Part 10

Aterian jälkeen kapteeni otti pyssynsä ja lähti kävelemään pitkin lahden rantaa tähystellen herkeämättä rantavettä. Toisin paikoin oli vedessä harvaa, pitkäkasvuista ruohoa, joka muistutti meidän järviruokoamme. Päästyään erään tällaisen ruoiston kohdalle kapteeni ojensi pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja ampui. Heti laukauksen kajahdettua hän juoksi veteen ja heitti sieltä rannalle melkein kahden jalan pituisen kilpikonnan. Se oli maannut aivan matalassa vedessä ja kapteenin oli onnistunut ampua sitä niin tarkasti, että pää erkani ruumiista. Kun koetin tyrkkiä irtonaista päätä lähemmäksi rantaa, kapteeni varoitti minua koskemasta siihen käsilläni, koska se saattaisi vieläkin puraista sormeni poikki. Hän pisti sormenpaksuisen oksan avonaiseen kitaan, kuului rouskahdus ja oksa meni murskaksi.

Sinä iltana söin ensimmäistä kertaa eläissäni kilpikonnanlihaa. Se paistettiin selkäkilvessä ja maistui aivan erinomaiselta.

Tällä välin Esko-setä oli kaatanut puun leiritulta varten ja raahannut pari paksua pölkkyä leiripaikalle. Pölkkyjen tukemiseen ei löytynyt kiviä, mutta setä toi mukanaan pari salkoa, jotka hän löi maahan. Pölkyt asetettiin näiden väliin päällekkäin ja pölkkyjen rakoon pantiin pari kiilaa. En puhunut mitään, naureskelin vain itsekseni tuota yritystä rakentaa rakotuli kahdesta halkaisemattomasta, vetisen tuoreesta lehtipuupölkystä. Rakovalkeaanhan tarvitaan kuiva ja pihkainen kelohonka, eikä sekään syty kunnolla, ellei sivuja veistetä lastukolle. Hämmästyin sanomattomasti, kun sedän kyhäämä nuotio alkoi palaa sellaisella voimalla, että tuli oikein suhisi pölkkyjen välistä. Puu oli niin pihkainen, että se paloi kuin tärpätillä kyllästetty sieni. Mutta tuet ja kiilat setä oli valinnut sellaisesta puusta, että ne eivät olleet vielä aamuunkaan mennessä muuta kuin vähän kärventyneet.

Pian sen jälkeen kuin olimme sytyttäneet nuotiomme, laski aurinko ja samassa oli ympärillämme pikimusta yö. Pohjolan ihana iltarusko on näillä leveysasteilla tuntematon. Päivän ja yön raja on kuin viivoittimella vedetty. Moskiittoihin olimme jo tottuneet Amazonilla ja Solimöes-virralla purjehtiessamme. Täälläkin niitä oli runsaasti, mutta onneksi niiden pisto ei aiheuttanut meissä malariaa.

Hetken kuluttua näimme jonkin kummallisen olion lepattelevan nuotion ympärillä. Se näytti jättiläismäiseltä yölepakolta. Tom asettui keppi kädessä vahtimaan, ja hänen onnistuikin tappaa tuo rauhamme häiritsijä.

Mitään niin rumaa otusta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli todellakin kuin manalan sanansaattaja, ja sitä katsellessani kävi väristys läpi ruumiini. Siivenkärjestä toiseen mitattuna se oli yli kaksi jalkaa pitkä. Suuret nahkamaiset korvat, nokan ihmeellinen sarvikyhmy, irvistävä suu ja kiiltävän mustat silmät muodostivat todellakin kammottavan ruman kokonaisuuden. Kapteeni sanoi, että Tom oli tappanut vampyyrin, ja Tom luuli tehneensä suurenkin urotyön. Tom uskoi, että ellei otusta olisi tapettu, se olisi yöllä valinnut jonkun meistä uhrikseen ja imenyt veren hänen ruumiistaan. Tomin tietojen mukaan vampyyri elää yksinomaan ihmisverellä. Siivillään se leyhyttelee uhrinsa niin viileäksi, ettei tämä huomaa mitään, ennen kuin verityö on tehty.

