Part 11

Olin melko uuvuksissa, mutta silti en voinut nukkua. Kohtaloni rupesi minua huolestuttamaan. Miten osaisin takaisin toverieni luo? Ja ellen osaisi, niin mitä sitten? Montakohan viikkoa eläisin tällaisessa metsässä, ennen kuin kuolisin nälkään tai saisin surmani jonkin pedon kynsissä? Rauhoituin kuitenkin jonkin verran, kun muistin kompassini ja päätökseni, että käyttäisin sitä huomenna huolellisemmin. Ainakin Apinavirralle osaisin varmasti.

Pimeää en ole koskaan aikaisemmin pelännyt. Tomin hirvittäville kummitusjutuille olen aina nauranut. Mutta nyt tässä autiossa majassa maatessani en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani.

Tom oli kertonut minulle juuri edellisenä iltana pöyristyttävän jutun vanhasta skottilaisesta herraskartanosta, joka ei pysynyt kauan kenenkään ostajan käsissä, koska siinä kummitteli aivan hirveästi. Satoja vuosia sitten oli kartanon herra, oikea ritari Siniparta, takonut vaimonsa kahleisiin ja sulkenut syrjäiseen tornihuoneeseen, jossa tämä oli kuollut. Vielä nytkin kulki naisen haamu joka yö linnan käytävissä vetäen perässään kiliseviä kahleitaan siinä toivossa, että joku vapauttaisi hänet niistä. Ennen haamun ilmestymistä kuului aina tuulen suhinaa, sitten seurasi tuskaista voihkinaa, ja vihdoin tuli itse onneton nainen näkyviin puettuna valkoiseen vaatteeseen ja lukittuna kaliseviin kahleisiin.

Niin vähän kuin olinpaikkani muistutti linnaa tai kartanoa, tuli tuo kertomus nyt joka tapauksessa mieleeni. Koetin olla ajattelematta sitä, mutta en pystynyt saamaan sitä muististani karkotetuksi. Hermoni olivat äärimmäisen kireällä, mutta lopulta vaivuin kuitenkin levottomaan uneen.

En osaa sanoa kuinka kauan olin nukkunut, kun voimakas kylmä viima herätti minut. Rajuilma ei ollut vieläkään päättynyt. Siniset leimahdukset valaisivat huonetta vähän väliä, mutta mitään jyrinää ei enää kuulunut. Tomin kertomuksen linnanrouva palautui taas mieleeni. Kuulin tuulen suhisevan seinän raoissa ja tunsin väriseväni kauhusta.

Nousin istumaan ja kohdistin katseeni vastapäiseen seinään. Kylmä hiki nousi äkkiä selkääni. Hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Olin kuulevinani hiljaisia askeleita ja näin selvästi jonkin valkoisiin verhotun päättömän olennon edessäni seinäkomerossa. Näky oli kauhistuttavan todellinen. Samassa kuulin selvästi kahleitten kalinaa, ja tuo päätön kummitus näytti tulevan minua kohti kädet levällään. Jouduin niin kauhistuttavan pelon valtaan, että hyppäsin paikaltani ja olin rynnätä suoraan ovesta ulos.

Onneksi en sitä kuitenkaan tehnyt. En tehnyt sitä siksi, että minut valtasi samassa voimakas häpeän tunne. Miten voisin enää koskaan ilveillä Tomin kummitustarinoille, jos kerran kuvittelin niitä itsekin näkeväni. Pyssy kädessäni astuin tuon olennon luo. Tiesin kyllä, ettei aseesta ollut mihinkään, jos olento oli todellakin oikea haamu. Mutta jos se olisikin elävä olento, olisi pyssy hyvä olemassa.

Mutta mitä näinkään!

Edessäni oli paita. Aivan tavallinen, hurstikankaasta tehty miehen paita.

Paita oli ripustettu ristikeppiin niin kuin variksenpelätti hernemaahan. Mitähän Tom sanoisi, jos hän tietäisi variksenpelätin saaneen minut suunniltaan? Kyllä saisin siitä kuulla lopun ikääni.

En ollut huomannut sisälle tullessani, että huoneessa oli kaksikin oviaukkoa, ne olivat vastakkaisilla seinillä. Se josta olin tullut sisään oli aivan avonainen, mutta tämän toisen eteen oli ripustettu paita. Tuulen sitä pullistellessa se oli todellakin näyttänyt elävältä olennolta, mikä ei olekaan ihme.

