Part 7

Seuraavana päivänä tuli vastaamme purjehtija. Häneltä saimme tietää missä olimme, ja niin purjehdimme jatkuvasti kokemuksen mukaan hyvällä onnella aina Lyypekkiin asti ja sieltä yhtä onnellisesti takaisin Raumalle.

-- Sellainen oli minun ensimmäinen merimatkani, lopetti setä kertomuksensa.

Meri oli nyt peilityyni. Aloin tuntea väsymystä istuessamme siinä omiin ajatuksiimme vaipuneina. Kahden lasin aikoihin alkoi itäiselle taivaalle nousta paksu pilvenlonka. Se tiheni koko ajan kiivetessään ylemmäksi. Auringon noustessa se näytti jo suorastaan kamalalta. Esko-setä heräsi mietteistään, katseli hetkisen pilveä ja määräsi sitten, että prammi- ja märssypurje piti koota. Sitä työtä tehdessämme nousi pilvenlonka yhä ylemmäksi. Me reivasimme nyt isonpurjeen ja keulapurjeen, jotka olimme koonneet illalla. Olimme nyt valmiit ottamaan vastaan vihurin, jos se tahtoi tulla.

Mutta meri pysyi vielä peilityynenä. Ilma vain tuntui tavattoman painostavalta. Kuuden lasin vaiheilla tuli kapteeni kannelle, vaikka hänellä olisi vielä pitänyt olla vapaata kokonainen tunti. Kun pilvenlonka samalla erkani muutamaksi minuutiksi taivaanrannasta, puisteli kapteeni päätään ja sanoi:

-- Kun itä irvistää, tulee paha ilma.

Taivaanrannalla syntynyt rako meni kuitenkin taas pian kiinni. Kuulin kapteenin sanovan veljelleen:

-- Kymmenen millimetrin putoaminen neljässä tunnissa on jo vähän liian paljon. Mutta se joka laskee purjeensa, ennen kuin vihuri näkyy vedessä, on raukka. Ja se on narri, jolla ne eivät ole kannella, kun myrsky on kimpussa. Nostakaa isopurje!

Temppu oli pian tehty ja kymmenen minuuttia myöhemmin vaahtosi jo vesi keulassa. Tuuli kiihtyi nopeasti eikä näyttänyt loppuvan ennen aikojaan. Pilvenlonka nousi yhä korkeammalle, mutta kun se läheni keskitaivasta, lakkasi tuuli äkkiä. Purjeet riippuivat kohta velttoina. Aallot hyppelivät sinne tänne ikään kuin neuvottomina minne kääntyä. Ilma tuntui taas omituisen tukahduttavalta.

Katselin herkeämättä tuulenpuolelle, josta luulin odotetun myrskynpuuskan tulevan. Mutta kapteeni ja Esko-setä näyttivät tarkastelevan yhtä huolellisesti laivan kummallekin puolelle. Äkkiä huusi kapteeni:

-- Tuolla se tulee. Isopurje alas! Höllentäkää keulapurjetta alahangan puolelta!

Samassa kuulin peräsinrattaan rahisevan. Tuskin määräys oli annettu ja "vasikka" pantu kiinni, kun kuulin omituista suhinaa ilmasta. Heti sen jälkeen näin mustan juovan lähenevän siltä puolelta, joka äsken oli ollut aivan tyynenä. Kun se saavutti meidät, pullistui keulapurje kovasti pamahtaen, ja vaikka se oli kiinnitetty myötätuulta silmällä pitäen, kallistui laiva niin pahasti, että vettä kuohahti kannelle. Luulin jo, että menisimme kumoon, mutta samassa laiva nousi ihmeen kevyesti ja alkoi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia. Näin Tomin syöksyvän kannelle unenpöpperössä. Hän näytti siltä kuin olisi pudonnut maston huipusta ja säikähtänyt matkalla. Laivan kallistuessa hän oli lentänyt kojustaan lattialle tai -- kuten hän itse väitti -- seinälle.

