Part 6

Kenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla. Nautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu artikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.

Kenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei Matvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu hyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui tyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei tarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin hyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten emigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja päätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä lopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin yhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen puoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa kysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin mainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi joka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että minäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että se jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja tsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös. En yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä oman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin kirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä villeimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat, mutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en kuiskata edes itselleni.

Kenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari kertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.

Aivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen ovelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha mies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät, siististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi puettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.

"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?" kysyi vieras.

"Hyvin kyllä, mutta en löytänyt mitään papereita, ainoastaan rahaa ja arvoesineitä", vastasi kenraali.

"Arvoesineitä!" huudahti vieras. "Oliko niitten joukossa myös hopeinen paperossikotelo?"

Kenraali näytti hämmästyneeltä ja minä vapisin.

"Oli kyllä ja minulla se on vieläkin."

"Oivallista! Missä se on?"

Kenraali otti avaimen taskustaan ja aukaisi kirjoituspöydän laatikon. Minä pidätin hengitystäni. Kaikki saattoi riippua seuraavista silmänräpäyksistä. Jos minut keksittäisiin, ei tuon pienen miehen kanssa ollut leikkimistä. Minä en pitänyt hänen silmistään. Niissä oli vaarallisen häikäilemätön loiste.

"Kas tässä!" Kenraali ojensi paperossikotelon.

Kiihkeästi tarttui vieras koteloon, avasi sen ja painoi salaponninta. Lokero avautui, mutta se oli tyhjä. Paperi oli minun taskussani. Vieras päästi pettymyksen huudon.

"Tyhjä! Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Ette suinkaan ole täältä mitään ottanut?"

"En", vakuutti kenraali.

"Eikä kukaan muukaan ole sitä tietämättänne käsitellyt?"

"Ei kukaan, voin sen vakuuttaa", vastasi kenraali käyden yhä enemmän hämilleen. "Mitä siellä olisi pitänyt olla?"

"Paperi, muuan tärkeä, ensiluokkainen paperi! Saimme vasta tänään tiedon salaisuudesta, siitä, että Gurnicki säilyttää tärkeitä papereitaan tässä paperossikotelossa. Hm, ei tietenkään ole mahdotonta, että hän on piiloittanut sen jonnekin muualle. Mutta harmillinen juttu tämä on, peräti harmillinen. Jos paperi olisi ollut tässä kotelossa, olisitte huomenna voinut pankista nostaa miljoonan markkaa."

"Perhana", pääsi kenraalilta. "Miljoonan! Mutta eikö paperia vieläkin voitaisi hankkia?"

"Tuskin. Gurnicki on varmasti nyt niin varuillaan, että yritys olisi turha."

Kenraali noitui hiljaa, mutta niin hartaasti, että ymmärsin häntä satutetun arkaan paikkaan. Eikäpä ihme, miljoona markkaa on hieman arka paikka kenelle tahansa. Niin, tosiaankin, olisinhan voinut tulla nyt miljoonamieheksi muutamassa hetkessä. Paperihan oli minulla. Eikä minulla kuitenkaan ollut juuri sanottavaa heikkoutta langeta kiusaukseen. Tietysti käyttäisin paperia hyväkseni, mutta omalla tavallani, joka, ellei se olisikaan niin tuottava, olisi kuitenkin hieman kunniallisempi.

Mutta kuka oli tuo vieras? En todellakaan voinut olla varma. Hän puhui venäjää, sujuvasti ja vaivattomasti, niin että venäjä tuntui kaikesta päättäen olevan hänen äidinkielensä. Olisiko hänkin siis emigranttivehkeilijöitä? Ei tuntunut siltäkään, hän ei kertaakaan edes sattumalta maininnut mitään sensuuntaista.

Todellakin, olihan vielä mahdollisuus ja vieläpä erittäin todennäköinen: mies oli bolsheviki. Mutta miten olisi selitettävissä hänen suhteensa kenraaliin, joka puuhasi tsaaria Venäjän tyhjälle valtaistuimelle? Selitys oli yksinkertainen: kenraalilla oli vapaanlaiset käsitykset politiikasta. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja. Eilen puolalaisen diplomaatin kanssa, vastikään tsaarivehkeilijän ja nyt bolshevikin. Hieman eripuraista tuo seurakunta oli, mutta eihän kenraali kai ollut niin turhantarkka.

