Part 6

Ruumassa ei ollut pisaraakaan vettä. Kaikki näytti olevan valmista pitkää matkaa varten. Myöskin ruumaan sijoitettu pentteri näytti olevan hyvin varustettu, siellä oli ruokatavaroita vaikka minkälaisia. Siellä oli myös aivan samanlainen keittolevy kuin talon keittiössä. Pentterin katossa oleva kailetti laski päivänvaloa myöskin varsinaiseen ruumaan, jossa lisäksi oli sähkölamppuja. Keskellä ruumaa oli jokin minulle outo kone. Se näytti hyvin pieneltä, mutta setä kertoi että se on 150 hevosvoiman sähkökone.

Työn suoritettuamme palasimme taas saarelle, ja valkopartainen Esko-setä osoittautui kiivetessä kaikkein notkeimmaksi.

En uskaltanut kysyä miksi sähkökaapeli oli johdettu laivaan. Mutta sain tietää sen pian kysymättäkin. Setä aikoi ladata ruumassa olevia akkumulaattoreita työpajassa olevista sähkönkasaajista. Nämä saivat nyt jäädä tyhjiksi, koska ei ollut tietoa, milloin näissä suojissa taas asuttaisiin. Ehkäpä täällä oltaisiin vasta vuosien päästä. Setä arveli, että matkalle olisi lähdetty muuten vaikka huomenna, mutta kasaajissa oleva sähkö ei riittänyt, vaan meidän oli kerättävä sitä vielä muutaman vuorokauden ajan ponttonien avulla saadaksemme laivaan tarvittavan sähkömäärän.

Seuraavana aamuna vietiin saaren satamassa oleva pieni vene laivalle. Satamaan johtava väylä oli mutkainen ja suljettu mereltä päin tukevalla rautaveräjällä. Satamaan ja sieltä ulos pääsi vain hyvällä säällä. Muuten se olisikin ollut aivan erinomainen satama. Siitä taloon johtavan salakäytävän suu, joka oli nyt kahdeksan jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli ollut meren tasalla parisataa vuotta sitten, jolloin se ilmeisesti oli tehty. Sitä kautta olivat salakuljettajat ja merisissit kuljettaneet ties kuinka paljon kalleuksia pesäänsä. Luultavasti tavarapakat oli nostettu satamasta touveilla ylös huoneisiin. Muuten kai käytävään olisi hakattu askelmat. Tom arveli, että käytävä oli tarkoituksella pidetty jyrkkänä ja liukkaana. Jos merirosvojen päämies oli tahtonut vapautua jostakin miehestä, joka ehkä tiesi liian paljon, saattoi hän sysätä tämän alas ikään kuin laskuluukusta. Kun piti vain huolen siitä, ettei kiipeämistouvi riippunut katossa, niin miehestä ei enää tarvinnut kuulla puhuttavankaan. Tällaista Tom väitti tapahtuvan jokaisessa merisissikoplassa.

Iltapäivällä ilmestyi kapteeni laivaan. Hän työnsi käteeni lapion ja käski minun ryhtyä kaivamaan hiekkaa pois laivan peräsimen kohdalta. Vesi oli tänään hyvin matalalla, peräsimen kohdalla sitä oli vain parisen jalkaa. Arvelin että jos meidän on kolmeen tai neljäänkin mieheen kaivettava laiva hiekkavuoteestaan, emme saisi sitä irti tänä kesänä, olisimmepa miten ahkeria tahansa. Ja syvemmälle tultaessa meidän on joka tapauksessa pakko laittaa jonkinlaiset ruoppauskojeet. Sillä niin pian kuin vesi alkaa nousta yli kainaloiden, rupeaa parhaimmaltakin työmieheltä puhti puuttumaan. Ja kaivamista oli neljättäkymmentä syltä.

Ilmoitin kapteenille arveluni, mutta tämä viittasi vain veteen käskevällä kädenliikkeellä, ja hänen selkänsä takana teki Tom minulle pitkän nenän.

Kun vieläkin epäröin noudattaa tuota minusta mieletöntä käskyä, tunsin äkkiä voimakkaan käden tarttuvan niskaani ja toisen housunpunttiini, ja seuraavassa tuokiossa löysin itseni vedestä laivan kupeelta. Esko-setä nauroi täyttä kurkkua, ja Tom virnisteli vahingoniloisena. Kapteeni sitä vastoin seisoi suuttuneen näköisenä laivan partaalla viitaten yhä peräsimeen päin.

