Part 3

Freie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen, akateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin ja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta pysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran taivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa esimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut Itämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla, kun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme -- sain vihdoinkin kunnollista bieriä -- ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme luo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä muodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki, eikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa. Luulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että tämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja kaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä Laura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan, ja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin härkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään milloinkaan -- vahingossakaan -- joudu sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa rohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan hänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin, jotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä kellareissa. Lähdin siis ulos.

Danzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on jotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten, paikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten, varjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja sanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa. Uusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig monessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos Versailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion pääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä oikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri senverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi kotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin juureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on melkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja sensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu Weikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä, eikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella niinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei voi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten haluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa. Valtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä puolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot valtiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki poliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja valtaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen, puolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan siitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on suuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.

Ajattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo aikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos Aron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka epäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka juuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä kohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä suunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti terävähkössä päässään.

Nousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni konsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja tervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin huoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.

"Toimittaja Haapala Helsingistä -- herra Gurnicki Varsovasta."

Ahaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin itseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka oli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu vaatia "aurinkokuninkaankaan" hovissa seremoniamestariltakaan.

Konsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen puolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.

"Siinä on vaikutusvaltainen mies", lausui konsuli oven sulkeuduttua.

"Niinkö", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali Nagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen meni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen huomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa yhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti tuota toista.

"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti, pitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa."

Nyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.

"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin paljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri minkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan konferenssin valmistamiseksi."

* * * * *

Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin saatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.

Konsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille, kunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon ja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean sillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston suuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota molemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja pyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan suuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta se ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä nopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja pakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta puistomaisemaa.

Auto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä kivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita korkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin punainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto mutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein kunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin Oliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien luostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita puuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä, freskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja tunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä tyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua tunnelmaan, mutta Edit -- taaskin itselleen uskollisena -- kulki kuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja vuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.

Äkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet soida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen aatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat painaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja väkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma tempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että Laura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin kaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme sellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut, siinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja kovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan talvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja olin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi kuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen hämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen tuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.

Istuimme molemmat ja kuuntelimme. Tyynesti, vienosti ja vaikuttavasti kumpusivat säveleet näkymättömistä uruista, palavain kynttiläin heikko, mutta huumaava aroomi tuntui sieraimissa ja silmät sulkeutuivat puoleksi viihdyttävässä hämärässä.

"Kuinka kaunista!" kuiskasi Laura hiljaa, ja äänestä päättäen ei tässä Laurassa ollut hituistakaan siitä, joka luki "Naisten Lehteä" ja kansantaloutta. Otaksuin jo hetken, että Laurassakin oli joskus herkkyyttä.

Jos Lauran mielenmuutos liekin ollut vilpitön ja aito, ei se ollut ainakaan pitkäaikainen. Noustuamme jälleen autoon ja pysähdyttyämme Kurhausin luona Zoppotissa, oli Laura taasen oma tavallinen itsensä.

Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan. Saksalaiset "mutterit" paimentelivat lapsilaumojaan, juutalaiset liikemiehet pönäköine ja pyntättyine Saaroineen ja Raakeleineen liikkuivat mahtavina ja tietoisina lompakkonsa paksuudesta, pariisilaispukuisia puolattaria liukui ohi, venäläisiä, englantilaisia ja ranskalaisia. Ulkoilmaravintolain pikkupöytien ääressä istui iloisia seurueita, kaikkialla kuului puhetta ja melua, kahvilaorkesterien säveleet sulautuivat maininkien kohuun ja lapsiparvien riehakkaan mekastukseen. Laura aivan pursui huomautuksia, ja tultuamme hietikolle, joka erehdyttävästi muistutti sunnuntaipäivää jossakin neekerikylässä Atlannin rannalla Afrikassa, syventyi hän hartaasti vertailemaan Rousseaun teoriaa luontoon palaamisesta ja sen silminnähtävää soveltamista käytäntöön. Valkoisella, hienon hienolla pehmeällä hietikolla makasi, istui ja käveli määrätön ihmispaljous, lapsia, nuoria ja vanhoja, kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia, kaikissa mahdollisissa ja etenkin mahdottomissa värivivahduksissa, lapset laittelivat hiekkalinnoja, polskuttelivat vettä, ijäkkäät naiset olivat kaivautuneet kuumaan hiekkaan tai loikoilivat uimakojuissa, uimapukuiset nykyaikaiset Eevat, kirjavat kuin perhoset ja iloiset kuin leivoset, kisailivat keikari-Aatamien kanssa hiekalla ja vedessä. Hiekka hohti aurinkoa ja lämpöä, meri vihreänä ja sinisenä ja harmaana tarmoa ja reippautta, ja kaiken yllä sädehti elämänilon ja -voiman tunto.

