Part 8

Työpaikkamme oli meren rannalla. Siinä oli äkkijyrkkä, kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen kallio. Vangit katselivat kaivaten ohi purjehtivia laivoja, jotka olivat lähellä mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Monena päivänä olin kiinnittänyt huomiota erääseen huvijahtiin, jossa oli vain kaksi miestä. Kalliolla työskennellessämme vahtisotilaat istuivat tavallisesti jonkin matkan päässä sivummalla rupattelemassa ja tupakoimassa, eivätkä he ensinkään välittäneet siitä, että me vangit kokoonnuimme joskus aivan jyrkänteen reunalle. He tiesivät, että kahleemme painoivat yli kymmenen kiloa ja että mereen heittäytyminen oli samaa kuin itsemurha. Mutta he eivät tienneet sitä, että minä pystyisin uimaan nämä kahleet jaloissani sata tai kaksikin sataa metriä. Minä olin näet voimakas mies vielä silloinkin.

Eräänä päivänä ruokalevon aikana -- muona tuotiin aina vankilasta työpaikalle -- seisoi taas koko vankijoukko kallion reunalla katselemassa huvijahtia, joka lipui tuskin sadan metrin päässä rannasta. Samassa tunsin perämiehen, se oli veljeni! Hän antoi minulle merkin kädellään.

Huudahdin tovereilleni hyvästit ja syöksyin pää edellä veteen. Pari minuuttia myöhemmin olin jahdissa, joka suuntasi kulkunsa täyttä vauhtia avomerelle. Odotimme nyt, että sotamiehet ampuisivat, mutta mitään ei kuulunut. Jälkeen päin kuulin eräältä vapautuneelta vangilta, ettei katoamistani ollut huomattu ennen kuin illalla, jolloin vangit kerättiin koppeihin vientiä varten. Miehet olivat silloin sanoneet, että olin väsynyt pitkään urakkaan, hypännyt mereen ja painunut pohjaan kuin kivi. Jos kahleet haluttiin hankkia takaisin, oli parasta naarata juuri työpaikan kohdalta.

Espanjalaiset vankilaviranomaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että naaraus- ja hautaamiskustannukset nousisivat suuremmiksi kuin mitä kahleet ja vaatteet maksoivat. Ne poistettiin luetteloista ja samalla pyyhittiin nimeni vankilan kirjoista.

Pienellä jahdilla purjehdimme nyt kolmeen mieheen Atlantin yli, ja neljä viikkoa myöhemmin nousimme maihin Brasilian rannikolla. Veljeni mukana ollut mies oli amerikkalainen seikkailija, eikä häneen voinut oikein luottaa. Vasta sitten, kun olimme eronneet hänestä, sain lähempiä tietoja siitä asiasta, josta olin tuomittu.

Kapteenin laiva oli ollut ankkurissa ulommaisella redillä Cadizin edustalla valmiina purjehtimaan Brasiliaan. Odotettiin vain minun saapumistani. Silloin oli paikalle tullut englantilainen sotalaiva, joka oli heittänyt ankkurinsa kauppalaivojen keskelle aivan kapteenin laivan viereen. Pian saatiin kuulla, että sotalaiva oli menettänyt suuren osan miehistöstään, ja kauppalaivojen kapteenit alkoivat pelätä, että englantilainen yrittäisi täydentää miesvahvuuttaan väkipakolla. Jo samana iltana purjehti kaksi kauppalaivaa merelle ennen aikojaan, mutta veljeni jäi odottamaan minua.

Varhain seuraavana aamuna laskettiin sotalaivasta vene, joka miehitettiin upseerilla ja kuudella miehellä. Vene lähti soutamaan suoraan kohti veljeni laivaa. Veljeni oli ilmoittanut megafonilla, että jos joku yrittää nousta luvatta hänen laivaansa, niin hän ampuu tämän heti kuoliaaksi. Vene ei välittänyt tästä varoituksesta, vaan jatkoi kulkuaan suoraan kohti laivan köysitikkaita, joita ei ollut vielä vedetty ylös. Kapteeni meni silloin laivan partaalle, kielsi miehiä nousemasta laivaan ja toisti uhkauksensa, että ensimmäinen mies, jonka pää näkyy partaan yli ammutaan heti. Upseeri joka ei luultavasti uskonut, että kapteeni uskaltaisi panna uhkauksensa täytäntöön sotalaivan ollessa tuskin kilometrin päässä, oli vain heilauttanut pilkallisesti kättään ja noussut ylös köysitikkaita. Kapteeni astui silloin vähän sivummalle, ja samassa kun upseerin pää ilmestyi näkyviin partaan takaa, pamahti laukaus. Upseeri putosi kuin säkki takaisin veneeseen, ja matruusit soutivat heti laivalleen.

