Kahden taalarin raha

Part 5

Chapter 53,053 wordsPublic domain

-- Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta ihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja minkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten tuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä siitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta huolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella maantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää veneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri, joka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin satakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.

-- Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin sellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee parhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin käyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini on liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska hän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä toteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.

Minusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä näytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että veljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös, että Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.

Tomin kotitarkastus rupesi mielestämme kestämään tarpeettoman kauan. Menimme siis Esko-sedän kanssa keittiöön katsomaan, mitä hän siellä oikein mahtoi hommata.

Tomia ei näkynyt keittiössä. Mutta huoneen seinäpaneelissa ammotti musta aukko.

Tom oli päässyt uskomattoman nopeasti toiveittensa salakäytävään. Mutta keittiöön tullessamme emme voineet vielä nähdä, että hän oli onnistunut puuhissaan ratkaisevammin kuin hänestä itsestään oli mieluista.

Keittiön seinässä oleva aukko johti todellakin salakäytävään, jonka toisessa päässä pilkotti päivänvaloa.

-- Hei, hei! huudahdin.

Äänekäs "hohoi, ole varuillasi" kajahti minua vastaan käytävän toisesta päästä. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että huuto tuli kauempaa tai syvemmältä kuin siitä paikasta, jossa näin päivänvaloa.

Astuin käytävään, joka vietti melko jyrkästi alaspäin. Ja varoituksesta huolimatta oli vähällä, etten joutunut käytävän toiseen päähän nopeammin kuin mikä oli terveellistä. Käytävän lattia ja seinät olivat näet kosteuden vuoksi erittäin liukkaat. Lipesin jaloiltani ja rupesin nopeasti liukumaan alaspäin. Pelkäsin jo, ettei takapuoleni kestä tällaista matkantekoa, kun onneksi sain vauhdin hiljenemään painamalla käteni seiniä vasten. Pääsin takaisin jaloilleni ja varovaisesti hapuillen minun onnistui päästä käytävän toiseen päähän.

Käytävä päättyi vuorenseinämään, joka laskeutui tässä paikassa äkkijyrkkänä mereen.

Kahdeksan jalkaa alempana istui Tom vuorenseinämän vieressä olevassa pienessä veneessä. Hän oli tosin likomärkä, mutta muuten vahingoittumaton, jos nyt ei oteta lukuun paria pikku nirhamaa. Eikä hän näyttänyt yhtään säikähtyneeltä. Mutta minun luokseni käytävään hän ei päässyt, enkä minäkään voinut laskeutua alas hänen seurakseen, niin jyrkkä oli kallionseinämä.

En uskaltanut astua aivan käytävän suulle. Näin kuitenkin paikaltani, että kallion seinät olivat joka puolella yhtä jyrkät, ylhäällä ne näyttivät jopa kallistuvan toisiaan vasten, niin että päivä pilkotti ylhäällä vain pienestä aukosta. Tuntui siis luonnolliselta, että vaikka me Tomin kanssa olimme soutaneet saaren ympäri kahteenkin kertaan, niin tuo sivuväylä oli jäänyt huomaamatta. Asia oli helposti selitettävissä: kummallakin kerralla olimme soutaneet niin kaukana rannasta, että pikku mutkat ja sokkelot jäivät huomaamatta.

Nykyisestä olinpaikastani en voinut Tomia auttaa, sen huomasin heti. Yritin siis palata takaisin. Pääsinkin ehkä kymmenen askelta eteenpäin, mutta sitten tuli niin liukas paikka, että minun oli pakko huutaa Esko-sedältä apua. Hän heittikin minulle köydenpään, ja sen avulla pääsin verraten helposti ylös keittiöön.

-- Missä Tom on? kysyi Esko-setä.

-- Istuu veneessä.

-- Eihän se ole mahdollista.

-- En tiedä miten mahdollista se on, mutta veneessä hän vain istuu.

-- Siinä tapauksessa hän on joutunut venevalkamaan. Mutta sinne ei pääse muualta kuin pienestä aukosta, joka on sen katossa.

Selitin Esko-sedälle, että Tom on epäilemättä juuri tuossa venevalkamassa ja pyysin Eskoa auttamaan hänet sieltä ihmisten ilmoille.