Tuuli alkoi nyt puhaltaa tosissaan eikä se ollutkaan mikään ohimenevä puuska. Sitä jatkui melkein koko päivän, mutta koska se oli melkein myötäinen, olimme vain iloisia ja käytimme sitä kaikin tavoin hyödyksemme. Myöhemmin päivällä se heikkeni muutaman viivan verran, ja silloin lisäsimme myrskyviistopurjeen. Illalla nostimme täysin reivatun isonpurjeen. Yön kuluessa irrotettiin reivi toisensa jälkeen, ja seuraavana aamuna lisättiin myöskin märssypurje. Enempää kangasta emme sitten uskaltaneetkaan pitää ylhäällä seuraavien päivien aikana.

Olimme jo Bornholmin edustalla, kun taivas vihdoin ilahdutti meitä pukeutumalla pehmeään, ohueen, tasaisenkirjavaan pilvihuntuun. Se oli melkein pettämätön hyvän ilman enne. Kapteeni antoi päästää viimeisenkin reivin märssypurjeesta. Tuntia myöhemmin lisättiin prammi- ja yläprammipurjeet, joita seurasivat pian latva- ja ajopurjeet. Kun purjehdimme salmien läpi, oli meillä joka riepu ylhäällä. Sää oli parhain mitä merimies voi toivoa, merenkäynnistä ei näissä ahtaissa vesissä voinut olla puhettakaan, ja loki näytti melkein joka katsomisella kymmentä solmuväliä. Kuljimme siis joka tunti kymmenen kertaa 1.854 metriä, s.o. yhden leveysasteen kuudessa tunnissa. Tuskin viidenkymmenen jalan pituiselle laivalle tämä oli kunnioitettava vauhti. Purjehdus tällaisissa olosuhteissa on erittäin virkistävää. Kapteeni on pelkkää auringonpaistetta, perämies kulkee kannella edestakaisin kädet selän takana ja miehistö on melkein vapaana työstä. Vain silloin tällöin lähetetään mies tekemään jotakin vähäpätöistä korjausta purjeeseen tai muuta sellaista. Muuten ei miehistöllä ole sen kummempaa puuhaa kuin vaihtaa mälli aika ajoin oikeasta poskesta vasempaan tai päinvastoin.

Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet sitä, ettei laivallamme ollut nimeä. Tom uskoi sen johtuvan siitä, että kapteeni kulkee joka tapauksessa omia teitään, jotka eivät siedä päivänvaloa. No niin, tänään sain tietää todellisen syyn laivan nimettömyyteen. Laivan ajelehtiessa kerran Karhusaarta vastaan oli sen alahangan puoleinen nimilauta mennyt rikki. Esko-setä oli ottanut pois myöskin ylähangan nimilaudan uuden malliksi. Vasta nyt oli hän saanut uuden nimilaudan valmiiksi. Nimi "Kaukomieli" loisti kultakirjaimin vastaani, kun Esko-setä ilmestyi kajuutan rappusille nimilaudat kainalossaan.

Minä sain nyt tehtäväkseni ruuvata nimilaudat paikoilleen. Setä laski minut alas oikealle kohdalle jöölingin avulla. Kun olin saanut laudan ruuvatuksi kiinni piti minun huutaa sedälle, että hän kohottaisi jöölinkiä sen verran, että pääsisin ylös kannelle. Mutta samassa alkoi keula-aalto nousta yhä korkeammalle ja äkkiä se kuohahti vaahdoten päälleni, niin että kastuin läpikotaisin olkapäitäni myöten. Ymmärsin heti, ketä sain kiittää tästä odottamattomasta kylvystä. Tom oli seisonut kapteenin vieressä peräsinrattaan luona ja pyytänyt saada harjoitella ohjaamista, koska sää oli kaunis ja merenkäynti tasaista. Olin varma siitä, että Tom antoi tahallaan laivan tehdä pienen mutkan.

Esko-setä vain nauroi huonolle onnelleni. Tom oli katuvinaan kovasti ja pyysi minulta useita kertoja anteeksi "taitamattomuuttaan". Kapteeni ei antanut Tomin harjoitella sen enempää, ja niinpä toinen nimilauta saatiinkin paikoilleen ilman välikohtauksia.

Tomin ohjauskepposen painoin muistiini hänen tililleen. Toivoin voivani vielä kerran tyhjentää hänen kahvipannunsa omaksi ilokseni.