Mutta kapteeni sanoi, ettei mikään elävä olento ole saanut kärsiä rumasta ulkonäöstään siinä määrin kuin tämä vaaraton yölepakko, joka elättää itseään melkein yksinomaan hyönteisillä ja joka ei koskaan edes yritä kajota ihmiseen. Kapteeni sanoi vielä, että Tomin pitäisi lukea vähemmän rosvojuttuja ja enemmän luonnontieteellisiä kirjoja, ettei hän olisi valmis uskomaan ensimmäisen vanhan merimiehen pöyristyttäviä kertomuksia.

Mutta vaikka kapteeni varoittikin Tomia uskomasta kaikenlaisiin merimiesjuttuihin, kertoi hän kuitenkin itse vielä samana iltana tarinan, joka pani Tomin aivan sekaisin ja sai minunkin mielikuvitukseni niin vilkkaaseen liikkeeseen, etten ollut saada unen päästä kiinni.

VII.

Taisin jo mainitakin, etten ollut muistanut Tomin rahalöytöä kertaakaan koko matkamme aikana, ennen kuin löysimme apinankuvan vesiputouksen alta. Mutta Tom ei ollut unohtanut rahaansa päiväksikään, hän jopa uskoi, että koko matka tehtiin juuri hänen löytönsä johdosta. Minulle hän ei kuitenkaan ollut kertonut näitä ajatuksiaan. Ja kapteenilta hän ei ollut uskaltanut kysyä matkan todellista tarkoitusta.

Mutta joka odottaa, se palkitaan. Tänä iltana kapteeni otti asian puheeksi omasta aloitteestaan. Esko-sedän kanssa hän lienee puhunut siitä jo aikaisemminkin.

Illallisen jälkeen ryhmityimme kaikki neljä nuotion ääreen. Kapteeni ja Esko-setä sytyttivät piippunsa ja kapteeni alkoi kertoa:

-- Käydessäni eräästä syystä -- veljekset iskivät toisilleen silmää --ensimmäistä kertaa tässä maassa, tapasin eräässä Paran merimieskapakassa ns. metsäkapteenin, yhden viimeisistä. Metsäkapteeneiksi sanottiin neekeriorjuuden kukoistusajalla miehiä, jotka kuljeksivat aseistetun miesjoukon kanssa ristiin rastiin Brasilian äärettömissä aarniometsissä pyydystämässä omistajiltaan karanneita neekeriorjia. Kun he saivat kiinni jonkun orjan, antoivat he sen lunastusta vastaan entiselle omistajalle tai myivät kenelle tahansa, kuka vain tarjosi hyvän hinnan.

Luonnollisesti vain hurjimmat miehet ryhtyivät tällaiseen työhön. Tultuaan metsistä asutuille seuduille he tuhlasivat ansionsa kapakoissa ja palasivat sitten taas metsiin, jotka he yksin vain tunsivat. Monet metsäkapteenit olivat kulkeneet useamman kuin kerran Atlantilta Tyynen meren rannikolle ja takaisin. Koplaan eli komppaniaan kuului kaikenlaista roskaväkeä, mutta kapteenit olivat yleensä sellaisia, jotka olivat nähneet parempiakin päiviä. Joka tapauksessa he osasivat pitää koplansa kurissa.

Tällainen metsäkapteeni oli se vanhus, jonka tapasin Parassa. Hän oli luopunut seikkailuistaan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt keräämillään säästöillä.

Tämä vanha seikkailija oli kokenut elämänsä aikana uskomattoman paljon, ja mielellään hän myös kertoili kokemuksistaan. Se kertomus, joka on osaltaan matkamme aiheuttaja, ei kuitenkaan ollut tämän vanhuksen itsensä kokema, vaan hän oli kuullut sen nuoruudessaan isältään, joka oli hänkin ollut metsäkapteeni.

Isä oli tutustunut ensimmäisellä partioretkellään erääseen merimieheen, joka oli kotoisin Pohjois-Euroopasta ja joka oli maailman rantoja harhaillessaan joutunut näille seuduille. Tämä merimies oli kertonut joutuneensa aarniometsässä liikkuessaan maahan, jonka asukkailla oli orjina jotakin tuntematonta rotua olevia ihmisiä. Nämä orjat eivät olleet neekereitä eivätkä intiaaneja, vaan vieläkin alemmalla kehitystasolla olevia olentoja. Niillä oli karvapeite koko ruumiissa ja hännät kuin apinoilla. Ne olivat lyhytkasvuisia ja heikkoraajaisia, mutta silti väkeviä ja työssä kestäviä. Muuan intiaanikansa käytti näitä ihmisapinoita tai apinaihmisiä myllyjensä pyörittämiseen. Kertoja ei kuitenkaan osannut selittää miten tuo työ tapahtui, sillä orjat olivat olleet suljetuissa häkeissä, ja myllyt olivat häkkien ulkopuolella. Kertoja sanoi yrittäneensä ostaa pari tuollaista orjaa, mutta intiaanit eivät olleet tunteneet rahan arvoa, eikä kauppa siis ollut onnistunut.