Läksimme ulos ja nousimme lahden toiselta rannalta vuorelle. Vähäisestä vuoren aukosta näimme toverini, joka yhä istui veneessä, mutta nyt alastomana.

-- Hohoi! huudahdin.

Vastausta en saanut, sillä huutoni vielä kiiriessä onkalossa hyppäsi Tom veteen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin hän jälleen ilmestyi pinnalle jokin esine kädessään.

Vieressämme olevaan aukkoon oli kiinnitetty paksu touvi, jonka toisen pään setä nyt sujautti alas aukosta. Se ylettyi vedenpintaan asti, ja minuuttia myöhemmin istuimme sedän kanssa veneessä Tomin vieressä. Tom katseli niin hartaasti kädessään olevaa esinettä, että hän tuskin huomasi saaneensa seuraa. Hän ei edes muistanut pukea vaatteita päälleen.

Esine jota Tom niin innokkaasti katseli, oli vanha neliskulmainen Ruotsin plooturaha, jonka kulmiin ja keskelle oli leimattu arvomerkintä. Tuollaisia rahoja näkee meidän kulmillamme monessakin talossa. Niiden uskotaan tuottavan talolle onnea, ja siitä syystä ne onnistuvat usein välttämään muun kupariromun kohtalon -- sulattamisen ja kahvipannuksi valamisen. Myöskin Tom oli nähnyt näitä rahoja useammankin kuin kerran, mutta silti hän tarkasteli tätä juuri löytämäänsä plootua aivan erikoisella hartaudella. Hetken kuluttua hän huokasi ja sanoi, että "ei tätä voi kukaan kristitty ihminen ymmärtää". Sitten hän ojensi rahan sedälle ja alkoi pukea likomärkiä vaatteita päällensä väännettyään enimmän veden niistä.

Raha oli neliön muotoinen, noin kuudentoista tai kahdeksantoista sentin levyinen ja pituinen kahden taalarin plooturaha. Leimapuoli oli aivan tavallisen näköinen. Mutta rahan toisella puolella näkyi useita viiruja ja naarmuja, jotka eivät näyttäneet itsestään syntyneiltä. Pikemminkin ne oli piirretty siihen veitsenkärjellä tai jollakin muulla terävällä esineellä. Ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, mutta raha oli niin paksussa homeessa, ettei kaikkia viiruja voinut erottaa eikä kuvioista saanut siis täyttä selkoa.

Kiipesimme touvia myöten takaisin maan pinnalle, ja pian Tom saatiin lämmittelemään itseään työpajan lämmityslaitteella.

Tom oli aloittanut etsintänsä keittiöstä. Hän oli lukenut monenlaatuisista laskuluukuista ja salakäytävistä, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa, eikä hän voinut kuvitellakaan vanhaa merisissien tukikohtaa, jossa ei sellaisia olisi. Hän aloitti siis etsintänsä siinä varmassa uskossa, että jokin salakäytävä tai sellainen varmasti löytyisi. Ehkäpä onkin niin, että nykymaailma on vailla kaikkia salaperäisyyksiä vain siitä syystä, ettei sellaisiin uskota. Mutta Tom uskoi, ja ilmeisesti siksi hänen toiveensa toteutui odottamattoman pian. Tom sanoi itse, että se tapahtui liiankin nopeasti. Salakäytäväthän pitäisi löytää vasta pitkällisten etsiskelyjen jälkeen. Mitäpä iloa niistä muuten olisikaan! Joskus sentään tapahtuu sellaista, että salakäytävä löytyy melkein itsestään. Näin oli Tomillekin käynyt. Tom luokitteli nopeasti löytämänsä salakäytävän tuohon jälkimmäiseen luokkaan ja oli löydön helppoudesta huolimatta siihen tyytyväinen. Saattoihan asumuksessa olla toisiakin salakäytäviä, kukaties hyvinkin vaikeasti löydettäviä.

