Part 9

Parin hetken kuluttua aukeni ovi ja kapteeni astui sisään, kumartaen kohteliaasti Lauralle. Pan Twardowski oli myös herännyt ja silmäili hämmästyneenä ympärilleen. Kapteeni selitti nopeasti tilanteen. Raunioissa piileskellyt partio oli antautunut ilman vastustusta ja oli aseista riisuttuna ja vartioituna siellä.

Mutta pääasia sitten: paperit.

Kysyin Lauralta, missä hänen käsilaukkunsa oli.

"Kas tässä!" vastasi hän ojentaen kapineen minulle. Aukasin sen nopeasti, mutta siellä ei ollut mitään.

"Onko sinulta kukaan vaatinut käsilaukkua nähtäväkseen?"

Laura näytti vähän hämmästyneeltä.

"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin."

"Kuka sen otti?"

"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri."

Kapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta perinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty. Sama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin tunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Aliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä, mutta emme myöskään mitään löytäneet.

Täytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei ollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme kukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain vaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu, niin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän romanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti alaspäin Lauran silmissä.

Laura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä olin nyt moninkertainen voittaja.

Kapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun ajan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle, sammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun, toiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat sotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua jo Vilnassa.

"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?" pyysi Laura erotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.

"En, jos saan toisen", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut kuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet. Mahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet perusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri alkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura sisään heiluttaen käsilaukkuaan.

"Hiphei! Paperit ovat täällä!" huusi hän ja veti todellakin pienen mytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän käsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.

"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin käsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni."

Sieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati sitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.

Seuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.

KOLMAS OSA.

En ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta, ja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy rautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.

Mutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en tiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella tavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan "hiipiä" hyvin hiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat olivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia jumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt Lauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti edellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, etteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen ei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin vihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella purki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä täytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella: Laura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.

Oma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin suudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi päähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan Havis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle "tuollapuolen hyvän ja pahan", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla olin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät huulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta totta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä jossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja kieltolakirikoksista kuin suutelevan.

Tutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen johtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja kokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun välittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin hänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei hän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin joskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan paratiisillisessa merkityksessä.

"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?" kysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja loi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.

"Kuinka niin?"

"Minä selitän. Kysymykseni oli tietenkin vain tarkoitettu humoristiseksi herätysyritykseksi. Sinuun se ei tehonnut. Nainen ei ymmärrä huumoria, ellei se ole satiiria. Hyvästä ystävättärestä lausuttu satiiri on naisesta huumoria. Mutta asiaan palatakseni minä kysyn sinulta vielä: miksi sinä matkustelet ulkomailla?"

"Nähdäkseni, nauttiakseni, oppiakseni."

"Varsin sirosti vastattu. Mutta saavutatkohan tarkoitustasi! Epäilen. Sinä et matkusta, et näe, et nauti etkä opi mitään, sinä luet, luet kehnosti toimitettuja, epätarkkoja ja kuivia turistioppaita historiallisista muistoista. Voisit kaiken lukea kotona. Akateeminen kirjakauppa kyllä kykenee hankkimaan tällaisen kirjallisuuden, paljon paremman vain. Sinä et yksinkertaisesti näe mitään. Ehkä häthätää vilkaiset jonkun 'historiallisen' paikan, mutta nykyhetkien elämästä et saa muuta käsitystä kuin minkä hotellien ovenvartijat ja tarjoilijat aikaansaavat. Lempo soi, minä en ymmärrä sinun matkustustapaasi!"

Tietysti nainen osaa olla myrkyllinen, etenkin silloin kun tietää olevansa väärässä.

"Eihän kukaan oletakaan sinun ymmärtävän", sanoi Edit vienosti ja syventyi uudelleen tutkimaan jotakin kirjaa.

Lauran kanssa keskustelu kyllä sujui. Tuli vain pitkähköjä pausseja, jotka eivät ennustaneet hyvää, kunnes Laura keksi jonkun huvittavan yksityiskohdan maisemassa ja katkennut langanpätkä saatiin taas kiinni. Laura jutteli kaikkea, vapaasti ja ilakoiden, vaikkakin sielunelämässä tapahtunut bolshevistinen kumous ilmeni monella tavalla. Edellisen päivän seikkailu tarjosi kiitollisen puheenaiheen ja Laura teki kaikkensa, saadakseen tietoonsa kenraali Nagelkopfia koskevat yksityiskohdat. En kertonut, sillä tiesin jotenkin varmasti joutuvani karanneen kenraalin kanssa tekemisiin Varsovassakin. Jozef Gurnicki oli kai jo sinne saapunut ja päätin tarjota hänelle palvelustani. Puolalaisella diplomaatilla oli vielä kana kynittävänä kenraali Nagelkopfin kanssa.

