Part 7

Menin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä maisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen poljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet. Kaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan ulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin saksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin hoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat punatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja lehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja seutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen idyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli puolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja niityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja Posenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja työteliäintä väestöä.

Juna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä kiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä, eivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja sanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin jo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura vastatessaan.

Join kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen voileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat, ainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle, että hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari kolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta Edit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme ehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti liikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea ainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun huomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.

Hän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä havaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää mukaan. Edit oli hermostunut.

Mutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo asemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli Lauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella, sillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä odotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai taas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.

Sallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä komeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä Radzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui alas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan vitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman pyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle, mistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti vaununsillalle.

Laura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan lentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka purskahdin kainostelemattomaan nauruun.

"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä koko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan."

Silmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen viehättävästi -- jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan pystynenäiseen Lauraan soveltaa -- ja lausui kiitoksensa peittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä minuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa, puolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta minut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin tuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.

Olin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu, mutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla kolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan saksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa. Kuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita. Oi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti korkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen toisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön. Puhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan oikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi sillä tavoin.

Tulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin että hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi naurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja niinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.

"Aiotko lähteä syömään?" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi, sillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti ihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin sen kyllä.

"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa", sanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan voinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä matkakumppaninsa minulle lateli.

"Sinä erehdyt", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa suorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni. Puolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta nimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule puolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet mielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on puolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon iloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen. Lähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa minua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa määrässä kehittynyt röyhkeydessä.

Posen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja -- ikävä, niinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät, liikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken yllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa raatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun Kantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi olevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine katuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä kuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän kuvitteluihin.

Söimme erittäin maukkaan aamiaisen "Hotel d'Angleterressa", minkä aikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan armeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin otti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin kuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.

Lähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui, siitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa erittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja älykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman kiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis päätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu. Mutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan, jopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä huomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi tietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas toiseen tuli, oli se tämän oma asia.

Kiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen, soitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi pienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät olkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki entisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli loppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten, piikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja sortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä mullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta sitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.

Ja sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin, hänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta josta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli myöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä vahvistetuksi enkä kumotuksi.

Ja olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan, haihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni valtasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita viittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta päättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan tekemättä tavallista suurempaa haittaa.

Vilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia puolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi kaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei järjestyksessä ollut ihmettelemistä.

Tihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme puolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin. Aistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa, raskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui tuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka nousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta korttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa poistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.

Olimme kaikki matkasta väsyneitä, joten heti, hieman ruokailtuamme, menimme levolle. Laura oli salaperäisen, mutta voitonvarman näköinen, ja luulin jo hetkisen, että tulinen puolalainen luutnantti oli ehtinyt tehdä rakkaudentunnustuksen Pohjolan kylmälle ja oikulliselle tyttärelle. En tiennyt Lauran suunnitelmia, ja tästä tietämättömyydestä johtui, että seuraavana päivänä jouduin seikkailuun, minkä rinnalla seikkailuni Danzigissa oli melkoisen vaaraton.

Aamu valkeni kirkkaana ja sateettomana, kun lähdin kaupungille ennen naisten ilmestymistä. Puolalainen luutnantti istui ruokasalissa ja nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Ilma oli todella kaunis, ja kun kävi raitis tuuli, ei kaupungin ominaishajukaan tuntunut häiritsevän voimakkaalta. Saatoin niin ollen rauhassa harhailla ja tarkastella kaupunkia, jonka vaiheet maailmansodan ja sen jälkeisten melskeitten aikana ovat olleet sekä monet että merkilliset.

