Part 13

Nousimme sitten autoon ja lähdimme syvemmälle vuoristoon. Zakopane sijaitsee Karpaattien jylhimmillä ja korkeimmilla seuduilla ja maisemat valtasivat mielemme kokonaan. Melkein äkkijyrkät vuorenseinät, jotka kohosivat tuhannen metrin korkeuteen, reunustivat väliin tietä, väliin taas rinteet loivenivat ja niillä loistivat niityt karjoineen ja tummat salskeat kuusimetsät. Siellä täällä kohisi puro, rinteillä näkyi matalia alppimajoja, joitten katolla oli irrallisia kiviä varapainoina rajuilmojen varalta. Kuljimme väliin kuin kourussa, kuin jossakin suppilossa, emme nähneet muuta kuin ylöspäin huimaaville huipuille, väliin kiipesi auto paljaslakisille vuorille, joilta levisi silmänkantamaton näköala yli alemman vuoriston kylineen, peltoineen, metsineen ja puroineen. Ilma oli ihanaa hengittää ja nautimme ajomatkastamme majesteetillisen luonnon keskellä.

Parinkymmenen kilometrin päässä auto kääntyi pienelle syrjätielle ja ennenpitkää keksimme pienen alppimajan tuuhean kuusikon ja avoimen viettävän niityn reunassa. Auto pysähtyi, nousimme pois ja käännyttyään lähti auto takaisin. Kuljettajalla oi ohjeensa.

Lähenimme majaa ja Laura katsahti hämmästyneenä meihin, sillä maja oli tosin avoin, mutta tyhjä kuitenkin. Selitin lyhyesti hänelle matkamme tarkoituksen ja kiirehdin sisään. Mr Craig seurasi minua ja naiset myös. Nousimme ullakolle ja aivan oikein: siellä olevasta ikkunasta oli meillä esteetön näköala rakennuksen taakse, metsään, niitylle ja sen reunassa kohisevalle purolle. Mr Craig avasi laukkunsa ja veti sieltä esiin esineen, minkä nähdessäni en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Esine oli suuri filmikone. Mr Craig oli siis filmivalokuvaaja.

Minulle selvisi nyt kenraalin kostosuunnitelma. Se oli sekä tepsivä että sukkela. Ja vaaraton.

Odottelimme ehkä puoli tuntia, kun tieltä alkoi kuulua moottorin surinaa. Aivan oikein, sieltä tuli kolme autoa. Ihmettelin kenraalin kykyä, kun hänen oli onnistunut houkutella poliittiset seikkailijat tällaiseen syrjäpaikkaan, Karpaateille, niinkuin he eivät olisi voineet kokoontua yhtä turvallisesti jossakin muuallakin.

Autot jäivät paikalle jonkun matkan päähän, mutta niistä nousi toistakymmentä herrasmiestä, jotka minä määrittelin venäläisiksi, "kenraalia" lukuunottamatta. Rakennuksen taakse kannettiin pöytä ja joukko istuimia ja niin oli konferenssi valmis alkamaan.

Se alkoi, mutta en olisi voinut kuvitella, että se alkaisi sillä tavalla. Kuten kaikissa säädyllisissä kokouksissa, niin täytyi tässäkin valita puheenjohtaja. Oletin, että Ivan Ivanovitsh olisi itseoikeutettu ja samaa mieltä tuntui olevan myöskin hän itse sekä Matvei Matvejevitsh. Mutta muut eivät olleet. Huomasin, että tämä oli arka arvokysymys, ja ennen pitkää selveni minulle, ettei Ivan Ivanovitsh suinkaan ollut ainoa tsaarinarvon tavoittelija, vaan että läsnäolijoitten joukossa oli kaksi muutakin, ja nämä omine kannattajineen katsoivat olevansa vähintäinkin yhtä itseoikeutettuja puheenjohtajan arvoon ja kunniaan. Kokous kävi meluisaksi, mutta mr Craig veti suojustimen syrjään koneestaan ja pyöritti muutamia metrejä. Kenraali pysyi äänetönnä, mutta olin huomaavinani hänen kasvoillaan tyytyväisen kajastuksen. Mielipiteitten vaihto kävi edelleenkin yhtä kiihkeänä kuin selvänäkin, ja tulin ajatelleeksi, että jos samaa tarmoa olisi osoitettu taistelussa bolshevikeja vastaan kuin tässä taistelussa puheenjohtajan paikasta, ei Leninin ja Trotskin oleskelu Kremlissä olisi tullut varsin pitkäaikaiseksi. Venäjän esitaistelijat tuntuivat varsin katkeroituneilta ja minä koetin parhaani mukaan merkitä muistikirjaani mehevimmät lausunnot. Matvei Matvejevitshkin oli innostunut, vieläpä siihen määrään, että kiipesi tuolille ja vaati hiljaisuutta, mihin vaatimukseen toiset vastasivat entistä kiihkeämmällä vastalauseitten tulvalla.