Merimies ei kuitenkaan halunnut heittää asiaa aivan silleenkään, hän ymmärsi hyvin millaisia rikkauksia hän voisi hankkia, jos hän voisi tuoda joskus tuollaisia orjia ulkomaailmaan. Koska hän ei tiennyt missä osassa maata hän parhaillaan oli, hakkasi hän joen suulla olevaan kallioon tuollaisen orjan kuvan, jotta löytäisi tien niiden luokse. Merimies oli tullut jokea myöten aina Manaoksen kaupunkiin asti, joka oli silloin vain pieni uudisasutus.

Kertojani isälle merimies oli näyttänyt vaskilevylle piirtämänsä kuvan, jonka avulla hän sanoi olevan mahdollista löytää takaisin tuohon kaukaiseen maahan. Hän oli ehdottanut yhteistoimintaa, koska hän ei itse ymmärtänyt, miten orjia oli kohdeltava ja miten ne voitiin estää karkaamasta.

Vanhan metsäkapteenin mielestä oli tuollainen kauppayritys tuuleen perustettu. Maa oli liian kaukana. Yhtiöstä ei siis tullut mitään.

-- Tuohon maahan, noita salaperäisiä orjia etsimään olemme nyt matkalla, päätti kapteeni puheensa.

Tom oli kuunnellut kapteenin kertomusta hengitystään pidätellen. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään.

-- Mutta mitä kapteeni tekee noilla orjilla? Eikö orjakauppa ole kielletty kaikissa maissa?

Kapteeni ja Esko-setä purskahtivat sydämelliseen nauruun.

-- Vai orjakauppiaiksiko sinä meitä nyt luulet? Eikö salakuljettajan tai merirosvon virka ole sinusta enää kyllin repäisevä?

Tomia näytti vähän hävettävän, ja hän katsoi kapteenia kysyvä ilme kasvoillaan. Mutta kapteeni ei ruvennut kertomaan sen enempää. Hän meni telttaan, paneutui maata ja nukahti melkein samassa.

Minua ja Tomia ei sen sijaan nukuttanut. Jäimme istumaan vielä hetkeksi nuotion ääreen. Esko-setä jäi seuraksemme, häntäkään ei näyttänyt nukuttavan.

Setä oli tietenkin huomannut mikä meitä vaivasi. Hyväntahtoisesti hän tyydytti uteliaisuuttamme.

Kapteenin tutkimukset olivat yhteen aikaan kohdistuneet sähköä kehittäviin eläimiin. Hänellä oli ollut silloin suuria akvaarioita, joissa hän hoivaili sähköankeriaita, sähkörauskuja ja ties mitä vesieläimiä. Mutta kaikki hänen yrityksensä saada niistä sähköä koneiden käyttövoimaksi olivat epäonnistuneet. Sitävastoin hän oli aina uskonut, että jos löytyisi jokin lämminverinen sähköä tuottava eläinlaji, niin siitä saatavaa sähköä voitaisiin hyvinkin käyttää tähän tarkoitukseen. Kapteeni väittää, että jos hevosen energia esiintyisi sähkön muodossa, sen päivittäinen rehuannos tuottaisi ehkä kymmenen kertaa enemmän voimaa kuin mitä se nyt tuottaa. Eläimen ruumis käyttää saamansa polttoaineen monta vertaa tehokkaammin kuin etevinkään moottori.

Tämä kaikki tuntui meistä hyvin hämärältä, ja sitä emme käsittäneet ollenkaan, miten sedän kertomus liittyisi hännällisiin orjiin. Tom joka ei halua näyttää tietämättömyyttään ainakaan minun läsnäollessani, sanoi vain: "Ahaa, vai sillä tavalla." Mutta minä kysyin sedältä vähän tarkempaa selvitystä.

