Part 8

Kenraali kalpeni tällä kertaa täydellisesti. Rohkea otaksumani oli ollut oikea, sen todisti edessäni istuva seikkailija. Mutta jos kuvittelin, että hän ilman muuta nyt oli vallassani, niin erehdyin. En sitä tosin kuvitellutkaan. Minulla oli vielä joitakin keinoja.

"Ei kuulu teille missään tapauksessa", sanoi hän hiukan ivallisesti. Minä näin, että hän oli jo malttanut mielensä. Asemani italialaisena maantierosvona ei tästä huomiosta lainkaan tullut viehättävämmäksi. Revolveri jossakin yksinäisessä paikassa on sangen vaikuttava todistus- ja taivutusväline, mutta hotellihuoneessa, kun revolverinpitäjä ei halua aiheuttaa melua, se ei ole kovinkaan vaarallinen. Kenraali tajusi aseman vallan mainiosti.

"Vai niin", vastasin sanoja venyttäen, "vai ei kuulu minulle. Minä kuitenkin sattumalta tarvitsen välttämättömästi tämän tiedon. Toistan sen vuoksi kysymykseni vielä kerran."

"Ja minä toistan kieltävän vastaukseni." Kenraali naurahti huolettomasti ja sytytti savukkeen yhtä huolettomasti. Minulla olisi ollut suuri halu todellakin turvautua aseeseeni, mutta sellainen ei sopinut. Yritin uhkausta.

"Minä voin vangituttaa teidät millä hetkellä hyvänsä."

"Epäilemättä", myönsi kenraali rauhallisesti, "muuten ette olisi uskaltanut toimeenpanna tätä revolverikomediaakaan. Mutta haluaisin tietää, mitä sillä voittaisitte?"

"Otaksun, että teillä olisi yhdeksänkymmentä yhdeksän mahdollisuutta sadasta kärsiä sotilaallinen sankarillinen kuolema puolenkymmenen sotilaan ja upseerin läsnäollessa jossakin syrjäisessä paikassa."

Kenraalin äänen sävy muuttui isälliseksi. Huomasin, että hän nautti tilanteesta, mikä antoi hänelle tilaisuuden osoittaa joustavuuttaan ja taitoaan.

"Nuori mies, te päättelette vallan loistavasti, mutta, kuten sanotte, on minulla vielä yksi mahdollisuus selviytyä toisellakin tavalla. Ja se mahdollisuus minut pelastaakin."

"Ja se mahdollisuus olisi?"

"Olette utelias, mutta olkoon menneeksi: minä, katsokaas, tiedän liian paljon, ja voin myöskin aikaansaada liian paljon, jotta uskallettaisiin minusta selviytyä niin mutkattomalla tavalla."

Purin huuliani. Humpuukimestari oli ilmeisesti oikeassa. Muistin kenraali Zeligovskin epäröivän äänensävyn, kun hän puhui vangitsemisesta.

"Ammun teidät sitten itse, ellette anna vaatimiani tietoja", sanoin päättävästi.

Kenraali nauroi ääneensä.

"Sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta epäilen kuitenkin uskallustanne. Ja otaksun myöskin, että käsitätte, ettei kuolleelta ihmiseltä saa mitään tietoja."

Ei, minun täytyi muuttaa taktiikkaani. Voimakeinot tuskin auttaisivat.

"Paljonko tahdotte tuosta tiedosta?" kysyin kursailematta. Kenraali silmäsi minua hiukan hämmästyneenä enkä sitä ihmetellytkään. Hänellä ei kai vieläkään ollut mitään aavistusta seikkailustani hänen sänkynsä alla, ja niin ollen täysi syy ihmetellä, mitenkä saatoin yleensä näistä asioista niin paljon ja niin tarkoin tietää. Juuri epätietoisuus tästä lujitti asemaani.

"Sataviisikymmentätuhatta!" Kenraali napsautti sormiaan.