Pohjanmerellä vallitsi kaunis sää. Aeolus ei avannut tuulisäkkiään kertaakaan liiaksi, olipa se muutamina päivinä liiankin säästäväinen anneissaan. Sitten tuli eräänä päivänä täydellinen tyven. Olimme silloin hyvällä kalastusmatalikolla, ja kalastajia oli nuottineen joka puolella. Kapteeni tahtoi säästää akkumulaattoreitaan siltä varalta, että päiväntasaajan seuduilla joutuisimme pitempiaikaiseen tyveneen. Hän arveli, että Pohjanmerellä saattaa lojua kosteessakin muutaman päivän, mutta päiväntasaajalla se on jo hankalampaa, kun piki sulaa kansipalkkien rakosista. Silloin on moottori hyvä olemassa.

Kapteeni sanoi, että koska tällaisella säällä ei tarvittu muuta kuin yksi mies kannella, voisimme pitää lepopäivän. Emme kuitenkaan olleet Tomin kanssa lepotuulella. Lupasimme hoitaa kansivahdin toimen siihen asti, kunnes taas saisimme tuulta, jos kapteeni nyt antaisi meidän mennä kalastamaan muutamaksi tunniksi Tomin veneellä. Kapteeni ei ensin ollut antaa lupaa, mutta kun Esko-setä puhui puolestamme, saimme kuitenkin vapaata kello kahteentoista asti. Minulla alkaisi silloin ensimmäinen iltavahti (klo 12-16), ja Tomin pitäisi keittää päivällinen.

Kapteenin varastoista saimme koukkuja ja siimaa, joka tuntui meistä tavattoman paksulta. Niin paksua uistinsiimaa en ollut vielä koskaan nähnyt. Mutta Esko-setä sanoi, että merellä tulee olla vahvat vetimet; ei näet voi koskaan tietää tarttuuko koukkuun viisi- vaiko viisikymmenkiloinen kala. Otimme syöteiksi parikymmentä suolasilakkaa -- setä sanoi, ettei merikala välitä siitä onko syötti tuore vai suolainen.

Soudimme vähän matkaa laivasta ja heitimme koukut veteen. Odotimme kärsivällisesti tunnin verran, mutta kertaakaan ei nykäissyt. Tomin ehdotuksesta siirryimme nyt laivan toiselle puolelle. Tuskin olimme saaneet koukut veteen, kun molemmissa tuntui nykäisy. Kalat tuntuivat melko raskailta, mutta eivät panneet pahastikaan vastaan. Oli erittäin hupaista nähdä niiden hölmistynyt ilme, kun ne tulivat pinnalle. Molemmat olivat noin kahden jalan pituisia turskia. Vedimme nyt yhteen menoon parikymmentä tällaista juroa poikaa, mutta sitten olivat kaikki kalat kuin pois puhalletut. Ei tullut yhtään nykäystä enää.

Mutta hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Äkkiä nykäisi taas molemmilla yhtä aikaa. Tunsin heti, ettei siellä nyt ollut mikään turska vaan pikemminkin merikäärme. Käteni olivat työstä kovettuneet ja känsittyneet, mutta siitä huolimatta ne olivat pian verellä, niin kiivaasti vedettiin siimaa käsieni läpi. Onneksi olin noudattanut sedän neuvoa ja kiinnittänyt siiman toisen pään tyhjän leilin ripaan. Pian minun oli pakko heittää leili mereen. Kala lähti uimaan poijuineen laivaa kohti ja aivan sen kupeella näin leilin sukeltavan näkymättömiin. Luulin nähneeni viimeistä kertaa piimäleilin, joka oli omien käsieni työtä.

Nyt meillä oli aikaa puuhata Tomin kalan kimpussa. Senkään kanssa ei ollut leikkimistä. Mutta kun meitä nyt oli kaksi miestä siimassa kiinni ja kun vuoroon annoimme periksi ja vuoroon kelasimme sisään, saimme sitkeän ottelun jälkeen saaliimme veneen luo, jossa minun onnistui antaa sille sellainen isku, että saimme sen helposti veneeseen. Kala oli lyhyt ja paksu jättiläiskampela, joka varsinaisesti viihtyy Norjan rannikolla mutta jota joskus tavataan näilläkin vesillä. Tomin kampela oli erittäin lihava yksilö, ja kapteeni kehui sen makua ruokapöydässä.