Vihdoin kenraali karjaisi, ja kuin tästä hävyttömyydestä ymmällään lakkasi melu hetkeksi.

"Minä ryhdyn puheenjohtajaksi, sillä muuten emme ennen maailmanloppua pääse alkuunkaan", huusi hän voimallisesti ja istuutui pöydän ääreen. "Silentium!"

Kaikki kiristelivät hampaitaan, mutta kukaan ei vastustanut.

"Ensimäinen asia: yhteinen ohjelma. Luen teille ehdotuksen."

Kenraali kaivoi taskustaan paperin ja luki. Hän ei lukenut pitkään. Ohjelma oli lyhyt ja selvä sekä varsin kansanvaltainen. Reunavaltoja ei oltu myöskään unohdettu. Ne saisivat jonkinlaisen autonomian, mikä tarkemmin määrättäisiin Venäjän perustavassa kokouksessa, federatiivisin perustein.

Kiitos! ajattelin itsekseni.

Ohjelma ei aiheuttanut lainkaan keskustelua. Kellään ei ollut vasta- eikä parannusehdotuksia esitettävänä. Tuntui siltä, että aivan harvinainen yksimielisyys vallitsi osanottajien keskuudessa. Mutta olin tehnyt päätelmäni liian aikaiseen.

"Toinen asia: tsaariehdokas. On ehdotettu Ivan Ivanovitshia, Mishka Mukulajevitshia ja Stepan Fomitshia."

Nyt puhkesi melu kuin kohtalaisessa tiikeritarhassa, jonka hoidokit ovat viikon olleet syömättä. Jokaisen nimen jälkeen huusivat toiset hurraa! ja toiset alas! ja lopuksi oli huuto yleinen.

Kenraali takoi vimmatusti pöytää. Tässä kokouksessa vaadittiin puheenjohtajalta ruumiillista voimaa niinkuin ennen Juuassa kärsivällisyyttä kunnanvaltuuston puheenjohtajan lukutaidottomuuden takia. Melu lakkasikin hetkiseksi. Mr Craig pyöritti konettaan ja minä ja Laura teimme merkintöjämme. Jutusta tulisi mainio alakerta sanomalehteen.

"Koska tämä asia tuntuu aiheuttavan erimielisyyttä, niin uskallan, koska minulla ei ole aikaa, ehdottaa käsittelyjärjestykseen pienen muutoksen: otetaan ensin esille palkkakysymykseni. Määrän tiedätte. Pyydän pankkiosoitusta vain ja sitten olen tyytyväinen."

Näitä sanoja seurasi jäätävä hiljaisuus, Kenraali oli koskettanut arkaan kohtaan. Vihdoin muuan osanottaja pyysi puheenvuoron.

"Ehdotan, ettei vaatimus anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen puoleltamme. Kenraali on saanut runsaan korvauksen vaivoistaan saadessaan kenraalin arvon ja aseman."

Yleinen hyväksyvä mutina seurasi esitystä. Kenraali nousi verkkaan ja katsahti kokousta.

"Vai niin, vai olen minä saanut korvauksen! Kenraalin arvon! Totta totisesti! Kenraali ilman armeijaa ja palkkaa! Mutta minä saan kyllä korvauksen vaivoistani tai olen oikeastaan sen jo saanutkin. Olette kyllä kaikki suuria roistoja, mutta en usko sentään, että kykenette vetämään suurvaltoja nenästä, ette ainakaan nyt, kun minä luovun leikistä. Tsaariehdokkaita! Luuletteko, että minä olen lapsi? Te luulette pettävänne sekä toisianne että minua. Toisianne saatatte pettää, mutta ette minua. Ja jotta teille olisi helpompi päästä yksimielisyyteen tsaariehdokasta valitessanne, tutustutan teidät lähemmin toisiinne. Kas näin: Ivan Ivanovitsh on entinen, hieman rappiolle joutunut, mutta ei varsin kyvytön jalkaväenkapteeni, Mishka Mukulajevitsh on poliisikomisario Odessasta ja Stepan Fomitsh on entinen sanomalehtimies ja ohranan agentti. Kyllähän teistä tsaarin saisi! Hyvästi nyt siis ja kiitos seurasta!"

Luulin, että joukko ryntäisi kenraalin päälle, mutta hänen sanojensa vaikutus olikin musertava. Kukaan ei estänyt hänen lähtöään. Vehkeilijöitten naamat olivat ihanat katsella ja mr Craig pyöritti konettaan vimmatusti.

Kenraali poistui autossa ja neljännestunti senjälkeen läksivät vehkeilijätkin. Koko heidän puuhansa oli romahtanut kokoon, ja loppu oli kuin olikin humoristinen. Kenraali oli ennustanut oikein. Vale-Dmitrejä kaikki tyyni ja tarkoituksena, ei suinkaan valtaistuimelle pääsy, se nyt oli mahdotonta, mutta rahojen saanti tavalla tai toisella piireistä, missä tsaaripuuhia suosittiin.

