Part 4

"En ymmärrä, en ymmärrä, tällainen skandaali!" puhisi kenraali vihaisena. Jozef Gurnicki huokasi ja alkoi riisuutua, pukien senjälkeen ylleen uimapuvun.

Kun kaikki olivat kannella, kehoitti rosvo heitä tarttumaan pelastusrenkaisiin.

"Kas niin, hyvä herrasväki, nyt mereen ja nopeasti! En kehoita huutamaan. Rantaan ei ole pitkälti. Vaatteet lähetän teille hotelliin. Veteen!"

Kiukuttavan pahanenteinen revolveri heilahti ja ennenpitkää löysi koko karnevaaliseurue itsensä merestä, kellumasta lämpimässä vedessä pelastusrenkaiden varassa. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja eivät näyttäneet olevan millään koko seikkailusta, se oli heistä vain hurmaava poikkeus jokapäiväisyydestä, mutta Jozef Gurnicki ja kenraali, jotka ehtimiseen syljeskelivät suolaista vettä suustaan, olivat kiukkuisia. Kiukku ei kuitenkaan auttanut, vene rosvoineen häipyi hämärään ja oli selvä, että rantaa kohti täytyi alkaa ponnistella.

On onni, ajatteli Jozef Gurnicki, ettei Itämeressä ole haikaloja, muuten tämä uimamatka olisi monta vertaa epämiellyttävämpi. He uivat kaikki neljä rantaa kohti, hitaasti ja vaivaloisesti, sillä pelastusrenkaat hidastuttivat kulkua, mutta kukaan ei uskaltanut irroittaa kättään niistä.

Viimein alkoi kuulua jyskytystä, hämärästä sukelsi esiin jotakin mustaa ja kuin yhdestä suusta kajahuttivat "haaksirikkoiset" avunpyyntönsä. Musta läheni ja he saattoivat huomata sen moottoriveneeksi. He olivat pelastetut, mutta Jozef Gurnickin paperi oli kadonnut.

Se oli tärkeä paperi ja sen katoamista ajatellessaan tunsi Jozef Gurnicki kuumenevansa vilpoisessa vedessäkin.

Minä olen tunteellinen ihminen, mutta nähdessäni ja tuntiessani kenraali Nagelkopfin ja Jozef Gurnickin kauniine seuralaisineen ajelehtimassa meressä pelastusrenkaiden varassa, surkean ja avuttoman näköisinä, en voinut pidättää nauruani. Luulen, ettei Laurakaan voinut sitä tehdä, mutta Editin mielestä kaikki oli epäonnistunutta, ja mikä pahempi, varsin sopimatonta pilaa. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa, s.o. istumaan vettä tippuvien, mutta kaikesta huolimatta virkeitten madame Pirardin ja mademoiselle Volkovskajan vieressä, samaan aikaan kun minä sain puolelleni molemmat herrasmiehet.

Alkoi tulla ilta, merituuli puhalsi raittiina, varmastikin aivan liian raittiina haaksirikkoisten mielestä, jotka vedestä nostettuina värjöttelivät uimapuvuissaan varsin humoristisen näköisinä. Veneessä ei ollut mitään vaatteita eikä peitteitä, yhtä vähän kuin itsellämmekään, niin ettemme voineet auttaa.

Kun Jozef Gurnicki oli saanut puhalletuksi suustaan enimmän suolaveden, ryhtyi hän kiroilemaan tavalla ja nopeudella, jota en olisi luullut tapaavani diplomaatissa. Pieni vilkas mies aivan hytisi kiukusta ja raivosta. Sain hyvin katkonaisen kuvauksen tapauksesta, mustapintaisesta miehestä revolvereineen, rosvouksineen, uimapukuineen ja pelastusrenkaineen. Madame Pirard nauroi, niin että valkeat hampaat näkyivät, mutta mykistyi sitten katseesta, jonka kenraali loi häneen.

"Olette siis menettäneet kaikki, mitä teillä oli mukananne?" kysyi Laura.