Oi nainen! Kun mies vetää ylleen uimapuvun, riittää hänen mielestään se, että se on uimiseen sovelias, mutta nainen, hän käyttää uimapukuunsa kaikki huutavat ja kirkuvat värit, ruusukkeet ja nauhakkeet, tekee itsestään milloin tarhapöllön, sammakon, kalan tai meritähden, mutta aina myös naisen, joka ei hetkeksikään unohda, että hänen tehtäväänsä kuuluu miehen valloittaminen ja kiehtominen.

Kuljimme rantaa pitkin ja tarkastelimme näkyä. Minulla oli valokuvauskone mukanani ja näppäilin muutamia kuvia tilanteista ja asennoista, joitten humoristisesta vaikuttavaisuudesta saattoi olla varma. Viimeisen kuvan näpättyäni tarkastin hieman lähemmin valokuvausintoni uhreja, ja tunsin äkkiä, että toinen, kookas ja täyteläinen uimapukuinen mieshenkilö, joka makasi nojaten päätään aito koketilta vaikuttavan ranskattaren polviin, oli kenraali Amos Aron Nagelkopf. En tietänyt, että kenraalin mielentila oli vähässä ajassa ihmeellisesti parantunut, en sitä, että erään suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin hotellilasku oli maksettu ja että kenraali veltosti hiekalla lojuessaan ajatteli ovelaa temppua, joka takaisi hänelle taas joksikin aikaa huolettoman olon ja elämän.

Illalla istuimme rantakasinon parvekkeella moniväristen lyhtyjen valossa ja söimme illallista. Sivulla istui kenraali Amos Aron Nagelkopf monsieur Gurnickin ja kahden hienosti puetun naisen kanssa, joista toinen oli hietikolla istunut ranskatar. Jos olisin tuntenut, olisin nähnyt lähelläni myöskin ent. salaneuvos Matvei Matvejevitshin, joka uusin innoin ja heikentymättömin voimin oli taas käynyt käsiksi velvollisuuteensa, illallisen syömiseen, ruokaillen tällä kertaa yksin, sillä Ivan Ivanovitsh oli lähtenyt härnäämään onnetarta ja roulette-pyörää.

Konsulilta olin saanut suositukset, Laura valehteli ikänsä vuotta suuremmaksi ja runsaanlaisen pääsymaksun suoritettuamme nousimme kaikki kolme pelihelvettiin leveitä, komeita marmoriportaita, joita peittivät upottavat, pehmeät matot. Salit olivat yleisöä tulvillaan, kevyttä, iloista ja huvittelevaa yleisöä, joka tahtoi osan matkakassastaan käyttää tällä miellyttävällä tavalla tukeakseen Danzigin kaupungin hieman sekavia raha-asioita.

Tietysti me pelasimme, Laura etupäässä. Olen aina ollut varma, että pieni viehättävä kiusaus käytännössä kykenee kumoamaan vuorenvahvuiset teoriat ja ainakin Lauraan nähden piti tämä paikkansa. Laura pelasi ja menetti. Minä uskalsin jo koettaa leikilläni häntä hillitäkin, muistuttaen hänen teorioistaan, mutta Laura puolustautui helposti.

"Olen täysi-ikäinen ja hallitsen vapaasti omaisuuttani."

Me pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin, mutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä seurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja poistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi kuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri, kahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat kaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja häikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu kaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset ylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja venäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan hajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain tartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin kummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta. Laura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan vastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan vietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo aamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla ja viilettelimme typötyhjää "suurta lehtokujaa" pitkin kaupunkiin ja hotelliin.

Seuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja "venetsialainen ilta", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana. Varustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä lupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä runsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä päätöksen myös toteutimme.

Etsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle Puolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka keskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa kylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme kanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut miettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja siis myös paremmin maksetuksi.

Meri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä nautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut Libaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia kalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva rannikkoristeilijä "Marsalkka Pilsudski". Laiturillaolijat kiinnittivät huomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty, täydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja pystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä niillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas taivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen ympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn teosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa bolshevikia tekemään.