Sain siis oppia noudattamaan kapteenin käskyä turhia kyselemättä. Ajatellessani tarkemmin asiaa ymmärsin pian kuinka kävisi, jos laivamies saisi ruveta arvostelemaan kapteenin tai perämiehen käskyjä ja toimimaan oman päänsä mukaan. Tämä olikin ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin uskalsin ilmaista kapteenille ajatukseni. Tuosta tapahtumasta lähtien vastasin kapteenin käskyihin vain sanoilla "ymmärrän, herra kapteeni" ja "niin, herra kapteeni". Esko-setä kertoi minulle myöhemmin, että jos olisin ymmärtänyt vastata näin jo äskeisessä tilanteessa, kapteeni olisi varmastikin myöntänyt minulle luvan riisua vaatteeni ennen työhön menoani. Vanha nauriskelloni ei enää uhannut ruveta käymään kylmän kylvyn jälkeen, mutta sen tilalle sain kapteenilta uuden hyvän hopeakellon.

Ryhdyin nyt nopeasti käskettyyn työhön. Hiekka oli nostettava kauas, jottei se valuisi kuoppaan takaisin. Minun oli siis pakko kantaa joka lapiollinen parin kolmen askelen päähän, ennen kuin laskin sen pohjaan. Kovin syvälle minun ei tarvinnut kaivaa, kun lapioni sattui peräsimen ja perävanteen välissä metalliin. Syvemmälle tultuani huomasin, että olin kolauttanut lapion akseliin, vahvaan potkurinakseliin. Laiva ei siis ollut tavallinen purjealus, vaan se oli ilmeisesti varustettu myös koneella, vaikka potkuri ei nyt ollutkaan paikallaan. Myöhäiseen iltaan asti tein työtä otsani hiessä, ja lopulta olin vedessä leukaani asti. Tom kertoi minulle illalla, että lakkini oli höyrynnyt kuin mikäkin höyrypannu.

Juuri kun arvelin, etten pääse enää syvemmälle, sattui lapioni taas metalliin. Se oli viskirauta, joka yhdistää peräsimen napatangon aluksen talkaan ja suojelee siten potkuria alhaalta päin. Potkurin pyörimistila oli nyt hiekasta vapaa.

Kuoppa tuntui varsin mitättömältä ajatellessani sitä työtä, mikä oli vielä jäljellä. Jos kapteeni panisi minut vielä monenakin päivänä jatkamaan yksin tätä työtä, tietäisin kyllä mitä tekisin. Tomin vene kellui vielä laivan vieressä. Se oli keveäsoutuinen. Ja minut oli otettu merimieheksi väkivallalla.

Näitä ajatellessani ilmestyi kapteeni peräkannelle ja kysyi, enkö ollut löytänyt kuopan pohjasta rautaa. Onneksi Tom oli minulle opettanut mikä viskirauta on, joten osasin selittää kapteenille, että olin juuri päässyt potkurinalaisen viskiraudan tasolle, mutta etten sukeltamatta pääsisi syvemmälle.

-- Hyvä on, tuli vastaukseksi. -- Siirry syrjään odottamaan.

Hetken kuluttua ilmestyi partaalle loistavaksi kiillotettu pronssinen potkuri.

-- Hellittäkää touvia, kuului taas kapteenin komento.

Kapteeni valvoi tarkasti tuon raskaan metallikappaleen laskemista. Kun se alkoi olla kohdallaan, komensi kapteeni minua kiinnittämään sen paikalleen, mikä onnistuikin muutaman yrityksen jälkeen. Kiila tiukennettiin lujasti paikalleen, kynsi kiinnitettiin, ja kaikki oli valmista.

Nyt kapteeni komensi minut kannelle oltuani lähes neljä tuntia kosteassa työssäni. Kannelle tultuani rupesi minua kauheasti puistattamaan. Mutta kun kapteeni toi minulle kuivat vaatteet ja antoi minulle jotakin lämmittävää lääkettä, olin hetkessä taas entiselläni. Sitten kapteeni näytti minulle kojuni miehistösuojassa ja käski minun mennä heti maata, minkä mielelläni teinkin. Olin jotensakin väsynyt.

Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin muutaman hiljaisen potkurin pyörähdyksen, jota seurasi säännöllinen suhina. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli, että kapteeni ilmeisesti koekäyttää konettaan.