"Kaikki, ja vastalahjaksi olemme saaneet nämä uimapuvut", raivosi puolalainen. "Tosin rosvo lupasi lähettää vaatteemme hotelliin, mutta rosvojen ja ryssien lupauksiin en luota."

Moottori kiiti eteenpäin hyvää vauhtia, vaikka olikin kaksinkertaisessa lastissa. Jozef Gurnicki vilkasi olemustaan ja minä näin, että hän hätkähti. Hän punastui, niinkuin vain todellinen diplomaatti voi punastua, kun huomaa rikkoneensa etikettiä vastaan. "Pardon, hyvät naiset ja herrat! En todellakaan ole seurustelupuvussa, yhtä vähän kuin vielä oikein hallitsen hermojanikaan. En ole tottunut uimaan, ja tämä uimamatka minusta oli ilkein puoli seikkailussamme."

Hän loi anteeksipyytävän katseen ympärilleen, jolloin Laura purskahti nauramaan, mutta Edit käänsi päänsä poispäin. Kenraali ei virkkanut halaistua sanaa, istui ja murjotti ja poltti sikaaria, jonka olin hänelle tarjonnut. Hänen seuralaisensa supattelivat keskenään.

Rannan alkaessa lähestyä selvisi Jozef Gurnickille äkkiä tilanteen koko pulmallisuus.

"Ah, mitenkä me pääsemme hotelliin? Mistä me saamme vaatteita? Tämähän on täydellinen skandaali!"

Koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan ja kun moottori vihdoinkin pysähtyi laiturin viereen, pyysin koko seuruetta toistaiseksi jäämään sinne. Riensin kylpylaitokselle ja onnistuin hyvän juomarahan ja luotettavan ulkomuotoni avulla lainaamaan sieltä neljä suurta kylpylakanaa, jotka kuljetin veneelle.

"Kas tässä! Nämä ylle ja sitten nopeasti autoon, joka odottaa aivan lähellä!"

Jozef Gurnickin kasvot saivat epätoivoisen ilmeen.

"Lakanoissa, pitääkö minun kulkea lakanoissa rantakasinon ohi tähän aikaan vuorokaudesta! Hyvä Jumala!"

Madame Pirard päästi raikkaan naurun.

"Ei mitään hätää! Täällähän ovat nyt parhaillaan karnevaalit. Nämä kylpylakanat eivät ole ollenkaan hullumpi naamiopuku!"

Ajatus oli oivallinen, vaikka Jozef Gurnicki, kenraali ja Edit tuskin pitivät sen keksimistä kovinkaan onnistuneena. Kenraali kietoi kylpylakanan ylleen majesteetillisesti kuin roomalainen senaattori toogansa, pieni Jozef Gurnicki aivan häipyi sen laajoihin poimuihin, kun taas molemmat naiset kohdallaan esiintyivät hyvinkin viehättävinä itämaalaisina kaunottarina.

Lähdimme nopeasti liikkeelle. Huomasin, että Edit jättäytyi jäljelle. Hän ei nyt kerta kaikkiaan osannut mukautua mihinkään tavallisuudesta hiukankaan poikkeavaan tilanteeseen, Laura kulki sitävastoin reippaana rinnallani ja jäljessäni hyppivät lakanapeittoiset seikkailijat, kenraali juhlallisena ja vakavana, molemmat naiset hihittäen, kun hiekka kutitutti jalkapohjia, ja puolalainen diplomaatti arkana ja avuttomana, toivoen vajoavansa maan alle.

