Part 12

Äsken mainittu vanha eukko meni nyt voitelemaan rattaan napoja. Sitten jaettiin apinat kahteen ryhmään, joista toinen suljettiin häkkiin. Tämä oli tehtävä väkivallalla, sillä apinat panivat kovasti vastaan. Häkkiin jouduttuaan ne tarttuivat kiinni sen säleisiin ja koettivat pysytellä niin kaukana rattaasta kuin suinkin mahdollista. Nähtävästi niillä oli siitä hyvin ikäviä muistoja. Tuntui siltä kuin ratas olisi samalla kertaa polttanut ja vetänyt puoleensa.

Kun viisi tai kuusi apinaa oli saatu häkkiin, rupesi ratas pyörimään kitisten ja ähkyen, ja survimet rupesivat kolkkamaan äänekkäästi. Tämä sai intiaanit riemun valtaan. He hihkuivat, huusivat ja lauloivat yrittäen kaikin tavoin lisätä myllyn aiheuttamaa meteliä. Survinten alusta oli tehty ontoksi, rummun tapaiseksi, ja ilmeisesti sen tarkoituksena oli vain melun aikaansaaminen.

Kuta useampia apinoita häkkiin työnnettiin, sitä nopeammin rupesi ratas pyörimään ja survimet jyskyttämään. Kun heikommat eläimet rupesivat väsymään -- mikä näkyi siitä, että ne lyyhistyivät häkin säleitä vasten -- asetettiin rattaan eteen kaarnoista tehty verho, jolloin koko mylly pysähtyi. Nyt vaihdettiin häkkiin toinen apinaryhmä, verho otettiin rattaan edestä, ja jauhaminen alkoi uudestaan. Häkistä päässeet apinat olivat suunnattoman nälkäisiä, niille annettiin suuret annokset banaaneja ja pähkinöitä. Tämä sai kapteenin myhäilemään, koska se näytti tukevan hänen mieliajatustaan ruoan muuttumisesta sähköenergiaksi.

Apinoita vaihdettiin häkkiin suunnilleen puolen tunnin väliajoin. Vuorotellen syöden ja vuorotellen työskennellen apinat jatkoivat tointaan päivällisaikaan asti, jolloin kaikki jyvät olivat jauhoina.

Eipä ihmekään, ettei vanha suomalainen merimies ollut päässyt selville siitä, miten nuo intiaanien orjat suorittivat työnsä. Mutta kapteenin toiveet olivat nyt toteutumaisillaan, tosin vähän eri tavalla kuin hän itse oli uskonut. Aivan ilmeisesti oli olemassa jokin salainen voima, joka veti apinoita ja rattaan puolia toisiinsa, mutta jonka tuo puun kaarnasta tehty verho teki tehottomaksi. Kaarna, jolla suurin osa ratasta oli peitetty, oli tärkeintä tässä koneessa.

Sanoin että kapteenin toiveet olivat toteutumaisillaan, vaikkakaan eivät aivan siten, kuin kapteeni oli uskonut. Intiaanit näyttivät pysyttelevän mahdollisimman kaukana rattaasta. Vanha eukkokin oli suorittanut voitelun pitkän kepin avulla. Kun kapteeni astui lähemmäksi ratasta tutkiakseen sitä tarkemmin, näin hänen äkkiä tarttuvan molemmilla käsillään häkin säleisiin. Intiaanit rupesivat nauramaan täyttä kurkkua. Ilmeisesti he luulivat, että kapteeni halusi auttaa apinoita ja että tuo vähäinen vahinko oli sattunut hänelle siitä syystä. Rattaan puolat vetivät häntä puoleensa, se näkyi selvästi.

Nyt kaikki selvisi meille äkkiä. Apinat eivät vetäneet ratasta puoleensa, vaan ratas veti niitä. Sen puolat oli tehty sellaisesta aineesta, joka veti jollakin meille tuntemattomalla voimalla ihmisiä ja eläimiä puoleensa, ja ilmeisesti tuo vetovoima vaikutti apinoihin vielä suuremmassa määrässä kuin ihmisiin. Koetimme vetovoiman vaikutusta kukin vuorotellen. Lähestyimme varovasti ratasta, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä selvemmin tuntui tuo omituinen voima. Olimme löytäneet uuden magneettisen aineen, mutta emme uutta sähköeläintä.