Juna alkoi lähestyä Varsovaa, kuljimme keltavetisen ja jyrkkä-äyräisen Veikselin yli ja kiidimme halki Praga-esikaupungin. Sodan jälkiä havaitsi selvästi, joitakin rikkiammuttuja taloja, raunioita, mutta mitään suurempaa ulkonaista hävitystä ei sota ollut aikaansaanut, lukuunottamatta Varsovan komeita siltoja, jotka ryssät peräytyessään räjähyttivät ilmaan kai muistuttaakseen tämän vuosisadan ihmisille, että vanhoista tavoista pidetään kiinni: mikä keino Kutusoville Napoleonin sodassa kelpasi, se kelpasi myöskin Nikolai II:n armeijalle Wilhelmiä vastaan taisteltaessa.

Varsovaa on sanottu idän Pariisiksi. En tiedä, kuinka paljon tuossa vertailussa lienee perää, mutta erinomaisen miellyttävän ja länsimaisen vaikutuksen Varsova meihin teki. Se on suurkaupunki kaikkine etuineen ja varjopuolilleen, kiihkeästi elävä, työtätekevä ja huvitteleva, etenkin huvitteleva. Varsova on aina ollut maineessa huveistaan ja iloisesta elämästään, minkä pääasiallisen viehätyksen aikaansaavat tietenkin varsovattaret, ihastuttavat puolattaret pariisilaisine pukuineen, majesteetillisine ryhteineen ja valloittavan elämäniloisine luonteineen.

Katselin katukuvaa kiitäessämme autossa hotelliin pitkin kuhisevan täyteisiä katuja. Suurkaupungin kiire löi leimansa kaikkialle. Siinä tuntui kuin nuoren elämänvoimaisen kansan valtimonlyönti sen ponnistaessa voimansa äsken saavutetun vapautensa ja itsenäisyytensä turvaamiseksi. Meillä on väärä käsitys puolalaisista, me pidämme heitä liian slaaveina, romanttisina, vapaudenhaluisina ja sotilaallisina. Oikein kyllä, puolalainen on intohimoinen vapaustaistelija, hän on ensiluokkainen ja romanttinen sotilas, mutta hänessä on myös sitkeyttä ja tarmoa ja työhalua jokapäiväiseen proosalliseen aherrukseenkin tehtaissa ja kaivoksissa ja konttoreissa ja pelloilla ja niityillä, hän ei ole vain lahjakas ja taiteellinen niinkuin slaavit yleensä, hän on myöskin tarmokas ja tietoinen kulttuuri-ihminen, joka osaa antaa työlle sille tulevan arvon. Hänellä on kaikki edellytykset muodostaa onnellinen kansa ja onnellinen, rikas ja mahtava valtio, ja hän tekee sen myös, tekee kaikista vastuksista, sekä ulkonaisista että sisäisistä, huolimatta.

On kaksi Varsovaa, vanha ja uusi, nykyaikainen komeine liikepalatseineen, leveine katuineen, ihanine puistoineen, ja vanha vuosisataisine kapeapäätyisine taloineen, ahtaine, tunnelmallisine kujineen, joilla auton on vaikea puikkelehtia, joitten varrella pikkukäsityöläiset harjoittavat ammattiaan kuten satoja vuosia sitten puolittain kadulla, missä on sekä likaa että tunnelmaa. Molemmat ovat kauniit, sillä molemmat ovat aitoja, sekä nykyajan viivasuorat liikepalatsit että romaanilais- ja goottilaistyyliset antiikkitalot tammiportteineen ja lyijyikkunoineen, joitten kaiverrukset, veistokset ja koristukset monasti ovat todellisia taideteoksia, pikku helmiä, tosin lian ja tomun peittämiä, mutta tarkkaavan silmän nautittavia siitäkin huolimatta.