Karnevaalit olivat jo alkaneet. Puistossa oli pimeä, vain värilliset lyhdyt loivat valoaan käytäville, joilla tungeskeli iloinen ja vallaton karnevaaliyleisö, melkein kaikki naamioituneina, tyrkkien toisiaan, lausuillen sukkeluuksia kaikilla kielillä. Kuulin, että molemmat naisemme saivat osakseen joitakin huomautuksia, joihin he kyllä puolestaan vastasivat, mutta kaiken kaikkiaan, niin tavatonta kuin olikin kylpylakanoissa marssia frakki- ja yleensä juhlapukuisen yleisön keskitse, ei matkueemme herättänyt ollenkaan tarpeellisessa määrässä huomiota, vaan Editin ja Jozef Gurnickin suureksi ihmeeksi pääsimme aivan rauhassa autollemme.

Puolalainen huokasi vilpittömästi helpoituksesta, kun auto liikahti. Kun sain tietää, että asuimme samassa hotellissa ja kun lisäksi pelastetut ehdottomasti vaativat meitä juhlaillalliselle, seurasimme heitä.

Neljännestunnin ajomatkan jälkeen olimme kaupungissa ja auto pysähtyi hotellin eteen. Väläyksessä katosivat kylpypukuiset seikkailijat hieman ällistyneen ovenvartijan silmien ohi, kenraali edellä. Pysähdyin hetkiseksi alas tiedustaakseni, oliko kenraalille mahdollisesti tuotu jotakin pakettia. Kyllä, ja se oli viety huoneeseen. Vaatteet siis rosvo oli lupauksensa mukaan toimittanut takaisin.

Nousin nopeasti portaita ylös ajatellen, että seikkailu olisi erinomainen matkakirjeessä kuvattavaksi, kun äkkiä pysähdyin. Kaksi ajatusta tai oikeastaan muistoa tunki mieleeni: konsulin sanat kenraalista ja huomioni, että kenraali oli keskustellut kuvatun muotoisen venemiehen kanssa päivällä. Vainusin, että jotakin oli tapahtunut ja päätin toimia nopeasti. Monsieur Gurnickin suosio ja myötätunto ei ollut minulle lainkaan yhdentekevä.

Laura ja Edit olivat menneet huoneeseensa, mutta minä päätin pistäytyä seikkailijoitten luo. Pelastajaominaisuudessani se ehkä kävisi päinsä ilman muuta. Ja tuskin oli ovi Jozef Gurnickin jälkeen sulkeutunut, kun avasin sen jälleen ja pysähdyin.

Minulla oli syytä pysähtyä, kun kuulin seuraavat sanat:

"Amos Aron!"

Katse ja äänenpaino, jolla nämä sanat lausuttiin, jäykistyttivät kenraalin ennestäänkin jäykät jäsenet, hän kalpeni ja punastui ja koetti kietoa kylpylakanan tiukemmin ympärilleen.

"Amos Aron!"

Ääni jyrähti ja katse leimahti ja sekä madame että mademoiselle koettivat epäonnistuneesti tekeytyä olemattomiksi. Karnevaali oli auttamattomasti lopussa, henkilössä, joka tarkasteli uitettua seuruetta, ei näkynyt jälkeäkään mistään karnevaali-ymmärtämyksestä. Puolalaisen diplomaatin hampaat kalisivat todellisesta pelosta.

"Mutta rakas Rebekka! Anna minun selittää!"

"Amos Aron!"

Puhuttelu oli niin tuikea, että ymmärsin Rebekalla olevan eittämättömiä oikeuksia kenraaliin, että hän oli tavannut rakkaansa hyvin vaikeasti selvitettävässä tilanteessa, seurassa ja puvussa, mitä Rebekka ei kyennyt eikä kai liioin tahtonutkaan ymmärtää, ja että Rebekalla oli suuri, ellei ehdotonkin ylivalta, niin nainen kuin hän ja niin kenraali kuin Amos Aron olikin.

Ja hän oli suuri ja roteva nainen, aito Israelin tytär, täynnä pyhää vihaa kuin naisellinen Mooses, ja valmis tuomitsemaan erehtyväisen Amos Aronin siekailematta.