Tom oli lukenut kymmenistä kirjoista, että oikean salakäytävän ovi on kätketty aina nimenomaan seinäpaneeliin ja että se avautuu jollakin salaisella pontimella tai muulla metkulla. Niinpä hän päättikin aloittaa etsinnät juuri seinäpaneelista. Hän nosti useita seinällä riippuvia keittoastioita lattialle, etteivät ne haittaisi hänen tutkimuksiaan. Tomilla ei ollut tapana hätiköidä toimissaan, kaikki oli suoritettava perusteellisesti. Joku kasarinvarsi sattui silloin takertumaan koukkuunsa niin lujasti, että koukku irtosi paneelista. Kun Tom yritti työntää sitä takaisin paikoilleen, antoi kokonainen paneelilevy periksi, ja Tom suistui suin päin käytävään luisuen hetkessä sen toiseen päähän asti, Käytävässä oli ollut pari koivupensasta, ja kun Tom näki niiden välistä veden vilahtavan, hapuili hän käytävän seinistä tukea. Silloin hän oli saanut käteensä plooturahan, joka oli ollut käytävän seinän ja lattian väliseen rakoon pistettynä.

Tomin suistuessa veteen oli raha luiskahtanut hänen kädestään. Hiekkaisella pohjalla se näkyi kuitenkin selvästi, ja sukeltamalla oli Tom saanut sen uudestaan haltuunsa.

Esko-setä arveli plootun olevan tämän talon onnenraha, joka oli kätketty tuohon koloon. Mutta koska se oli nyt tullut päivänvaloon, voisi sitä säilyttää yhtä hyvin jossakin pöytälaatikossa kuin entisessä kolossaan. Mutta Tom ei uskonut, että rahaa oli säilytetty vain sen takia, että se oli talon onnenraha. Hän väitti, että joku salakuljettaja oli halunnut piilottaa sen tovereiltaan ja pistänyt sen siksi käytävän rakoseen. Se oli arvatenkin ollut miehestä enemmän kuin kahden taalarin arvoinen. Joka tapauksessa Tom halusi puhdistaa rahansa voidakseen "lukea", mitä siihen oli piirretty.

Tomin hangattua homeen rahan pinnalta näkyi piirros selvästi. Kirkastetulla pinnalla näkyivät ohuimmatkin raaputukset vihertävinä juovina.

Minä ja Esko-setä olimme molemmat sitä mieltä, että piirros esitti puuta, jonka latvassa istui apina. Apina oli suhteettoman suuri puuhun verrattuna. Mutta tuollaisia perspektiivivirheitä sattuu taitamattomalle varsin helposti. Ja mikään taiteilija ei piirroksen tekijä ollut -- sen näki selvästi, vaikka piirros olikin kovin huolellisesti tehty.

Katsellessamme rahaa tuli kapteeni huoneeseen. Tom ojensi rahan hänelle, sillä hän muisti kapteenin kehotuksen pitää erikoisesti rahoja silmällä. Kapteeni otti rahan, katseli vuosilukua ja antoi sen sitten hymyillen takaisin Tomille sanoen, ettei raha ollut juuri minkään arvoinen. Jos se olisi leimattu sinä ja sinä vuonna -- tuota vuosilukua en enää muista -- olisi siitä maksettu muutama satanen. On näet olemassa sellaisia tuhertajia, jotka eivät pysty mihinkään vaativampaan toimeen, vaan huvittelevat kokoilemalla vanhoja rahoja, postimerkkejä ja muuta arvotonta roskaa. Tuollaiset ihmiset saattavat maksaa arvottomasta kuparinpalasesta puolet omaisuudestaan. Mutta tämä raha on heidänkin mielestään vain arvoton vaskipalanen, vain muutaman markan arvoinen.

Esko-setä käänsi rahan ympäri ja kysyi veljeltään, mitä kuva merkitsi. Kapteeni vilkaisi siihen ja sanoi hänkin, että se esitti puuta, johon apina oli kiivennyt. Salakuljettajalla ja merisissillä käy aika usein pitkäksi. Arvatenkin on joku tämän talon entinen asukas tehnyt tuon kömpelön piirroksen aikaansa kuluttaakseen.

Tom ei uskonut sen paremmin meidän kuin kapteeninkaan selitystä. Kukaan ei rupea kaivertamaan tuollaista kuvaa vaskeen vain aikansa kuluksi. Ja miksi raha oli kätketty käytävään? Varmaankin sen vuoksi, ettei se joutuisi asiattomien käsiin. Kuvalla täytyi olla jokin salainen, syvempi merkitys.