Kun olimme päässeet laivaan, sain lainata sedän kiikarin. Ja toden totta: parin kilometrin päässä laivasta näkyi selvästi joku kelluva esine, todennäköisesti se oli kadonnut leilini. Setä lupasi hoitaa vahtivuoroni alkupuolen, ja vene laskettiin jälleen vesille.

Emme säästäneet käsivarsiamme ja pian olimme pelastaneet leilin. Siima tuntui aivan löysältä ja luulimmekin jo, että kalan oli onnistunut vapautua. Mutta tätä harhaa ei kestänyt kauan. Hiljaa mutta vastustamattomasti alkoi siima jälleen juosta, ja pian oli leili taas vedessä. Saimme nyt soutaa kaikin voimin pysyäksemme perässä. Lopulta pääsimme leilin luo, tartuin siimaan ja kiersin sen pari kertaa keulanpään ympäri. Sitten hyppäsimme molemmat veneen perään. Se näytti olevan hyvä keksintö. Peräsimen avulla saimme kalan suuntaamaan kulkunsa laivaa kohti.

Herkeämätön voimanponnistus näytti väsyttävän juhtaamme. Lähempänä laivaa sen vauhti oli jo huomattavasti hiljentynyt, ja meidän onnistui jo vetää siimaa sisään jalka jalalta.

Äkkiä huomasin veneen vieressä jotakin, jota olisin pitänyt kuorittuna sahatukkina, ellei se olisi ollut elävä kuin elohopea ja kiemurrellut pahemmin kuin maasta temmattu kastemato. Seisoin keulatuhdolla atrain kädessä ja työnsin tuon väkäsillä varustetun raudan kaikin voimin otuksen ruumiiseen. Se vastasi töytäisyyn kouristuksentapaisella liikkeellä, mutta onneksi oli atraimen isku sattunut niskaan ja minun onnistui nostaa eläimen pää veneeseen. Silloin se tempaisi atraimen käsistäni, mutta joutui kuitenkin siinä tempoillessaan kokonaan veneeseen.

Veneessä syntyi hirveä mylläkkä. Huutaen jotakin "suuresta merikäärmeestä" Tom syöksyi suin päin mereen ja ui nopeasti laivaa kohti. Olin vähällä seurata hänen esimerkkiään, sillä eläin oli melkein koko veneen pituinen, ja sen selässä törröttävä atrain sai aikaan hirvittävän epäjärjestyksen veneessä.

Suutuin kuitenkin Tomin paosta siinä määrin, että päätin ryhtyä yksin otteluun merihirviön kanssa. Se joka on ottanut paholaisen veneeseen, vieköön sen itse maihin, sanotaan. Peto kääntyi kiemurrellessaan siten, että sen iljettävä kita hirveine hampaineen tuli aivan lähelle jalkojani. Harppasin keskituhdolle, siitä perätuhdolle, jossa sain käteeni kirveen. Sitten seurasi jälleen hurjaa tanssia tuhdolta tuhdolle, kunnes vihdoin sain atraimen varresta kiinni. Peto oli jo niin uuvuksissa, ettei se enää pystynyt riuhtaisemaan atraimen vartta käsistäni.

Nyt minun ei enää tarvinnut pelätä, että se purisi minua. Kun peto vääntyi sopivaan asentoon, iskin kirveeni sen päähän ja olin voittanut pelin.

Voitonriemuisena soudin laivalle. Vene oli kauheassa kunnossa, verta oli joka paikassa. Puseroni oli kauttaaltaan punainen aivan kuin olisin ollut härkää teurastamassa. Vain laivan paloruiskua käyttämällä saatiin Tomin vene taas käyttökelpoiseen kuntoon.

Esko-setä tiesi kertoa, ettei saaliini ollut merikäärme vaan suuri meriankerias. Se oli kolmatta syltä pitkä ja painoi vähän yli viisikymmentä kiloa. Liha ei ollut aivan niin hyvää kuin Tomin kampelan liha, mutta joka tapauksessa kapteeni oli tyytyväinen, sillä hän ei pitänyt kuivista laivamuonista.

Tomia muistutettiin monta kertaa hänen häpeällisestä paostaan. Mielestäni olin saanut täyden hyvityksen siitä kepposesta, jonka hän teki minulle peränpitoa opetellessaan.

Seuraavana yönä saimme hyvän purjetuulen, ja kahden päivän kuluttua olimme Lontoossa.

V.