En silloin tietänyt, kuinka urhoollinen kenraali lienee mahtanut olla granaattitulessa, mutta ilmeistä oli, että Rebekan kasvojen tuikeus oli riistänyt häneltä kaiken rohkeuden. Lisäksi oli Rebekan ilmaantuminen hänelle enemmän kuin yllätys, sillä hän ei ollut käynyt huoneessaan eikä siis myöskään ollut huomannut saapunutta sähkösanomaa.

"Ah, Rebekka! Onnettomuus, suuri onnettomuus! Tuskin hengissä pelastuimme. Odota hetkinen, niin selitän kaikki!"

Kenraali koetti epätoivoisesti kietoa kiusallista kylpylakanaa ympärilleen ja samalla avata lattialla olevaa pakettia, jossa arvasin seurueen vaatteitten olevan. Madame Pirard oli saanut takaisin malttinsa ja otti omansa ja mademoisellen vaatteet, jotka olivat toisessa paketissa, varsin näppärästi ja nopeasti kainaloonsa, kadoten sitten. Kenraali ojensi Jozef Gurnickille tämän vaatteet ja yhdessä puolalaisen kanssa livahdin minäkin huoneesta, jättäen kenraalin selviytymään ristikuulustelusta ja kiirastulesta, minkä epämiellyttävyydestä minulla oli vain heikko, mutta silti kaamea käsitys arvoisan Rebekka-rouvan katseesta ja olennosta päättäen.

Seurasin puolalaista, joka näytti olevan aivan suunniltaan. Tultuani hänen huoneeseensa soitin ja tilasin hiukan lämmikettä. Puolalainen pujahti kylpyhuoneeseen, josta ilmestyi neljännestunnin kuluttua täydellisenä gentlemannina.

"Pyydän tuhannesti kiittää teitä palveluksestanne", lausui hän minulle yhtä kohteliaasti kuin sydämellisestikin, vaikka selvästi huomasin hänen olevan äärimmilleen hermostuneen. Päätin hyökätä umpimähkään.

"Herra Gurnicki, arvaan, että teiltä on varastettu jotakin tärkeää!"

Puolalainen säpsähti kuin satutettuna ja hänen olentonsa ilmaisi varovaisuutta.

"Niin, katsokaas, teidän ilmeenne pettää teidät. Te olette huolissanne. Tiedän sattumalta teidät rikkaaksi mieheksi. Syynä huolestumiseenne ei siis voi olla jonkun rahasumman ja arvoesineitten menetys seikkailussa. Te olette menettänyt jotakin muuta. Tärkeämpää!"

Katsoin häntä kiinteästi silmiin. Mutta puolalainen hillitsi itsensä täydellisesti ja naurahtaen suopeasti hän huolettomasti istuutui.

"Te päättelette nopeasti!"

"En ollenkaan, ja joka tapauksessa oikein! Mutta luulen, että minulla olisi keino..."

Jozef Gurnicki tarkasteli minua vaieten.

"Keino?" toisti hän hitaasti.

"Niin, ei oikeastaan keinokaan, vaan epäluulo. Epäilettekö ketään?"

Puolalainen pudisti päätään.

"Ettekö tuntenut venemiestä?"

"Otimme veneen aivan sattumalta, madame Pirard ehdotti ja me suostuimme. Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällainen yleensä oli mahdollista."

Mietin pari silmänräpäystä ja punnitsin mahdollisuuksia.

"Minulla olisi ehdotus teille. Olen sanomalehtimies ja matkalla Varsovan konferenssiin. Haluaisin saada suosituksia, todella ensiluokkaisia suosituksia, voidakseni loistaa reporteerauskyvylläni. Tarjoudun auttamaan teitä ehdolla, että lupaatte minulle suosituksenne. Tiedän, että se merkitsee paljon. Minulla on vielä runsaasti aikaa ja pieni seikkailu olisi suurin virkistys. Suostutteko?"

Jozef Gurnicki tarkasteli minua kiinteästi, minkä tarkastelun kestin levollisena.

"Ellette luottaisi minuun, mikä ei olekaan ihmeteltävää jo tuttavuutemme sekä laatuun että pituuteeni katsoen, voi kai konsulimme antaa teille minusta tarpeelliset suositukset."