Heti kun upseeri kaatui, komensi kapteeni joka miehen paikalleen, nosti ankkurin ja purjeet, ja ennen kuin englantilainen vene oli ehtinyt laivansa luo, oli veljeni laiva jo täydessä menossa.

Sotalaiva lähetti heti isonveneensä ajamaan takaa pakenevia, mutta pian kävi ilmeiseksi, ettei se saavuttaisi heitä. Sotalaivasta ammuttiin nyt useita tykinlaukauksia, josta monet osuivat maaliinsa. Mutta luodit olivat pieniä, ja kun kaikki osuivat vesirajan yläpuolelle, olivat reiät helposti korjattavissa, ja laiva saattoi jatkaa matkaansa Atlantin yli.

Brasiliaan tultuaan veljeni luki englantilaisista sanomalehdistä, että hän oli antanut laivansa lähteä purjehtimaan, mutta hiipinyt itse kaupunkiin, jossa hän kuitenkin oli joutunut kiinni jo samana päivänä ja saanut ansaitsemansa palkan. Kapteeni ymmärsi heti, että minut oli otettu kiinni hänen asemestaan. Hän kääntyi erään brasilialaisen asianajajan puoleen ja pyysi tätä asiamiehekseen. Asianajaja tunsi kuitenkin hyvin espanjalaiset olot ja kielsi veljeäni tekemästä mitään koko asialle tässä vaiheessa. Minua ei missään tapauksessa päästettäisi vapaaksi, ja jos asia otettaisiin käsiteltäväksi, kuluisi siilien joka tapauksessa monta vuotta, ja nämä vuodet pitäisi kapteenin virua tutkintovankina jossakin kurjassa espanjalaisessa vankilassa.

Asianajajan mielestä kapteenilla oli ollut täysi oikeus ampua tuo englantilainen upseeri, joka yritti tulla laivaan vastoin kieltoa. Mutta oli jotakuinkin mahdotonta saada Espanjassa oikeutta asiassa, joka koski englantilaisen upseerin henkeä. Ainoa keino saada minut mahdollisesti vapauteen oli yrittää sitä omin avuin ja omalla oikeudella. Niin kauan kuin minun täytyi istua kopissa, oli pakeneminen mahdotonta. Mutta kunhan minut siirrettäisiin muiden vankien joukkoon, siihen saattaisi löytyä tilaisuus.

Raskain sydämin täytyi veljeni myöntää asianajajan olevan oikeassa. Lahjuksia maksamalla hänen onnistui saada paperilappu koppiini. Lopun tiedättekin, lopetti Esko-setä kertomuksensa.

-- Missä setä on sen jälkeen purjehtinut? kysyi Tom.

-- Kymmenkunta vuotta Amazon-virralla ja nämä viimeiset vuodet eri vesillä. Useimpina vuosina olemme kuitenkin talvehtineet Muklareilla, koska veljeni tieteelliset työt ovat vaatineet rauhallisen olinpaikan.

-- Ja nyt purjehdimme Amazon-virralle?

-- Aivan niin. Tomin löytö näyttää kiinnostavan kapteenia tavattomasti. Hän istuu usein monta tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta on parasta olla kysymättä häneltä mitään, ennen kuin hän itse ottaa asian puheeksi.

Kap Verden saarien luona laskimme ankkurin ottaaksemme raikasta vettä. Sataman edustalla oli pari Itä-Intiaan matkalla olevaa laivaa. Ankkurissa ollessamme meitä huvitti erikoisesti seurata alkuasukkaiden uimatemppuja. Jos jostakin laivasta heitettiin mereen kolikko, syöksyi lähimmästä veneestä heti pari kolme miestä tai poikaa sen perään. He sukelsivat syvyyksiin kilpaillen siitä, kuka saisi ensimmäisenä kolikon käteensä. Jos kaksi miestä sattui tarttumaan rahaan samalla kertaa, syntyi vedenalainen taistelu, molemmat yrittivät päästä kolikon omistajaksi. Matkustajat eivät näyttäneet säästelevän pikkurahojaan, enkä koskaan nähnyt yhdenkään rahan menevän hukkaan. Huvia jatkettiin tuntikausia.