Minä aloin tuntea raivoa. Aika kului hukkaan keskustellessa.

"Ei hyvä kenraali, niin paljon en maksa. Se olisi kolme kertaa enemmän kuin bolshevikit teille maksavat. Te annatte sen tiedon ilmaiseksi."

"Tosiaankin?" Kenraalin ääni kuulosti väsyneen ivalliselta.

"Kyllä!" vakuutin lujasti ja kaivoin vasemmalla kädelläni taskustani valokuvan. Onnittelin itseäni, että joskus olin tullut innostuneeksi amatöörivalokuvaukseen.

"Ellette viiden minuutin kuluttua ilmoita minulle vaadittua tietoa ja ehdottoman oikein, lähetän tämän valokuvan arvoisalle puolisollenne yksityiskohtaisen selostuksen mukana."

Ojensin valokuvan kenraalille ja näin toisen kerran hänen kalpenevan. Valokuvassa oli ikuistettu kohtaus Zoppotin hiekkarannalta, missä kenraali Amos Aron Nagelkopf ja madame Heloise Pirard paratiisillisissa puvuissa istuivat tai oikeastaan makasivat sangen herttaisessa idyllimäisessä asennossa. Valokuva matkaansaattaisi varmastikin räjähdyksen tulenaran Rebekka-rouvan tunteissa.

Kenraali ei vieläkään antautunut.

"Mitä minua tällaiset tyhmyydet liikuttavat?"

"Kuulkaapa kenraali, minua alkaa tämä keskusteleminen jo väsyttää."

"Lopettakaa sitten."

"En lopeta, ennenkuin olen saanut asiasta selvän. Te, kenraali, olette köyhä mies, mutta Rebekka-rouva on rikas nainen. Teillä ei totisestikaan ole varaa menettää hänen suosiotaan. Tiedän sen kyllä. Siis nyt ehdottomasti ja viimeisen kerran: missä ovat paperit?"

Kenraali pyöritteli neuvottomana savuketta käsissään. Ilmeistä oli, että hän mietti jotakin rohkeaa ja hurjaa temppua, millä pelastautua vielä kahdennellatoista hetkelläkin. Istuin kärsivällisesti ja odotin, sillä aikaahan vielä oli.

"Olkoon menneeksi", taipui kenraali vihdoinkin, "ilmoitan siis. Paperit ovat neiti Soinin käsilaukussa."

"Siis hänen mukanaan?"

"Kyllä."

"Miten onnistuitte ne panemaan käsilaukkuun?"

"Se oli peräti helppoa, neiti Soini poistui hetkeksi käytävään ja sillaikaa työnsin ne suurenlaiseen käsilaukkuun aivan pohjalle. Ne eivät ottaneet suurtakaan tilaa."

Olin saanut tietää aivan tarpeeksi. Kenraalista en kuitenkaan vielä ollut selvä, en voinut antaa hänen poistua ennenaikojaan, hänhän olisi voinut huomattavasti haitata suunnitelmaani. Mietin, millä tavalla asian järjestäisin ja päätin sitten soittaa kapteenille, joka oli sanonut menevänsä esikuntaan. Hän voisi komentaa sieltä reippaan sotilaan pitämään kenraalia kotiarestissa ainakin seuraavaan aamuun. Aloin tuntea, että asia järjestyy vähitellen.

Kumarruin juuri tarttuakseni puhelintorveen, kun äkkiä tunsin lujan sormiotteen kietoutuvan oikean ranteeni ympärille ja revolverin tempaistavan kädestäni. Olin antanut yllättää itseni viimeisellä hetkellä. Yritin tempautua pystyyn, mutta kenraali heitti minut takaisin ja hetken kuluttua täytyi minun kädet ylhäällä tuijottaa kahteen revolveriin, joista toinen oli omani ja toinen kenraalin. Tottuneen taitavasti oli kenraali senkin siepannut taskustani. Pelini alkoi todella käydä vaaralliseksi.