Helan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine, nukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat laivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen ja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine tärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren ruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja patojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa hiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen majakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle Itämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin kirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä niemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset sotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan hävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta huolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee Zoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja taaksepäin.

Meille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien vaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun kohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle, nauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta, jotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai taiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei milloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai mitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken taitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla isäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta iloisia me olimme ja se olikin pääasia.

Hämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta niemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan karnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin tummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme -- olimme silloin muutaman kilometrin päässä rannasta -- vedestä hätähuutoja, naurua ja polskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.

Apuun! Apuun!

Jokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin ääntä kohti.

Kieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän oli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä päivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.

Hitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä. Kenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä diplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan Ivanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen ruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali Nagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi sitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen -- tahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen järjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni suonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita, mitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise Pirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he viettivät illan yhdessä.

Seuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene kiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat kevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali Amos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria. Rotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli purjeita ja peräsintä.

Jozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka aavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta madame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä, samoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat keveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme. Molemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä vedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef Gurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut epäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua muistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet untuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen hermostunutta odotusta.

Jozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies, rikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen madame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti ruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni: "Kädet ylös, arvoisa herrasväki!" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan, mutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen revolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja mustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä, molemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef Gurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska kenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli tyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas revolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.

Jozef Gurnicki tunsi hien kohoavan otsalleen. Aikoiko venemies heidät ryöstää vai murhata? Jälkimäinen vaihtoehto oli hyvin ilkeä, hyvin vastenmielinen Jozef Gurnickille, mutta ei edellinenkään ollut paljon valoisampi. Ei sen puolesta, lompakkonsa hän luovutti kyllä mielelläänkin, mutta muuan paperi, jos se joutuisi vieraisiin käsiin, voisi saattaa hänelle ikävyyksiä, joitten laatua ja laajuutta hän ei uskaltanut ryhtyä edes aavistelemaan.

"Hyvä herrasväki, lompakot, käsilaukut, sormukset, kellot, paperossikotelot tänne."

Jozef Gurnicki kirosi, mutta luovutti kaikki pyydetyt esineet. Hän yritti piiloittaa paperossikotelonsa, mutta venemies huomasi yrityksen ja revolverinpiippu heilahti uhkaavasti. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja eivät olleet menettäneet malttiaan, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi, ettei heillä sattunut olemaan mitään muuta luovutettavaa kuin muutama sormus. Kenraali ojensi huoaten lompakkonsa, sikaarikotelonsa ja kellonsa.

Merirosvo viittasi Jozef Gurnickia luokseen.

"Pitäkää kädet ylhäällä!" sanoi hän tutkien hänen taskunsa tarkkaan ja perusteellisesti. "Saatte istua!"

Kenraali sai suorittaa saman tempun. Merirosvo laski sitten aseen, mutta piti sitä edelleenkin kädessään.

"Olkaa hyvä ja avatkaa etuluukku", virkkoi hän kenraalille. Tämä totteli ja nosti luukkua.

"Vetäkää ne sieltä esille!" komensi rosvo edelleen.

Kenraali Amos Aron Nagelkopf kumartui ja veti esille suuren pelastusrenkaan, sitten toisen, kolmannen ja neljännen, Jozef Gurnickin tuijottaessa ymmällä hänen puuhaansa.

"Kas niin, pelastusrenkaat kyllä kannattavat, vesi on lämmintä ja ilma hyvä eikä rantakaan ole kovin kaukana! Pyydän, hyvä herrasväki, pitämään kiirettä! Arvoisat naiset, olkaa hyvät ja kajuuttaan! Siellä on uimapukuja! Nopeasti!"

Revolveri heilahti ja vilauksessa katosivat molemmat naiset kajuuttaan, ja Jozef Gurnicki oli niin sekaisin kaikesta, ettei ollenkaan huomannut sitä vallatonta veitikkaa, mikä molempien silmistä liekehti.

Naiset eivät viipyneet alhaalla pitkääkään aikaa, vaan ilmestyivät näkyviin siroissa loistavanvärisissä uimapuvuissa. Rosvo viittasi kenraalille ja Jozef Gurnickille, jotka vuorostaan laskeutuivat pieneen puolipimeään kajuuttaan.

"Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee?" kuiskasi puolalainen kenraalille, joka nopeasti aukoi kengän nauhojaan.