Kapteeni antoi Tomille ja minulle lomaa, jotta voisimme mennä kaupunkia katselemaan. Kuljimme jonkin aikaa pitkin katuja. Eräältä hedelmänkaupustelijalta ostimme muutamia appelsiineja ja kimpun banaaneja, joita söimme varjossa istuessamme. Banaania en ollut ennen syönyt. Ostamamme banaanit olivat lähes jalan pituisia ja erittäin maukkaita. Edessämme teuhasi joukko ilkosen alastomia neekerilapsia hiekassa. Meitä ne eivät näyttäneet ollenkaan ujostelevan, ja leikki jatkui täydessä sovussa. Viskasin lapsille appelsiinin, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Tuo korea hedelmä ei näyttänyt kiinnostavan ketään sen enempää kuin peruna meikäläistä lasta. Tom koetti minkä vaikutuksen karamelli tekisi, ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kirkuen kuin kalalokit syöksyivät kaikki karamellin kimppuun, joka papereineen hävisi vikkelimmän tenavan leveään suuhun.

Tom otti nyt taskustaan uuden karamellin, nousi ylös ja kohotti makupalan korkealle ilmaan kiusatakseen kirkuvaa joukkoa. Samassa kiipesi puoli tusinaa alastonta olentoa hänen päällensä. Tom kaatui maahan, ja viisi sekuntia myöhemmin hänen taskunsa oli tyhjennetty ja voittajat kadonneet kirkuen mikä minnekin. Tom näytti nololta ja yritti saada edes yhden pienen ryövärin kiinni jakaakseen lakia ja oikeutta. Mutta vaikka pienimmät olivat korkeintaan nelivuotiaita, oli Tomin juoksu turhaa. Hän sai kiinni yhden velikullan käsivarresta, mutta liukkaana kuin sirkusporsas selviytyi tuo naskali pinteestään ja oli tiessään. Hänen vihlova hätähuutonsa kutsui paikalle jättimäisen neekerin, ja niin meidän itsemme oli otettava jalat allemme ja palattava kiireesti laivaan.

Seuraavan päivänä jätimme Kap Verden saaret ja suuntasimme kulkumme suoraan Amazon-virran suuta kohti. Raikas myötätuuli suosi lähtöämme, mutta se heikkeni pian ja lakkasi muutaman tunnin kuluttua kokonaan. Tunnin kuluessa luulen laivamme kääntyneen kaksi tai kolme kertaa ympäri. Setä oli jo valmis panemaan koneen käyntiin, mutta kapteeni tahtoi säästää sähkövoimaa kaikin tavoin eikä antanut lupaa. Hän arveli, että tuuli alkaisi taas pian huokua.

Kapteeni olikin oikeassa, jo puolen päivän aikaan saimme hyvän tuulen. Olimme jo hetken ajan katselleet jotakin veden pinnalla olevaa esinettä. Se oli parin kilometrin päässä laivastamme ja täsmälleen siinä suunnassa, jonne olimme matkalla. Lähestyessämme esinettä meni kapteeni hakemaan kajuutasta pyssyään. Tuo outo esine näytti nyt äärettömän suurelta käärmeeltä. Se oli kaksi kertaa laivan pituinen ja näytti makaavan aalloilla renkaan muotoon kiertyneenä. Vanha Bob seisoi peräsimessä, ja kapteeni käski hänen ohjata suoraan esineen päälle. Itse hän meni keulaan kivääri kädessä.

Näin Bobin sylkäisevän kolme kertaa, ja kun olimme tulleet aivan lähelle tuota otusta, käänsi Bob peräsinratasta niin, että purjehdimme muutaman kymmenen metrin päästä sen ohitse. Samassa kun laivan kokka-aalto saavutti sen, nousi sen toinen pää ylös merestä, ja silloin kapteeni ampui.

Heti laukauksen kajahdettua juoksi kapteeni peräsinrattaan luo ja antoi Bobille kajahtavan korvapuustin ja tarttui itse rattaaseen. Laiva kääntyi, kapteeni viittasi minut peräsinratasta hoitelemaan ja antoi minulle saman määräyksen kuin äsken Bobille, joka virui vielä liikkumattomana kannella. Tottelemattomuus palveluksessa oli kapteenin käsityksen mukaan törkein rikos, minkä kukaan voi tehdä.