Saimme nyt tietää, että tuon vanhan metsäkapteenin kertomuksessa oli ollut yksi kohta, joka oli herättänyt kapteenin mielenkiinnon. Hän oli ihmetellyt sitä, että nuo kesyt apinat -- sillä apinoita ne olivat, eivät mitään hännällisiä ihmisiä niin kuin merimies oli kuvitellut -- olivat käyttäneet myllyjä, jotka olivat häkkien ulkopuolella. Jos myllyistä olisi johtanut häkkeihin jonkinlainen vivusto, ei merimies olisi pitänyt koko juttua millään lailla merkillisenä, vaan olisi jättänyt sen kertomatta. Se oli ihmeellistä, että nuo heikkoraajaiset -- tätähän merimies oli nimenomaan korostanut -- eläimet pystyivät saamaan myllyt kovaan liikkeeseen koskematta niihin ollenkaan. Kapteeni oli alkanut aavistella, että tässä tapauksessa oli kysymys jostakin tuntemattomasta sähkön lajista tai animaalisesta magnetismista, jota intiaanikansa oli oppinut käyttämään hyväkseen. Tuon merkillisen eläimen löytäminen oli matkamme tarkoituksena.

Päävirralla kulkiessamme emme olleet viime päivinä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Mutta herätessämme aamulla oli nuotion ääressä nuori intiaani. Hän istui äänettömänä polvet koukussa leuan alla ja näytti rauhalliselta ja pelottomalta. Harvoin näkee sopusuhtaisempaa vartaloa kuin tällä vieraallamme. Pitkät jäsenet, leveä rinta ja kauniit kasvot muistuttivat kreikkalaista voimistelijaa esittävää veistosta. Etelä-Amerikan intiaanit ovat yleensäkin reipasta ja voimakasta väkeä, mutta tämä nuorukainen näytti aivan erikoisen uljaalta. Hänessä oli jotakin kuninkaallista.

Minulla oli hyvää aikaa katsella vierastamme, sillä hän istui hiljaa paikallaan, kunnes kapteeni heräsi. Hän oli jostakin huomannut, että kapteeni oli päällikkömme. Kapteenin herättyä vieras astui hänen eteensä ja ilmoitti tupikielellä, että hän halusi liittyä seurueeseemme ja matkustaa virtaa ylöspäin. Hänet oli lapsena ryöstetty oman heimonsa keskuudesta ja myyty "palvelijaksi" valkoihoisille. Nyt hän oli kierrellyt aarniometsissä jo pitkät ajat ja etsinyt omaa heimoaan. Hän oli elänyt hedelmillä ja puhallusputkensa tuottamalla saaliilla. Edelleen hän kertoi olevansa kristitty ja mainitsi nimekseen Joannes. Kotiseudustaan hän ei tiennyt mitään muuta kuin että ryöstäjät olivat laskeneet alas vesiputouksesta. Nyt hän sanoi löytäneensä ensimmäisen todellisen vesiputouksen, ja tätä jokea seuraamalla hän uskoi löytävänsä oman heimonsa asuinsijoille. Mies osasi paitsi tupi-kieltä ja useita muita intiaanimurteita, myös jonkin verran espanjaa, jota hän oli oppinut valkoihoisten palveluksessa ollessaan.

Kapteeni näytti olevan tyytyväinen nuorukaiseen, hän suostui heti tämän pyyntöön. Jos matka jatkuisi vielä kauankin, olisi uusi soutaja hyvään tarpeeseen. Mies kävi noutamassa rantapensaikosta pienen sirotekoisen kanoottinsa, joka nostettiin veneeseemme. Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin taipaleelle.

Päivä oli pilvinen ja melko viileä, jonka vuoksi pidimme vain hyvin lyhyen päivällistauon ja jatkoimme soutamista iltaan asti. Mutta seuraavana päivänä kapteeni poikkesi päivällisen ajaksi erääseen kanavaan, jotta saisimme levätä varjossa. Joannes pyysi saada lähteä ampumaan jonkin linnun tai apinan päivällisruoaksi. Kapteeni suostui pyyntöön ja antoi Tomin ja minun lähteä hänen mukaansa. Tom otti haulikon, mutta minä heitin olkapäälleni luodikon, koska toivoin tapaavani jonkin isomman eläimen. Läksimme kävelemään kanavan reunaa.

Vähän matkaa kuljettuamme Tom kuiskasi äkkiä minulle, että rannassa makaa iso hylje. Hylkeen löytyminen täältä tuntui minusta kerrassaan mahdottomalta, mutta hiivin kuitenkin pensaitten välistä lähemmäksi. Ja siellä oli todellakin suuri hylkeen näköinen otus syömässä vedessä kasvavaa ruohoa. Ammuin 12-kaliberisen kuulan keskelle eläimen päätä.