Ajoimme Varsovan pääkatua, leveää, osittain puulla laskettua bulevardia, leveää ja hienoa, ohi julkisten rakennusten, muistomerkkien ja puistojen, kunnes auto pysähtyi kaupungin suurimman ja komeimman hotellin, "Bristolin" eteen, missä talossa maailmansodan aikana molempien sotivien puolten suuret rintamaesikunnat olivat majailleet, jättäen jälkensä kaikkeen, punaisiin samettimattoihin, laudoituksiin ja koristeihin, niin että vain hohtavan sileä marmori, pylväitten kultaus ja kristalliseinät eivät olleet vaurioita kärsineet.

Bristol osoittautui ensiluokkaiseksi hotelliksi suomalaisenkin mielestä, mikä on jo sangen paljon, sillä vaikka me eräissä suhteissa luulemme maastamme ja oloistamme hyvinkin vaatimattomia, ei siihen ole mitään syytä. Järjestys ja siisteys parhaimmissa hotelleissamme on malliksikelpaavaa. Siistiydyimme perusteellisesti pitkän rautatiematkan jälkeen ja laskeuduimme sitten kaikki alas komeaan ruokasaliin, minkä ikkunat olivat ihanaan etelämaiseen pihapuistoon päin. Kansainvälisyys ruokasalissa oli täydellinen, kaikki eurooppalaiset kielet kaikuivat korvaamme, ei tosin suomi, mutta pian sekin sekottui ääntensorinaan. Aamiainen oli sekä hyvä -- puolalaiset ovat tunnetusti herkkusuita -- että kallis. Puolan markka osoittaa tunnetusti itsepintaista pyrkimystä neuvostoruplan rinnalle. Sinne on vielä matkaa, mutta huimaava on jo ero meidänkin vaatimattomaan markkaamme nähden.

Minä olin nyt kerta kaikkiaan päässyt seikkailujen makuun enkä tahtonut hellittää. Kenraali Nagelkopfin kanssa täytyi välit selvittää. En epäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi jo Varsovassa. Hänellähän oli nostettava täältä kunnioitettava summa bolshevikien kultaa. Ja suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja salaneuvos Matvei Matvejevitsh olivat kai myöskin täällä. Minun mieltäni kiinnitti tavattomasti heidän toimensa. Jozef Gurnicki oli antanut minulle osoitteensa ja päätin turvautua häneen. Kun hän oli pyytänyt myöskin seuralaisiani käymään luonaan, tein ehdotuksen, minkä naisellinen esivaltani hyväksyi. Istuuduimme autoon ja neljännestunnin kuluttua olimme perillä. Diplomaatti asui ensi kerroksessa, komeassa vanhanaikaisessa talossa jäykkine ikkunariveineen ja livrèpukuisine ovenvartijoineen. En ollut ollenkaan varma, tapaisinko hänet, mutta onni suosi meitä ja viiden minuutin kuluttua istuimme kaikki hänen ylellisen aistikkaasti sisustetussa vierashuoneessaan. Hän ja hänen puolisonsa ylläpitivät keskustelua aitopuolalaisella kohteliaisuudella ja joustavuudella ja Editinkin kasvoilta katosi tuo "riutuva" ankeus. Pujahdimme ennen pitkää diplomaatin työhuoneeseen.

"Onnittelen!" lausui hän sydämellisesti ja ojensi kätensä. "Te hoiditte asian mainiosti."

"Te tiedätte jo?"

"Oh, siinä ei ole mitään ihmeellistä, meidän täytyy sellaiset asiat tietää aikanaan. Entäs nyt?"

"Niin, entäs nyt?" kertasin.

"Kenraali on kaupungissa", sanoi puolalainen.

"Todellakin, oletteko tavannut hänet?"

"En, mutta tiedän hänen saapuneen tänne. Emme ole vielä onnistuneet keksimään hänen asuinpaikkaansa. Hänellä on tosin täällä oma vakinainen asuntonsa, mutta hän ei tietenkään ole pitänyt oikein terveellisenä edes käydä siellä. Minulla on kuitenkin suunnitelma, millä voisin maksaa kenraalille hänen kepposensa Danzigissa."

Odotin jännittyneenä. Puolalainen veti taskustaan paperin.

"Kas tässä on syötti, ja luulenpa, että kala tarttuu. Mitäs pidätte tästä?"

Tartuin paperiin ja silmäsin sitä. Huomasin heti, että paperilla oli suuri arvo, se koski Puolan rajanpuolustusjärjestelyä ja bolshevikit varmaankin olisivat kernaasti tutustuneet sen sisältöön. Alla oli sotaministerin omakätinen allekirjoitus.

