Part 2

"Salaisuuden", jonka sain hänestä kuulla, selitän tässä lyhykäisesti. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitte kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän oli jäänyt kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, sillä iso perhe, -- kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä, -- toinen taas oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin aivan kuin ylemmässä maailmassa: olinhan virasta eronnut loistavan rykmentin alikapteeni, perinnöllistä aatelia, itsenäinen mies j.n.e. ja mitä lainakassaani koski, niin voivat tädit katsella sitä asiaa ainoastaan kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa: oli kuitenkin jossakin suorittanut tutkinnon, -- olipas ehtinyt, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti täytyi työtä tehdä, -- ja se merkitsi, että hänessä oli halu johonkin korkeampaan ja jalompaan. Mutta mitäs varten minä naida tahdoin? Vaan vähät minusta, siitä sittemmin... Ja siitäkös nyt kysymys onkaan? -- Tätiensä lapsia hän opetti ja ompeli heille paitoja eikä lopulta vain sitä tehnyt, vaan pesi lattioitakin, hän, tuo heikkorintainen. He häntä suorastaan pieksivät ja soimasivat jokaisesta leipäpalasesta. Jopa asia päätyi siihen, että aikoivat myydä hänet. Hyi! Jätän kertomattakin nuo häpeälliset yksityisseikat. Myöhemmin ilmaisi hän minulle kaikki. Tätä kaikkea tarkkasi kokonaisen vuoden ajan heidän naapurinsa, muudan rihkamakauppias, joka kuitenkaan ei ollut vain pelkkä rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyymälääkin. Häneltä oli kuollut jo kaksi vaimoa ja hän etsi kolmatta, ja siinä hän tytön löysi: "se on, näet, vaatimaton, on kasvanut köyhyydessä ja minä nainkin vain orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Hän kosi, alkoi hieroa kauppaa tätien kanssa, hän oli viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja tähän aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella asiaa edes pikkaraisen aikaa. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei ja nyt he alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä syödä ilman liikaa suuta". Minä olin jo kuullut kaiken tämän, mutta sinä päivänä vasta tein päätökseni.

Iltasella tuli kauppias heille tuoden puodistaan makeisia viidenkymmenen kopeekan arvosta: tyttö istui hänen seurassaan, kun minä kutsutin hänet Lukerian kautta kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan hänelle, että olin portilla ja halusin heti paikalla sanoa hänelle jotakin. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka oli hämmästynyt jo siitä, että olin kutsuttanut hänet ulos, selitin, että pidän onnena ja kunniana... Toiseksi, ettei hän kummastelisi, että näin portilla... "olen, muka, rehellinen mies ja olen ottanut kaikesta selkoa". Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen mies. Mutta vähät siitä! Enkä puhunut ainoastaan sopivalla tavalla, s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan hyvin omaperäisestikin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Olen tahtonut tuomita itseäni ja sen teenkin. Minun tulee siis puhua sekä vastaan että puolesta, ja puhunkin. Olen perästäpäin muistellut sitä mielihyvälläkin, vaikka se on typerää: ilmaisin silloin suoraan häpeämättä, että, ensiksikään, en ole erittäin lahjakas, en erittäin viisas, ken tiesi, en erittäin hyväluontoinenkaan, vaan jotensakin _jokapäiväinen egoisti_ (minä muistan tämän lauseen, keksin sen silloin sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvinkin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tuon sanoin omituisella ylpeydellä, -- niinkuin semmoista sanotaan. Luonnollisesti oli minulla niin paljon aistia, että, ilmaistuani jalosti vikani, en jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä hirveästi pelkäsi, mutta en lieventänyt mitään, vieläpä, huomattuani sen, varta vasten kovensin: sanoin suoraan, ettei hänen tarvitse nälkää nähdä, mutta mitä pukuihin, teattereihin ja tanssiaisiin tulee, -- niin niistä ei voi olla puhettakaan; kentiesi tuonnempana, kun pääsen tarkoitusteni perille. Tämä ankara puhetapa kovin viehätti minua. Lisäsin ja myöskin aivan kuin sivumennen, että kun olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla sitä varten muudan päämäärä, oli, muka, olemassa muudan sellainen asianhaara... Sitäpaitsi minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla todellakin oli muudan päämäärä ja oli olemassa sellainen asianhaara. Nähkääs, minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja ja vaikka todellakin on naurettavaa lausua itselleen salaperäisiä asioita, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen sutkauksensa sinä aamuna, että minä muka "kostan", ei ollut paikallaan. S.o. nähkääs jos olisin sanonut hänelle suoraan: "niin kyllä, minä kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, niinkuin tänä aamuna ja silloin se todellakin olisi ollut naurettavaa. Mutta nyt osottautui, että epäsuoralla vihjauksella, käyttämällä salaperäistä lausetapaa, saattoi vaikuttaa mielikuvitukseen. Sitä paitsi en enää peljännyt mitään: tiesinhän, että tuo lihava kauppias joka tapauksessa oli hänelle minua inhottavampi ja että minä, portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Ymmärsinpäs sen! Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta oliko se edes konnuutta? Kuinka on ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en hiiskunut hänelle hyvästä teosta puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa olen, muka, _minä_ ettekä _te_? Sen minä sanoin selvin sanoin, en malttanut olla sanomatta ja se tuntui kentiesi typerältä, sillä huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen kaikkea tätä ikävää, niin mainitsen viimeisenkin halpamaisuuden: minä seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies, hyvin kasvatettu ja -- ja vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole ollenkaan ruma. Semmoista ymmärrykseni silloin soitteli. Tietysti hän minulle siinä portilla sanoi: _otan_. Vaan... vaan minun täytyy se lisätä: hän ajatteli kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin mietti, että minä jo olin kypsyä: 'no, kuinkas?' -- enkä malttanutkaan, vaan oikein komeasti kysäisin: 'no, kuinkas nyt sitte?'"