Hän tietysti toivoi ja lypsikin rahaa kaikilta, palveli kaikkia ja petti kaikkia. Vaarallinen, mutta tuottava ammatti epäilemättä.

"Yritys täytyy kai katsoa epäonnistuneeksi", sanoi vieras. "Riittää siitä siis. Mutta minulla on teille toinen ehdotus. Olisitteko halukas tekemään pienen matkan?"

"Miksei!" Kenraali naurahti huolettomasti. "Kun vain ne pikku muodollisuudet järjestetään."

"Tietysti. Paljonko tahdotte?"

"Hm, riippuu siitä, minkälainen tehtävä."

"Kohtalaisen yksinkertainen ja melkein vaaraton mutta vaatii pientä näppäryyttä."

"Siis paperi?"

"Kyllä."

"Anastettava?"

"Ei, päinvastoin toimitettava."

"Missä?"

"Vilnassa."

"Ahaa!"

"Ymmärrättekö?"

"Aavistan. Zeligovski...?"

"Niin kyllä."

"Siellä on rauhallista."

"Liiankin."

"Ei siis pieni virkistys haittaisi?"

"Ei ollenkaan."

"Liettualaisille?"

"Tietysti."

"Ja paperi?"

"On minulla." Vieras osoitti taskuaan. "Paljonko siis?"

"Viisikymmentä."

"Olkoon menneeksi. Frangia?"

"Niinkuin ennenkin."

"Asia on siis tällainen: teidän on toimitettava paperi liettualaisille jonkun puolalaisen avulla, tämän tietämättä mitään. Ilmoitatte siitä Mooseksen kautta. Aika ja paikka ehdottoman tarkasti. Loppu hoidetaan ilman teitä."

"Hyvä. Onko paperi oikea?"

"Ei, mutta hyvin tehty ja erittäin todennäköinen. Siellä voi pian alkaa paukkua."

"Hm, tietysti ennen Varsovan konferenssia?"

"Niin pian kuin mahdollista."

"Ja maksu?"

"Tässä on kuitti. Mooses saa merkitä kuittauksen, kun asia on selvä. Rahat nostatte Varsovasta, tehän tiedätte."

"Selvä."

"Tämän täytyy onnistua. Ymmärrättekö?"

"Se onnistuu varmasti."

Minä en voinut mitenkään olla, hyvinkin luonnollisista syistä, yhtä vakuutettu yrityksen onnistumisesta kuin kenraali. Myönnän kyllä, että jos kenraalilla olisi ollut tuhannesosankaan aavistus siitä, mikä makuuhuoneen vuoteitten alla makasi ja huokaili, ei hänkään olisi ollut varma. Mutta hän teki siinä anteeksiantamattoman virheen, että meni jotakin vannomaan tulevaisuudesta.

Vieras nousi ja ojensi kätensä. Kenraali saattoi hänet ovelle ja itse palasi paperi kädessä pöydän luo.

Minä olin kiihkoissani. Sanomalehtimiehenä olin tullut niin paljon seuranneeksi n.s. ulkopolitiikkaa, että täydellisesti tajusin, mitä bolshevikiagentti suunnitteli. Vilnan kysymys oli arka, tulipalon arka kohta reunavaltioitten välisessä yhteisymmärryksessä. Bolshevikien kannalta oli niin muodoin tärkeää, että Vilnan kysymystä hiukan herätettiin siitä uneliaisuuden tilasta, missä se jo jonkun aikaa oli ollut. Tarkoitus oli ilmeisesti toimittaa liettualaisille jokin väärennetty asiakirja uusista anastushankkeista kenraali Zeligovskin taholta, ja toimittaa se niin, etteivät liettualaiset epäilisi ollenkaan sen alkuperää eivätkä puolalaiset asiasta aavistaisikaan. Selkkaus, sangen todennäköisesti aseellinen, olisi silloin varma, ja mitä se merkitsisi juuri Varsovan konferenssin kynnyksellä, oli itsestään selvä. Kenraali Amos Aron Nagelkopf suorittaisi yrityksen käytännöllisen osan ja epäilemättä suorittaisi sen tyydyttävästi.

Ellei!