Herätessäni oli jo keskipäivä. Tom nukkui sikeästi viereisessä kojussa. Puin päälleni ja läksin kannelle.

Kannella ei ollut ketään. Laivan vieressä ollut kallio oli kadonnut.

Siihen paikkaan, missä olimme olleet edellisenä iltana, oli ainakin sata metriä. Laivan eilisiltaisella paikalla oli nyt matala vedenpäällinen hietasärkkä. Laiva kellui vapaassa vedessä ja oli ankkurissa tuskin parinkymmenen sylen päässä isostaveneestämme. Istahdin ankkurin kelalle ja rupesin hieromaan silmiäni. Kun tästä ei ollut apua, valelin pääni vedellä, nipistelin itseäni käsivarresta ja yritin monella muullakin tavalla saada itseni hereille.

Mutta turhaan!

Ymmärsin että kapteeni oli antanut minulle illalla joitakin hirveän väkeviä rohtoja. Mutta ellei hän ollut juottanut minulle suorastaan silmänkääntötippoja, pitäisi minun jo herätä. Aurinkokin kun jo oli keskitaivaalla.

Menin takaisin miehistösuojaan, herätin Tomin ja pyysin häntä kolkuttamaan nyrkillä selkääni. Tom täytti pyyntöni ilmeisellä mielihyvällä, niin että minun oli lopulta pakko kirkaista kivusta. Käskin Tomin tarkkailla kasvojani ja sanoa nukuinko minä vai olinko hereillä. Tom näytti äkkiä keksivän jotakin, hän sanoi että näytin hajamieliseltä ja olin kalpea kuin palttina. Hän arveli, että pari korvapuustia varmaankin herättäisi minut ja antaisi luonnollisen värin kasvoilleni.

Tom oli pahankurinen koiranleuka, sen tiesin ennestään. Olimme siis todellakin siirtyneet yön aikana hiekkamatalikolta vapaaseen veteen. Olisin mielelläni halunnut tietää, miten tuo ihme tapahtui, mutta kun tajusin miten mahtavasti Tom tulisi ylpeilemään kokemuksillaan ja tiedoillaan, en viitsinyt kysyä. Tiesin hyvin, etten millään muulla tapaa voinut suututtaa Tomia enemmän, hän kun paloi halusta saada kertoa, miten kaikki tapahtui. Hiiltyköön nyt vähän aikaa, kun sillä tavalla kurikoi selkääni.

Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin Tom alkoi tulla levottomaksi. Sotajuoneni onnistui täysin, Tom pelkäsi aivan ilmeisesti, että minä nukkuisin uudestaan ennen kuin hän ehtisi keventää tietojensa kuormaa.

-- Olisit ollut vähemmän uninen eilen illalla, aloitti Tom, niin olisit saanut nähdä, miten kapteeni ajoi laivan täyttä vauhtia hiekkasärkän läpi.

-- Satua se on että sika sukeltaa.

-- Niin onkin, mutta tämä on yhtä tosi kuin aamen kirkossa.

-- Hyvä kun saan kuulla sen luotettavalta mieheltä. Jos olisin itse sen nähnyt, en olisi sitä milloinkaan uskonut.

-- Usko pois nyt vaan, niin saat kuulla.

-- Paljon valehdellaan porstuan ja saunan välillä, mitä sitten pitemmillä matkoilla. Mutta anna kuulua sitten.

Kuten jo kerroin olin ollut juuri nukahtamassa, kun kuulin koneen ensimmäiset iskut. Kapteeni oli antanut koneen pyörähtää aluksi vain parikymmentä kertaa. Tom kertoi, että jo nämä muutamat potkurinpyörähdykset olivat tehneet kaivamani kuopan kaksi vertaa suuremmaksi.