Jauhamistyön päätyttyä kapteeni ryhtyi tutkimaan tarkemmin noita rattaan puolia. Itse ratas oli puuta, mutta lastantapaiset puolat oli tehty oudosta, taivaansinisestä metallista. Sen väri oli niin kirkas, että se melkein häikäisi silmiämme. Rattaan ollessa paikallaan ei vetovoima tuntunut tuskalliselta, ei ainakaan ihmisestä. Tomin piti tietenkin koskettaa sormellaan tuota metallia. Hän sanoi sen tuntuneen melkein samanlaiselta kuin sähköpariston koskettamisen, mutta käsi ei tarttunut siihen kiinni, vaan päinvastoin työntyi ulommaksi.

Nyt olisi ollut hyvä osata puhua isäntäväkemme kanssa. Sen verran saimme heiltä merkkien avulla selville, että tämä oli heidän ainoa myllynsä. Tätä heiltä ei siis sopinut houkutella. Mutta mylly oli tuotu sellaisenaan muinaisintiaanien asuinsijoilta, jossa niitä oli vieläkin monta kymmentä. Ja intiaanit lupasivat tulla meitä sinne opastamaan. He osoittivat ylävirtaan, missä kaukana häämötti vuoren harjanteita.

Jo samana päivänä olimme taas matkalla virtaa ylös, nyt meillä oli neljä nuorta intiaania mukanamme. Matka sujui hyvin, ja omissa kanooteissaan meloskelevat intiaanit huomasivat pian, miten paljon paremmat soutuvehkeet meillä oli. He oppivat varsin nopeasti käyttämään airoja, jollaisia he eivät olleet aikaisemmin nähneetkään. Purjehtiminen hankatuuleen näytti myös huvittavan heitä suuresti. Omilla pyöreäpohjaisilla veneillään he eivät pystyneet purjehtimaan edes täydessä laitatuulessa, ja he näyttivät uskovan, että veneemme risteilykyky johtui purjekankaan laadusta. Intiaanien veneissä oli masto sijoitettu liian lähelle kokkaa, niin että jos nosti melan vedestä, vene kääntyi heti myötätuuleen. Tultuamme takaisin kylään laitoimme Tomin kanssa yhteen sirotekoiseen intiaaniveneeseen irtokölin ja siirsimme maston oikeaan paikkaan. Veneestä tuli kohtalainen risteilijä, intiaanipojat purjehtivat sen jo ensimmäisenä päivänä ainakin kymmenen kertaa kumoon.

Muutaman päivän soudettuamme muuttui metsä väljemmäksi, vähitellen melkein avonaiseksi, niin että saimme jälleen tuulta purjeisiin. Vuoristo näkyi joka päivä yhä selvempänä, ja tasan kaksi viikkoa kylästä lähdettyämme laskimme rantaan vuorenväen kaupungin kohdalla.

Vuorenväen -- noiden muinaisintiaanien -- kaupunki oli ollut arvatenkin jo vuosituhansia raunioina. Mutta nämä rauniot olivat säilyneet paljon paremmin kuin esimerkiksi atztekien rauniot Meksikossa. Kapteeni oli käynyt joskus sielläkin. Useimmat vanhat temppelit ja palatsit ovat siellä kuulemma nykyisin aivan surkeassa tilassa. Täällä sitä vastoin temppelit kohosivat melkein vahingoittumattomina kohti taivasta.