"Mitä te tällä paperilla aiotte tehdä?" kysyin.

"Aion myydä sen kenraali Nagelkopfille hyvästä hinnasta."

"Myydä? Mutta sehän olisi..."

Puolalainen teki rauhoittavan eleen.

"Se ei olisi mitään. Paperi on täydellisesti arvoton. Siinä ei ole totta sanaakaan."

"Mutta allekirjoitus? Väärennetty?"

"Ei, ainoastaan varastettu." Puolalainen hymyili.

"Varastettu nimikirjoitus?" En todellakaan ymmärtänyt mitään.

"Niin, katsokaas, se ei ole väärennetty eikä se ole alkuperäinen. Se on yksinkertaisesti varastettu."

"Mutta millä tavalla?"

"Hyvin luonnollisesti. Minulla oli eilen pari paperia, jotka sotaministerin täytyi allekirjoittaa. Silloin pisti päähäni tämä suunnitelma. Annoin muutaman tuttavani, erään kapteenin, joka on perehtynyt rajanpuolustukseen, laatia aivan mielikuvituksellisen, mutta ensi silmäyksellä kyllä aidolta näyttävän rajanpuolustussuunnitelman. Siihen häneltä meni täsmälleen kaksi tuntia puhtaaksikirjoituksineen y.m. Niinkuin näette, ei tämä ole alkuperäinen, vaan monistettu kappale. Alkuperäistä ei tietenkään olisi voinut lähteä kaupittelemaankaan. Mutta allekirjoituksen, vieläpä alkuperäisen, tämä jäljennös kyllä tarvitsi. Ja minä sen hankin. Papereitten väliin, jotka sotaministeri allekirjoitti, asetin pienen liuskan monistuspaperia ja tämän suunnitelman viimeisen liuskan. Ministeri ei edes tarkastanut papereita, ja kun hän allekirjoitti ne kosmos-kynällä, sain hänen tietämättään myöskin allekirjoituksen omaan suunnitelmaani. Olisin ehkä voinut saada sen muutenkin, mutta en halunnut näihin omiin asioihini ketään sotkea. Olen varma siitä, että kenraali ei huomaa petosta, vaan ostaa paperin ja maksaa hyvän hinnan. Saan täten takaisin Danzigissa rosvotut rahani ja samalla tuuditan bolshevikit ainakin joksikin aikaa rauhaan meidän rajanpuolustussuunnitelmiimme nähden. Moskovassa ei varmastikaan huomata heti, että kaikki on bluffia."

"Mutta mistä me saamme kenraalin käsiimme?"

"Hän kyllä tulee. Te menette Pankki-Israelin luo ja kauppaatte hänelle paperin."

"Minä?"

"Niin juuri, jos haluatte hiukan seikkailla. Pankki-Israel tuntee kyllä minut ja luulee minua täydelliseksi roistoksi. Olen hänelle todella myynytkin eräitä papereita, oikeita, vaikka hiukan vanhentuneita, ja siten päässyt hänen luottamuksestaan osalliseksi. Hänen työnsä ja toimensa tiedetään, vaikka hän ei mitään aavista. Menette hänen luokseen ja myytte paperin. Olen varma siitä, että Pankki-Israel hankkii kenraalin käsiinsä päivän parin kuluessa ja vuorostaan myy paperin tälle, ottaen tietenkin kohtuullisen välityspalkkion. Asetan siksi aikaa vahdit lähistölle, niin että pääsen kenraalin jäljille. Suostutteko osaanne?"

Mietin todellakin hiukan. Seikkailu tuntui täällä työhuoneessa istuen kyllä vaarattomalta, mutta sellainen se ei ollut.

"Missä Pankki-Israel asuu?" kysyin.

"Hän asuu juutalaiskorttelissa." Epämiellyttävä väre kulki pitkin selkäpiitäni. Juutalaiskorttelilla ei suinkaan ollut hyvää kaikua korvissani.

"Niin, en tahdo salata, etteikö seikkailulla olisi myöskin vähemmän huvittavia puolia. Juutalaiskortteli ei ole mikään lain ja järjestyksen pyhättö ja sinne on monta henkilöä kadonnut jättämättä jälkeäkään", sanoi puolalainen.