Mutta entäs kahleiden kalina?

Keppiin oli ripustettu helminauha. Se oli sellainen lasihelminauha, jotka ovat täällä hyvin suosittuja vaihtotavaroita. Samalla kun tuulenpuuska pullisti paitaa, sai se myöskin helminauhan kilisemään ja kalisemaan.

Nyt olin päässyt kokonaan kummitustaudistani. Rupesin pitkälleni lehtivuoteelle ja nukahdin heti. Heräsin vasta sitten, kun kirkas auringonpaiste valaisi yömajani.

Sanoin edellä, että onneksi en syöksynyt suoraan ovesta ulos, silloin kun olin vauhkoontunut kummituskuvitelmistani. Kun nyt vilkaisin ulos, näin aivan oven edessä valtavan suuren kokoonkääriytyneen käärmeen. Jos olisin polkaissut sitä yöllä, niin olisin varmasti lakannut pelkäämästä sekä kummituksia että kaikkea muutakin.

En uskaltanut vieläkään poistua majasta, sillä tiesin sedän ja kapteenin kertomuksista, miten nopeita nuo käärmeet ovat. Pyssyni oli sellainen, että kun viritti sen molemmat hanat ja veti vasemmanpuoleisesta liipaisimesta, laukesivat molemmat piiput yhtä aikaa. En ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut tätä tehdä, sillä pelkäsin potkausta. Mutta nyt minulla oli pahempaakin pelättävää. Viritin siis aseeni, tähtäsin käärmeen silmien väliin ja vedin vasemmasta liipaisimesta.

En tullut tarkanneeksi aseen potkaisua. Kuului hirvittävä pamaus, huone täyttyi ruudinsavusta ja käärme katosi näkyvistäni.

Hypähdin pyssy kädessäni ovesta ulos. Siellä oli kaikki yhtä ainutta sekasotkua. Käärme kiemurteli rajusti pääsemättä kuitenkaan liikkumaan paikaltaan. Heitin sääreni paksuisen oksan sen kiemuroihin. Kuului pari naksahdusta ja oksa katkesi kuin oljenkorsi. Pitkään toviin en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vähitellen käärmeen liikkeet rupesivat kuitenkin talttumaan. Nopealla vesurin iskulla irrotin silloin käärmeen pään sen muusta ruumiista. Olin pelastunut.

Tämän taistelun käytyäni tuntui minusta aivan luonnolliselta, että toverini ilmestyivät kanavan yli johtavalle sillan tapaiselle. Viittasin heille väsyneesti ja istahdin loitolle saaliistani.

Viipymiseni oli saattanut koko leirin levottomaksi, ja heti auringon noustua minua oli lähdetty etsimään. Jälkieni seuraaminen oli ollut intiaanille hyvin yksinkertaista. Hän nauroi eiliselle levottomuudelleni ja sanoi, että kulkemalla aina yhteen suuntaan joutuu varmasti isolle virralle tai jollekin sen sivujoelle. Siitä eteenpäin on hyvin helppoa suunnistaa. Tekemällä itselleni kanootin olisin varmasti pelastunut. Olisin voinut purjehtia sillä vaikka valtamereen asti. Ja ruokaahan minulla olisi ollut ympärilläni vaikka minkä verran.

Olin ampunut Sucurujun. Sillä nimellä intiaanit tuntevat tuon anacondan eli vesikäärmeen, joksi kapteeni sanoi käärmettä. Se oli kaksikymmentä jalkaa pitkä, siis todella vaarallinen vastustaja. Kuitenkaan ei tämä minun saaliini ollut mitenkään merkillisen suuri anaconda; intiaanit väittävät, että ne voivat kasvaa jopa kaksi kertaa pitemmiksi.

Kapteeni ja Esko-setä olivat nähneet montakin tapettua anacondaa, joten saaliini ei heitä ihmeemmin kiinnostanut. Sen sijaan he katselivat tuota majaa, jossa olin viettänyt yöni. Setä tarkasteli erikoisesti talon salvutapaa ja totesi, ettei maja ollut valkoisen miehen rakentama.