Lontoo on suuri kaupunki. Minunlaiseni pojanjäärät tekevät viisaasti, kun eivät lähde omin päin sen vilinään. Sen sain kokea jo seuraavana päivänä, kun tavalla tai toisella jouduin erilleen Tomin ja Esko-sedän seurasta. Puolen päivää sain kuljeksia ympäriinsä, ennen kuin löysin takaisin joelle. Kysyin kyllä moneltakin Thamesia, mutta yksi viittasi yhtäälle, toinen toisaalle. En varmaankaan osannut ääntää nimeä oikein.

Kun vihdoin pääsin Thamesin rantaan, menin luonnollisesti väärään suuntaan. En näet tiennyt olinko sen paikan ylä- vai alapuolella, johon laivamme oli kiinnitetty. Onneksi tiesin sen verran, että nyt oli nousuveden aika ja että vesi virtasi siis joen suusta ylöspäin. Muuten en kaiketi koskaan olisi löytänyt laivaa. Vihdoin tulin eräälle sillalle, ja kun muistin, ettemme olleet kulkeneet sellaisen paikan ohi, ymmärsin että olin kulkenut väärään suuntaan ja että minun oli käännyttävä takaisin. Alkoi jo hämärtää, kun vihdoin viimein tulin laivalle, jossa kaikki olivat olleet levottomia minun tähteni. Tom lupasi taluttaa minua seuraavana päivänä käsiraudoissa, jotta en häviäisi jossakin kadunkulmassa. Ja minä puolestani lupasin pehmittää hänen selkänahkansa siitä syystä, ettei hän ollut opettanut minulle tarpeeksi englantia pystyäkseni ääntämään Thamesin nimen ymmärrettävästi.

Lontoossa kapteeni pestasi kaksi uutta miestä. Toinen oli yli kuudenkymmenen ikäinen merikarhu, jonka joka suuntaan törröttävä tukka pysyi vain vaivoin merimieslakin alla. Hän tunsi nimen Bob, ja kun toisen miehen nimi oli Jack, ei Tom voinut ajatellakaan ihanteellisempaa laivanmiehistöä. Hän oli itsepintaisesti sanonut minua Tobyksi jo niin kauan, että vähitellen aloin itsekin uskoa, että se oli nimeni.

Sitten kun kapteeni oli täydentänyt muonavarastoa ja ostanut meille kullekin kaksi uutta pukua ja yhden sadepuvun, lähdimme jälleen purjehtimaan.

Tuulet suosivat matkaamme alussa ja pääsimme joka päivä hyvän taipaleen etelään päin. Sellaisissa olosuhteissa ei laivan hoitaminen vaatinut kovinkaan paljon työtä, ja niin Esko-setä alkoi opettaa Tomille ja minulle tärkeimpiä merimiestietoja. Varsinkin Tom edistyi nopeasti, hänellä oli hyvä lukupää. Merimiehen taipumukset olivat kulkeneet hänen suvussaan ties kuinka monessa polvessa. Minä en edistynyt yhtä nopeasti. Mutta ennen kuin saavuimme Amerikkaan osasin jo kuitenkin käyttää sekstanttia ja pystyin merkitsemään merikortille laivan suunnan. Bob ja Jack osasivat vain englantia, ja heidän avullaan opin nopeasti tärkeimmät englannin kielen sanat, opinpa tuota kieltä vähän puhumaankin. Kun Tom eräänä päivänä kauppasi minua vanhalle Bobille, joka tarjosi minusta kapan tuhkaa, ymmärsin jo panna vastaan ja selittää, että Tom oli jo myynyt minut kapteenille Suomessa. Ilmoitukseni jälkeen ei kaupasta tietenkään tullut mitään.

Ensikertalaisina pelkäsimme kovasti Biskajan lahtea, jonka kohdalle olimme nyt tulossa. Vanha Bob kertoi, ettei hän ollut koskaan selvinnyt myrskyttä sen ohi, eikä varmaan selviäisi nytkään.

Mutta tällä kertaa Bob ennusti väärin, mistä hän ei kuitenkaan näyttänyt tulevan pahoilleen. Hän selitteli, että sääprofeetan työ oli hyvin epäkiitollista. Tom tahtoi tietenkin kujeilla ukon kustannuksella ja kysyi: "No, old boy, millaisen ilman saamme yöksi?" Bob otti lakin päästään, raapi vakavan näköisenä korvallistaan ja vastasi sitten: "Ellei tule kova sade tai myrsky, luulisin että saamme jokseenkin siedettävän ilman."