Jozef Gurnicki sytytti savukkeen.

"Olkoon menneeksi."

"Kas niin. Te olette siis jotakin menettänyt?"

"Kyllä, erään paperin, minkä säilyminen minun hallussani olisi ratkaisevan tärkeä juuri Varsovan konferenssin onnistumiselle. Se koskee Puolan ja Suomen suhteita."

"Tiedetäänkö sellaisen paperin olemassaolosta?"

"Olen varma siitä, ettei ainoakaan asiaton henkilö tiedä mitään siitä."

"Ette siis luule, että ryöväys olisi ollut tarkoitettu tuon paperin anastamiseksi?"

"En ollenkaan, koko juttuhan on tavallinen rosvous ja siis sitä pahempi minulle. On melkein toivotonta yrittää saada käsiin mies, joka meidät rosvosi."

Hymähdin kieltävästi.

"Juttu ei ole tavallinen rosvous."

"Mitä?"

"Toistan, ettei juttu ole tavallinen rosvous, yhtä vähän kuin venemies oli sattumalta valittu."

Jozef Gurnicki hypähti pystyyn.

"Olisiko...?"

"Hiljempaan! Muuten, tunnetteko kenraalin tarkemmin?"

"En kovin hyvin, mutta hiukan kuitenkin. Hän on auttanut minua muutamia kertoja."

"Maksusta?"

"Niin kyllä."

"Missä asioissa nyt olitte hänen kanssaan?"

"Parissa pienessä aivan."

"Muistatteko, mitä hän sanoi teille eilen, kun tapasitte toisenne Suomen konsulaatin luona?"

Puolalainen katsoi minua hieman ällistyneenä.

"Mistä te sen tiedätte? Ahaa, niin, tehän olitte konsulin luona. No niin, kenraali ei sanonut mitään erikoista. Tapaaminen oli aivan satunnainen."

"Muistatteko, sanoiko kenraali teitä odottaneensa?"

"Ei, hän ei huomannut minua ollenkaan ensiksi, vaan minä hänet."

"Niinkö, tietäkää siis, että kenraali odotti teitä koko ajan, kun olitte konsulin luona. Hän seurasi teitä, kun menitte konsulin luo ja jäi sitten odottamaan toiselle puolelle katua."

"Vai niin", ja diplomaatin äänessä oli miettivä sävy. "Siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Kenraali ei suinkaan ole luotetuimpia."

"Ja sitten", jatkoin minä, "tietäkää se, että kenraali tänään keskusteli erään venemiehen kanssa laiturilla, miehen, joka täydelleen vastaa kuvaustanne rosvosta."

"Tuli ja leimaus! Silloin minä olen hukassa!"

"Ei ollenkaan! Katsokaas, meillä on kuitenkin yksi etu: me epäilemme tai oikeastaan minä epäilen kenraalia, mutta kenraali ei tiedä mitään tästä epäilyksestä. Ellei hän tiedä paperin olemassaolosta, on meillä vielä aikaakin. Missä te säilytätte sitä?"

"Se oli paperossikotelossani, kuoren sisällä, mistä sitä ei aivan heti keksi."

"Kas niin, sehän parantaakin asiaa melkoisesti. Meidän on nyt pidettävä kenraalia silmällä ja muu saa toistaiseksi jäädä riippumaan sattumasta."

"Mutta, monsieur Haapala", kysyi puolalainen, "kuinka te sitten selitätte sen, että myöskin kenraali ryöstettiin? Olisiko se vain tehty asian salaamiseksi?"

"Epäilemättä."

"Mutta kenraali näytti olevan ja todella olikin aivan kiukkuinen, kun rosvo komensi meidät hyppäämään mereen?"

"Sitä on todellakin hieman vaikeampi selittää, mutta tuskinpa mahdotonta. Huomasitteko muuatta asiaa, mikä ehkä voi luoda valoa asiaan ja minkä minäkin nyt vasta älyän?"