Illalla Tom otti rahan mukaansa sänkyyn. Kun heräsin yöllä kahden aikaan, huomasin hänen sytyttäneen lampun ja tuijottavan rahaansa. Kielsin Tomia ajattelemasta enää asiaa ja sammutin lampun. Siitä huolimatta se paloi aamulla herätessäni, mutta Tom nukkui nyt rauhallisena ja tyytyväisen näköisenä painaen molemmin käsin aarrettaan rintaansa vasten.

Yksi asia minua oli piirroksessa kummastuttanut. Puu näytti muutamin paikoin puolta paksummalta kuin toisissa kohdin. Ja rungon vieressä näkyi lukuisia piirtoja, joista toiset olivat puunrungon suuntaisia mutta toiset lähtivät rungosta kuin pörröiset karvat. Ajattelin näiden kuvaavan puun kaarnaa.

Tom nukkui sinä aamuna pitkään. Hän heräsi vasta sitten, kun Esko-setä pudisti häntä olkapäästä ja huikkasi hänen korvaansa "hei, ylös reivaamaan" Kolme minuuttia myöhemmin hän oli kuitenkin jo aamiaispöydässä pestynä ja suittuna.

Aterian aikana huomasin Tomin hapuilevan usein taskuaan. Aamiaisen päätyttyä näytti kapteeni olevan hyvällä tuulella, hän oli jälleen saanut mieliruokaansa. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti rahansa kapteenin eteen pöydälle piirrospuoli ylöspäin käännettynä.

-- Olenhan jo luvannut, että saat pitää sen, sanoi kapteeni.

-- Kiitän nöyrimmästi, herra kapteeni. Onko herra kapteeni koskaan purjehtinut Amazon-joella?

-- Olen, poikaseni. Sekä Solimöes-joella että sen jatkolla Amazon-joella. Kuusi vuotta olen siellä kuljettanut matkustajalaivoja sekä rahtialuksia. Tunnen sen joen tuhansine saarineen, virranpyörteineen ja hiekkasärkkineen, joista toiset melkein joka vuosi siirtyvät uusiin paikkoihin. Tunnen sen joen melkein yhtä hyvin kuin nämä huoneet. Se on ihmeellinen joki. Tekisikö sinun mielesi päästä sinne joskus?

-- Tuo kuva esittää Amazon-jokea.

-- Hullutuksia, poikaseni, johan minä sanoin sinulle, että se on puu. Hiero uni silmistäsi, niin ajatuksesi selviävät.

-- Mutta se on sittenkin Amazon. Siinähän näkyvät selvästi lisäjoet Tapajos, Madeira, Rio Negro ja sadat muut.

Kapteeni piti itseään järkevämpänä kuin ketään muuta. Tästä syystä hän ei kärsinyt koskaan pienintäkään vastaväitettä. Jos hän vaivautui sanomaan ajatuksensa julki asiasta, oli se sillä ratkaistu, ja auta armias, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Ei edes Esko-setä uskaltanut väitellä hänen kanssaan. Olin tuntenut kapteenin vasta yhden päivän ajan, mutta ajattelin itsekseni, että Tomin olisi nyt viisainta livahtaa pöydän alle.

Ensin näytti siltä kuin olisin ollut oikeassa, kapteeni säpsähti, hänen silmänsä iskivät tulta ja hän nousi jo paikaltaan karatakseen Tomin niskaan. Mutta nähdessään Tomin seisovan pelottomana paikallaan hän purki äkkinäisen suuttumuksensa sydämelliseen nauruun. Sitten hän tarttui Tomia käsivarsista, nosti hänet ilmaan, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

-- Sinusta tulee vielä oikea mies.

Tom joka oli omasta mielestään jo nyt tavallisen miehen veroinen, ymmärsi kuitenkin antaa täyden arvon kapteenin suopeille sanoille. Mutta hän ei voinut olla sanomatta uudestaan:

-- Se on sittenkin Amazon-joki.

Kipenöivä korvapuusti oli seurauksena tästä uskomattomasta röyhkeydestä.