Joannes meni sisälle majaan ja palasi sieltä hetken kuluttua kummastuneen näköisenä. Hänkin oli sitä mieltä, että talo oli intiaanien pystyttämä. Hän oli kuullut puhuttavan tällaisista majoista, mutta ei ollut koskaan uskonut, että niitä todellakin on olemassa. Vaikka rakennus oli jo pahoin ränsistynyt, ei se silti voinut olla kovinkaan monta kymmentä vuotta vanha. Tässä kosteassa ilmastossa ei puurakennus säily kauan. Joannes arveli, että talo oli ollut intiaanien piilopaikka ja pyhättö.

Etelä-Amerikan intiaanien uskonnosta tiedetään hyvin vähän. Muutamat tutkijat ovat tulleet siihen käsitykseen, ettei näillä heimoilla ole ollut minkäänlaista uskontoa, korkeintaan he pelkäsivät poppamiehiään ja velhojaan. Toiset taas arvelevat, että olisi elettävä vuosikymmeniä näiden intiaanien parissa, ennen kuin voisi käsittää heidän tapojaan ja saada heidät kertomaan salaisuuksistaan. Melkein kaikki luonnonkansat pelkäävät näet sitä, että jos kertoo salaisia asioita muukalaiselle, tulevat nuo asiat -- taikakeinot ja muut -- tehottomiksi. Sen verran kuitenkin tiedetään, etteivät näiden seutujen intiaanit ole pitäneet mitään jumalanpalveluksia eivätkä uhranneet.

Joannes, joka oli joutunut valkoihoisten käsiin jo nuorena ja joka oli kristitty, oli kuullut kerrottavan, että muutamat pakanalliset intiaaniheimot olivat ruvenneet matkimaan valkoihoisten kirkollisia menoja, pystyttäneet pyhättöjä syrjäisiin paikkoihin ja ruvenneet kantamaan niihin lahjoja.

Mahdollisesti tätä paikkaa oli pidetty muinoin piilopaikkana. Ehkäpä jokin nykyinen heimo oli sitten rakentanut tämän majan tuollaiseksi uudenaikaiseksi pyhätöksi. Huoneesta löytyi nyt sitä päivän valolla tarkastettaessa muitakin intiaaneille arvokkaita esineitä kuin näkemäni paita ja helminauha. Seinillä riippui nuolikimppuja, lisää helminauhoja, veitsiä ym. esineitä.

Mutta Joannes oli löytänyt jotakin, joka muistutti häntä hänen omasta heimostaan. Majan oven yläpuolelle oli maalattu apinankuva. Se oli aivan samannäköinen kuin kaksi aikaisemmin löytämäämme apinankuvaa.

Nyt Joannes avasi juhlallisen näköisenä paitansa rintamuksen. Hänen rintaansa oli tatuoitu aivan samannäköinen apina kuin nuo edellisetkin. Kuva oli hieman epätasainen, sillä se oli tatuoitu Joanneksen rintaan silloin, kun hän oli pieni poika. Mutta vaikka se oli vuosien mittaan venynyt, oli sen yhdennäköisyys seinään maalatun apinankuvan kanssa kiistämätön.

Kapteeni otti nyt povitaskustaan kahden taalarin rahan ja näytti sitä intiaanille sanoen, että meidän pitäisi olla viimeistään kolmen viikon päästä siinä maassa, missä apinaintiaanit asuvat. Samalla hän kertoi Joannekselle matkamme syystä. Kaikki tämä näytti kiinnostavan Joannesta suuresti. Näkyi selvästi, että hän rupesi pitämään meitä tästä lähtien ystävinään eikä vain matkatovereinaan.

En tahdo vaivata lukijaani seuraavien viikkojen tapahtumilla. Enkä sitäpaitsi osaisikaan kuvailla jokaista uutta päivää, niin viehättäviä ne olivat. Kapteeni ei näyttänyt pitävän kiirettä nyt enää, kun hän tiesi olevansa oikeilla jäljillä. Ehdimme kalastamaan ja metsästämään kylliksemme. Saimme käväistä kanavissa, syödä niiden herkullisia hedelmiä ja nauttia koko ajan kauniista ilmasta. Ammuin vielä toisenkin jaguaarin, ja Tom sai ammutuksi tapiirin, joka oli melkein sian näköinen.

Vihdoin eräänä säteilevän kauniina iltapäivänä saavuimme avonaiseen laaksoon, jonka viljavilla rinteillä oli hyvinvoivan näköinen intiaanikylä.

Olimme huomanneet merkkejä ihmisten läsnäolosta jo parin päivän aikana. Mutta siitä huolimatta tuntui kylän majarivien näkeminen hätkähdyttävältä.

