunnissa. Joki oli lähes parinsadan metrin levyinen. Rannat eivät olleet aarniometsää, vaan tasaista pampasta. Loitompana näkyvä tumma nauha osoitti kuitenkin, ettei metsä ollut kovin kaukana. Jokea pitkin ehdimme metsän reunaan vielä samana päivänä. Sinne tultuamme lakkasi tuuli vaikuttamasta, ja meidän oli pakko tarttua airoihin.

Pampaksen kohdalla ei joen rantoja rikkonut ainoakaan kanava, mutta päästyämme metsäiselle taipaleelle alkoi sellaisia jälleen näkyä. Ne olivat kuin salaperäisiä metsäpolkuja, jotka ihmeellisellä tenhollaan houkuttelevat matkamiestä. Tunsin selittämätöntä halua lähteä tutkimaan kanavien salaisuuksia. Jos olisin kulkenut täällä omin päin, olisin varmasti poikennut jo ensimmäiseen. Ja Tom oli vieläkin levottomampi niiden vuoksi. Mutta kapteeni vain hymyili hänen innolleen ja rauhoitti häntä lupauksella, että poikkeaisimme yöksi johonkin kanavaan.

Joen rannat olivat erinomaisen kauniit. Pilvenkorkuiset, monenlaisten köynnöskasvien toisiinsa kietomat puut muodostivat läpipääsemättömän seinän. Moniväriset kukat, joista monet olivat uskomattoman suuria, koristivat sekä puita että niissä kiemurtelevia köynnöksiä. Puiden lehdet olivat niin kirkkaan vihreitä, että niitä katsellessani aloin epäillä olinko ennen nähnytkään vihreätä väriä. Tiheän metsän yläpuolelle kohosi siellä täällä yksinäisiä puujättiläisiä. Varsinkin moratinja niminen puu oli suunnattoman pitkä. Sen latvukset, jotka kohosivat korkealle muun metsän yläpuolelle, näyttivät erinomaisen mahtavilta. Melkein yhtä pitkä oli eräs toinen puulaji, assakei, jota intiaanit pitivät erittäin myrkyllisenä. Sen kuoreen leikatusta haavasta juoksee maitomaista nestettä, jonka sanotaan olevan niin myrkyllistä, että kun sitä panee terveelle iholle, siihen tulee parantumattomia haavoja. Intiaanit pelkäävät tätä puuta niin paljon, että he tekevät mieluummin pitkän mutkan kuin menevät sen oksien alitse.

Eläinmaailma oli vieläkin kauniimpi ja jos mahdollista vaihtelevampikin kuin kasvikunta. Apinat heittäytyivät silmiemme edessä puusta toiseen, muutamat kirkuen ja mylvien, toiset leikkien ja rattoisasti lörpötellen. Niillä oli kaikilla häntä ja ne olivat pieniä verrattuina Afrikan apinoihin. Varsinkin hämähäkkiapinat olivat siroja ja kauniita. Suomalainen orava näyttäisi kömpelöltä tämän eläimen rinnalla, jolle viidenkymmenen jalan hyppäys näytti olevan leikintekoa. Kuten sanottu eläimet olivat vilkkaita ja seurallisia, mutta niiden esiintymisessä oli silti kummallinen mietteliäisyyden leima. Jos löi kätensä yhteen, oli koko joukko hetkessä ties miten kaukana. Mutta jos kulki äänettömästi ohi, pysyi koko eläintarha rauhallisesti askareissaan.

Moniväriset papukaijat antoivat metsälle oman leimansa. Nekin liikkuivat parvissa kuten apinat ja olivat melkein yhtä meluisia kuin nekin. Vieläpä kolibritkin, jotka perhosten tavoin lentelivät kukasta kukkaan mettä etsimässä, olivat enimmäkseen parvissa. Mutta näimme me sentään yksinäisiäkin lintuja. Ne olivat yleensä kaikkein kauneimpia. Vain muutamat linnut osasivat laulamisen taidon. Erään laulajalinnun liverrys muistutti erehdyttävästi huilun tai torven ääntä. Setä mainitsikin, että intiaanit sanovat tätä lintua torvilinnuksi.

Viiden aikaan iltapäivällä kapteeni ohjasi veneen erääseen pieneen kanavaan, joka poikkesi oikealle metsään ja näytti kulkukelpoiselta. Monissa kanavissa ei kuulemma voinut päästä eteenpäin muuten kuin kyyristymällä alas veneen pohjalle ja kiskomalla sitä eteenpäin köynnöksistä ja alhaalla riippuvista oksista. Setä sanoi, että sellaisetkin kanavat saattavat olla monen kilometrin pituisia. Usein ne johtavat jollekin metsäjärvelle.

Sitä kanavaa, johon kapteeni nyt ohjasi veneemme, eivät haitanneet köynnökset eivätkä oksat. Mutta hämärää siellä silti oli. Puiden latvojen välistä tuli kuitenkin sen verran valoa, että näimme kulkea eteenpäin, kunhan silmämme ensin olivat tottuneet uuteen valaistukseen.

Olimme nyt siis vihdoinkin sellaisessa kanavassa, jonne pääsystä Tom oli jo kauan haaveillut. Ja ikään kuin arvaten Tomin kiihkeimmän toivomuksen oli banaanipuu laskenut terttunsa niin alas, että Tom saattoi pudottaa sen yhdellä puukonviillolla veneen pohjalle. Pojan kasvot muuttuivat yhdeksi leveäksi hymyksi. Todellakin kuninkaallinen illallinen!

Soudettuamme pari kolmesataa metriä tulimme pieneen lahteen, jonka ympärillä puut vetäytyivät vähän kauemmaksi rannasta jättäen tilaa viihtyisän näköiselle nurmikolle. Nyt kapteeni ohjasi veneen maihin, se sidottiin hyvin huolellisesti rannalla kasvavaan matalaan palmuun.

Kapteeni ei sanonut tyytyvänsä siihen ateriaan, jonka Tom oli äsken hankkinut. Hän ojensi minulle onkivehkeet, käski kiinnittää suolasilakan syötiksi ja koetella onneani veneen perästä. En uskonut saavani mitään, mutta tein kuitenkin niin kuin oli käsketty. Ja tuskin koukku oli ehtinyt vaipua pohjaan, kun jo tuntui niin voimakas nykäisy, että olin menettää otteen ongestani. "Pidä lujasti kiinni, poika", sanoi kapteeni, "tässä ei auta ollenkaan kursailla." Minuutin kuluttua sätkytteli veneen pohjalla siian näköinen ja kokoinen kala. Olisin yrittänyt vielä kerran, mutta kapteeni sanoi, että vasta suurukseksi otetaan toinen kala.

Luulin kalan tarttuneen onkeeni sattumalta, mutta kapteeni selitti, että nämä luonnon muovailemat kanavat ovat oikeita kalalampia. Minun saamani kala oli melkoisen maukas, ja kapteeni sanoi, että se vastaa täydellisesti suomalaista rautua makunsa puolesta.