Kaikki neljä saattajaamme olivat käyneet ennenkin tässä vuorenväen autioksi jääneessä kaupungissa. Heidän opastaminaan kuljeksimme monta päivää noissa tyhjissä saleissa ja pitkissä eksyttävissä käytävissä. Useimmat suuret rakennukset olivat yhteydessä toisiinsa maanalaisten käytävien kautta. Löysimme lukemattomia maanalaisia saleja ja huoneita, joita luulimme ensin kalmistoiksi mutta joista ei löytynyt mitään sellaiseen käyttöön viittaavaa. Seinillä olevista muistokirjoituksista emme hyötyneet sen enempää kuin saattajistammekaan. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia tietoja siitä kansasta, joka oli tehnyt nämä suurenmoiset rakennukset. Emme voineet huomata heissä mitään pelon merkkejä heidän liikkuessaan näissä rakennuksissa. Nähtävästi he eivät olleet kuulleet mitään kummitusjuttuja näiltä paikoilta. Sen sijaan he pelkäsivät käärmeitä, joita oli rakennusten parvekkeilla päivää paistattamassa.

Yhteen ainoaan maanalaiseen holviin eivät saattajamme tahtoneet meitä seurata. He kielsivät meitäkin sinne menemästä, koska se tuottaisi kuulemma onnettomuutta. Tuossa holvissa vuorenväki säilytti aarteitaan, ja noihin aarteisiin eivät elävät saaneet koskea. Ymmärsimme, että intiaanit tarkoittivat aarteilla jotakin todella kallisarvoista, sillä he osoittelivat vaatteitamme, pyssyjämme ja ennen kaikkea kellojamme, joita he ihailivat rajattomasti.

Vasten oppaittemme ja isäntiemme tahtoa emme halunneet tunkeutua tuohon maanalaiseen rakennukseen, johon johti erinomaisen kaunis ja hyvin säilynyt porraskäytävä.

Olimme kaikki niin innostuneet näiden muinaismuistojen tarkastelemiseen, että olimme vähällä unohtaa matkamme varsinaisen tarkoituksen. Intiaanit muistuttivat meille lopulta, että nyt olisi jo aika lähteä etsimään myllynrattaan puolia.

Täällä tutkimamme rakennukset olivat nähtävästi kaikki temppeleitä ja ruhtinaiden palatseja. Varsinaisen rahvaan kaupunki oli puolen päivämatkan päässä täältä, aivan jyrkän vuorenrinteen juurella. Sieltä löytäisimme sen, mitä olimme tulleet etsimään.

Vuorenväen kaupunki oli yhtä tyhjä ja autio kuin temppelikaupunkikin. Yksinkertaiset asuinrakennukset olivat osaksi kivistä koottuja, suurimmaksi osaksi kuitenkin itse vuorenseinämään louhittuja. Kaupunki ei ollut kovinkaan leveä, mutta pituutta sillä oli useita peninkulmia. Opimme nyt tuntemaan toisen puolen tämän muinaisen kansan kulttuurista. Heidän maanviljelyksensä oli nähtävästi ollut hyvin korkealla tasolla. Joki haarautui täällä kahdeksi haaraksi, joista toisessa oli useita pieni koskia. Tähän haaraan oli rakennettu joukko sulkuja, joita oli käytetty ylempänä olevan maan kastelemiseen. Ehkäpä tämä kansa oli elänyt hiljaisen maanviljelijäkansan onnellista elämää. Mahdollisesti palatsien asukkaat olivat pitäneet alinta luokkaa orjuudessa. Ehkä niin, ehkäpä näin, siitä emme päässeet selville.

Emme kulkeneet täällä kovin kauan, sillä löysimme etsimämme metallilevyt melkein heti. Kolmen päivän kuluttua meillä oli kolmekymmentä neljän metrin pituista metallilaattaa huolellisesti kaarnaan käärittyinä veneessämme. Kapteeni luuli voivansa varmasti sanoa, etteivät laatat olleet mitään alkuainetta. Ne oli tehty jostakin pronssintapaisesta metallilejeeringistä, ja omituinen voima johtui arvatenkin lejeeringin ainesosasien suhteesta ja laadusta. Mitä nuo aineet ovat, siitä hän aikoi päästä selville päästyään takaisin sivistyneeseen maailmaan.

Tultuamme takaisin intiaanikylään kapteeni vaihtoi itselleen vaihtotavaroilla kymmenkunta kesyä apinaa, joista meillä oli laivalla paljon huvia jos kiusaakin. Kylässä viivyimme vielä toista viikkoa, ja sinä aikana Tom ehti opettaa intiaanipojat lyömään kiekkoa ja keilaa. Minä puolestani rakensin heille keinun, josta tuli hyvin suosittu. Välistä se oli täynnä poikia, välistä apinoita, tyhjänä se ei ollut kuin yön ajan.