Nyt tapahtui jotakin, mitä en olisi uskaltanut kuvitella edes rohkeimmissa ajatuksissani. Tom iski nyrkkinsä kapteenin sydänalaan sellaisella voimalla, että kapteeni rupesi selkä vääränä ja henkeään haukkoen kävelemään edestakaisin huoneessa. Esko-setä tarttui Tomia niskasta, ja luulin jo poikaparan viimeisen hetken tulleen. Heitin takkini lattialle ja valmistauduin puolustamaan toveriani viimeiseen veripisaraan. Mutta kapteeni sen kun vain pui nyrkkiä veljelleen ja rupesi nauramaan entistäkin äänekkäämmin. Hänestä oli Tomin rohkeus jotakin niin käsittämättömän hullunkurista, että koko hänen suuttumuksensa haihtui olemattomiin.

Tämän tapahduttua kapteeni vilkaisi piirrokseen kuin sattumalta, säpsähti ja jäi seisomaan pöydän eteen.

-- Kuka tämän on tänne tuonut? Eihän tämä ole sama piirros, jonka tuo pojanvintiö näytti minulle eilen. Tämähän on virta eikä mikään puu.

Vakuutimme kaikki yhteen ääneen, että raha oli sama ja piirros sama piirros, jonka kapteeni oli eilen nähnyt.

-- Piirros on tarkka, vaikkakin kömpelösti tehty Amazon-joen kartta. Tuossa näkyy satamakaupunki Para. Kuvassa näkyy myöskin Manaon kaupunki, jonka satamassa olen ollut ainakin sata kertaa. -- Mistä tämä piirros on löydetty?

Tom sai selittää vielä kerran, mistä ja miten hän oli rahan löytänyt.

-- Mutta tuo apinankuva? Eihän sitä ollut siinä piirroksessa, jonka eilen näytit.

Vakuutimme taas yhdessä, ettei kuvaan ollut tehty pienintäkään muutosta. Se oli siinä samanlaisena kuin eilenkin. -- Ymmärsin, ettei kapteeni välittänyt painaa mieleensä sellaisia asioita, mitkä hänestä olivat turhia. Eilisestä kuvasta hän ei ollut vähääkään välittänyt, ei muistanut siitä muuta kuin että se esitti puuta. Tänään tuo sama kuva näytti synnyttävän hänessä aivan toisenlaisia ajatuksia. Hän jäi istumaan pöydän ääreen mietteisiinsä vaipuneena. Varsinkin apinankuva näytti häntä kiinnostavan.

Kun kapteeni nosti hetkeksi silmänsä kuvasta, rohkenin kysyä häneltä, mikä tarkoitus oli noilla viivoilla ja viiruilla, joiden olin luullut kuvaavan puun kaarnaa.

-- Ne ovat virran kanavia, poikaseni, vastasi kapteeni leppoisasti. Virran kanavia ne kuvaavat. Pitkin Amazonin rantoja on luonnon kaivamia kanavia, jotka monine koukeroineen muodostavat todellisen kanavaverkoston. Muutamat niistä vievät lampiin ja sisäjärviin, toisten kautta laskevat lukuisat sivujoet vetensä pääjokeen. Näitä kanavia saattaa olla aivan lyhyellä matkalla satoja. Äkillisten rajumyrskyjen sattuessa ne ovat oivallisia satamia, sillä useimmat niistä ovat melko syviä. Syvimpiin kanaviin pääsee isollakin laivalla. Olen välttänyt monta rajumyrskyä ohjaamalla alukseni tuollaiseen kanavaan. Monet niistä kulkevat peninkulmittain virran suuntaisina ja yhtyvät sitten taas äkkiarvaamatta pääjokeen, jonka kanssa ne muodostavat monimutkaisen kanavaverkoston. Huonolla säällä käyttävät pikkuveneet etupäässä näitä kanavia, joista kapeimmat ovat erinomaisen kauniita. Puiden oksat ja latvat muodostavat niiden ylle todellisen holvikaton, jota koristavat heleänväriset kukat. Moniväriset papukaijat ja puissa vikkelästi liikuskelevat apinat tekevät rannat eläviksi. Usein olen välttänyt keskipäivän pahimman helteen pistäytymällä muutamaksi tunniksi tuollaiseen kanavaan. Niissä on aina varjoisaa, ja ilma on kuumimpanakin hellepäivänä viileä tai ainakin siedettävä.