Tomilla näytti olevan kiireellistä asiaa alas skanssiin, mutta Bob siirtyi rauhallisesti kaiteen ääreen ja lähetti mereen pisimmän ruskean sylkensä. Hänen ilmeensä ei osoittanut mitään merkillisempää kunnioitusta kyseliäitä poikia kohtaan.

Kummalliselta näyttää laivan kannelle köliveden voimakkaasti välkkyvä valo. Yhtä ihmeellisiltä meistä tuntuivat kämmenenkokoisina loistavat maneetit, joita Bob sanoi rakoiksi. Niitä oli meressä kaikkialla. Ja lentokalojen kaaria en voinut kylliksi ihailla. Joskus putosi lentokala kannellekin. Lentoevät toimivat siipinä niin kauan kuin ne pysyvät kosteina ja notkeina, mutta ilmassa ne jäykistyvät nopeasti ja kannelle pudonneena tuollainen kala näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin kuollut särki, jonka kokoinenkin se tavallisesti on. Haikalaa emme olleet vielä nähneet. Mutta sekä Bob että Esko-setä vakuuttivat, ettei meidän tarvitse odottaa niitä kauan.

Eräänä kauniina iltana olimme Tomin kanssa iltavahdissa. Olimme nyt molemmat niin tottuneita peränpitäjiä, että kapteeni saattoi uskoa meille vahtivuoron kauniilla ilmalla. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Illan muuttuminen pimeäksi yöksi tapahtui hyvin nopeasti. Pyhä kirjailija, joka ylistäessään Jumalan lahjojen täydellisyyttä sanoo "Aamun ja illan portit täytät sinä riemulla", on varmastikin seurannut auringonlaskua merellä, sillä juuri siihen sopii vertaus portin sulkeutumisesta.

Tunnin kuluttua nousi syvyydestä "pienempi valo, jonka Herra Jumala loi hallitsemaan yötä". Se nousi kellertävän punaisena ja vaaleni sitä mukaa kuin se kohosi ylemmäksi, ja pian se rakensi aalloille hopeisen sillan. Tuuli oli heikentynyt, mutta vielä kuului keulasta hiljainen porina eikä yksikään purje riippunut velttona. Hiljaisuus ympärillämme toi kodin mieleen. Mitä mahtoivatkaan nyt isäntärenki, naapurit ja kaikki hyvät ihmiset ajatella siellä kotona. Aivan varmaan he uskoivat meidän kuolleen. Olisinpa antanut paljon, jos olisin saanut aamulla mennä Pikkuniitylle heinää niittämään. Vuosi sitten olimme Tomin kanssa raivanneet tämän niityn joen rannalle ja kyhänneet metsänreunaan pienen ladon.

Tomin ajatukset lienevät vaeltaneet samoja reittejä kuin minunkin. Aioin juuri ruveta puhumaan kodista hänen kanssaan, kun Esko-setä samassa tuli kannelle, tarkisti suunnan ja istuutui viereeni.

Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet, kuinka sedän tukka ja parta olivat tulleet lumivalkoisiksi, vaikka hän näytti olevan vasta keski-ikäinen mies. Mutta emme olleet koskaan kysyneet sitä häneltä. Nyt setä ryhtyi kysymättä kertomaan:

-- Vaikka ette ole mitään kysyneet, olen kyllä huomannut, että olette ihmetelleet valkoista päätäni. Tahdotteko kuulla kuinka se on muuttunut näin valkoiseksi?

Meitä hävetti sanoa, että olimme puhuneet tästä asiasta monestikin keskenämme. Tom sai sen kuitenkin sanotuksi.

-- Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan mennä siihen maahan, jossa tukkani valkeni. Ja jos kohtalo kuitenkin heittää minut sinne joskus, tiedän etten joudu hankaluuksiin teidän takianne. Uskallan siis kertoa teille tämän jutun.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli veljeni komean parkkilaivan päällikkönä. Laivan tullessa Cadizin edustalle hukkui hänen perämiehensä. Olin silloin kotona Suomessa, ja eräänä päivänä sain sähkösanoman, jossa veljeni tarjosi minulle perämiehen paikkaa ja kehotti minua lähtemään suoraa päätä Cadiziin. Jo samana iltana olin matkalla ja kahdeksan päivää myöhemmin olin kaupungissa, jossa lähdin suoraan konsulinvirastoon saadakseni tietää, missä veljeni laiva oli ankkurissa.