Tunsin kuitenkin olevani suomalainen. Seikkailu viehätti minua joka tapauksessa ja tahdoin uskaltaa. Olihan minulla kaksi vahvanlaista käsivartta ja revolveri, jonka olin hankkinut Vilnassa.

"Olkoon menneeksi", virkoin tarttuen puolalaisen käteen. "Minä lähden Pankki-Israelin luo ja myyn paperin."

"Hyvä on. Saatte minulta suosituksen. Juutalainen puhuu saksaa, niin että tulette hänen kanssaan kyllä toimeen."

"Milloin lähtisin?"

"Hm, miksikä ei jo tänä iltana. Sitten on sekin asia suoritettu ja voimme senjälkeen rauhassa katsella kaupunkia."

Nousin ylös. Muuan ajatus juolahti mieleeni.

"Otan neiti Soinin avukseni. Hän voi vartioida kadulla, ja jos minulle sattuisi käymään hullusti, voi hän hälyyttää viranomaiset."

Puolalainen silmäsi kummastuneena.

"Uskaltaisiko hän?"

Nauroin vilpittömästi.

"Luulisin todella, että hän uskaltaisi paljon enemmänkin."

Palasimme molemmat vierashuoneeseen ja yhdyimme vilkkaaseen keskusteluun. Katsoin vihdoin ajan tulleeksi hyvästellä ja ennenpitkää kävelimme Varsovan kaduilla. Palasimme syömään päivällistä hotelliin, ja kun Edit senjälkeen ilmoitti lähtevänsä hiukan lepäämään, katsoin tilaisuuden sopivaksi keskustella Lauran kanssa. Menimme molemmat puutarhaan pienen sivupöydän ääreen ja tilasimme virvokkeita, erinomaista puolalaista mustaa kahvia ja leivoksia.

"Haluatko seikkailla?" kysyin Lauralta. Uteliaisuus leimahti hänen silmissään.

"Miksikä ei", vastasi hän pitkitellen. Hän muisti kai moniaita epämiellyttäviä hetkiään liettualaisten vankina ollessaan.

Sytytin savukkeen ja aloin kertoa. Lauran mielenkiinto pysyi herpaantumattomana koko ajan. Kohosin hänen silmissään varmastikin pari astetta. Sillä loppujenkin lopuksi on nainen aina nainen ja sellaisena rakastaa romantiikkaa, hämärää ja seikkailuja, vaikka olisikin päivänvalolla innostunut kansantalouteen ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Raha, asema, oppi, viisaus, henkevyys, taide ei ole mitään romantiikan rinnalla naisen mielestä, romantiikan, johon sisältyy salaperäisyyttä, odottamattomuutta, jännitystä ja ennen kaikkea vaihtelua.

Laura ei suinkaan ollut poikkeus, kaukana siitä. Hänen temperamenttinsa oli paljon kiihkeämpi ja vilkkaampi kuin hän tahtoi myöntää, paljon vähemmän objektiivinen kuin olin uskaltanut odottaakaan. Innokkaasti hän antautui kanssani pohtimaan pienen seikkailumme suunnittelua. Hän tuli luottavaiseksi ja kohteli minua tasa-arvoisena, suhde, mikä hänelle ei aikaisemmin ollut mieleenkään juolahtanut.

Päätimme pujahtaa seikkailemaan ennen Editin heräämistä. Soitin senvuoksi hra Gurnickille ja pyysin häntä lähettämään meille oppaan juutalaiskortteliin. Puolisen tuntia odotettuamme opas saapuikin, pieni vilkas poikanen, aito suurkaupunkilaislapsi pikkuvanhoine sananparsineen ja ilmeineen.

Lähdimme kulkemaan, poika edellä jonkun matkan päässä. Iltapäiväliikenne oli vilkkaimmillaan pääkaduilla, kun poikkesimme ahtaalle kujalle, joka vei vanhaan kaupunginosaan. Kuljimme sen läpi tunnelmallisessa puolihämärässä nauttien alati vaihtuvasta, mutta aina tyylikkäästä ja viehättävästä katukuvasta. Järjestys oli täälläkin moitteeton, mutta ei suinkaan puhtaus. Hymyilimme mielessämme ajatellen, mitähän meidän kaupunkiemme terveydenhoitolautakunnat sanoisivat ja tekisivät tällaista nähdessään, mutta täällä tuntui se luonnolliselta, niin, melkeinpä asiaankuuluvalta, ja liittyi jollakin tavoin itse tunnelmaan.