"Kas niin, nuori mies", virkkoi kenraali isällisesti ja istahti nojatuoliin. "Osat ovat vaihtuneet, sillä vuoroinhan vieraissa käydään. Nyt minäkin asetan teille muutamia tehtäviä. Antakaa ensiksi valokuva tänne!"

Tottelin, mutta en voinut olla hymyilemättä mielessäni: olihan minulla filmi ja siitä saatoin ottaa jäljennöksiä niin paljon kuin halusin.

"Mistä olette niin vietävän hyvin perehtynyt minun vaatimattoman persoonani toimintaan?" Revolverien suut olivat ilkeitä, mutta en sittenkään pelännyt. Kenraali ei uskaltaisi ampua muuta kuin äärimmäisessä hädässä.

"Minä pidän asiani omana tietonani."

Kenraali katseli vuoroin minua, vuoroin revolvereja, punniten niitä käsissään. Mutta minulla oli yliote, se hänen täytyi tuntea eikä hän enää udellut minulta mitään.

"Hyvä niinkin. Minulla ei, ikävä kyllä, nyt ole aikaa tutkia teitä tarpeeksi, mutta pidän huolta siitä, että teille jää riittävästi aikaa mietiskellä sellaisia pikkuseikkoja kuin varmistetun revolverin käsittelyä silloin, kun varmistin on vain tiellä."

Ymmärsin, mistä kenraalin äkillinen rohkeus oli lähtöisin: innoissani en ollut huomannut ottaa revolveristani varmistinta, minkä huomattuaan kenraali uskaltautui riistämään aseeni kädestäni. Olin todellakin ollut aasi.

"Nouskaa ja astukaa edeltä tuonne alkooviin!"

Tottelin.

"Istuutukaa tuohon tuolille!"

Istuuduin tukevalle tammituolille ja ennenkuin osasin edes aavistaa kohtaloani, tunsin lujan köyden kiertyvän käsieni ympäri, se vedettiin taakse ja muutaman minuutin kuluttua oli minut ensiluokkaisesti sidottu tuoliin, kädet tuolinselustaan takana.

"Toivoakseni ette huuda, mutta en voi olla siitä varma ja siksi pidän siitäkin puolesta huolen."

Kenraali sitoi kohteliaasti, mutta lujasti pyyheliinan suuni eteen. Olin nyt jotenkin vaaraton vihollinen. Kenraali tutki taskuni, mutta ei löytänyt mitään mainittavaa. Kaikki paperini olin jättänyt omaan huoneeseeni ja olin mielissäni varovaisuudestani.

Varmistauduttuaan minun kykenemättömyydestäni häiritsemään hänen toimintaansa kenraali nopeasti pakkasi matkalaukkunsa, soitti palvelijaa ja antoi tämän kantaa matkalaukut alas. Istuin alkoovissa eikä palvelija mitään aavistanut, kun ei mitään nähnytkään.

"Kas niin, näkemiin sitten!" kuiskasi kenraali korvaani ja poistui nopeasti.

Mietin hieman asemaani. Kapteeni tulisi pian. Hän tiesi, kenen luokse olin mennyt ja ellei minua näkyisi sovittuna aikana, hän tietenkin tulisi minua etsimään. Hänelle sanottaisiin, että kenraali oli jo lähtenyt. Hän tulisi huoneeseen, mutta ei näkisi mitään. Oli epäiltävää, pistäisikö hänen mieleensä vilkaista alkooviin. Suunnitelmani toteuttaminen voisi viivästyä, etenkin kun kenraali oli vapaana. Häneen nähden tosin otaksuin, että hän kiirehtisi mahdollisimman pian karistamaan Vilnan tomut jaloistaan. Mutta kuitenkin, en voinut jäädä odottamaan. Käsiäni ja jalkojani en voinut vapauttaa. Muistin heti puhelimen. Olinhan Danzigissa ollut samanlaisessa tilanteessa. Mutta side suuni edessä ehkäisisi puhelinkeskustelun. Koetin irroittaa siteen ja sain pääni painetuksi terävää sängynsärmää vastaan. Painoin voimakkaasti kasvojani särmää vastaan ja työnsin. Todellakin, side liukui hiukan alaspäin. Jatkoin ponnistuksiani hellittämättä ja kymmenen minuutin kuluttua olin saanut siteen työnnetyksi kaulalleni.