Kaupunki teki jotenkin ränsistyneen vaikutuksen. Näkyi, että se oli saanut kestää sotaa. Eivätkä mustakauhtanaiset ja kalottipäiset, sietämättömän likaiset juutalaiset suinkaan kohottaneet kaupungin ulkonaista vaikutusta, juutalaisissa on Vilnankin kysymyksen ydin, tuon kysymyksen, jossa kaikki tavallaan ovat oikeassa ja kaikki väärässä, Puola vedotessaan eittämättömään historialliseen oikeuteensa ja kansanäänestykseen, Liettua siihen, että Liettua ilman Vilnaa on mahdoton. Nykypäivien Liettua tarvitsee Vilnaa, se on selvä, yhtä selvä kuin se, että historiallisesti Vilna kuuluu Puolaan, niinkuin Puolan ja Liettuan historia on käsi kädessä kulkenut, ja yhtä selvä kuin se, että kansanäänestys ei ollenkaan sovi Vilnan alueeseen. Puolalaisia on huomattavasti, samoin maaseudulla liettualaisia, mutta äänestyksen tulos ei riipukaan näistä, vaan juutalaisista, joilla ei ole kansallisuutta eikä isänmaata siinä merkityksessä kuin muilla kansoilla. Juutalainen äänestäisi sen mukaan mistä luulisi enimmin hyötyä tulevan.

Kysyttyäni sain tietää kenraali Zeligovskin majailevan vanhassa aatelispalatsissa, missä myöskin Napoleon aikoinaan oli pitänyt asuntoa, vastapäätä Vilnan yliopistoa. Arvelin kuitenkin aivan oikein, ettei aika ollut vielä sovelias tervehdyskäynnille ja senvuoksi, harhailtuani tarpeeksi kaupungilla, palasin hotelliin. Ryhdyin kirjoittamaan matkakuvausta enkä huomannut ollenkaan ajan kulumista.

Yhtäkkiä temmattiin huoneeni ovi auki ja Edit syöksähti sisään. Näin hänen kasvoistaan, että jotakin oli tapahtunut.

"Laura!" läähätti Edit ja vaipui tuolille.

"Mitä?"

"Laura on joutunut vangiksi."

Edit painoi sydänalaansa kuin teatterilavalla.

"Vangiksi?"

"Niin, hän on joutunut liettualaisten vangiksi."

Istuin todellakin ymmällä. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut hotellissa. En ymmärtänyt mitään.

"Mutta selitähän toki."

Edit kuivaili hikeä otsaltaan ja koetti rauhoittua.

"Me lähdimme tänä aamuna automatkalle..."

"Kutka?"

"Laura, se puolalainen luutnantti ja minä. Lähdimme automatkalle ja ajoimme puolueettoman alueen rajalle, siis rintamalle. Mutta Laura ei tyytynyt siihen. Hän tahtoi välttämättömästi mennä yli rajan, hän tiesi, että sinulla on aikomuksia mennä haastattelemaan kenraali Zeligovskia ja hän tahtoi saada jonkunlaisen korvauksen. No niin, luutnantti seurasi häntä, kun he lähtivät autolla."

"Entä sinä?"

"Minä en seikkaile", vastasi Edit kylmästi. "No niin, he lähtivät, mutta jonkun kymmenen minuutin kuluttua kuului tieltä laukauksia, zeligovskilaiset lähettivät patrullin, mutta se ei saanut mitään muuta aikaan, toi vain tiedon, että luutnantti ja hänen seuralaisensa olivat joutuneet liettualaisen patrullin vangiksi. Auto oli tiellä läpiammuttuna. Liettualaiset vetäytyivät vanhojen raunioitten turviin. Ne eivät pääse sieltä poistumaan ennenkuin tulee pimeä, sillä zeligovskilaisten konekiväärit estävät peräytymisen."

Minä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin paheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja oli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut myöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä, mikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat sekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti viivästystä matkallemme.

Edit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni, että minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä saattoi tehdä jotakin.

"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon", sanoi Edit kuin ajatusteni lukijana.

"Ehkä", virkoin, "ja aionkin lähteä häntä tervehtimään."

"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä", jatkoi Edit.

Hypähdin pystyyn.

"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?"

Edit silmäsi minua kummastuneena.

"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista."

Vaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan minuuttiin.

Oliko kenraali Nagelkopf täällä?

"Missä tapasitte hänet?" kysyin.

"Hän asuu täällä hotellissa", vastasi Edit, "ja keskusteli kanssamme ennen matkaamme. Hän neuvoi Lauralle juuri nuo rauniot, missä Laura nyt istuu liettualaisten vangitsemana."