Ellei joku pistäisi sormiaan väliin. Minulla oli täysi aikomus se tehdä, mutta niin kauan kuin olin kenraalin huoneessa vuoteen alla, ei minun aktiivisuuteni mitään merkinnyt. Olisin suorastaan palanut halusta saada jutella Gurnickin kanssa, kertoa kaikki ja kysyä neuvoa. Minulla oli hallussani suunnattoman arvokkaita tietoja, tietoja, jotka voisivat merkitä minulle kunniaa ja kultaa ja menestystä, mutta minun täytyi maata hiljaa kuin hiiri ja pidättää hengitystäni hänen ylhäisyytensä juutalaisen kenraalin takia, joka ei edes ollut kenraali, siitäkin olin nyt miltei varma. Tietenkin suuriruhtinas oli itseottamallaan vallalla hänet sellaiseksi koroittanut.

Kenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien, mutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun täytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain henki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei kuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.

Kenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan aavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän istahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.

Aikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin vähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että turvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu luotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu suorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.

Kenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin puukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä ja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen kätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan pääni vieressä.

En hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan lihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne verkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton kulma jälleen paikoilleen.

Kenraali ei ollut nähnyt minua.

Makasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä myöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni todellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi, että kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi toiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti. Sitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en tahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Olin vihdoinkin yksin.

Makasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin uskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin taaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei nähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan sen itsekin havainnut varsin selvästi.

Niin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua puistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei henkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin liian paljon ja liian vaarallista.

Mutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin ajatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en yhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni huoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä hametta, joka -- hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä riippuen -- putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös, mutta suoristautuessani huudahdin ääneen.

Puhelin!

Huoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi, kun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut pelastaa.

Vapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.

"Huone 48."

Odotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut siis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi uskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En siekaillut kuitenkaan.

"Huone 73."

Odotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?

Oli.

"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan luo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32 avain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole käytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen minuutin kuluttua voin selittää kyllä."

Pistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa monta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta. Onnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän toimia tarpeeksi kylmäverisesti.

Seisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina syöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen alle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä kierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?

Oli.

Avain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran vieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen taskuuni sanaakaan sanomatta.

Vihdoinkin olin vapaa, mutta...

Kylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului selvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat olivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta ovenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen avaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin hänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen kylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja odottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi kenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi avaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen hiljaista.

Nopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja portaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.

Laura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut vakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan syötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun aloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle, nousi mielialani aivan kattoon.

Laura huomasi hetken tulleen.

"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin huoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?"

Minulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi hetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta. Naiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli sitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.

"Minulla ei nyt ole aikaa", vastasin ja nousin seisomaan. "Kerron joskus toiste, mutta en nyt."

Laura naurahti taistelunhaluisesti.

"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos minä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla olisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi täytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan."

En osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran aavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan on itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa ole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias, ja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen ollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en mitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä kymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän pilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja lopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla oli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti minua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi uhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita matkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä, etten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen silmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville salaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin kohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.

"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa joistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin itselleni avaimen."

"Edit!"

Minä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi sellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka tapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili parhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista opasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon pystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.

Niin, mutta Jozef Gurnicki!

Mennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija minulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti olevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin hänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.

Ei kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef Gurnicki astui sisään.

"Missä te olette ollut koko päivän?" Puolalainen paloi uteliaisuudesta ja jännityksestä.

"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla."

"Todellako?"

"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän", sanoin ojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan suunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille poskille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu puolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.

"Kertokaa, kertokaa!" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. "Tehän olette kuin Scherlock Holmes!"

Minun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla makaamisen jälkeen.

"Ennenkuin kerron", sanoin, "kuvailkaapa minulle, minkälainen kohtaus teille sattui Helan niemellä?"

Puolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.

"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja sitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa istumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi heidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat olivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi. Lopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti kenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli mennyt Helaan?"

"Tiesin."

"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."

"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."

Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli. Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.

Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.

"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa. "Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"

"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä lehtesi saa sieltä mitään."

Minä korostin sanoja "määräyksiäni" ja "pääse". Näin, että se teki oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.

"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.

"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi, samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."

Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä. Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.

Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia. Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä, että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.

TOINEN OSA.

Olimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet osastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen vaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja tyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei ole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja jälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite että tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen vuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.

Uni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä ihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon merkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun tavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin ehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että kaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja rauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla ostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka useimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan hermolääkkeitä.

Jozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin toivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan, mutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan d'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista haastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa. Niistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia runsaanlaisen korvauksen.

Tätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen viimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman suuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta ja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian mukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin reunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.

Heräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin kuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi lattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua olin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi haitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.