VIII.

Tunsimme heti jostakin syystä, että olimme tulleet matkamme määränpäähän. Aurinko laskisi tunnin kuluttua, eikä kapteeni halunnut tulla kylään yötä vasten. Ohjasimme siis veneemme pieneen poukamaan, johon jäimme yöksi.

Aamulla puhalsi melkoisen navakka tuuli. Nostimme purjeet, ja kymmenen minuuttia myöhemmin laskimme maihin kylän kohdalla. Kapteenin komennosta laskeutuivat purjeet kuin itsestään, ja kohta kellui kälviäläinen verkkovene kylän valkamassa parinkymmenen intiaanikanootin keskellä.

Enpä usko, että olisimme voineet saapua komeammin kuin nyt. Vaahto keulassa ja valkoiset purjeet pullollaan kiitävä isovene oli varmastikin rannalta katsottuna mahtava näky. Saapumistamme ei häirinnyt pieninkään vahinko.

Satamaan tullessamme oli kylän väki juuri kokoontunut rantaan lähteäkseen sieltä erilaisiin toimiinsa. Naisilla oli käsissään yksinkertaisia maanviljelystyökaluja, miehillä jousia ja keihäitä. Merkillistä kyllä en huomannut kenelläkään puhallusputkea, joka on kuitenkin Etelä-Amerikan intiaanien tärkein metsästysase. Myöhemmin sain tietää syyn tähän. Nämä intiaanit eivät osanneet valmistaa nuolimyrkkyä. Ja jos nuolia ei sivellä myrkyllä, on puhallusputki täysin tehoton. Kylän asukkaat näyttivät ihmettelevän Joanneksen pitkää putkea vieläkin enemmän kuin meidän pyssyjämme.

Tämän kylän asukkaat eivät näyttäneet paljoakaan eroavan Etelä-Amerikan muista intiaaneista, joihin olimme pitkän matkamme aikana saaneet tutustua. Heimon tunnusmerkkinä oli apinankuva, joka oli tatuoitu jokaisen miehen rintaan. Naisilla ei ollut mitään tatuointia.

Etelä-Amerikan intiaanien silmiinpistävin henkinen ominaisuus on kylmäverisyys -- se näyttäytyy myös välinpitämättömyytenä -- jota he eivät unohda missään tilanteessa. Monessa yksilössä tuo välinpitämättömyys ilmenee haluttomuutena, joka tympäisee pohjoiseurooppalaista. Jos mies joutuu tavallisuudesta poikkeavaan tilanteeseen, jos hän näkee uusia, outoja esineitä, hän ei kysy niistä mitään. Ja jos tällaiselta mieheltä kysyn, tietääkö hän miksi vesi juoksee virtaa alaspäin tai miksi aallot ovat tuulella korkeammat kuin tyynellä, hän vastaa haluttoman näköisenä: "En tiedä" tai "En ole kuullut". Eikä hänen mieleensä juolahda hankkia nyt tätä uutta tietoa, kysyä selitystä minulta.

Luulin ensin, että tuo intiaanien yleinen haluttomuus johtui siitä, että he eivät halunneet näyttää uteliailta. Näinhän Cooper selittää Pohjois-Amerikan intiaanien vastaavan ominaisuuden. Mutta pian huomasin, ettei asia ollut näin; nuo intiaanit olivat todellakin välinpitämättömiä melkein kaiken suhteen. Mutta siitä huolimatta he olivat ahkeria banaani- ja kaakaoistutuksillaan.

Onneksi eivät kaikki intiaanit ole näin veltostuneita. Joannes oli siitä loistava esimerkki. Samoin tässä kylässä oli useita lahjakkaita miehiä. Mutta kukaan heistä ei näyttänyt mitään hämmästymisen merkkejä meidän tullessamme rantaan.

Nämä ihmiset olivat rauhallista väkeä, se näkyi kaikesta. Mutta niinpä muutkin tämän maan paikoillaan asuvat, hedelmiä viljelevät intiaanit ovat rauhallisia ja elävät hyvässä sovussa valkoihoisten kanssa. Sen sijaan kuljeskelevat heimot ovat hyvinkin sotaisia, niiden kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin. Nämä kuljeskelevat intiaanit ryöstävät usein lapsia paikoillaan asuvilta sukulaisiltaan. Usein he vievät saaliinsa valkoihoisille, jotka pitävät heitä palvelijoina tai suorastaan orjina. Näin oli myöskin Joannes joutunut valkoihoisten pariin.