Kun vesi oli jälleen selvinnyt ja kapteeni huomasi, ettei mikään estänyt potkuria pyörimästä vapaasti, hän oli jälleen painanut nappia ja valjastanut siten kaikki 150 hevosta koneen eteen. Vesi laivan ympärillä oli alkanut kuohua ja porista kuin noidankattilassa, ja kun Tom kurkisti partaan yli, näkyi laivan kummallakin puolella kohiseva hiekkavellikoski. Kapteeni oli mitannut veden syvyyttä joka puolen tunnin päästä ja huomannut sen jatkuvasti kasvavan. Tunnin kuluessa muodostui jonkin matkan päähän laivan taakse vedenpäällinen hiekkasärkkä, joka sekin nopeasti kasvoi. Kun vielä oli kulunut jonkin verran aikaa, oli laiva alkanut kallistua kalliota kohti, jolla puolen vesi oli jo syvempää. Sitten se oli alkanut luisua lähemmäksi kalliota ja päässyt samassa irti. Kapteeni oli nostanut ankkurin, peräyttänyt laivaa vähän ja antanut sitten taas mennä täydellä vauhdilla eteenpäin, niin että keula oli työntynyt särkän päälle ja noussut korkealle ilmaan. Potkurin imuvesi oli ajanut hiekan keulan alta nopeasti laivan taakse. Tätä temppua toistettiin monta kertaa, kunnes kahdeksalta aamulla keula äkkiä sukelsi syvään ja laiva oli selvässä vedessä. Kapteeni oli ajanut laivan tälle paikalle missä nyt oltiin ja laskenut ankkurin, jossa toimituksessa Tom oli saanut olla mukana. Sitten kapteeni oli mennyt kajuuttaansa.

Tom sanoi kysyneensä Esko-sedältä, saattoiko potkurista olla mitään jäljellä hiekan kirnuamisen jälkeen. Setä oli kertonut, että tavallisesta romumessingistä tehty potkuri olisi arvatenkin mennyt aika kehnoon kuntoon. Mutta meidän potkurimme olikin fosforipronssia, se oli Thorncraftin Lontoossa valama ja lujaa kuin karkaistu teräs. Tom voi olla vakuutettu siitä, ettei siihen ollut tullut naarmuakaan.

En ollut oikein tyytyväinen siihen, että kapteeni oli lähettänyt minut nukkumaan ennen kuin hupaisin työ alkoi. Mutta epäilemättä hän oli tarkoittanut parastani. Olisin varmastikin tullut sairaaksi, jos olisin eilisen kaivamistyön jälkeen vielä valvonut koko yön.

Potkurin suhteen setä oli oikeassa. Kapteeni meni syönnin jälkeen itse tarkastamaan sitä. Sen voimakas kiilto ei ollut yhtään himmentynyt. Kannelle asti se loisti kuin peili.

Iltapäivällä veimme laivaan kaiken, mitä sinne vielä piti viedä. Käytimme nyt ensi kertaa salaportaita, ja kuljetus kävikin nyt melkoista helpommin. Kun kapteeni oli upottanut ponttonit ja sulkenut asumuksen oven, lukittiin vielä rautaporttikin. Nyt oli mahdotonta nähdä, että saarella oli asuttu.

Aikaisin seuraavana aamuna laitettiin purjeet kuntoon. Puolilta päiviin oli laiva merikunnossa.

Kapteeni käski minun nyt mennä veneeseen ja hyppäsi itse jäljessä. Sitten hän käski minun soutaa isonveneen luo, jonka hän aikoi tarkastaa. Tarkastuksen jälkeen se soudettiin laivan kylkeen ja nostettiin laivaan, jossa se sidottiin lujasti kiinni kannelle. Minä koetin panna vastaan, sillä eihän meillä ollut oikeutta viedä sitä täältä ilman isäntärengin lupaa. Mutta kapteeni vain nauroi ja lupasi korvata vahingon, jos Atlantin aallot veisivät veneen mukanaan, ja kun Tom -- veneen todellinen omistaja -- antoi suostumuksensa, ei minullakaan ollut enää mitään sanomista.

Suolasilakkaa otettiin mukaan evääksi muistuttamaan kotimaasta. Vielä kerran menimme Tomin kanssa saunaan, jossa ripustimme hailiverkot hyvään järjestykseen seinille. Otimme pyssymme ja vaatteemme ja jätimme hyvästit rakkaaksi käyneelle saarellemme -- ties kuinka pitkäksi aikaa.

Molemmat veneet nostettiin taavetteihin. Lähdimme purjehtimaan, ja parin tunnin kuluttua häämöttivät Muklarit epäselvänä siniharmaana täplänä kaukana takanamme.

IV.

Lähdimme purjehtimaan jotensakin navakassa latvapurjetuulessa. Illan kuluessa tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja kääntyi pari viivaa länteen päin, niin että lähtöhetken lousituulen asemesta meillä oli puoliyön aikaan melkein suora sivutuuli.