Tom oli kuunnellut kapteenia silmät selällään. Aarniometsien apinat ja nuo ihmeelliset holvikattoiset kanavat kiehtoivat vastustamattomalla voimalla hänen mielikuvitustaan. Ja kun kapteeni rupesi kertomaan monenlaisista herkullisista hedelmistä, joita puiden oksissa riippuu siellä kaikkialla, ei Tomin innostuksella ollut enää rajoja. Hänen kätensä nousi ylös ikään kuin tavoittamaan banaania tai ananasta. Minunkin on myönnettävä, että kapteenin eloisa kuvaus sai veden kihoamaan kielelleni. Mielelläni olisin istunut ongella tuollaisen viheriäisen lehväkatoksen varjossa. Mutta kaikkein mieluimmin olisin ampunut jaguaarin tai puuman tai lähtenyt intiaanien kanssa pyytämään kilpikonnia jostakin sisäjärvestä.

Kapteeni tarkasteli yhä uudestaan ja uudestaan rahassa olevaa piirrosta. Näytti kuin se olisi tuonut hänen mieleensä joitakin vanhoja muistoja.

Koko sen päivän hän pysyi huoneessaan. Hän kävi ruokasalissa päivällisellä ja illallisella, mutta hän ei puhunut mitään aterioiden aikana ja niiden päätyttyä hän poistui heti. Tiesimme että kun hän oli hiljaisella tuulella, ei häntä saanut häiritä kysymyksillä, ei edes meidän muiden sopinut silloin jutella keskenämme. Esko-setäkään ei puhutellut häntä silloin, ja meitä hän oli kieltänyt tekemästä sitä, ellei kapteeni itse aloittanut keskustelua.

Seuraavana aamuna herätti kapteeni minut omakätisesti ja käski minun ja Tomin mennä auttamaan Esko-setää työssä. Samalla hän ilmoitti minulle, että viikon perästä, ehkä jo aikaisemminkin, purjehdimme kaikki saarelta pois. Selitin tällöin hänelle, että olen vain renkimies, joka olen täällä Tomin kanssa kalastamassa ja hylkeitä ampumassa. Meidän on pakko viedä ennen matkalle lähtöä silakkanelikot ja hylkeistä keitetty öljy kotiin. Eikä sitäpaitsi ole kovinkaan varmaa, että isäntärenki antaa minun lähteä talosta keskellä palvelusvuotta. Omasta puolestani olisin muuten hyvinkin halukas lähtemään, vaikkei minulla ollutkaan purjehtimisesta sen kummempia tietoja kuin mitä toverini oli minulle parin viimeksi kuluneen viikon aikana opettanut.

Kapteeni nauroi makeasti sille merimiehenopille, jota Tom oli minuun ammentanut. Ja arveluistani hän ei välittänyt vähääkään. Hän sanoi ottavansa minut väkisin puolimatruusiksi. Sellainen menettely on merillä aivan tavallista. Kun merikapteenit eivät saa mielisuosiolla tarpeeksi miehistöä laivaansa, he ottavat sen väkisin. Kapteenilta itseltään oli kerran muuan englantilainen sotalaiva yrittänyt ottaa väkipakolla miehistöä, tosin yritys ei onnistunut. Minut oli jo kirjoitettu puolimatruusiksi hänen laivansa kirjoihin, ja jos Tom oli onnistunut opettamaan minulle vähänkään meritietoutta, piti minun ymmärtää, miten sellaisen miehen käy, joka yrittää vastustaa kapteenin käskyä. Parhaimmassa tapauksessa hänet lyödään väkikartulla kanteen ja siirretään pariksi viikoksi paikkaan, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota.

Nämä olivat ensimmäiset merielämän aakkoset, jotka kapteeni minulle opetti. Lisäksi sain kuulla, että Tom, joka ei vetelehtinyt sängyssä puolille päivin niin kuin minä -- kello kävi vähän viidettä -- oli jo kertonut kapteenille olevansa oikea isäntä ja luovuttanut kaikki isännänoikeutensa kapteenille. Itse hän oli tarjoutunut vapaaehtoisesti jungmanniksi, jonka tuli ainakin aluksi hoitaa myös kokin tehtävät laivassa.