Tiesin siis mikä minua odotti, ellen ohjannut suoraan hirviön päälle. En yritä väittääkään, etten pelännyt tuona hetkenä. Pelkäsin meressä näkemääni hirviötä, mutta vieläkin enemmän pelkäsin kapteenia. Käteni oli aivan vakava, kun ohjasin suoraan kohti uivaa merihirviötä.

Kapteeni seisoi nytkin keulassa kivääri kädessä, mutta tällä kertaa hän ei ampunut. Tuntui pieni tärähdys, hirviön molemmat päät nousivat ylös ilmaan -- olimme purjehtineet sen yli. Kerran vielä käännyimme ja nyt kapteeni käski ohjata otuksen kostepuolelle.

Kiinnitimme nyt köyden tuon pitkän ruumiin keskikohdalle ja kiskoimme sitä laivan reunalle asti. Se oli tältä kohdalta jalan vahvuinen, ja kapteeni hakkasi sen kirveellä poikki. Suuri merikäärmeemme osoittautui yli sadan jalan pituiseksi ruskolevän kappaleeksi. Olimme kaikki nolon näköisiä, paitsi kapteeni joka oli vihainen. Kukaan ei uskaltanut nauraa sille, että hän oli ampunut tuota viatonta kasvinlonkeroa.

Vasta yöllä, kun olin Bobin kanssa vahdissa, kysyi tuo vanha merikarhu, kuinka olin uskaltanut ohjata suoraan suuren merikäärmeen päälle. Kerroin hänelle silloin koko tapauksen. Kerroin kuinka olimme ällistyneet, kun käärmeen huomattiin olevan vain kappale ruskolevää, jonka tuuli kaiketi oli riistänyt irti rungostaan ja joka oli alkanut mädäntyä ja kellunut mädäntymiskaasuista täyttyneenä melko korkealla vedessä.

Bob ei nähtävästi uskonut sanaakaan kertomuksestani. Hän oli nähnyt omin silmin merihirviön iljettävän, litteän pään, nähnyt kaksihaaraisen kielen putoavan sen suusta kapteenin ampuessa. Itse luulin nähneeni jotakin samantapaista, mutta nyt tiesin, että olin erehtynyt.

Bob sanoi, että kapteenilla oli oikeus panna hänet rautoihin tottelemattomuuden vuoksi ja vaatia hänelle rangaistusta satamaan tultua. Mutta mieluummin hän istui vankilassa vaikka koko jäljellä olevan ikänsä kuin tottelisi moista mieletöntä hulluttelijaa. Merihirviöitä on paljon, ja on aina viisainta antaa niiden olla rauhassa.

Vanha merikarhu näytti olevan puhetuulella. Ilmeisesti hän uskoi päässeensä pahastakin vaarasta. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, uskoiko Bob todella suuren merikäärmeen olemassaoloon. Vanha matruusi tuli äkkiä hyvin vakavaksi, katseli pimeää merenpintaa ympärillämme ja tuumasi, että on parasta olla puhumatta siitä, joka saattaa millä hetkellä hyvänsä nostaa päänsä partaan yli ja siepata saaliikseen jommankumman meistä. Uudistettuani kysymyksen ukko kertoi kuitenkin seuraavaa:

-- En nähnyt eilen ensimmäistä kertaa merikäärmettä. Olen kerran ennenkin ollut samanlaisen jumalattoman veitikan laivassa kuin nyt. (Olin hiljaisuudessa eri mieltä kapteenin jumalattomuudesta, sillä säästä piittaamatta hän piti joka ilta miehistölleen jumalanpalveluksen, En kuitenkaan sanonut mitään, sillä en tahtonut loukata vanhaa toveriani ilmaisemalla eriävän mielipiteeni.) Intian valtamerellä näimme suuren merikäärmeen. Se oli vielä suurempi kuin se, jonka eilen tapasimme. Se makasi aalloilla ja ilma oli yhtä kaunis kuin eilenkin. Olisimme aivan hyvin voineet väistää sitä, sillä tähystäjä huomasi sen hyvissä ajoin. Mutta tuo hirtehinen kapteeni käski ohjata suoraan päälle. Peräsimessä oli silloin muuan nuori mies, samanlainen houkkio kuin kapteeni itsekin. Hullu teki mitä hupsu pyysi. Olin silloin märssymiehenä, mutta kun huomasin, mitä tulisi tapahtumaan, kiipesin ylös keulaprammiraa'alle asti ollakseni edes jonkinlaisessa turvassa.