Varsinkin Joannes katseli kiinnostuneena kylän asukkaita, heimolaisiaan. Mutta vasta sitten kun hän avasi paitansa rintamuksen, ilmestyi muutamien intiaanien kasvoille jonkinlainen kiinnostuksen ilme. Muuan keski-ikäinen nainen astui joukosta, katseli Joanneksen tatuointia ja osoitti sitten sormellaan hänen vasenta olkapäätään. Joannes ymmärsi mitä nainen tarkoitti, hän veti paidan kokonaan päältään, jolloin vasemmassa olkapäässä oleva iso luomi paljastui.

Nyt ei nainen pystynyt enää hallitsemaan ilmeitään. Hän hypähti ilmaan pelkästä ilosta, tarttui takaisin tulleen poikansa käteen ja veti hänet lähellä olevan teltan luo, josta astui ulos heimon päällikkö, komeavartaloinen, arvokkaan näköinen mies.

Vanhempien ja kadoksissa olleen pojan tapaaminen oli omituista katseltavaa. Poika osoitti riemunsa valkoihoisten tavalla, ja tämä näytti saavan vanhemmat hämilleen. Mutta siitä huolimatta näkyi selvästi, että ilo oli vilpitöntä ja molemminpuolista. Myöskin Tom tuli niin iloiseksi, että hän astui esille pudistamaan päällikön kättä. Tämä antoi aiheen yleiseen ja kauan kestävään kättelyyn. Intiaanit näkyivät käsittävän heti, että se oli meikäläisten tervehtimistapa.

Joen rannalta kuuluva hirvittävä kirkuminen lopetti äkkiä tervehtimistoimet. Kaikki kiiruhtivat rannalle. Alligaattori oli siepannut kitaansa pikku pojan, joka oli ollut toisten poikien kanssa leikkimässä liian lähellä rantaa, Onneksi oli eräs neuvokas toveri ehtinyt lyödä petoa seipäällä silmään, ennen kuin tämä lähti uimaan saalis suussaan. Näin oli pikku poika pelastunut. Mutta hänen sääressään oli iso haava, ja hänen huutonsa kaikui sydäntä särkevänä.

Olimme ihmetelleet sitä, ettei joella ollut näkynyt moneen päivään ainoatakaan alligaattoria. Täällä niitä näytti suorastaan vilisevän. Kylä oli rakennettu paikkaan, missä virta levisi lammikoksi, ja tätä näyttivät alligaattorit suosivan. Niitä oli ainakin parikymmentä ja ne olivat vähitellen käyneet sellaiseksi vitsaukseksi kylän asukkaille, että oli jo puhuttu viljelyksien hylkäämisestä ja pois muuttamisesta. Sitä ei ollut kuitenkaan vielä tehty, sillä intiaanit olivat kiintyneet tähän vanhaan kotikyläänsä.

Alligaattori eli kaimaani ei kasva niin suureksi kuin Afrikan ja Intian krokotiili. Mutta silti se on hyvin vaarallinen sekä ihmisille että eläimille. Alligaattori on samalla kertaa uskomattoman röyhkeä ja hyvin pelkurimainen. Jos se tietää tulleensa huomatuksi, se hyökkää vain harvoin ihmisen kimppuun. Mutta jos uhri on vaarasta tietämätön, joutuu se helposti pedon kitaan. Kun alligaattorit olivat rantapenkereellä, polskuttelivat intiaanit pelottomina vedessä, mutta jos yksikin alligaattori rupesi liikkumaan vaivihkaa veteen päin, kylpijät ryntäsivät heti kuivalle maalle.

Pahoin haavoitetun pojan valitus kuulosti koston vaatimukselta. Vihollinen oli jo ryöminyt hiekkapenkereelle, missä se paistatteli päivää kolmen toverinsa kanssa. Naiset seisoivat rannalla ja kirosivat vihollistaan nyrkkiä puiden. Mutta koska alligaattorin tappaminen keihäällä on vaivalloista ja aikaa vievää puuhaa, usein aivan mahdotontakin, eivät miehet välittäneet pedoista sen enempää.