Mieluummin olisin lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vapaaehtoisena kuin väkisin otettuna. Mutta ehkäpä kaikki järjestyisi näinkin parhain päin. Ellen tulisi kapteenin kanssa toimeen, niin ainakaan omatuntoni ei estäisi minua karkaamasta tilaisuuden tullen. Se minua kuitenkin sapetti, että Tom oli myynyt selkänahkani minulta lupaa kysymättä. Koetin lohdutella itseäni sillä, että jos selkänahkani joutuisi liikaa venytettäväksi, niin ei varmasti hänen omansakaan selviäisi matkasta täysin likoamatta. Olin jo eilen nähnyt, ettei kapteeni säästäisi vasikannahkaistaan, jos vain joku uskaltaisi hangoitella vastaan.

Ulos tultuani näin Esko-sedän puuhaavan jotakin rantatörmällä Tomin kanssa. He vetivät sähköjohtoa asumuksesta laivalle, joka oli yhä lujasti hiekkapohjaan juuttuneena.

-- Tälläkö laivalla kapteeni aikoo purjehtia saarelta? kysyin sedältä.

-- Tällä on aina lähdetty. Aiotko sinä jäädä tänne?

-- Eivät näy minun aikomuksistani paljoa välittävän. Tom on myynyt minut veljellenne orjaksi niin kuin Raamatun veljekset Joosefin. Olemme tosin vain serkukset, mutta olemme aina eläneet kuin veljekset. Veljenne on jo kirjoittanut nimeni laivan luetteloon. Taitaa olla turhaa vastustella?

-- On varmaan. Mutta jos kapteeni hyväksyy sinut laivaansa, ei sinun tarvitse jahkata sitä oletko ottanut pestin vai joutunut mukaan väkisin. Veljeni maksaa miehistölleen hyvät kuukausirahat, ja yhdellä matkalla hänen komennossaan opit enemmän kuin jollakin toisella laivalla kolmen matkan aikana. -- Jungmanniksiko tuo otti?

-- Puolimatruusiksi.

-- Minä se jungmanni olen, pisti Tom ylpeänä väliin.

-- No kylläpä sinua on onni potkaissut. Päästä heti ensimmäisellä matkallaan puolimatruusiksi, sitä ei satu joka miehelle. Itse kävin kolmesti Lyypekissä, ennen kuin minut hyväksyttiin edes jungmanniksi. Kajuuttavahtina ja kokin apulaisena sain palvella siihen asti.

-- No, jos tällä laivalla aiotaan lähteä, saan varmasti virua täällä ainakin tämän kesän ennen kuin uudesta arvostani tulee totta. Laivahan on toista metriä syvällä hiekassa.

-- On se vähän kolmattakin. Alus on keskikohdaltaan melko syvä, vaikka keula ja perä uivatkin matalalla. Se on ollut aikoinaan kilpapurjehduskutteri, mutta nyt se on taklattu kuunariksi, jotta sitä olisi helpompi hoitaa pitkillä matkoilla. Eikö kapteeni muuten sanonut, että lähtö tapahtuu ensi viikolla?

-- Sanoi, mutta ei sanonut millä tavalla.

-- Jos kapteeni kerran sanoi että ensi viikolla, niin silloin lähtö tapahtuu ensi viikolla. Hän ei tavallisesti määräyksiään muuttele.

-- Jos hän aikoo lähteä tällä laivalla jo ensi viikolla, niin silloin hän kai ottaa koko saariston mukaansa.

-- Se on hänen asiansa mitä hän aikoo ottaa mukaansa. Tottele sinä vain empimättä hänen käskyjään, ja minun käskyjäni myös, sillä minä tulen toimimaan tällä matkalla perämiehenä. Tartu nyt kiinni tuohon kaapeliin, sen toinen pää on saatava ruumaan.

Kaapeli oli tavallinen eristetty sähkökaapeli, jonka toisen pään setä yhdisti akkumulaattoreihin, joita oli laivan ruumassa montakin.