Part 3

Soudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle hiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska minulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti hylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti, että kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon istuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.

Olin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen sihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta kun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni vastasi siihen, menin katsomaan.

Ällistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä. Kumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan pohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi metriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen tuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät. Aavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun tappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne varmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten sähisivät toisilleen.

Heti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa yhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin varmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset näyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu, joita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut silmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä. Se kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä kalliolla vallitsi taas rauha.

Tom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt laukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.

Emme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta vaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti. Siinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.

Kotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä ja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun oli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin armottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani, ja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen aikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen. Huomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun suoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut ikinä sairastanut.

Kun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui kovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku samassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että Tom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan toiseen nurkkaan.

Mistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä käsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat korkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on kevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta hetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä käsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli tuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat päivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin. Kodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun vaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa. Otin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa huolellisemmin.

Minun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön elukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen vähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun käy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei yhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään öljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan vaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä savuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja syöpäläisistäni olin vapaa.

III.

En ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka kuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman ainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli arvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.

Laiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli ainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto miellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan erinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle Tom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa eivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä ja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat. Kauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.

Vaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi taklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin varustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä arvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin arvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain talvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin miehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.

Kävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja kuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo teoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että köysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava köysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.

Melkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo miellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja joka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin komeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden kaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se oli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia näytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa viikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan uskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.

Eräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta aivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko laivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut tietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on meidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.

Mutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis Tomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista. Arvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin Daniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä. Tomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin utelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla laivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä miehistösuojan eteen.

Iltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella jännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en kerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa näkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai oikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut rannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka tapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa. Niihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo pääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet mukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko tontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että haltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat valoa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä mikään laivanhaltia.

Ehdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei kuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei aamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa olevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella. Jos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä tulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat jotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi pysytellä erossa todistajista.

Tom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin saunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.

Heräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä silloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada puolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni rantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni uudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom pirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin kuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden niskaani.

Tämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti käpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin oven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja tyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin itseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt. Päästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti anteeksiantoni.

Kun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi ilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika kohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa. Koston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa.

Läksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt toteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi, että paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai kumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin äänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä salakuljettaja.

-- Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai toinen myös.

-- On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä onko miehiä yksi vai kymmenen.

-- Kaksi niitä ainakin on.

-- Oletko varma?

-- Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.

-- Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä kuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.

-- Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo tavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet eivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät kajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.

-- Oikeassa olet, hirtettävä.

Yritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa vaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet olivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan äkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä olivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja vielä paljon muutakin.

Mutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin tuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat laivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat isonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä, että muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme ensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko, itse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta löytäneetkään.

Tomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla, joka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan levittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille, että hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa ja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny kumikalossit jalassa.

Alas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa täydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut piippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän haisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan "Kultaista ruusua", jota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus isältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka vähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin verrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten pysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko luottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa, että kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella mieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa "Kultaista ruusua", olivat kävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat salakuljettajia, lisäsi Tom vielä.

Palasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin olimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle rauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme jo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta ihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme tuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio. Rottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis ylipäänsä oleskelivat näillä main -- mikä minusta oli melkein varmaa -- niin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella saarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta tälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.

Kolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota olimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta hyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä Muklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä kuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka jälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä tikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden pystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.

Keskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen. Kierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli laivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain muutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn vaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se onnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa hiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston päästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin mitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se oli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä. Minusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus kulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän sisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei äsken keksimäni keino -- jolla ehkä pääsisimme kalliolle -- ollut suinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos laivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon tempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.

Tämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen kuluttua Tomin vieressä kannella.

Kehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin huipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että huipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut kenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.

Kysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös kengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti vikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän sanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty kalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät varmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna kalliolle samaa temppua käyttäen.

Laakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen reimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä samana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja saimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten nojalleen.

Varhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia pylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen meidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli rakennettu.

Tom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ oli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän levätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä olin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja lähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.

Syötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle. Kiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä kallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta minun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut perinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja kallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun olisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva naama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin kiipeämään.

Puolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi vavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi päästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt, että jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka olisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti kengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi saanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa syvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.

Arvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme päässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle. Vain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme ehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä veneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä niin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä paitsi "kuivan kosken laskeminen" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin houkuttelevalta.

Rupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä oli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken menettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin meidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli aivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään sopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa kävijät olivat kulkeneet.

Olisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan, mutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet, emme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin, jos täällä nyt sellaisia oli.

Nälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin päiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat olivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa vesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan ennen kuin viimeisessä hädässä.

Katselimme siis ympärillemme ja huomasimme, että luodon rannat olivat sen korkeimmat paikat. Koko luoto oli näet sisäänpäin viettävä umpilaakso, jonka keskellä oli vähäinen järvi. Luodon pinta-ala saattoi olla siinä neliökilometrin paikkeilla, tästä otti järvi noin kolmannen osan. Järven pinta näytti olevan huomattavasti merenpintaa alempana.

Vaikka luoto näyttikin ulospäin hyvin kolkolta ja elottomalta, olivat sen sisäosat kuitenkin melkoisen vehmaat. Kivien välissä kasvoi tuomia ja pihlajia, olipa siellä täällä jokunen ruotsinpihlajakin. Muutamat tuomet olivat jo täydessä kukassa.

Läksimme kävelemään alas järvelle päin. Paitsi tuota löytämäämme tankoa emme löytäneet mitään merkkejä ihmisistä. Suuri osa järven pintaa oli meille tuntemattomien vesikasvien peitossa. Yhdessä kohtaa tätä kasvustoa oli niin lähellä rantaa, että onnistuimme vetämään siitä muutaman säikeen ylös. Se oli sitkeätä kuin nuora. Rupesimme lappamaan sitä maalle, mutta loppua ei vain tullut, vaikka olimme kiskoneet jo monta kymmentä metriä. Leikkasimme vesiköynnöksestä palasen ja panimme sen kalliolle kuivamaan. Päätimme antaa sen tilaisuuden tullen opettajalle, joka oli aina kovin innoissaan saadessaan jonkin uuden kasvin kokoelmiinsa. Tällaista kummallista meriliekoa emme olleet niissä kokoelmissa koskaan nähneet.

Jatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri. Kävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme kuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä. Luulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea ja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää kalliota.

Tässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne täyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty rautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että kansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet ymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu mitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen. Tom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän romminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.

Istuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta. Vaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi epätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla huomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan kallion seinämään.

Koska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä olimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen ainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein vesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli rannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet aikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.

Siinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän pitkin rantaa kulkiessaan.

Olin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa näkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän hätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä jalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut, ja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi joku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen ahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen. Tom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa. Hänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta merikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt keppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.