Part 5

Yleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen mekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä helppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello kymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin suojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen juutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat rantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt myttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän. Mutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet parvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin kulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin puolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen. Ovelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen sellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä istuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla kaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin itselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei suinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti ääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.

"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä mereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!"

"Mutta, hyvä kenraali, näinhän oli varmempaa. Jos olisimme suorittaneet tempun Helan niemellä, olisi vaara ollut moninkertainen. Siellä on puhelin ja mies olisi ehkä napattu kiinni ennenkuin ehti edes veneellään maihin. Ja näin oli juttu myös paljon uskottavampi Gurnickin mielestä. Hän tuskin osannee epäilläkään. Ja sitten, minusta oli äärettömän hauskaa nähdä kaikkien pelästynyt, avuton ilme! Te olitte, paras kenraali, suorastaan voittamattoman näköinen!"

Kenraali naurahti hieman väkinäisesti.

"Teissä on pirua, madame, ja rohkeutta enemmän kuin tarvitaankaan. Kylpy oli epämiellyttävä, hiton epämiellyttävä, mutta nyt kelpaa kyllä nauraa. En ole teille ollenkaan vihainen."

Madame huudahti hiukan iroonisesti. Minä kuuntelin ja olin kuulemaani tyytyväinen. Otaksumani olivat olleet oikeita. Rosvous oli järjestetty ja järjestetty varsin taitavasti. Siinä ilmennyt romanttinen rohkeus haihdutti epäluulot ja ellen sattumalta olisi nähnyt kenraalin ja venemiehen kohtausta, minä tuskin olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. En ole nero, kaukana siitä, mutta osaan kyllä joskus tehdä huomioita, ja tieto, että huomioni ja päätelmäni olivat olleet oikeita, tyydytti minua suuresti.

"Miten arvoisa rouvanne jaksaa?" kysyi madame ilakoivasti.

Kenraali mutisi jotakin vastaukseksi, mistä en saanut selvää, vaikka olinkin varma, ettei kenraali ollut suinkaan tyytyväinen rakkaan puolisonsa saapumiseen, tuskinpa yleensä koko avioliittoonkaan.

Madame nauroi.

"Alkaa olla jo aika lähteä Helaan, vielä kymmenen minuuttia, ja sitten lähtee moottorivene."

"Minä uskallan paljon, madame, teidän kauniitten silmienne ja hauskan seuranne takia", sanoi kenraali ja minä kuulin hänen nousevan. "Kello kolme täytyy minun viimeistään olla hotellissa."

Kuulin, että heidän luokseen tuli tarjoilija, kenraali maksoi ja molemmat poistuivat.

Punnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen järjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua järjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia oli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme Danzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä ollut toinen.

Mutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen paperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko ne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali ottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo rahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut joutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti muuttaa rahaksi.

Yllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet ilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen, jos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi niin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä väkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi toimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää hyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä? Toivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.

Entä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka kiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.

Maksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa. Riensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui kirjoittamassa.

"Herran tähden, mitä uutta?" huudahti hän huoneeseen astuessani ja hänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut paljoa nukkunut.

"Hyvää", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli vahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja hänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.

"Madame, madame!" mutisi hän. "Ovela ja rohkea!"

Keskeytin hänen mietelmänsä.

"Onko teillä aikaa?" kysyin.

"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä kirjeitä. Mitä sitten?"

"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan niemelle."

"Mitä ihmettä?"

"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame Nagelkopfin kanssa."

"Tuon Rebekan?"

Puolalainen näytti onnettomalta.

"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea. Mutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen luokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette siis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten kävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän tunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?"

"Hiukan, mutta...."

"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä. Voi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo pöydällänne."

Puolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä, alkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja lähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan sikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri laatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta madame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi suunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti päivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen viittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani alulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame Rebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen kanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.

En tahtonut kuitenkaan siekailla. Menin hotelliin ja ottaessani ovenvartijan huoneessa olevalta taulukolta oman huoneeni avaimen, pistin myöskin kenenkään huomaamatta kenraalin huoneen avaimen taskuuni ja nousin rauhallisesti portaita ylös. Kenraalin huone oli kerrosta alempana omaani. Käytävässä liikkui pari henkilöä. Pysähdyin sytyttämään savukkeeni ja odotin, kunnes käytävä oli tyhjä, hiivin ovelle, avasin sen ja pujahdin sisään.

Kenraalilla oli hallussaan kaksi huonetta, toinen seurustelu- ja toinen makuuhuone. Päätin toimeenpanna omin luvin pienen kotitarkastuksen. Oli mahdollista, että kenraali, vakuutettuna, ettei häntä kukaan epäillyt, olisi tuonut varastetut tavarat huoneeseensa. Minun tehtäväni oli ottaa selvä siitä.