"Neuvoi rauniot!" Ajatus, kirkas ja tyrmistyttävä, lensi päähäni: kenraalinhan oli määrä toimittaa kompromettoiva paperi liettualaisille. Oliko hän valinnut Lauran viejäksi? Miksei, hänhän tiesi Lauran ajavan puolalaisen upseerin kanssa sotilasautossa. Epäluuloni muuttui silmänräpäyksessä varmuudeksi.

"Eikö kenraali sanonut mitään muuta?"

"En ainakaan muista hänen mitään erinomaisempaa sanoneen."

Ja sitten pääasia:

"Antoiko hän Lauralle joitakin papereita?"

"En ainakaan muista."

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Täytyi toimia sekä nopeasti että harkitusti. Yllättäisinkö ensin kenraalin Nagelkopfin vai pyrkisinkö kenraali Zeligovskin luo? Laura täytyi saada vapautetuksi ennen yön tuloa ja siihen tarvitsin kenraali Zeligovskin apua, tarvitsin sotilaita ja upseereita.

Tartuin hattuuni ja soitin auton.

"Mene alas", sanoin Editille, "ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia. Jos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä minulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle mitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa."

Riensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri palatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja auttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille muutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt näkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista husaaria miekat paljastettuina.

Hovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan kiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa, mutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri, onnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen Cerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä vaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.

"Anteeksi, mutta mikä on asianne?" kysyi hän kohteliaasti, mutta tutkivasti.

"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä takaamaan, etten tule turhan takia." Minun suomalainen sisuni alkoi jo kiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista hetkistä.

"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua", lausui herrasmies muuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun seuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme talon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja kodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.

"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian."

Istuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut toimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni, mitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan sodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja kiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.

Ovi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski mitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan merkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman lihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että hänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen kansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen rohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa rauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään miehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen d'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali Zeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin vastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä, hänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko olennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä hyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa "Pan Tadeuszin" kuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta poliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen valtauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan persoonalliseen kosketukseen.

Sihteeri esitti minut ja kävin suoraa päätä asiaan.

"Niinkuin tiedätte, tekevät bolshevikit kaikkensa sotkeakseen teidän ja Kovnon hallituksen välit entistä pahemmin. Minulla on syytä otaksua, että on taas tehty uusi yritys siihen suuntaan, entistä vakavampi, sellainen, joka luultavasti johtaa uuteen aseelliseen selkkaukseen."

Kenraalin myhäilevät kasvot saivat huolestuneen ilmeen ja jännittyivät.

Kerroin lyhyesti, mutta tarkasti seikkailuni Danzigissa, sikäli kuin se koski Vilnan kysymystä sekä sitten Lauran vangiksijoutumisen, lausuen arvelunani, että kenraali Nagelkopf oli tavalla tai toisella toimittanut Lauran mukaan tuon väärennetyn tärkeän paperin. Sihteeri, joka oli läsnä keskustelussa, ei salannut levottomuuttaan. Kenraali silmäili minua tutkivasti ja kysyvästi.

"Kirottu juttu!" sanoi kenraali. "Tilanne on sellainen, että vältän kaikkea väkivaltaa viimeiseen saakka. Varsovan konferenssi täytyy saada onnistumaan. Luulisitteko voivanne jollakin tavoin järjestää asiaa?"

Miettimättä hetkeäkään esitin suunnitelmani, jonka olin laatinut autossa istuessani.

"Komentakaa minulle avuksi kunnollinen upseeri ja antakaa hänelle valtuus järjestää patrulli. Yrittäisin vapauttaa vangitut ennen yötä. Sitä ennen koetan hoitaa asian kenraali Nagelkopfin kanssa."

"Hyvä on, suostun ehdotukseen. Voisihan kenraalin myöskin vangita..."

"Ja joutua siten selkkauksiin", keskeytin minä sangen epäkohteliaasti tosin, mutta mielestäni järkevästi.

"Mahdollista kyllä", myönsi kenraali. "Tulkaa sitten huomenna, ja kertokaa, miten yritys on onnistunut."

Nousin ja kenraali ojensi minulle kätensä.