Vaikka käteni ja jalkani olivatkin sidotut, havaitsin varsin pian, että saatoin tuolin varassa vaivaloisesti kulkea. Laahustin hitaasti, mutta varmasti pöydän luo, jossa oli puhelin, pudotin torven hampaillani pöydälle ja kumarruin pöydälle puhumaan torven maatessa suuni edessä.

Hotellin keskuksesta vastattiin. En pyytänyt apua hotellin palveluskunnalta, sillä en tahtonut aiheuttaa hämminkiä, vaan pyysin, että ovenvartija ilmoittaisi kapteeni S:lle, että tämä tulisi tapaamaan minua kenraalin huoneeseen.

Kului ehkä puoli tuntia, kunnes ovelle koputettiin. Kapteeni astui sisään ja huudahti nähdessään jonkunverran epämukavan ja epätavallisen oloni.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän ihmeissään rientäen minua vapauttamaan.

"Pieni seikkailu vain, satuin joutumaan alakynteen ja kenraali Nagelkopf köytti minut varmuuden vuoksi tähän tuoliin. Tiedättekö muuten, lähteekö tähän aikaan mitään junia?"

"Kyllä, noin puolituntia sitten lähti juna etelään."

Ymmärsin, että kenraali oli livistänyt. En tahtonut häntä pidättää. Minulla oli omat syyni eikä niistä vähin se, että toivoin pääseväni mukaan tsaristien konferenssiin.

Mutta nyt oli toinen tehtävä edessäni ja muutaman hetken kuluttua kiidimme autossa kohti "puolueettoman alueen" rajaa.

Tie kulki halki tasangon, missä kiemurteli vihreitten niittyrantojen välissä puro piilipuineen ja poppeleineen. Ajoimme leveätä lehmusten reunustamaa valtatietä pitkin, johon armeijoitten kulku oli syvälle syöpynyt. Tykkejä, tykkejä ja ihmisiä, ihmisiä oli kulkenut tietä pitkin, milloin länteen, milloin itään, ohi savikylien kaisla- ja olkikattoineen.

Saavuimme puolueettoman alueen rajalle ja auto pysähtyi erään esikunnan, vanhan maalaiskartanon, edustalle. Sotilaita näkyi kaikkialla ja tuntui kuin olisi eletty keskellä sotaa. Pihalla näkyi puolenkymmentä kenttäharmaata tykkiä, ammusvaunuja ja hevosia.

Kiipesin kapteenin jäljessä yläkertaan ja astuin esikuntahuoneeseen. Muutamia upseereita istui pöydän ympärillä teetä juomassa, mutta kaikki kavahtivat pystyyn kapteenin astuessa sisään.

Kuuntelin tapahtuman selostuksen. Se vahvisti Editin kertomuksen. Upseerit olivat vakuutetut siitä, ettei vankeja oltu vielä kuljetettu etemmäksi, vaan että heidät luultavastikin oli sijoitettu raunioitten läheisyydessä olevaan mökkiin.

Lähdin tähystämään paikkaa. Kapteeni ohjasi minut tähystyspaikkaan, pienen, puutarhan ympäröimän idyllisen kirkon kellotapuliin. Sieltä oli laaja näköala yli tasangon metsikköineen, peltoineen ja kylineen. Joittenkin kilometrien päässä näkyi pieni kukkula, puoleksi metsikön peitossa, ja kukkulalla eroitti silmäni muutamia rauniomuureja. Laura oli siis siellä.