"Nimittäin?"

"Naisten käytöksen. Molemmat olivat iloisia ja reippaita ja ilmeisesti seikkailu heitä huvitti. Minusta madame Pirard tuntuu kykenevän parantamaan itsensä kenraalin suunnitelmia ja ällistyttämään häntäkin. Samalla koko juttu sai entistä uskottavamman leiman."

"Te siis otaksutte, että madame Pirard...?"

"... on voinut vallan yksinkertaisesti mademoiselle Volkovskajan kanssa ja kenraalin tietämättä muuttaa rosvoussuunnitelmaa sikäli, että teidät kaikki loppujen lopuksi heitettiin mereen. Minusta madame Pirard tuntuu varsin naurunhaluiselta ja täytyy tunnustaa, että jos minä toimeenpanisin tämänlaatuisen suunnitelman, minullekin nauru jälkeenpäin maistuisi. On otaksuttavaa, että alunperin oli tarkoitus viedä teidät Helan niemelle ja jättää sinne jonnekin autioon kohtaan, mutta ilmitulon ja kiinnijoutumisen vaara olisi tällöin ollut paljon suurempi."

"Se etu otaksumallanne ainakin on, ettei se ole mahdoton."

"Ei ollenkaan. Nyt on kysymys siitä, missä varastetut tavarat ovat ja millä tavoin me voimme saada ne takaisin."

"Siinä onkin pulmaa tarpeeksi."

"On kyllä. Mutta muuan seikka: jättäkää asia näennäisesti poliisin huostaan, puhukaa ainoastaan rahoista ja arvoesineistä, niin juttu saa kenraalinkin mielestä viattoman muodon."

"Hyvä on."

Keskustelimme vielä jonkun aikaa, kunnes ovelta kuului koputusta.

"Sisään, olkaa hyvä!"

Kenraali näyttäytyi ovessa, täysin puettuna ja alistuvaisesti hymyillen. Ilmeisesti välien selvittely esivallan kanssa oli ollut rasittava.

"Lähdemme siis illalliselle. Kiitän omasta ja vaimoni puolesta teitä, herra Haapala, ystävällisestä avustanne, jota ilman me kai vieläkin ajelehtisimme meressä."

En ollut kovinkaan varma Lauran ja Editin suostumisesta, mutta lähdin kuitenkin suostuttelemaan. Molemmat olivat pukeutuneet iltapukuunsa ja Laura olletikin oli viehättävä, minkä hänelle sanoinkin saaden vastaukseksi yhden noita Lauralle luonteenomaisia olankohotuksia.

"Luulenpa, että sinä alat ulkomailla vähitellen muuttua kohteliaaksi!"

"Tarkoitukseni ei suinkaan ollut se. Olet pukeutunut varsin siedettävästi ja olen siitä tyytyväinen, kun minun täytyy esiintyä sinun seurassasi!"

Laura oli valmis niin ollen lähtemään, ja Edit, vaikka vastahakoisena, myös. Laskeuduimme alas, missä kenraali Rebekkoineen, monsieur Gurnicki ja sekä madame että mademoiselle odottivat. Huomasin, että myrsky oli tyyntynyt, vaikka Rebekka-rouva loikin taistelunhaluisia silmäyksiä molempiin seikkailijattariin, saaden osakseen hyväntahtoista, mutta selvästi hieman pilkallista kylmyyttä. Kenraali vaikutti koulupojalta, joka on saanut kolttosensa ehdollisesti anteeksi.