Mutta Tom ja minä välitimme. Pedon raakamainen temppu kuohutti mieltämme siinä määrin, että pyysimme kapteenilta lupaa saada ampua noita inhottavia roikaleita. Kapteeni antoi luvan ja innostui itsekin Esko-sedän kanssa meidän ajatukseemme. Myöskin hänen ja Esko-sedän kiväärit olivat suurireikäisiä kuten meidänkin. Pienireikäisellä kiväärillä ei alligaattoria kannata ampua, sillä sen panssari on uskomattoman paksu ja kova.

Lähellä rantaa oli alassuin käännetty kanootti, josta saimme hyvän tuen aseillemme. Menimme kaikki neljä kanootin luo, ja intiaanit ryhmittyivät seisomaan taaksemme. Kaiketi he huomasivat, että meillä oli tekeillä jotakin sellaista, mikä koski noita petoja hiekkasärkällä. Mutta kovin kiinnostuneilta he eivät nytkään näyttäneet.

Otimme eläimet jyvälle samassa järjestyksessä, missä itse makasimme, ja sedän komennosta pamahti yhteislaukaus. Tulosta vastaan ei pitäisi olla muistuttamista ankarimmallakaan komppanianpäälliköllä. Vain yksi eläin yritti päästä veteen, mutta sekin jäi makaamaan aivan vesirajaan.

Nyt näyttivät intiaanitkin innostuvan. Kaksi miestä hyppäsi isoon kanoottiin, jolla he meloivat eläinten luo. Kun he huomasivat pedot kuolleiksi, huusivat he tovereilleen, ja kohta oli parikymmentä miestä hiekkasärkällä. Yksi alligaattori oli jo avattu ja puoliksi nyljettykin, kun se äkkiä kaatoi pyrstöllään kaksi miestä. Toiset päästivät naurunrähäkän, joka kantautui varmasti kilometrien päähän.

Samana päivänä ammuimme Tomin kanssa vielä kolme alligaattoria, ja viikon kuluttua niitä ei enää näkynyt näillä main ainuttakaan.

Isäntämme näyttivät olevan hyvillään siitä, että olimme vapauttaneet kylän painajaisestaan. He osoittivat kiitollisuuttaan näyttämällä meille asunnoksi suuren ja siistin majan, joka oli aivan metsän reunassa erillään toisista. Jotenkin he kai vaistosivat, että me asuisimme mieluummin vähän syrjemmässä.

Illalla istuimme nuotion ääressä majamme edustalla keskustellen päivän tapahtumista. Illan viileys alkoi levitä ympärillemme, tulikärpäsiä risteili kaikkialla, ja viereisessä metsässä pitivät mölyapinat laulajaisiaan. Apinoiden karjunta tuntui aluksi sietämättömältä, mutta kaikkeenhan tottuu vähitellen.

Aivan majamme edessä oli pieni laguuni, jonka pinta oli melkein kokonaan Victoria regian jättiläislehtien peitossa. Tämän vesikasvin lehdet ovat runsaasti kolmen jalan levyisiä. Reunat ovat ylös päin kääntyneet, joten lehdet muistuttavat jättiläistarjottimia. Isotkin vesilinnut voivat kävellä kuivin jaloin näillä lehdillä, ja väitetäänpä että sellainen kannattaa pienen lapsenkin.

Päivän kuluessa emme olleet nähneet mitään merkkejä hännällisistä orjista. Näillä intiaaneilla oli kyllä apinoita kotieläiminä, mutta niitä tunnuttiin käytettävän vain lasten leikkitovereina ja koiran tavoin majan vahtina. Mitään uutta apinalajia emme huomanneet. Enimmäkseen nämä apinat olivat tavallisia hämähäkkiapinoita. Vain päällikön majassa näin kaksi Midas-apinaa, ns. leijona-apinaa. Tämä harvinainen apina on suunnilleen oravan kokoinen, sen liikkumistapakin muistuttaa oravan liikkumista. Se on saanut nimensä pitkästä ruskeasta harjasta, joka sillä on niskassa ja joka todellakin muistuttaa leijonan harjaa. Nämä apinat olivat hyvin kesyjä. Varsinkin Tomiin ja minuun ne mieltyivät ensi näkemältä, ja niinpä meillä oli tavallisesti kummallakin apina olkapäällä, kun liikuimme kylän raitilla tai sen lähiympäristössä. Lähtiessämme paluumatkalle päällikkö lahjoitti ne meille, ja meidän onnistuikin saada apinat elävinä ja terveinä kotiin Suomeen.