Pysyttelimme kaikki varsin myöhäiseen kannella, jossa näin matkan alkaessa oli luonnollisestikin paljon tehtävää. Mutta yhdentoista aikaan kapteeni meni kajuuttaansa käskien perämiehen olla yövahdissa. Tomin hän komensi kojuunsa. Itse hän lupasi pitää huolen päivävahdista ja minut hän määräsi perämiehen apulaiseksi. Ja koska tuuli oli suotuisa, piti minun opetella kompassin viivat ja totuttautua peräsimen käsittelyyn. Onneksi tunsin nuo kompassin kolmekymmentäkaksi viivaa jo ennestään, niin etten näyttänyt sentään aivan vihreältä.

Ensi kertaa purjehdin nyt oikeassa laivassa, niin rannikkolainen kuin olinkin. Maata ei näkynyt missään, se tuntui oudolta aluksi. Valoisa kesäyö oli kaunis ja lämmin. Ennen poistumistaan kannelta oli kapteeni lukenut merimiesten rukouskirjasta iltarukouksen. Minä en kyllä ymmärtänyt siitä mitään, sillä kirja oli englanninkielinen, mutta hartaus täytti silti mieleni. Kaikki tämä teki minut harvapuheiseksi ja sai minut tuntemaan koti-ikävää.

Esko-setä huomasi kyllä mistä kenkä puristi, mutta hän ei sanonut ensin mitään, vaan antoi minun vaipua omiin ajatuksiini. Sitten hän pani minut peräsimeen, käski minun seurata tarkkaan kompassia ja pitää laivaa nykyisessä suunnassaan niin hyvin kuin taisin. En ollut koskaan aikaisemmin pitänyt perää peräsinrattaalla, ja niinpä laiva vaipui aluksi pari kertaa suunnastaan lyhyeksi hetkeksi. Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin osasin pitää alusta viivalleen määrätyssä suunnassa. Peräsimen hoiteleminen kauniilla ilmalla oli mielestäni paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Setä tarttui nyt peräsinrattaaseen ja alkoi tutkia merimiestietojani. Tiesin eri tukiköysien, jalusnuorien ja raakapuiden nimet, osasin tehdä tyydyttävän tasaisia, sekä pitkiä että lyhyitä pujotuspunoksia, osasin tehdä monia erilaisia solmuja, rihmauksia, siteitä ym. Kysyttyään minulta vielä erinäisten tankojen, purjeiden ja niiden osien nimiä setä lausui kuulustelun lopputulokseksi:

-- Revetköön koko laivanpohja, ellet ole ennenkin ollut merellä!

-- Mitä tietoihisi tulee, jatkoi hän sitten, voisit kelvata vaikkapa konstaapeliksi. Sinähän tiedät enemmän kuin moni rannikkolaivuri. Ja minä kun luulin sinua aivan tavalliseksi maakravuksi.

Kerroin nyt sedälle, että Tom oli kuljettanut minua tässä laivassa parin viikon ajan, kunnes hän oli saanut taotuksi nämä tiedot päähäni. Pyysin setää olemaan kärsivällinen ja antamaan minulle lisää opetusta, jotta voisin välttää kapteenin yhdeksänhäntäisen.

Tällä välin oli tuuli heikentynyt entisestäänkin. Purjeet alkoivat lepattaa, ja laiva lakkasi tottelemasta peräsintä. Pian oli aivan tyyni. Otimme alas keula- ja isonpurjeen, ja pian laiva keinui paikallaan hiljaisessa mainingissa. Setä istuutui ankkurikelalle ja minä kannelle hänen viereensä.

Setä kertoi nyt minulle ensimmäisestä merimatkastaan.

-- En ollut vielä yhdeksää vuotta täyttänyt, kun eräällä raumalaisella purrella läksin ensimmäiselle matkalleni. Jokainen merimies muistaa parhaiten ensimmäisen matkansa, niin minäkin. Kapteenin nimi oli Söderbom, ja hänen laivansa oli jo enemmänkin kuin täysinpalvellut. Se oli maannut yli kaksi vuotta pohjaliejussa, nostettu ylös, tilkitty ja saatu jotenkin kuin ihmeen kautta taas kellumaan veden pinnalla. Keulassa komeili rapistuneilla kultaisilla kirjaimilla nimi "Oceania", mutta merimiesten keskuudessa siitä oli jo muinaisista ajoista lähtien käytetty nimeä "Satalappunen". Sen purjeet ja kyljetkin olivat näet täynnä laastarilappuja, jotka pitivät sitä koossa.