Ikävä oli hyvästellä näitä ystävällisiä ihmisiä ja erittäinkin Joannesta, johon olimme suuresti kiintyneet. Lähtiessämme jakeli kapteeni runsaasti lahjoja. Kukaan ei jäänyt ilman, ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoilta.

Simo ja Jack olivat pitäneet kapteenin tuulilataajaa ahkerasti käynnissä, molemmat akkumulaattorit olivat nyt täynnä. Molemmat miehet ottivat pestin Tukholmaan asti, ja matka sujui varsin onnellisesti, jos ei oteta lukuun muutamia apinoiden tekemiä kapinoita. Apinat eivät näet halunneet tulla alas mastosta illalla, ja kapteeni pelkäsi että ne tippuvat sieltä yöllä kylmissään ja kolhivat itsensä pudotessaan.

Lontoossa kapteeni viipyi useita päiviä. Hän tarvitsi laboratorioonsa erinäisiä aineita, joita hän ei sanonut löytyvän Tukholmasta. Hän oli jo laivamatkan aikana ollut täydessä tutkimustyössä, mutta mitään tietoja tuloksista emme saaneet. Esko-setäkään ei tiennyt muuta kuin että kapteeni oli hurjimmalla syömätuulellaan ja raivostui häiritsemisestä.

Lontoossa kävimme tapaamassa vanhaa Bobia hänen kodissaan. Hän oli jättänyt lopullisesti merielämän ja ostanut itselleen moottoriveneen, jolla hän kuljetti ihmisiä pitkin Thamesia. Hänen vaimonsa, jota Tom väitti vanhaksi riivinraudaksi, kestitsi meitä monenlaisilla herkuilla, joiden maku oli jo unohtunut suustamme pitkän matkan aikana.

Kapteeni ja Esko-setä jäivät aarteineen Tukholmaan. Kapteeni ei voinut poistua sieltä uusien tutkimustensa tähden. Hän selvitti siis asiat miehistönsä kanssa. Tomia onkin nyt pidettävä varakkaana miehenä. Mutta minäkin sain sentään sievoisen summan. Kolmentoista kuukauden palkkana sain enemmän kuin neljän vuoden renginpalkan. Tietämättäni kapteeni oli ylentänyt minut paluumatkan aikana matruusiksi, niin luki erokirjassani. Tom melkein kadehti minua.

Vielä samana päivänä pantiin molemmat veneet vesille ja varustettiin parin viikon matkaa varten. Emme olisi uskaltaneet lähteä kahdestaan Tomin kanssa tällaiselle taipaleelle -- kaksitoista tuntia vuorokaudessa peräsimessä on sellainen urakka, että sitä kestää korkeintaan pari päivää -- mutta Simo lupasi lähteä kolmanneksi. Hän ei ollutkaan käynyt kotimaassa pariinkymmeneen vuoteen.

Taas heitettiin jäähyväiset. Kapteeni kehotti Tomia menemään merikouluun heti säädetyt ikävuodet täytettyään ja antoi hänelle erittäin kiittävän todistuksen.

Esko-setä piti meille läksiäiset niin hienossa ravintolassa, että minua melkein nolotti. Mutta Tom oli kuin kotonaan tässäkin paikassa.

IX.

Istuin taas pitkästä aikaa oman veneemme peräsimessä. Tom ja Simo puuhasivat purjeiden kimpussa.

Tukholman saaristo oli erittäin kaunis. Lukemattomat salmet ja lahdet, hymyilevät rannat ja metsän vihannasta pilkoittavat kodikkaat huvilat olivat viehättävää katseltavaa Amazonin yksitoikkoisten aarniometsien ja valtameren rannattomuuden jälkeen.