Työllä ja tuskalla saimme eläimen rantapenkalle, jossa avasimme sen ja leikkasimme siitä pari hyvää palasta leirille vietäväksi. Eläin oli suurimman Muklareilla näkemäni hylkeen kokoinen. Setä sanoi, että olin ampunut merilehmän. Hän piti lihaa niin hyvänä, että lähetti Joanneksen noutamaan sitä lisää eläimen ruhosta.

Liha ei ollutkaan huonoa, minusta se muistutti sianlihaa, vaikka se olikin vähän karkeasyisempää. Sen sijaan paksuina kerroksina esiintyvä vaaleanvihreä rasva maistui ällöttävältä.

Palatessamme merilehmän ruhon luota Joannes kertoi, että hän oli huomannut kappaleen matkaa täältä olevalla hiekkasärkällä useita kilpikonnia, jotka näyttivät paistattavan päivää. Koska leiripaikkamme oli mukava, kapteeni määräsi että jäisimme tänne yöksi ja kävisimme nyt illalla pyytämässä kilpikonnia.

Toisten kävellessä hiekkasärkälle päin poikkesin katsomaan ampumaani merilehmää. Laskeutuessani pitkin rantapenkkaa sitä kohti huomasin jonkin mustan eläimen liikkuvan ruhon vieressä. Hyvin tähdätyllä laukauksella minun onnistui kaataa eläin. Se oli pikimusta jaguaari, jota sanotaan täällä päin tiikeriksi. Olin suunnattoman iloinen hyvästä laukauksestani, sillä koko matkan ajan olin haaveillut juuri jaguaarin ampumisesta. Olin iloinen myös siitä, että peto oli kuollut heti ensi laukauksella, sillä olin kuullut mainittavan sitä hyvin vaaralliseksi.

Päivä oli muodostunut minulle harvinaisen onnekkaaksi. Olin ampunut merilehmän ja jaguaarin, sellaista ei satu joka päivä. Kapteeni sanoi, että kokenutkin metsästäjä pitäisi tuollaista päivää erinomaisena. Sillä vaikka täällä on riistaa paljonkin, voi joskus joutua samoilemaan päiväkausia näkemättä edes apinaa. Kaikki eläimet viihtyvät täällä laumoissa ja saattavat siirtyä äkkiarvaamatta paikasta toiseen ja jättää äsken suosimansa seudun tyhjäksi ja äänettömäksi.

Myöskin Tom oli päiväänsä tyytyväinen. Hän oli tosin ollut vähällä astua kalkkarokäärmeen päälle, mutta matelijan kaliseva ääni oli sentään varoittanut häntä, niin että hän oli saanut tapetuksi tuon vaarallisen eläimen. Ja kilpikonnan pyytäminen oli riemullisen hauskaa puuhaa. Siinä ei tarvittu muuta kuin nopeutta. Kilpikonna oli käännettävä selälleen, ja sillä se oli pyydystetty. Tom kertoi juosseensa kaikista nopeimmin. "Kaikilla" hän tarkoitti tietysti itseään, kapteenia ja setää, sillä intiaanin kanssa ei kukaan pystynyt kilpailemaan. Toimme veneeseen toistakymmentä elävää kilpikonnaa, joten meillä oli nyt muonavaroja monen päivän tarpeiksi. Mehukkaita hedelmiä, banaaneja, pomeransseja, luumuja ja joitakin persikan näköisiä hedelmiä poimimme suoraan puista jälkiruoaksi.

Seuraavina kahtena päivänä ei tapahtunut mitään merkillistä. Mutta saapuessamme kolmantena päivänä eräälle suvantopaikalle oli tie nousta äkkiä pystyyn. Edestämme kohosi pieni musta pilvi. Se kasvoi uskomattoman nopeasti ja venyi pelottavan näköiseksi kärjeksi, joka lähestyi meitä hurjasti pyörien. Vähän ennen kuin se oli meidän päällämme se syöksi sisästään huikaisevan salaman, jota seurasi hirvittävä jyrähdys. Joki ympärillämme muuttui kohisevaksi vaahdoksi. Metsät virran kummaltakin rannalta vastasivat jyrinään kauhealla kohinalla. Tuulen valtaisasta riehumisesta välittämättä metsä seisoi kuitenkin huojumatta paikallaan, mutta katkenneita oksia tuli maahan ja veteen satamalla.