Samassa silmänräpäyksessä kun laivan keula kosketti käärmettä, se nosti päänsä ja kaulansa -- sillä oli kaksi päätä tuolla hirviöllä -- ja katsoi vihaisin, tulta säihkyvin silmin rauhansa häiritsijöihin. Laiva lipui kuitenkin käärmeen ohi, ja toivoimme jo, ettei kapteenin mielettömyydellä olisi sen pahempia seurauksia. Mutta tuskin olimme päässeet sen ohi kun se jo oikaisi itsensä ja alkoi uida perässämme. Vesi kohisi merihirviön ympärillä kuin pahimmassakin koskessa, eikä kestänyt montakaan minuuttia ennen kuin se jo ui laivamme vierellä katsellen hirveillä silmillään miehistöä. Näytti kuin se olisi miettinyt kenet se valitsisi uhrikseen. Kapteeni seisoi komentosillalla ja ampui niin nopeasti kuin vain sai uusia patruunoita kivääriinsä. Mutta eiväthän ruuti ja luodit pysty sellaiseen pahukseen. Luodit sattuivat kyllä, ne menivät eläimen läpi niin että veri roiskui, mutta peto ei edes puistellut päätään.

Olimme kaikki hirveän jännityksen vallassa, kun hirviön pää nousi uudelleen ilmaan ja tempasi kitaansa kaksi märssymiestä. Miehet huusivat hirveästi ja pitivät epätoivoisesti kiinni touveista, mutta mitäpä merkitsi ihmisvoima tässä epätasaisessa taistelussa. Käärme katosi uhreineen syvyyteen. Sen hengityskin oli niin myrkyllistä, että tuskin olisin kestänyt sitä monta minuuttia putoamatta kannelle. Ja minä olin sentään yli kymmenen jalkaa korkeammalla kuin ne, jotka peto tempasi mukaansa. En jaksa muistaa mitä muuta tuona kauheana päivänä tapahtui. Mutta joka tapauksessa laiva saapui Kalkuttaan ensimmäisen perämiehen ollessa päällikkönä ja konsulinvirastoon ilmoitettiin, että kapteeni ja kolme miestä oli hukkunut.

En saanut tietää kuinka kapteenin ja nuoren peränpitäjän oli käynyt, sillä kielitaitoni oli vielä epätäydellinen. Sen vain tiedän, että Kalkuttaan saapuessamme he olivat poissa joukostamme.

-- Niin, poika, merikäärmeitten kanssa ei ole leikkimistä, lopetti vanha Bob kertomuksensa.

En tiennyt mitä minun oli ajateltava Bobin tarinasta. Ensin uskoin, että ukko yritti syöttää minulle pajunköyttä siten lyhentääkseen öistä vahtivuoroa. Mutta Bob näytti olevan tosissaan. Ehkäpä laiva oli törmännyt jättiläismustekalaan, nehän voivat olla valtavan kokoisia. Esimerkiksi se mustekala, joka vuonna 1853 ajelehti Juutinmaan rannikolle, oli tavattoman suuri. Ja se jonka Alecton laiva kohtasi Madeiran lähistöllä, oli viisikymmentä jalkaa pitkä. Olen kuullut, että Dublinin museossa säilytettävä mustekalan lonkero on yli kolmekymmentä jalkaa pitkä.

Kun arvelin, että merihirviö oli ollut suuri mustekala, hymyili Bob halveksivasti. Mustekaloja hän sanoi nähneensä monta kertaa. Mustekala on pieni eläin, se on aivan kuluneen köysiluudan näköinen. Vaikka sillä on ilkeät silmät, ei se ole vaarallinen muille kuin korkeintaan vedessä pulikoiville pikkulapsille. Yhden ainoan kerran hän sanoi kuulleensa mustekalasta, joka olisi voinut siepata täysikasvuisen miehen veneestä. Mutta se eläin, joka oli ajanut heitä takaa, oli ollut yhtä pitkä kuin suurin valaskala ja olisi varmastikin voinut kaataa pienen kuunarin kumoon. Tuollaisia merihirviöitä saattaa olla monta eri lajia, mutta merimiehet sanovat niitä kaikkia merikäärmeiksi. Merenkulkijoille ne ovat hyvin vaarallisia, jos niitä härnätään. Merimiehet ovatkin sitä mieltä, että sellaiselta kapteenilta, joka ei anna merikäärmeen olla rauhassa, pitäisi evätä oikeus kuljettaa laivaa.