Autot odottivat ja ennenpitkää istuimme rantakasinon valaistulla parvekkeella illallispöydän ääressä. Tumma meri kohisi hiljalleen rannan hietikkoa vastaan, loistavien moniväristen rakettien aika ajoin suhisten valaistessa sen metallikiiltoista pintaa. Päivän helteen jälkeen tuntui raikas yöilma miellyttävältä, mustalaisorkesterin intohimoinen musiikki sointui hyvin yhteen riehakkaan iloisen karnevaalitunnelman kanssa, ja vähitellen, mutta varmasti suli myöskin Rebekka-rouvan jäinen ja myrskyinen mieliala, ja hän heitti, ellei tosin lempeitä niin ainakin aivan siedettäviä, silmäyksiä huonompaan puoliskoonsa. Madame Pirard oli loistavalla tuulella, hänen leikinlaskunsa ja päähänpistonsa saivat sekä Rebekka-rouvan että Editinkin hymyilemään, minusta ja Jozef Gurnickista puhumattakaan. Ainoa, jota pirteä ranskatar ei tuntunut erikoisemmin huvittavan, oli Laura. Lauralla on aina niin kummallisia päähänpistoja, etten ruvennut vaivaamaan päätäni, mikä tällä kertaa hänen pidättyväisyyteensä oli syynä. Kenraali piristyi myös vähitellen, sekä yleisen tunnelman että myös otaksuttavasti viinin vaikutuksesta, joten kaikki tuntuivat tyytyväisiltä.

Tehtävääni en suinkaan unohtanut, vaan seurasin tarkkaan kaikkea, mitä pöydässä tapahtui. Tiesin, että kysymyksessä oli paljon, hyvin paljon, enemmän kuin kenraalikaan aavisti.

En ole milloinkaan väittänyt, etteikö minulla silloin tällöin olisi onnea, mutta en olisi sittenkään luullut, että madame Pirard -- minun ja etenkin Jozef Gurnickin onneksi -- erehtyisi luulemaan minun jalkaani ja kättäni kenraali Amos Aron Nagelkopfin kädeksi ja jalaksi. Mutta kävi kuitenkin niin. Tunsin äkkiä lämpöisen naiskäden koskettavan omaani ja sormieni väliin työntyi paperipala. Hillitsin itseni, puristin paperin kouraani ja huomaamatta työnsin taskuuni. Sanomalehtiä ostaakseni poistuin pöydästä ja piiloon päästyäni luin paperin. Se oli lyhyt ja selvä: "Huomenna klo 10 täällä."

Madame Pirardilla ja kenraali Amos Aronilla oli siis kohtaus huomenna kello 10 rantakasinossa. Hyvä, aioin tavalla tai toisella hyötyä tuosta kohtauksesta. Nyt täytyi vain toimittaa paperi kenraalille hänen huomaamattaan. Odotin pitkän hetken, kunnes tuli sopiva tilaisuus ja sujautin sitten paperin hänelle. Kenraali ei kääntänyt päätäänkään, ei ilmettäkään muuttanut, kun hän ovelasti työnsi paperin taskuunsa. Jonkun ajan kuluttua hän luki sen, harvinaisen rohkeasti ja kylmäverisesti huolimatta peloittavasta Rebekastaan. Asia oli sikäli selvä.

Mutta Jozef Gurnicki istui kuin tulisilla hiilillä. Näin, että pienen diplomaatin oli äärimmäisen vaikea olla. Hän ajatteli niitä vaaroja ja vaikeuksia, jotka syntyisivät, jos tuo tärkeä paperi joutuisi sopimattomien henkilöitten käsiin. Oli selvä, että ainakin bolshevikit ja Venäjän tsaarimieliset emigrantit tekisivät kaikkensa, saadakseen Itämerenmaitten lähestymisen ja yhteistoiminnan epäonnistumaan.

Ajattelin tätä kaikkea kotimatkalla, istuessani autossa Lauran vieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli tällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä myöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu voisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin jo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja ennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.

Ohikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin kiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin tahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta puoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut sietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut ihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun tunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja ennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta olisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena, oli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään viisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin katosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä takaistuimella.

Laura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni omille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän utelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa lehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura koetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään kulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto hänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran aikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei kuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua olin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.

Minulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan paikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä kasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan päätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa tilaisuutta ja toimia sen mukaan.