Kapteeni selitti asemaa. Aivan oikein, kukkulalta poistuminen oli vaikeaa, ehkä suorastaan mahdoton päiväsaikaan, sillä zeligovskilaisten konekiväärit saattoivat haitatta pyyhkiä tasangolle kukkulan taakse. Mutta pimeän tullen ei poistuminen kai tuottanut mitään vaikeutta.

Olin ollut hiukan mukana sodassa ja omasin siis hiukan kokemusta. Koetin maaston perusteella suunnitella pientä partioretkeä tuonne kukkulalle. Sinne täytyi päästä huomaamatta, niin, etteivät liettualaiset ehtineet lähettää apua. Yllätys onnistuisi kai helposti, liettualaiset tuskin odottivat varsinaista hyökkäystä, sen tekeminen oli kyllä uhkarohkeaa, sillä kukkulaa oli vaikeahko lähestyä.

Mutta. Vinottain yli alueen kulki matalahko harjanne, mikä päättyi juuri kukkulaan. Mutta kukkula ei ollut aivan suoraviivaisessa linjassa harjanteen kanssa, vaan jonkunverran sen edessä. Kukkulalta ei siis niin ollen voitu nähdä harjanteen taa. Liettualaisten rintama oli kyllä sillä puolella, mutta paljon kauempana, ja päävaara uhkasi sittenkin kukkulan taholta.

Huomautin tästä huomiostani kapteenille ja hän hyväksyi näkökantani. Jos partio etenisi kukkulan takana, olisi siitä sekin etu, ettei kukkulalla oleva vihollisen partio osaisi odottaa hyökkäystä sieltä päin, oikeastaan selkäpuoleltaan.

Palasimme esikuntaan ja laadimme tarkan hyökkäyssuunnitelman. Toinenkin upseeri, joka tunsi lähiseutujen maaston, liittyi yritykseen ja miehistöksi valittiin kymmenen reipasta ja innostunutta vapaaehtoista. Niitä ei suinkaan ollut vaikea saada. Puolittainen toimettomuus kiusasi miehistöä, sotilaallisesti erinomaisen hyvää ja rohkeaa joukkoa, niin että jokainen seikkailua lupaava tilaisuus oli tervetullut. Miehistö aseistettiin taskuaseilla ja käsipommeilla sekä valopistooleilla. Kiväärit jätettiin. Ne olisivat haitanneet hiipimistä.

Tunnissa oli kaikki valmiina, mutta oli vielä aivan liian aikaista ryhtyä yritykseen. Täytyi odottaa.

Tunsin hienoista jännitystä. Omituista todellakin, olin lähtemässä selvään sotaan, vapauttamaan vangittuja ja todennäköisesti vangitsemaan vangitsijoita. Tulin ajatelleeksi, miten viime vuosina melkein koko maailma oli väliin saanut olla vangitsijana tai vangittuna. Englantilaiset olivat saksalaisten sukellusveneitten vankina, Saksa oli kokonaisuudessaan koko sota-ajan liittolaisten vankina. Tuhansia ja taas tuhansia partioretkiä oli tehty, tuhansia ja taas tuhansia vangittuja oli vapautettu tai vangitsijoita vangittu, ja sama toiminta jatkui taukoamatta edelleenkin.

Heti, kun hiukkasen alkoi hämärtää, lähdimme liikkeelle. Silmäsin hiukan surumielisenä matkailupukuani, sillä otaksuin, että se olisi toisenlaisessa kunnossa hiivittyämme muutamia kilometrejä.

Kuljimme ensin kylän talojen lomitse mutkitellen, kunnes saavuimme pieneen metsikköön. Siitä täytyi hiipimisemme alkaa. Upseerit kertasivat vielä kerran suunnitelman yksityiskohdat, tunnussanat ja komennukset. Sotilaat kuuntelivat vaieten, silmäillen minua kummastuneena. Siviilimies lähtemässä ei aivan vaarattomalle patrullimatkalle!