-- Odottakaahan, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, että silloinkin jo olisin voinut kaiken nähdä! Mutta minäpä pahastuin: "vai, ajattelin minä, horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte meidän kauniin neitimme, mutta älkää hänelle tästä mitään puhuko, hän on niin ylpeä."

Ylpeä! Minä, nähkääs, itsekin rakastan noita hieman ylpeitä. Ylpeät ovat varsinkin silloin kauniita, kun... no, kun ei enää epäile vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi, kelvotonta, kömpelöä ihmistä! Oi, kuinka minä olinkin tyytyväinen! Tiedättekö, että kun hän siinä portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen vai ei, ja minä häntä ihmettelin, -- tiedättekö, että hän saattoi silloin ajatella näinkin: "Jos kerran onnettomuus on tullakseen kumpaisessakin tapauksessa, niin eikö ole parempi suorastaan valita niistä pahempi, s.o. tuo lihava kauppias; lyököön sitte päissään pikemmin minut kuoliaaksi." Vai kuinka luulette, saattoihan hän niinkin ajatella? Mutta nytkään en ymmärrä suorastaan mitään! Sanoin vast'ikään, että hän saattoi niin ajatella; valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o. kauppias. Vaan kumpi oli silloin hänestä pahempi? Kauppiasko vai Goetheen viittaava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys? Sitäkään en ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja minä sanon: kysymys! Mutta vähät minusta! Minusta nyt ei ole puhettakaan. Muuten, mitä se minua liikuttaa, -- minustako on puhe vai ei? Sitäpä puolta en osaa ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää...

III.

Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.

En voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii! Tekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä loasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa arvo teolleni... Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi se, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.

Tahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät _à l'anglaise_, s.o. aivan kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen oli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja minun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin sukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään tuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki. Riideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta ei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin minä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät minusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä kiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun tulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle (niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni olikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti... mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme ja että minä olin -- arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin. Ehkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin. Ensiksi, ankaruus, -- ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä tuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun täytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä, todella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet tosiasiain nojalla... Kuulkaahan:

Kuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida, niin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii, esimerkiksi, rahaa, -- mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin arvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän vaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti. Nähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen, mutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin vain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin mielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin: kuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä silloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä, puhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt vaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut onneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali kokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja luuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt tämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin hänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, -- ja miksikä olin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää, minutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä sen ansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko kaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea, vaan kaikki, -- juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten toimimaan: "että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä, myöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, -- niin olisi ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan mitäpäs minä siitä puhuu!

Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja säälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä) parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei se maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla saa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni, "olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia", mutta katsotaanpas heitä itse teossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata elämänsäkin -- sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä, kauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden urotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu, semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde pisaraakaan, -- jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, -- koettakaapa siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut... Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti, jopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja sitä paitsi huomasin minä yht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy huulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää minne mennä...

IV.

Yhä vain tuumia ja tuumia.

Kuka meistä silloin ensin alkoi?

Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi. Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone, on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun, näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa, muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme "Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!). Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan, mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen seuraavana päivänä riitaa.

Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain ja -- ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä" -- sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään, että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo, näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.

Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan: minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, -- hän jumaloitsee rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin, jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä pöydällä on? Oi -- oi!

Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu. Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin sanoen, -- tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin: lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita... s.o. nähkääs, jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.

Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden. Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin, minulla _oli oikeus_ silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla, vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani, rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää, jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt? Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, -- mitä olisi hän minun puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen" lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja -- siinä kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!) Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!

Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni, ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt. Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut, en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, -- ja kun sen joskus oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole syypää...

Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin: _hän_ oli syypää, _hän_ oli syypää...

V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.

Riidat alkoivat siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla tavallaan ja arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin mikä niiden arvo oli, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta! Minä en antanut myöten. Mutta siihen osui silloin tuo kapteenin rouva.

Se vanha ämmä toi, näet, medaljongin, joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama, siis muistoesine. Minä annoin siitä kolmekymmentä ruplaa. Silloin ämmä alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että tuo kalu säilytettäisiin, -- tietysti, se säilytetään. Mutta viiden päivän kuluttua tuli hän yht'äkkiä vaihtamaan sitä rannerenkaaseen, joka ei ollut kahdeksankaan ruplan arvoinen; tietysti minä en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, koska tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämä vaihtoihin hänelle medaljongin.