"Odottakaa hetkinen, niin lähetän upseerin luoksenne", sanoi hän ja poistui viereiseen huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua astui luokseni upseeri, jonka huomasin kapteeniksi, tumma ja tanakka, sotilaallisen näköinen mies, joka esitti itsensä. Laskeuduimme alas sihteerin saattamina. Maksoin oman autoni ja lähetin sen pois, nousten kapteenin kanssa sotilasautoon. Ajoimme ohi Vilnan Ihmeitätekevän Neitsyt Marian kappelin, jonka edustalla satalukuinen joukko ihmisiä, rikkaita ja köyhiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, ryömi maassa sitä hartaasti suudellen. Minun mieltäni ei näky jaksanut pitempää kiinnittää, paljastin vain pääni niinkuin näin sekä ohjaajan että kapteenin tekevän, ja koetin miettiä, miten yllättäisin kenraalin. Hän oli vanha ja kokenut kettu ja selvää oli, ettei hän aivan vähällä aikonut antautua. Auto pysähtyi hotellin eteen, hyppäsin katukäytävälle ja kehoitin kapteenia palaamaan tunnin kuluttua. Hänellä oli vielä joitakin asioita toimitettavanaan. Nousin hitaasti huoneeseeni, kunnes muuan onnellinen ajatus pälkähti päähäni. Tarkistin revolverini ja pistin sen takin taskuun ja menin sitten kenraalin huoneen ovelle. Koputettuani kuulin kenraalin kehoittavan: "sisään!" Hän oli siis kotona.

Avasin oven ja astuin sisään. Näin heti, että kenraali oli ollut lähtöpuuhissa, matkalaukuista oli osa jo pakattu ja toisia hän oli ollut pakkaamassa. Hän piti asiaansa jo lopullisesti järjestettynä.

Kenraali tervehti ystävällisesti ja viittasi minua istumaan. Tunsin asemani jotenkin omituiseksi sen takia, mitä aioin, mutta nyt ei enää voinut suunnitelmaa muuttaa. Lauran asema oli alkanut minua yhä enemmän huolestuttaa. Jos häneltä oli paperi löydetty, ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hänet heti ammuttaisiin. Vakoilijoihin ja provokaattoreihin nähden ei näissä oloissa liikoja kursailtu.

Kenraali käänsi minulle hetkeksi selkänsä. Salamannopeasti vedin revolverin esille.

"Kädet ylös!"

Kenraali käännähti niin nopeasti, että huomasin hänen joskus ennenkin joutuneen samanlaiseen tilanteeseen, mutta nähdessään vakavan naamani ja kylmän revolverin, hän empimättä nosti kätensä, mutta hänen ilmeensä oli vastaisista ponnistuksista huolimatta niin hullunkurisen avuton ja ällistynyt, etten voinut olla hymyilemättä.

"Mitä perhanaa!" pääsi häneltä tahtomattaankin.

"Kääntäkää selkänne!" komensin karskisti ja kenraali totteli. Lähestyin häntä varovasti ja kopeloin hänen taskunsa. Aivan oikein, takataskussa oli revolveri, mutta hetken kuluttua se oli minun taskussani.

"Istukaa!" määräsin lyhyesti ja istuuduin vastapäätä pitäen koko ajan tarkasti silmällä vankiani. "Milloin saavuitte Vilnaan?"

"Toissapäivänä." Kenraalin ilme vaihteli lakkaamatta. Hän oli todellakin tullut yllätetyksi. Mitään tämäntapaista hän ei ollut voinut kuvitellakaan.

"Mutta millä ihmeellä te olette niin nopeasti ehtinyt?"

"Lentokoneella ja autolla."

Vihelsin pitkään. Näitä nykyajan kulkuneuvoja en ollut lainkaan ottanut huomioon.

"Mitä pirua te minusta tahdotte?" kysyi kenraali teeskentelemättömän kummastuneena vihdoin.

"Yhtä ja toista", sanoin kylmästi ja laskin aseeni alas, mutta pidin sitä edelleenkin käsissäni. Tarkastelin häntä kiinteästi hetken ja iskin sitten äkkiä:

"Mihin kätkitte paperit, jotka annoitte neiti Soinille?"