Olin oikein iloinen siitä, että Tom makasi kojussaan eikä kuullut Bobin kertomusta. Muuten en olisi saanut pitkiin aikoihin nukkua rauhassa hänen uniltaan. Muutenkin hän herätti minut melkein joka yö huudoillaan "hollantilainen -- lentävä hollantilainen -- huh, se tulee päälleni -- auttakaa, auttakaa!"

Oli todella merkillinen yhteensattuma, kun Bob sai vielä samana päivänä kokea, ettei mustekala ole sentään vain kuivunut köysiluuta vaan hyvinkin pelottava otus.

Edellisenä iltana oli laivan ympärillä näkynyt useita albakorakaloja. Albakoran liha on kyllä karkeaa ja öljyistä, mutta merimiehet pyytävät sitä kuitenkin mielellään uistimella. Kala muistuttaa jossain määrin merilohta, mutta sen selkäpuoli on kauniin tummansininen. Mustat miekanmuotoiset rintaevät ovat erittäin voimakkaat ja uppoavat vastaaviin loviin kalan kupeilla.

Aamulla oli merenpinta peilikirkas, siellä täällä särki jokin albakora sen kimmeltävän kalvon. Bob ehdotti, että yrittäisimme uistinta soutamalla saada jonkin niistä. Olin heti valmis pyydystämään noita koreita kaloja. Tomilla oli vahtivuoro, joten hän ei voinut tulla mukaan.

Soutelimme ensin laivan lähettyvillä, mutta kala ei nykäissyt kertaakaan. Soutamiseen kyllästyneenä ehdotin, että heittäisimme uistinta niin kuin virvelimies haukea tavoittaessaan. Bob ei tuntenut tätä pyyntitapaa, mutta hän kehotti minua yrittämään. Monta kertaa minun ei tarvinnutkaan uistinta heittää, ennen kuin runsaan metrin pituinen albakora tarttui kiinni. Kala oli paljon voimakkaampi kuin samansuuruinen hauki. Se taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta, mutta vähitellen saimme sen kuitenkin vedetyksi lähemmäksi venettä.

Olin niin innostunut ottelusta, etten ollenkaan huomannut limaista lonkeroa, joka oli kalassa kiinni, kun nostin sen veneeseen. Samassa päästi Bob hirveän hätähuudon. Toinen lonkero oli kietoutunut hänen ympärilleen ja yritti vetää häntä veneestä. Vene kallistui jo arveluttavasti toiselle laidalleen, mutta viime tingassa sain katkaistuksi kirveellä tuon iljettävän lonkeron. Mutta samassa oli kalan mukana veneeseen noussut lonkero siirtänyt otteensa nilkkaani, josta se yritti vetää minua kumoon. Jumalan kiitos se ei onnistunut. Huomasin näet merihirviön silmät, jotka tuijottivat minua vedenkalvon alta aivan veneen vierestä. Iskin kirveeni toiseen silmään niin voimakkaasti, että se tarttui siihen kiinni. Ote jalkani ympäriltä hellitti, eläin ruiskutti ympärilleen tummaa nestettä ja katosi syvyyteen. Huokasin kiitokseni Hänelle, joka oli auttanut minut pulasta, ja myöskin Bob liitti kätensä yhteen.

Seuraavana päivänä alkoivat pasaatituulet, jotka melkein säännöllisinä saattoivat meitä Amerikan rannikolle asti. Näin selvittiin laivassa huomattavasti vähemmällä työllä, ja Tomin ja minun koulunkäyntini edistyi nopeasti. Moni vahtivuoro muuttui nyt koulutunniksi. Varmastikaan en olisi nyt enää syyllistynyt sellaiseen virheeseen kuin ensimmäisenä päivänä Lontoosta lähtömme jälkeen. Niin kauan kuin meitä oli vain neljä miestä laivassa, ei meillä ollut säännöllisiä vahtivuoroja, mutta Lontoosta lähdettyämme alkoi tavanomainen vahtipalvelus. En tiennyt vielä silloin, että ainoastaan yövahti jaetaan kahdeksaan lasiin, muut vain neljään. Tyhmyyksissäni tulin antaneeksi Tomin hoitaa osan vahtivuoroani, ja siitä munauksesta olen tosiaankin saanut kuulla sen jälkeen.