Olimme hyvin tukalassa asemassa. Pilvenputoaman tapainen kaatosade kasteli meidät hetkessä läpikotaisin. Aallot loiskivat veneeseen uhaten upottaa sen. Kahden meistä täytyi ammentaa vettä herkeämättä. Muut pitivät veneen kokkaa tuulta vasten.

Hetken riehuttuaan tuuli muuttui rauhallisemmaksi, aallot pitenivät ja tuulen raivokas hyökkäys muuttui tavalliseksi myrskyksi, jonka veneemme kesti hyvin. Tällä rannalla ei ollut mitään tuulensuojaa, mutta vastakkaisella puolella näkyi montakin kanavan aukkoa. Joen toiselle rannalle oli noin kolmesataa metriä. Kapteenin käskystä reivasimme kiireesti kokkapurjeen, nostimme sen isonmaston sijaan, ja kymmenen minuutin kuluttua olimme hyvässä turvassa pienessä kauniissa kanavassa myrskyn raivotessa ylhäällä oksakatoksen päällä.

Oli vasta päivällisaika. Mutta koska olimme likomärät ja koska myrsky ei näyttänyt talttuvan, kapteeni antoi määräyksen leiriytyä. Pystytimme teltan ja sytytimme nuotion sen eteen. Pyysin kapteenilta luvan mennä ampumaan jotakin riistaa illalliseksi. Kukaan ei ollut halukas lähtemään mukaani, sillä Tom halusi mennä Joanneksen kanssa pyydystämään jotakin isoa kalaa.

Otin siis pyssyni ja vesurini, jota ilman Brasilian aarniometsässä ei pääse juuri askeltakaan eteenpäin.

Oli melkoisen kolkkoa taivaltaa jykevien ja hiljaisina seisovien puunrunkojen välissä myrskyn pauhatessa korkealla puiden latvoissa. Kuljin niin hiljaa ja äänettömästi kuin taisin ja pidin silmällä mahdollisesti löytyvää riistaa. Näin linnun, jonka nokka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin ruumis -- myöhemmin sain kuulla, että se oli tukaani -- mutta en saanut sitä ammutuksi.

Sitten tulin pienelle aukiolle, tai pikemminkin se oli vain vähän harvempi paikka tässä ahdistavassa tiheikössä. Puut kasvoivat täällä ryhmissä, joten nyt minulla oli suuremmat mahdollisuudet nähdä jokin eläin jo kauempaa. Siinä kulkiessani en tullut tarkanneeksi kävelyni suuntaa, ja äkkiä huomasin etten enää tiennyt varmasti missä päin leiri oli. Käännyin ympäri ja käveltyäni jonkin matkaa luulin olevani oikeilla jäljillä, mutta jo puolen tunnin kuluttua huomasin eräästä yksinäisestä, omituisen muotoisesta puusta, että olin ruvennut kulkemaan ympyrää.

Olin eksynyt aarniometsään.

Eksyminen on aina vaarallista. Yksinäisen henkilön eksyminen seurueestaan asumattomilla seuduilla on suorastaan hengenvaarallinen tapahtuma. Siellä missä on jokia ja puroja, voi eksynyt päästä usein oikeille jäljille, mutta nuo tuhansin mutkin kiemurtelevat kanavat, joiden vesi saattoi virrata milloin mihinkin suuntaan, eivät auttaneet vähääkään, vaan sotkivat käsitykseni oikeasta suunnasta entistäkin sekavammaksi. Maaperän yksitoikkoisuus oli myös harhauttava tekijä. Täällä ei ollut mitään harjuja tai laaksoja, joista olisi voinut saada kiintopisteen. Muurahaisten keot olivat suurimmat kummut, mitä näin.

Kovin synkkiä ajatuksia en kuitenkaan ruvennut hautomaan, siihen minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan. Tiesin etten ollut pitemmällä kuin kolmen tai korkeintaan neljän kilometrin päässä leiristä. Ja leirissä oli neljä miestä, jotka eivät varmastikaan jättäisi minua pulaan. Aukean alueen reunaan asti olin tehnyt pilkkoja puihin, kyllä kai nekin auttaisivat etsijöitä heidän työssään.