Tuskin olin astunut junasta, kun kaksi poliisia tarttui minuun, pani minut rautoihin ja raahasi vankilaan. Se ei käynyt heiltä kovinkaan helposti, heidän oli hankittava pari toveriaan avuksi. Olin silloin nuori ja kiivas mies. Olin viaton, juuri kaupunkiin saapunut matkustaja, ja suutuksissani käsittelin poliiseja ehkä liiankin kovakouraisesti. Viattoman ei pitäisi koskaan tehdä niin, vastustelu pahentaa aina hänen asemaansa. Mutta näin en osannut silloin ajatella, kun kimppuuni hyökättiin niin äkkiä.

Kauan ei minun tarvinnut odottaa ennen kuin minut vietiin oikeuden eteen. Minua syytettiin miestaposta, poliisin vastustamisesta ja törkeästä pahoinpitelystä. Ensimmäisen syytöksen väitin tietysti heti perättömäksi. Poliisin vastustamiseen ja pahoinpitelyyn myönsin syyllistyneeni, mutta vain siitä syystä, että minun kimppuuni oli hyökätty syyttä suotta; olin siis vain puolustanut itseäni, enkä voinut pitää sitä rikoksena. Passistani ja muistakin papereistani kävi selville, että olin ollut kahdeksan päivää aikaisemmin Helsingissä. Pyysin että asia lykättäisiin muutamaksi päiväksi, jotta voisin todistaa olleeni Madridissa edellisenä aamuna, jolloin murha oli tehty. Mutta puheeni eivät minua auttaneet. Kuusi englantilaista matruusia kutsuttiin sisään, ja kaikki vannoivat nähneensä, että olin edellisen päivän aamuna ampunut laivani kannella heidän upseerinsa, joka oli pudonnut kuolleena veneeseen.

Aloin nyt ymmärtää mistä oli kysymys. Vielä kerran vakuutin viattomuuttani ja pyysin uudelleen, että tuomioistuin myöntäisi minulle oikeuden todistaa, että olin ollut edellisenä aamuna Madridissa. Minut vietiin ulos oikeussalista ja kun minut sitten taas tuotiin sisään, sain kuulla tuomioni: Mitään lykkäystä ei myönnetä, koska kuusi silminnäkijää on valallaan vannonut minut murhan tekijäksi ja koska olen itse tunnustanut muut syytökset oikeutetuiksi. Minut tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, josta ensimmäiset neljä vuotta piti suorittaa pakkoluokassa yksinäisessä kopissa.

Nämä neljä vuotta, jotka istuin yksinäni kopissa ilman minkäänlaista työtä, saivat hiukseni valkenemaan. En ymmärrä miten olisin voinut kestää nuo vuodet, ellen olisi kerran ensimmäisen vankeusvuoteni lopulla löytänyt koppini lattialta paperisuikaletta, johon oli kirjoitettu sanat: "Älä väsy, luota tulevaisuuteen!" Ymmärsin silloin, että veljeni oli saanut tietää kohtalostani ja että hän tekisi kaiken mahdollisen puolestani.

Koppiaikana en ollut raudoissa. Mutta kun minut siirrettiin koeluokkaan ja minun piti aloittaa työnteko muiden vankien kanssa, pantiin minulle jalkaraudat. Ne otettiin kuitenkin aina illalla pois. Kun työ oli kivenporaamista, eivät raudat pahemmin haitanneet. Aikani alkoi nyt kulua paremmin, ja toivoani elvytti suuresti se seikka, että vankien tuomioita lyhennettiin jonkin kuninkaallisessa perheessä sattuneen ilahduttavan tapauksen johdosta. Monta vankia vapautettiin heti, ja minun elinkautiseni muutettiin kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, josta siis yli neljä vuotta oli jo suoritettu. Vapaasta ihmisestä voi tuntua omituiselta tämä minun ilonaiheeni, onhan viisitoistakin vuotta toivottoman pitkä aika. Mutta näin ei ajattele elinkautinen.