Sattui niin sopivasti, että heti kun jätimme Tukholman saariston taaksemme, saimme nähdä kilpapurjehduksen, jopa tavallaan osallistuakin siihen. Ankkurissa olevasta höyrylaivasta pamahti tykinlaukaus, ja melkein samassa silmänräpäyksessä nousivat kymmenen huvialuksen purjeet, ankkuriketjut rahisivat ja kokonainen laivasto oli syntynyt eteemme kuin tyhjästä kasvaneena. Tuuli oli suoraan peräntakainen, joten vauhti oli alusta pitäen hyvä.

Mekin nostimme kaikki purjeet, ja suureksi hämmästyksekseni rupesimme tavoittamaan kilpapurjehtijoita. Puolen tunnin kuluttua menimme kilpaveneiden ohi juuri sen merkkipoijun kohdalla, jossa ne tekivät käännöksensä. Oli ilo nähdä miten hienosti veneet suoriutuivat tuosta tempusta. Yksikään vene ei koskettanut toista.

Tunsin itseni ylpeäksi kun olimme pystyneet ohittamaan Tukholman hienoimmat kilpapurjehtijat. Mutta Tom lannisti pian ylpeyteni. Hän selitti, että myötätuuleen purjehdittaessa tällainen pitkä ja verraten matalassa kulkeva saaristolaisvene pääsee usein raskaskölisen kilpaveneen ohi. Mutta jos olisimme jatkaneet heidän kanssaan hankatuuleen, olisimme varmasti jääneet jälkeen.

Pian olivat kilpapurjehtijat unohtuneet, ja me jatkoimme matkaamme kohti pohjoisia kotirantoja.

Vaasassa kävimme maissa. Simo poistui siellä veneestä ja lähti taivaltamaan kotiinsa.

Olimme jälleen kahden veneessä kuten runsas vuosi sitten. Ja nytkin ohjasimme kohti Muklareita. Olimme näet päättäneet laskea silakkaverkot yhdeksi yöksi, ettei meidän tarvitsisi tulla kotirantaan ilman tuoretta kalaa. Tuulet olivat olleet Vaasaan asti kiusallisen vastaisia, mutta nyt tapahtui käännös. Saimme vauhtia veneeseen, ja seuraavana päivänä laskimme ankkurin Muklareitten satamassa oman kalasaunan edustalla.

Ankkuripaikka tuntui syvemmältä kuin viime kesänä, ja saunakin oli nyt aivan veden rajassa, vaikka olimme rakentaneet sen pienelle kummulle. Mutta etelätuulella saattavat vedet nousta melkoisesti, sen tiesimme vanhastaan.

Saunassa oli kaikki samassa kunnossa kuin sieltä poistuessammekin. Laskimme satamaan pari verkkoa ja menimme sitten heti nukkumaan iloisina siitä, että saimme pitkästä aikaa olla oman nokisen orren alla.

Aamulla meillä oli suurenmoinen saalis verkoissamme. En muista koskaan aikaisemmin saaneeni näin paljon kaloja kahdella verkolla. Tuuli oli yön aikana asettunut, mutta vesi oli silti pikemminkin nousemassa kuin laskemassa, mikä ei ollut mikään hyvä merkki. Kokosimme verkot ja muut kapineemme veneeseen ja päätimme uskaltautua matkaan merkeistä välittämättä. Siinä puuhaillessamme nousi vesi vielä jalan verran ja rupesi jo loiskimaan saunan nurkkaa vasten.

Tom oli jo astunut veneeseen, ja minun piti juuri irrottaa kokka rannasta ja hypätä veneeseen, kun äkkiä huomasin edessäni miehen, joka oli ilmestynyt siihen kuin maasta nousseena. Hetkessä tajusin, että tämä oli sama mies, joka oli kerran häätänyt vanhan ukon saarelta. Tälläkin miehellä oli tappara kädessä ja miekka vyöllä. Tuikein silmin hän katseli minua ja Tomia ja kysyi, miksi olimme petollisesti kiertäneet hänen kieltonsa ja rakentaneet saunan hänen saarelleen.

Neuvottomana katselin Tomia, joka näytti miettivän vastausta.

-- Minähän se juuri olen varonut rikkomasta teidän kieltoanne vastaan, vastasi Tom. Toverini olisi ehkä nostanut kurkihirren, mutta minä kielsin häntä siitä, ja niin tyydyimme tuohon hökkeliin.