Kello oli neljä. Vasta nyt otin kompassin esille ja määräsin sillä "varman" suunnan. Mutta se ei auttanut minua paljoakaan, kompassista huolimatta kiemurtelin metsässä kuin käärme kalliolla. Jos olisin huomannut pitää kompassia koko ajan kädessäni, olisin ehkä paremmin säilyttänyt suuntani, mutta kun nyt kymmenisen minuuttia taivallettuani tarkastin suunnan kompassilla, huomasin jälleen loittonevani leiristä, mikäli se nyt oli siellä missä arvelin sen olevan. Pari kertaa otin uuden suunnan ja lähdin reippaasti marssimaan. Enkä osannut sen paremmin kummallakaan kerralla. Puoli kuuden maissa, kun huomasin etten missään tapauksessa ehtisi leirille yöksi, rupesin hätääntymään. Ajattelin ampua merkkilaukauksen, mutta ymmärsin kuitenkin heti, ettei se olisi mitään auttanut. Tuhansien metrien paksuinen puuseinä, joka oli minun ja toverieni välissä, olisi tukahduttanut kanuunanlaukauksenkin äänen.

Tiesin etten tulisi ampumaan mitään otusta tänä iltana. Puolustaakseni itseäni petoeläinten mahdollisilta hyökkäyksiltä pistin molempiin piippuihin kuulapatruunat. Rupesin etsiskelemään sopivaa puuta, jonka alla voisin olla suojassa, jos yöllä alkaisi sataa. Tahdoin valita yöpymispaikan vielä päivänvalolla, etten asettuisi mihinkään käärmeenpesään. Näitäkään eläimiä en ollut pelännyt päivällä, mutta nyt tuntui jokainen risahduskin pelottavalta. Oloni oli sanomattoman tuskallinen, olin läpimärkä hiestä, arvatenkin tuskanhiestä.

Juuri kun olin löytänyt tuuhean puun ja ruvennut keräilemään oksia pikku nuotiota varten, näin jotakin valkoista parin kolmen sadan metrin päässä edessäni. Se näytti minusta melkein teltantapaiselta. Mieleni piristyi hetkessä, sillä luulin nyt joutuneeni leirimme läheisyyteen. Huikkasin riemastuneena ja aloin juosta minkä kintuista lähti. Samassa alkoi rankkasade jälleen. Kun olin noin viidenkymmenen metrin päässä oletetusta teltasta, aukeni eteeni kanava. Olinko siis joutunut sen kanavan toiselle puolelle, jonka rannalle olimme leiriytyneet?

Vastarannalla ei näkynyt venettä eikä sieltä kuulunut mitään ääniä. Nuotiotakaan en nähnyt palamassa.

Teltaksi luulemani valkoinen hahmo oli talo. Sen seinät oli ilmeisesti joskus maalattu kalkintapaisella värillä, mutta tuuli ja sade näyttivät poistaneen siitä suurimman osan. Talo oli nyt vain rapistunut hökkeli, mutta silti se oli näyttänyt kauempaa valkoiselta. Talo oli tehty puunrungoista, jotka oli salvettu koirankaulalle, ja katto oli peitetty paksulla palmunlehtikerroksella.

Kaikesta näkyi, ettei talossa tai majassa ollut asuttu pitkiin aikoihin. Ehkäpä joku maailmanrannan kiertäjä -- mahdollisesti juuri tuo merimies, josta kapteeni kertoi -- oli asunut täällä muutamia vuosia ja jättänyt sitten talonsa ränsistymään pois lähtiessään. Tuollaiset talot pysyvät yleensä kauan autioina. Kansa luulee, että entisen asukkaan henki jää asustamaan hyljättyyn taloon. Ei yksikään brasilialainen tai intiaani asettuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen tyhjillään olevaan majaan edes yhdeksi yöksi.

Mutta minun ei kannattanut nirsoilla. Kiiruhdin kaatunutta puunrunkoa pitkin kanavan yli ja astuin avonaisesta oviaukosta sisälle majaan.

Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut sen kummempaa lattiaa kuin kovaksi poljettu maa. Muutamilla kuivilla palmunlehdillä kuivasin pyssyni. Öljysinkin sen vielä, koska halusin pitää sen käyttökelpoisena. Sitten väänsin vaatteeni kuiviksi, kasasin muutamia kuivia palmunlehtiä nurkkaan ja heittäydyin pitkälleni. Huoneessa ei ollut kylmä eikä aivan pimeäkään, sillä vähän väliä leimahtelevat salamat valaisivat hyvinkin tehokkaasti.