Olimme vielä noin neljänkymmenen peninkulman päässä Amerikan rannikosta, kun meressä näkyi eräänä päivänä tavallisuudesta poikkeava värivivahdus. Nostaessani merestä pesuvettä maistoin sitä. Se oli tuskin sen suolaisempaa kuin kotirannikon vesi, jota voi aivan huoletta juoda. Kun kerroin sedälle huomiostani, hän vastasi, että olemme juuri Amazonin vesien ja valtameren rajalla ja että jo huomenna vesi olisi aivan suolatonta. Tämä jättiläisvirta tuo mereen neljä miljoonaa kuutiometriä vettä minuutissa ja sen vaikutus yltää kymmenen peninkulman päähän rannikosta.

Seuraavana aamuna saavuimme Paran satamakaupunkiin. Edessämme oli suunnaton virta, jota on sanottu Etelä-Amerikan Välimereksi. Kauan saimme purjehtia tätä vesiaapaa, ennen kuin aloin käsittää, että se oli todellakin virta. Tältä kohtaa joki oli kuuden peninkulman levyinen, ja monta kertaa sattui myöhemminkin, ettei kumpaakaan rantaa voinut nähdä laivan kannelta. Tuntui kuin olisimme purjehtineet aavalla merellä.

Satamassa sattui olemaan laiva, joka oli lähdössä Englantiin. Bob oli ottanut pestin vain Paraan asti ja hän halusi nyt palata takaisin Lontooseen. Hän nosti saatavansa ja oli vapaa lähtemään. Ikävä oli erota tuosta hyväntahtoisesta ukosta, sillä vaikka hän oli välistä hyvin harvapuheinen, jopa jurokin, oli hän lyhentänyt monta ikävää yövahtivuoroani. Neljäkymmentä vuotta hän oli kulkenut kaikilla maailman merillä ja loputtomasti hänellä tuntui olevan tarinoita kokemuksistaan.

Ukko kertoi nyt Tomille ja minulle, että tämä tulisi olemaan hänen viimeinen matkansa Atlantin yli. Hän kuuluu saapuneen onnellisesti kotimaahansa, jossa hänellä on aivan Thamesin rannalla pieni talo.

Kapteenin oli nyt otettava uusi mies Bobin tilalle. Nuori ja seikkailunhaluinen Jack lupasi ilman muuta seurata mukanamme ylös Amazon-virtaa. Hänestä oli samantekevää purjehdittaisiinko suolaisessa vai suolattomassa vedessä, kunhan vain kuukausipalkka oli hyvä ja ruokaa runsaasti.

Jo seuraavana aamuna saimme kapteenin mieleisen miehen, samanlaisen vanhan merikarhun kuin Bob.

Kuljeksiessamme satama-alueella satuimme kävelemään erään suuriäänisen seurueen ohi, joka oli kokoontunut vanhan, lörpöttelevän merimiehen ympärille. Miehet puhuivat enimmäkseen englantia ja portugalin kieltä, muutama ranskalainenkin lause erottui aina välistä. Melkein kaikki tuntuivat ymmärtävän myös erästä intiaanimurretta, Etelä-Amerikan intiaanien esperantoa.

Kun puhuttelimme erästä vanhaa merimiestä, tuli vastaus aina samalla kielellä, millä kysymys oli tehty. Mies kehuikin puhuvansa maailman kaikkia kieliä. Esko-setä tahtoi huvittaa meitä nolaamalla kerskailijan. Näissä aikeissa hän astui lähemmäksi, löi miestä olalle ja kysyi:

-- Osaattekos suomea myös?

-- Enköhän tuota vielä vähän osaisi, kun kerran kelpaan Härmän kirkonkirjoihin, tuli vastaukseksi.

Nolatuksi tulikin nyt setä itse. Olimme tavanneet maanmiehemme. Vietimme yhdessä hauskan illan, jonka päätteeksi uusi tuttavamme Simo vietiin laivan kirjoihin. Hän otti konstaapelin pestin sadanviidenkymmenen peninkulman päässä olevaan Manaoksen kaupunkiin asti ja lupasi tarpeen tullen seurata kauemmaksikin.