Lähdimme kulkemaan. Kohta metsikön luona alkoi syvänlainen oja ja sen kuivalla pohjalla kävi eteneminen varsin nopeasti. Voimme olla varmat siitä, ettei partiotamme mistään nähty. Sitten oja loppui ja edessä oli kaistale aukeaa peltoa. Täytyi ryömiä, kunnes pääsimme muutaman kiviaidan suojaan ja sen takana saatoimme edetä, puoleksi hiipien puoleksi ryömien, mutta nopeasti joka tapauksessa. Huomasin heti, että retkellä tulisi olemaan kohtalaisen lämmin.

Harjanne oli edessämme, mutta suoraan emme voineet kiivetä sen yli. Oli oikeastaan vielä aivan valoisaa, niin että meidät varmastikin olisi keksitty. Mutta jo jonkun matkan päässä takanamme oli puro ja ennenpitkää ryömimme sen uoman suojaan. Näin pääsimme harjanteen toiselle puolelle ja silloin huomasimme, että olimme valinneet oikean tien. Pitkin harjanteen rinnettä kulki kiviaitaus, noin metrin korkuinen, ja sen takana olimme täydelleen suojassa liettualaisten tähystykseltä. Lähdimme ryömimään. Mitään erikoisen hauskaa se ei ollut, mutta eihän hauskuudesta ollut kysymyskään. Pääasia oli, että onnistuimme tehtävässämme. Minä paloin halusta pelastaa Lauran voidakseni hänet sitten kunnollisesti nolata ajattelemattomasta tempustaan. Näillä seuduin ja näissä oloissa ei sellaisissa asioissa ymmärretä leikkiä yhtä vähän kuin Arizonassa hevosvarkaudessa. Kuuma tuli ja kulku hidastui. Meillä ei ollutkaan kiirettä, sillä ehtisimme hyvin hämäränkin aikana kukkulan juurelle ja voisimme niin ollen estää vihollispartion poistumisen.

Puolentoista tunnin kuluttua pysähdyimme lopullisesti, ryömittyämme laajaan suojaavaan maakuoppaan, jonka minä uskalsin olettaa syntyneen tykinammuksen räjähtämisestä. Vetäydyimme kuopan pohjalle pitkällemme, parin miehen pitäessä varovaisesti vahtia. Vaistomaisesti kaivoin taskuani ja vedin esille savukelaatikkoni. Tupakka maistui todellakin. Mutta juuri kun aioin raapaista tulitikkua, tarttui kapteeni käteeni. Minua hieman nolotti, kun en ollut huomannut tilanteen vaatimusta. Tupakansavu voisi tyynessä, kuulaassa ilmassa ilmiantaa meidät täydellisesti. Pistin tupakkani takaisin taskuun.

Noin puolentoista sadan metrin päässä edessämme oli kukkula. Rauniot pilkottivat puitten välistä, samoin pieni mökki, joku vahtimaja tai jotakin sellaista. Ihmisiä en kukkulalla huomannut. Upseerit tarkastelivat kukkulaa kiinteästi kaukoputkillaan ja vihdoin molemmat huudahtivat yhtaikaa.

"Kaksi vahtia!" kuiskasi kapteeni minulle ja osoitti muuatta syvennystä kukkulan rinteellä. Tartuin kaukoputkeen ja aivan oikein: puoleksi pensaitten peitossa näin kaksi sotilasta makaamassa kiväärit kädessä ja tähystämässä puolalaisten rintamalle päin. Mikään ei osoittanut, että heillä olisi ollut tietoa tulostamme ja läsnäolostamme. Olimme päässeet huomaamatta melkein perille, mutta kauemmaksi emme voineet liikkua niinkauan kuin oli valoisa. Meidät olisi ehdottomasti keksitty.