-- Petollisesti olet menetellyt rakentamalla saunasi ilman kurkihirttä. Tiesit aivan hyvin, että tarkoitin kiellollani saunan tai tuvan rakentamista, vaikka tulin antaneeksi sanoilleni tuollaisen muodon. Korjatkaa nyt nopeasti konttinne täältä, sillä tänä päivänä palaavat nämä saaret sinne, mistä ne ovat tulleetkin.

Emme ruvenneet tätä käskyä vastaan kiemurtelemaan, sillä uhkauksen seuraukset olivat jo selvästi näkyvissä. Pyysimme kuitenkin, että rikoksemme annettaisiin meille anteeksi ja että saisimme poistua rauhassa saarelta. Emme saaneet mitään vastausta, mies vain viittasi meitä kiiruhtamaan. Viisi minuuttia myöhemmin purjehdimme jo sataman suun ulkopuolella.

Takaamme alkoi kuulua kovaa kohinaa. Mutta emme uskaltaneet katsoa taaksemme, koska olimme juuri tulossa Survimen väylälle. Kun lähestyimme tuota kalliota, huomasimme selvästi sen olevan vajoamassa, kohdalle päästyämme siitä oli enää vain parin jalan verran näkyvissä. Päästyämme onnellisesti Survimen ohi uskalsimme jo vilkaista taaksemmekin. Saaristo takanamme oli kadonnut. Kotisaaren paikalla näkyi vain paksu valkoinen utupilvi. Sinne hävisivät myös mainiot silakkamatalikot. Tom ja minä olemme ainoat, jotka olemme siellä silakoita pyytäneet, ja ainoa sieltä tuotu saalis on veneemme pohjalla. Mitähän mahtavat kapteeni ja Esko-setä ajatella, jos he ensi kesänä palaavat ja huomaavat entisen kotinsa kadonneen? Ja kuinka uskallamme heille tunnustaa, että kaikki johtuu meidän kevytmielisyydestämme?

Neljä tuntia myöhemmin laskimme ankkurin kotilahdessa, hyppäsimme pikkuveneeseen ja soudimme rannalle. Isäntä lähti kävelemään ylös taloonsa, ja renki tuli perässä.

Talon väki istui pöydän ympärillä päivällisellä.

Isäntärenki tuijotti meitä sanattomana aivan kuin olisimme manalasta palanneet, ja niin kai hän uskoikin. Myöskään muu väki ei näyttänyt tietävän, mitä pitäisi ajatella tai sanoa.

Lumouksen hävitti kuitenkin Tomin käsky: päivällisen jälkeen joka sorkka rantaan silakoita perkkaamaan. Saaliimme korjattiin ja verkot reilattiin. Sillä välin kerroimme lyhyesti talon väelle, missä olimme olleet. Muklarien mereen vajoamisesta emme kuitenkaan puhuneet mitään. Ajattelimme että kylläpähän sen aikanaan itsekin huomaavat.

Intiaanipäällikön meille lahjoittamat apinat herättivät isäntärengissä omituisen epäluulon. Aivan ilmeisesti hän epäili, että olimme kulkeneet posetiivareina pitkin maita ja mantereita. Kotiin tulomme tuotti hänelle pettymyksen, jota hänen näytti olevan vaikea sulattaa. Edellisen vuoden syyskäräjillä oli näet päätetty, ettei taloa saanut myydä ennen kuin Tomin kohtalosta saataisiin varmempia tietoja. Isäntärenki oli saanut varsin edullisilla ehdoilla talon vuodeksi vuokralle. Hän oli nyt tottunut isännyyteen, mutta ymmärsi hyvin, että Tomin paluu on tekevä lopun hyvistä päivistä.

Tom täytti viime talvena kolmetoista vuotta, ja on jo aikamoinen isäntä talossaan. Nuo tuhat puntaa näyttävät tuottaneen hänelle riittävästi kunnioitusta sekä omassa talossa että toistenkin isäntämiesten keskuudessa.

Kahden taalarin rahaa säilytetään peräkamarin pöytälaatikossa. Toivottavasti se säilyy kauan Tomin talon onnenrahana.