Kapteeni omisti itse tämän laivan, hän oli perinyt sen paikkoineen päivineen isältään. Joka kesä pursi teki kaksi tai kolme matkaa Lyypekkiin ja toi sieltä sellaisia kauppatavaroita, jotka eivät pilaantuneet vähäisestä kosteudesta. Laivuri alkoi jo harmaantua toimessaan, kun uusi asetus iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen itämerenlaivurin piti suorittaa merikoulututkinto tai lopettaa liikennöiminen. Joukko laivureita möi laivansa ja asettui maalle, mutta Satalappusen kapteeni ilmoittautui kouluun. Hänen laskupäänsä oli mahdoton, ja kun hänen lahjakkuutensa muutenkin oli varsin vähäinen, kului kolme pitkää talvea, ennen kuin hänen onnistui saada jonkinlainen paperi, joka oikeutti hänet kuljettamaan omaa laivaansa Itämerellä.

Nyt oli kaikki hyvin. Satalappunen oli kyllä mennyt pohjaan jo ensimmäisenä talvena, kun sen kapteeni hikoili kirjojen ääressä eikä ehtinyt joka päivä pumppuamaan. Mutta se oli vähäpätöinen seikka. Kun paperit olivat kunnossa, pantiin laivakin kuntoon, sellaiseen kuin tuo vanha laatikko nyt voitiin saada. Ylpeänä läksi kapteeni paperit taskussaan vanhan ystävänsä ja perämiehensä luo, joka oli heti valmis seuraamaan mukana, jos vain kapteeni huolehtisi tarpeellisista muonavaroista. Niihin piti kuulua perämiehen varalle melkoinen lekkeri "Old Samia". Perämies rakasti tämänlaatuista särvintä yhtä paljon kuin kapteeni sitä vihasi. Kapteeni ei kuitenkaan voinut erota vanhasta perämiehestään, sillä selvin päin ollessaan -- mitä ei kuitenkaan sattunut useammin kuin oli välttämätöntä -- perämies oli järkevä mies, jonka neuvoja oli aina hyvä seurata. Perämiehen neuvosta hankittiin nyt jostakin romukaupasta vanha oktantti, joka näytti olleen laivapalveluksessa suunnilleen ukko Noakin ajoista asti. Tämä vanha esine puhdistettiin ja kiillotettiin, ja lopulta se loisti kuin aurinko. Sitten se vietiin kaikessa hiljaisuudessa Satalappusen kajuuttaan.

Oli itsestään selvää, että vanha miehistö oli heti valmis seuraamaan mukana. Kapteenilla oli näet tapana jakaa syksyllä purjehduskauden päättyessä nettovoitto tasan kaikkien niiden kesken, jotka olivat olleet mukana. Satalappunen otti sekin osansa, joka olikin hyvään tarpeeseen sen laastaroimiseksi ja kaikinpuoliseksi kohentamiseksi seuraavan kesän sotaretkiä varten.

Ainoa muutos, jonka tutkinnon suorittanut vanha merikarhu pani toimeksi, oli kajuuttavahdin vakanssin perustaminen. Ja minä sain tuon toimen.

Se oli juhlallinen hetki, kun purjeet nostettiin ja me lähdimme purjehtimaan. Erikoisen juhlallinen se oli minusta, ensikertalainen kun olin. Rauhoituin kuitenkin melko pian, kun konstaapeli lohdutti minua sanomalla, ettemme tällä matkalla mene päiväntasaajan poikki. Olin kuullut, että päiväntasaajan ylittäminen oli varsin hankalaa ensikertalaiselle, koska hänet silloin tervataan, kieritetään höyhenissä ja kallistetaan kyljelleen. Erittäinkin tuo viimeksi mainittu temppu kuulosti pahalta korvissani.

Hetken juhlallisuutta lisäsi vielä lähtölaulu, jonka muuan vanha merikarhu oli sepittänyt Satalappusesta ja jonka hän viritti samassa, kun köydet heitettiin irti. Laulua laulettiin sitten merimiesten keskuudessa pitkät ajat. En kuitenkaan muista siitä enää muuta kuin ne säkeet, joissa kuvattiin erikoisesti kapteenin ja perämiehen ansioita:

Kapteenin nimi oli Syöteripummi, Ja Syöteripummi -- ja Syöteripummi. Hänpä se vast' oli helkkarin dummi, Ja helkkarin dummi -- ja helkkarin dummi.