Sodassa ja metsästyksessä saa tottua kärsivällisyyteen, vaikka eihän sota itse asiassa olekaan muuta kuin hyödyttömin ja raain laji metsästystä. Makasimme siis kuopassamme ja odotimme pimeää. Se tuli, mutta tuli varsin verkalleen ja mikä enimmin kiukutti, samalla kuin auringon valo heikkeni heikkenemistään, kiipesi hopeanhohtoinen tunnelmallinen täysikuu taivaalle ja loi romanttisen, mutta aikeillemme mahdollisimman epäedullisen valon tasangolle, kukkulalle ja raunioille.

"Kirottua!" noitui kapteeni ja osoitti kuuta. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, vaikka tuo kylmä taivaankappale tavallaan jalosti hämyllään seikkailumme.

Kapteeni katsoi kelloaan ja ilmoitti kuiskaten, että toiminnan hetki oli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri vihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä miestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta, aliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli sijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin raunioitten suojaan.

Hitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme pieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu paistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä vihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä ryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit oli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten pääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai oltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli käynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen sitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.

Kapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies hävisi kuin varjo metsikköön.

"Maahan ja hiljaa!" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme ruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa ja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme lyönnit.

Kuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin, ellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät. Tasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa ja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.

Kului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti äärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin hiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti, selvästi hyvillään.

"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan", selitti hän. "Vangit ovat mökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat vetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin, että te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte mökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän miehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi. Tarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen hyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?"

Nyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän jännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme liikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme me kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä vartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.

On sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä taistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa on yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia tuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän, jännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain yksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi olla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada surmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.

"Valmiit!" komensi luutnantti. "Syöksyyn!"

Hypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo. Sotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut puhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton, maaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt minkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari vaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään muuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut yhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.

Tartuin mökin oveen. Se oli lukitsematon ja niin astuin sisään. Hengityksestä kuulin, että sisällä oli ihminen. Väläytin äkkiä sähkölamppuni sädekehän huoneeseen. Yritys oli onnistunut, olkien päällä lattialla virui Laura, ei erikoisemman onnettoman, mutta hiukan väsyneen näköisenä, kun taas pienellä penkillä seinän vierustalla makasi sotilaspukuinen henkilö käsivarsi siteessä. Oliko Pan Twardowski haavoittunut?

Sähkövalo sokaisi Lauran silmät eikä hän tuntenut minua, ennenkuin, varomattomasti kyllä, sytytin pöydällä huomaamani kynttilän.

"Hyvä Jumala, Taksi! Sinä täällä!"

Niin vilpittömän riemuista huudahdusta ei olemukseni milloinkaan ennen ollut kyennyt herättämään Laurassa. Se oli minulle yllätys, mutta aivan tyrmistyin, kun mielenpurkaus ei pysähtynyt tähän, vaan tunsin äkkiä Lauran käsivarret kaulassani. Silmänräpäyksessä huomasin, että Laura oli itkenyt, ja kaikki vahingoniloni katsoi samassa hetkessä. Hitto vie, Laura oli soma siinä kynttilän lepattavassa valossa, tukka hiukan epäjärjestyksessä, silmissä kyynelten jäljet, mutta kaikesta huolimatta niin raikkaana, reippaana ja tuoreena. Silmänräpäyksessä, mitään ajattelematta, mitään punnitsematta, alkuihmisen raa'alla väkivallalla ja hillitsemättömällä vaistolla, niinkuin sitten erittelin toimintani vaikuttimet, puristin Lauran rintaani vastaan ja painoin huuleni hänen hyvinmuodostuneille kosteille huulilleen. Eikä Laura vastustanut, vaan hänen huulensa painautuivat -- niin minusta tuntui ainakin, vaikka Laura väitti sitä sitten itserakkaudeksi ja keksinnöksi -- minun huuliani vastaan.

Olin saanut palkintoni, jos tätä palkintona saattoi pitää, ja Laura samalla rangaistuksensa.