Tämä ei kuitenkaan ollut vielä mitään, juutalaiskorttelissa me vasta saimme täysin nähdä saavutuksia tässä suhteessa. Oppaamme kulki synnynnäisen kaupunkilaisen varmuudella, huolettomana ja välinpitämättömänä. Tulimme ensin juutalaistorille, narinkkaam. En olisi voinut uskoa aikaisemmin, että ihmisen hajuaistit saattaisivat kestää kaikki ne hajut, tuoksut ja lemut, mitkä tästä paikasta suorastaan uhosivat. Katutomu, lika, peittämättömät lihat, vihannekset, öljyt, vanhat vaatteet ja tuhannet muut tavarat ja esineet sekä likaiset, kirjaimellisesti lian peittämät ihmiset erittivät kukin erikseen ja kaikki yhteisesti lemuja, joitten sekoitus, määrittelemätöntä kemiallista kokoomusta, nostatti melkein kyyneleet silmiimme kuten liian väkevä sinappi. Myriaadit kärpäset tunkeutuivat joka paikkaan, niitten kuhina peloitta, ja yleisnäky, mustakalottiset ahdasviittaiset juutalaiset, ellotti mieltä. Me olimme muutamassa hetkessä astuneet länsimaisen sivistyksen, puhtauden, järjestyksen ja terveyden ilmakehästä aivan toiseen maailmaan, niin hullunkurisen omituiseen ja vastenmielisen vaikuttavaan, että hetkisen tuntui kaikki epätodelliselta.

Tunkeuduimme askel askeleelta tämän meluavan, kirkuvan, huutavan, tinkivän ja nauravan kaaoksen läpi, me vaistomaisesti vältimme kosketusta, me emme uteliaisuudessakaan uskaltaneet katsoa todellisuutta suoraan silmiin, vaan meillä oli vain yksi halu ja yksi toivo, päästä mahdollisimman nopeasti tästä kaaoksesta.

Tulimme ahtaalle kujalle, jonka kummallakin puolen oli rivi avonaisia myymälöitä ja verstaita, yhtä tunkkaisia ja yhtä haisevia kuin torillakin. Ilettävän näköisiä juutalaisia ja vieläkin kaameampia juutalaisnaisia seisoskeli ovilla, ja kadun liassa ja pölyssä, rasvaisessa, öljyisessä tomussa leikki liuta puolialastomia, kähärätukkaisia ruskeanlikaisia lapsia, joitten kirkuna särki korvan rumpukalvoa. Minua halutti kääntyä ympäri, seikkailu tympäsi minua ja minä näin Lauran kasvoista, että hänen ajatuksensa olivat myöskin samalla suunnalla. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä peräytyä. Pahempaa tuskin enää tulisi, ja joka tapauksessa oli kokemus kaikessa vastenmielisyydessään sittenkin sekä voimakas että mielenkiintoinen. Jatkoimme kulkuamme.

Oppaamme pysähtyi erään ränsistyneen antikviteettikaupan kohdalla ja meihin katsahtamattakaan lausui nopeasti, hiljaa, mutta selvästi: "Vastapäinen talo, toinen kerros!" Pysähdyin myös ikkunan luo ja sanoin pojalle, että hänkin jäisi vartioimaan. Kuiskasin Lauralle, että hän kävelisi kujaa pitkin eteenpäin. Se näyttikin rauhalliselta. En viipyisi kauan ja tulisin sitten samaan suuntaan. Tunnustelin revolveriani ja astuin porraskäytävään, pimeään, ummehtuneeseen ja tietysti likaiseen. Kiipesin hitaasti ja varovaisesti toiseen kerrokseen.

Ovella oli nimikilpi: Israel Rosenbaum. Siis Pankki-Israel.

Kolkutin. Sormeni hypistelivät revolveria.

Jonkun minuutin kuluttua kuului sisältä tassuttelevia askeleita ja särkynyt käheä ääni kysyi nimeäni ja asiaani. Nimeäni en sanonut ja asiakseni sanoin vain "geschäft". Tietysti oli sana yhtä vaikuttava kuin sadun "sesam" ja ovi avattiin. Aukossa näin pitkähkön, laihan vanhan juutalaisukon haalistuneeseen mustaan halattiin puettuna. "Liikemies" ei taloudessaan käyttänyt ainakaan liikaa saippuaa.