Tyyrmannin kurssi oli Kalle Perhällis' Ja Kalle Perhällis' -- ja Kalle Perhällis', Vaikka hän ain' oli täydessä tällis' Ja täydessä tällis' -- ja täydessä tällis'.

Kapteeni oli hyväntahtoinen mies, joka käytteli pumppua hyvin säästeliäästi. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, ennen kuin olimme Ahvenanmaan toisella puolella. Silloin tuli kapteeni kannelle kädessään liinalla peitetty esine. Hän selitti, että muuttuneiden olosuhteiden vuoksi hän katsoi olevansa velvollinen kutsumaan kokoon laivaneuvoston, niin kuin oli säädetty tehtäväksi erittäin vakavan tilanteen sattuessa. Miehistö -- konstaapeli, kaksi matruusia ja minä -- asettui riviin etukannelle. Perämies olisi tietysti kuulunut mukaan, mutta hän oli jo ehtinyt purjehtia liiaksi tuuleen ja makasi nyt ankkurissa kojussaan. Juhlallisena astui kapteeni rivin eteen, paljasti esineen ja kysyi miehistöltä liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Pojat! Purjehdittaisiinko nyt merenkulkuopin vai kokemuksen mukaan?"

Miehet tuijottivat uteliaina kiiltävää merenkulkukojetta. Olihan vahinko jättää käyttämättä esinettä, joka oli maksanut varmasti monta sataa markkaa. Mutta koska se ei näyttänyt heistä erikoisemman luotettavalta, vastasivat he yhteen ääneen:

"Purjehditaan vain kokemuksen mukaan, purjehditaan kokemuksen mukaan kuten ennenkin."

Kivi näytti putoavan kapteenin sydämeltä. "Sitten mies ylös tähystämään!"

Sanottuaan nämä sanat kapteeni meni kajuuttaansa, ja minut lähetettiin ylös tähystämään sillä aikaa kun miehet muuttivat mällin poskeensa. Miesten mieliin päätös näytti vaikuttavan yhtä keventävästi kuin kapteeniinkin. Nyt oli selvää, ettei kapteenin uusi arvo saisi aikaan muitakaan muutoksia laivan vanhoissa hyvissä tavoissa.

Parin vuoden lojuminen merenpohjassa oli tehnyt Satalappusen vanhan hiekkakellon kelvottomaksi. Mutta kapteeni oli tehnyt itse uuden. Hän oli porannut pienen reiän vanhan kilohailinassakan pohjaan, ja siitä tippuva vesi näytti ajan yhtä tarkasti kuin vanhasta tiimalasista juokseva hiekkakin. Työnnettävällä puikolla saattoi reiän suuruutta säädellä siten, että nassakka tyhjentyi tasan neljässä tunnissa. Vapaavahdin tehtävänä oli täyttää nassakka heti ylös päästyään.

Tuona päivänä meillä oli ollut vastatuuli. Pitääksemme oikean suunnan tuli meidän -- perämiehen laskelmien mukaan -- luovia kaksi nassakkaa alahankaan, mutta vain yksi ylähankaan. Konstaapeli, joka oli miehistä kokenein ja joka oli tehnyt tämän saman matkan jo yli kuusikymmentä kertaa, totesi, että vaikka perämies olikin täydessä kännissä, hänen laskelmansa pitivät kuitenkin paikkansa, pitivät ainakin suunnilleen.

Kolme vuorokautta tuuli pysyi samanlaisena, ja pari kolme kertaa päivässä tuli joko perämies tai kapteeni itse kannelle kysymään, joko voitiin "haistaa maata". Kun ei mitään maanhajua tuntunut, jatkettiin entiseen tapaan kaksi nassakkaa alahankaan ja yksi ylähankaan.

Mutta neljäntenä aamuna, kun konstaapeli oli päivävahdissa ja minä tähystämässä, tunsimme molemmat yhtä aikaa selvää maanhajua. Olimme kuitenkin tulleet liian lähelle Venäjän rannikkoa. Tehtiin käännös ja minut lähetettiin alas kajuuttaan ilmoittamaan kapteenille, että nyt tuntui maanhajua Venäjän rannikolta. Kapteeni tuli itse ylös, haisteli ilmaa, tunsi hänkin maanhajun sieraimissaan ja antoi määräyksen purjehtia alahankaan neljä tai viisi nassakallista perätysten.