Ryhdyin tutkimaan. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, mutta huomasin kaikkien laatikoitten olevan lukossa ja päätin toimituttaa sen tutkimisen viimeiseksi. Etsin ensin kaikkialta muualta, tunnustelin sohvan ja tuolit, tarkastelin verhojen takaa, tutkin kaapit, vuoteet, pesuhyllyn, uunit, kukka-astiat, seinätapeetit, tullasin kaikki matkalaukut, jotka olivat auki, mutta en löytänyt mitään. Tavarat olivat joko lukitun kirjoituspöydän laatikossa tai parissa samoin lukitussa matkalaukussa tai ei niitä ollut ollenkaan.

Alkoi tulla kuuma ja luonnollinen hermostumiseni lisäsi sitä. Päätin kumminkin tutkia kirjoituspöytää. Koputtelin varovaisesti sitä eri puolilta ja pääsin vihdoin ainakin yhdestä seikasta selville: suurin osa laatikoista oli tyhjiä, ainoastaan parissa ylälaatikossa tuntui olevan jotakin.

Minulla ei ollut tiirikkaa eikä kauhavalaisen puukkoni terä olisi kestänyt tammista jykevää pöytää käsiteltäessä. Tarkastellessani ja miettiessäni parhainta hyökkäysmenettelyä, sattuivat käteni pöydän alle ja tunsin, että ainakin pari alalautaa oli höllässä. Ryömin pöydän alle ja tutkin tarkemmin.

Aivan oikein: alalaudat liikkuivat ja mikä vielä tärkeämpää, ne eivät olleet lujaa tammea, vaan jotakin paljon pehmeämpää ja kevyempää puulajia. Vedin esille puukkoni ja aloin työskennellä pöydän alla.

Ellen olisi ollut niin kiihkoissani ja jännityksissä, olisin ehkä hieman miettinyt tilannetta ja ihmetellyt, kuinka minä, joka tähän saakka olin suurin piirtein katsoen vaeltanut nuhteettomasti lain ja oikeuden puitteissa, nyt ilman muuta muutuin murtovarkaaksi, istuin vieraassa kaupungissa vieraassa huoneessa ja kaikin voimin yritin tunkeutua lukittuun laatikkoon. Tosin minulla oli epäilykseni, mutta en voisi niitä edes todistaa, eivätkä ne missään tapauksessa oikeuttaneet minua tällaiseen menettelyyn. Mutta minä en ajatellut, vaan koetin puukkoani katkaisematta saada laudan luiskahtamaan kolostaan.

Viimein se onnistui. Laudan toinen pää oli irti. Pistin puukkoni tuppeen ja vedin lautaa, niin että se kokonaan irtautui. Samalla putosi lattialle joukko papereita ja useita esineitä.

Huudahdin heikosti: lattialla oli hujan hajan koko ryöstösaalis ja ensi hetkessä näin, että joukossa oli myös komea hopeinen paperossikotelo J.G.-monogrammeineen. Diplomaatin paperossikotelo. Sieppasin sen käteeni ja kiihkoissani painoin taitavasti salattua ponninta. Sisäkuori aukeni ja sen sisällä oli sievästi taitettuna paperi.

Kenraali ei ollut paperia siis huomannut. Avasin ja tarkastelin sen. Se oli ranskankielinen, ja jo muutamista sanoista pääsin selville, että paperi oli oikea. Tehtäväni oli onnistunut yli odotusten ja saatoin olla varma suositusten saamisesta.

Tarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se sisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa rahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta sen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin laatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin itselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei tekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut vain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi mitään.

Viimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni kuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni typeryys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven ulkopuolelle.

Ajatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti nopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo palannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian se oli melkein mahdotonta.

Kuuntelin.

Viereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä, tuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia: huoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja paratkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui lattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua, ennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää, pelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.

En pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai jälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa epämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin maatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän kylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi miehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta, tullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa, mikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut murtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en uskaltanut käydä aavistelemaan.

Siivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui suorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään. Odotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen työntäisi harjansa vuoteen alle.

Huomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka työtä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta siistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja eikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin sanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin sallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat tämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä. Siivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt mahdollisuus pelastua.

Nainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli tuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa ja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Puoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin jäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se myötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.

Ovi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin luullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja ottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.

Olin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa, vieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en päässyt minnekään.

Minua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti niellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut helpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.

Ja sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani huoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani. Tietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani, mutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista aikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt tilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun kertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani lattiaharjan lähettyvillä.

Oli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi sen tarpeelliseksi -- ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt tilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi -- käyttää omankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua? Minulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase, olisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää murtovarkaaksi.

Minulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei ainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin osani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi maukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä apaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan aktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella vastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja sysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.

Oloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi. Tunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä juomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida, ennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen koulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin kyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.

Katsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia huoneessa.

Punnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea ei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta olisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota pitkin olisi voinut laskeutua maahan.

Heitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja vetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin mukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli kohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi jo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja nukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun vihdoin heräsin.

Heräsinkin hyvään aikaan, sillä tuskin olin ennättänyt vilkaista kelloani, kun kuulin avainta kierrettävän lukossa. Unisuus oli kuin poispuhallettu.

Ovi avattiin ja huoneeseen astui kaksi henkilöä. Minulle oli heti selvä, että tulijat olivat kenraali Amos Aron Nagelkopf ja hänen aviopuolisonsa Rebekka.

He olivat luultavastikin kohdanneet toisensa Helan niemellä.

Minun ei tarvinnut olla hetkeäkään kaikesta tästä epätietoinen.

Rebekka-rouva poisti tämän epätietoisuuden niin selvästi ja samalla äänekkäästi, että lievemmin kuollutkin olisi kuullut, uskonut ja tajunnut kaiken. Rebekka-rouva oli n.s. myrskytuulella, kaikki hänessä kuohui ja kohisi ja melusi, hän ei tuntunut olevan tyytyväinen tuolien järjestykseen koska ne kolisivat pitkin lattiaa, päivävarjo kuului lentävän nurkkaan, Rebekka-rouva otti askeleita, joista huone vapisi ja alakerran asukkaat varmasti luulivat jotakin vakavampaakin olevan tulossa, ja koko ajan hän puhui, huusi, kirkui, nauroi, itki huutaen ja huusi nauraen, samaan aikaan kuin hänen ylhäisyytensä armeijaton kenraali Amos Aron Nagelkopf teki heikkoja, suorastaan avuttoman heikkoja yrityksiä tyynnyttää tätä n.s. perhemyrskyä, koettaen puhua hiljaisesti ja lempeästi, ja minä luulin jo muutaman hetken, kun Rebekka-rouva pysähtyi, että rauha palaisi maahan, mutta huomasin erehtyneeni, siliä Rebekka-rouva pysähtyi vain pakosta, ei vakuutuksesta.

Hänen täytyi vetää henkeään.

Sillä aikaa kuin viereisessä huoneessa, johon ovi oli auki, raivosi myrsky, makasin minä vuoteitten alla ja olisin nauranut sydämeni pohjasta, ellen juuri olis maannut vuoteitten alla.

Rebekka-rouva pauhasi väsymättömällä voimalla ja minä sain täydellisen selvityksen kenraali Nagelkopfin syntyperästä, asemasta, maallisesta vaelluksesta sekä todennäköisestä osasta tämän maallisen elämän jälkeen, eikä Rebekka-rouva todellakaan maalannut tätä osaa ruusunhohtoisin värein, vaan niin mustin ja synkin, että selkäpiitäni olisi kylmänyt, ellei huoneessa olisi alkanut tuntua kuumalta kaikesta huolimatta.

"Mike shine olet tai mike shine luulet olevash? Mike shine olet ilman minua? Mine olen rikash, entä shine? Lodzin juutalainen, köyhä shaamari! Ja shine petät minua, kuljeshkelet kaikenlaishten kanssha. Et shaa penniekään minulta, kun pappa kuolee, et shaa."

Ymmärsin, mistä Rebekka-rouvan valta, eikä vain valta, vaan suorastaan ylivalta, johtui: hän oli rikas perijätär, kun taas kenraaliparka oli köyhä, ja tätä heidän suunnatonta eroaan koetti Rebekka-rouva parhaan kykynsä, taitonsa ja etenkin voimansa mukaan teroittaa kevytmieliselle aviopuolisolleen.

Kenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä tukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn lauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein sääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä olisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja viattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä rauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki aikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon, alistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää aviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista velvollisuuksista.

Puolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja minun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan sopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies, sillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.

Se raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin voimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui olevan kuin seinä.

Rebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni viimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta ilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.

"Mine lähden shyömään!" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi kiinni.

En todellakaan sitä ihmetellyt. Nälkä tulee vähemmästäkin ja vähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin itsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi seurannutta tekoa.

Hiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman viheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty myrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta loppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä poispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali ei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla. Sellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus ei tuntunut houkuttelevalta.

Sitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja ryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.

Keksisikö hän käyntini?

Kului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut enkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin katsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia näin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä huoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.

Ulko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi mieshenkilöä.

Ne olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei Matvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän tulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni. Kenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että saatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani kenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen. Minulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali, joka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran ajatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun heimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin sotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.

"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?" kysyi tsaariehdokas, joka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut Danzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.

"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna aikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt matkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy asia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä ohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen. Sotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa."

Asemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta, suorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen, lievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia keskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä vähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan kysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan suuntaan.