Kapteeni uskoi kuitenkin vuorenvarmasti, että olimme tulleet oikeaan paikkaan. Ja jo seuraavana päivänä hänen uskonsa osoittautui oikeaksi. Emme olleet tehneet turhaan tätä pitkää matkaamme, vaikkakaan emme päässeet aivan niihin tuloksiin kuin kapteeni oli arvellut.

Ihmettelin seuraavana aamuna herätessäni, miksi kaikki kylän apinat pantiin kiinni. Pikku eläimet muuttuivat tästä kovin apeiksi, ne ilmeisesti tiesivät mitä kahlehtiminen merkitsi. Ne käyttäytyivät aivan samoin kuin hevonen, jota aamulla valjastetaan päivän raskasta kyntöurakkaa suorittamaan. Onneksi nuo pikku veitikat saivat sitten taas olla kymmeniä päiviä vapaina, ennen kuin uusi työpäivä oli taas edessä.

Kapteenin silmissä näkyi outo kiilto, ja me muutkin odotimme suurella jännityksellä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Kohta ilmestyi eräästä majasta joukko naisia, joilla oli kullakin maissisäkki hartioillaan. Kulkue lähti liikkeelle pitkin joen rantaa. Merkeillä näytimme kulkueen johtajalle, että meitä halutti tulla mukaan, johon saimmekin luvan. Tom ja minä ihmettelimme suuresti sitä, että miehet vain taluttivat apinoita, kun taas naiset kantoivat raskaita maissisäkkejä. Mutta maassa maan tavalla, ja tämä näytti olevan intiaanien maan tapa. Erään vanhan eukon hartioilla keikkuva säkki oli niin raskas, että hänen näytti olevan vaikeaa selviytyä sen kanssa. Olisin auttanut häntä mielelläni, mutta Esko-setä kielsi minua sitä tekemästä. Hän sanoi, että menettäisin siten kaiken miehekkyyteni intiaanien silmissä ja nolaisin vielä lisäksi eukonkin. Miehelle on perin alentavaa ottaa selkäänsä kantamusta, jos vain naisväkeä on moiseen työhön käytettävänä. Ja Joannes, joka oli myös liittynyt joukkoon, sanoi että nuoret intiaanitytötkin olisivat halveksineet minua, jos olisin auttanut eukkoa. En tietenkään halunnut menettää sankarin mainettani, minkä olin ansainnut alligaattoreita ampumalla, ja niin eukko sai kantaa säkkinsä häiritsemättä. Perille tultuamme hän näytti äärettömän ylpeältä. Hänen kantamuksensa oli todellakin ollut kaikista raskain.

Käveltyämme puolisen tuntia rupesi kuulumaan puron solinaa. Vähäinen puro tyhjensi tässä hopeisen aarteensa virtaan. En vain ymmärrä, mistä syystä mylly -- olimme todellakin myllylle menossa -- oli rakennettu näin kauas kylästä. Sillä tuota puroa ei suinkaan käytetty myllyn pyörittämiseen, niin kuin olisi voinut luulla. Purolla ei ollut tässä muuta virkaa kuin se, että intiaanit istuivat sen rannalla sen solinaa kuunnellen ja sen vedessä jalkojaan huljuttaen.

Paikka oli suurenmoisen kaunis. Miehet rupesivat tanssimaan intiaanineitojen kanssa, ja jauhamistyö jätettiin vanhempien naisten huoleksi. Intiaaneja näytti kummastuttavan, kun me kiinnostuimme enemmän jauhamisesta kuin tanssista, joka oli järjestetty juuri meidän huviksemme.

Mylly oli rakennettu pienelle kummulle puron rannalle. Myllyrakennuksen muodosti tolppien varassa oleva katos. Ja itse myllyn koneisto oli yhtä yksinkertainen, se koostui pyörästä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä metriä ja joka nosti ja laski kahta survinta. Survinten alla jyvät murskautuivat karkeiksi jauhoiksi. Rattaasta oli vain kolmannes näkyvissä, muu osa pyöri jonkinlaisessa kodassa, joka oli tehty kaarnasta. Rattaan näkyvissä olevan osan kohdalle oli kiinnitetty tukevin pönkin puinen häkki, joka oli yhtä leveä kuin itse rataskin. Koko laitos ei näyttänyt kovinkaan nerokkaalta.