Minulla oli riittävä ainehisto ensiluokkaista poliittista pilajuttua varten ja mr Craigilla oli noin neljäsataa metriä kieltämättä omintakeista filmiä. Hän ansaitsisi sillä vielä rahaa, vaikka en epäillytkään, etteikö kenraali ollut ottanut häneltä hyvää maksua tästä näytöksestä.

Automme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin samanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä olimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.

Alppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.

Auto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin, käänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa kummallakin puolen.

Illalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä kasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös. Vuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, "oikeat" vuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja sorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat ja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa ballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta, rosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli oma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti, mutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien luonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja karjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että vuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria laulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.

"Tsaariehdokkaat" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne eivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän pelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman typeryytensä takia. Herra Nagelkopf -- nimitän häntä niin, sillä eihän hän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin tyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa kohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin täydellinen succès.

Ulkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet kirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu puistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja Editin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta ja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni -- käytin suomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia -- olevan lopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin nopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin luo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni, että siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin. Samassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen Krakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa asiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä kiinni.

Revolverini oli kunnossa -- kolmas jo tällä matkalla -- kun aioin astua hotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan. Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä tikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja varovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta vain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen. Minun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.

Hitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina kuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja äärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen lattialle. Olin ollut oikeassa.

Sisällä oli joku.

Minä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta, jotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä. Tuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään näkemättä ketä ja mitä vastaan.

Odotin kärsivällisesti. Sisällä vilahti valo, kohottauduin hieman ja vilkaisin sisään. Näin vain tumman haahmon, en muuta, ja samalla valokin sammui.

Koetin varovasti ikkunaa, tai oikeastaan ovea, sillä se oli molempia, mutta muistin samalla, että olin sulkenut sen sisältä. Tätä kautta oli minun niin ollen mahdotonta tunkeutua sisään.

Pudottauduin hiljaa tikkaille ja laskeuduin maahan. Yöllinen seikkailu alkoi kiihoittaa mieltäni. Mies oli nyt satimessa, ikkunasta hän ei pääsisi pakenemaan, ja ovelle aioin minä itse asettua.

Pujahdin hotellin eteiseen ja parilla sanalla selitin ovenvartijalle tilanteen. Tämä hämmästyi ja hätääntyi tavattomasti, hotellin maine oli vaarassa ja sen sellaista, mutta koetin rauhoittaa ja lupasin hoitaa kaikki hiljaisuudessa. Parissa hetkessä hankki ovenvartija minulle kolme tukevaa ja tanakkaa hotellirenkiä. Asetin heistä kaksi ulos ikkunan alle, ja itse kolmannen kanssa hiivin huoneeni ovelle, jonka kahden puolen me jäimme väijymään. En uskaltanut tunkeutua lukittuun ja pimeään huoneeseen. Roisto käyttäisi epäilemättä asetta ja halusin sentään hieman kunniakkaampaa kuolemaa.

Väijyimme kärsivällisesti ehkä noin neljännestunnin, kunnes vihdoin kuulimme avaimen kiertyvän lukossa. Roisto aikoi tulla ulos.

Hän avasi oven äärimmäisen varovasti ja vilkaisi ympärilleen, mutta me olimme painautuneet seinään kiinni, niin ettei meitä huomattu. Mies pujahti kokonaan käytävään ja samalla hetkellä annoin merkin rengille. Hän hyökkäsi roiston kimppuun arvelematta ja ennenkuin ehdin huutaa edes käsiä ylös, oli roisto maassa pitkin pituuttaan.

Katsoin vankiani, jonka kasvot olivat vääristyneet ankarasta heitosta ja tunsin hänet. Hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olimme yllättäneet juutalaiskorttelissa.

"Kas niin, sisään nyt!" komensin ja avasin oven huoneeseen. Renki talutti miehen sisään ja vartioi häntä kuin lohikäärme kuninkaantytärtä. Avasin parvekkeelle vievän oven ja kutsuin vartijat alhaalta pois. Kun he olivat tulleet huoneeseen, aloitin kuulustelun. Vanki osoitti niin ilmeisiä hermostumisen merkkejä, että minua nauratti. Juutalaiskorttelissa ei sellaisesta ollut jälkeäkään.

"No, mikä sinut tänne toi?" kysyin hiukan pilkallisesti.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa osoitti vaivautumista, mitä en ollenkaan ihmetellyt rengin otteesta päättäen.

"Mitä sinä täällä teit?" toistin kysymykseni.

"Varastin", tunnusti mies.

"Niinkö, mitä sitten? Tutkikaapa hänen taskunsa, miehet!"

Miehet tekivät työtä käskettyä, mutta vangin taskuista he eivät keksineet mitään sellaista. Olin ollutkin varma siitä edeltäkäsin.

"No, ei vetele valhe. Vielä kerran ja viimeisen, mitä teit täällä?" Minun ei tarvinnut koettaakaan olla uhkaava. Onnistuin mainiosti.

"Tulin etsimään", sanoi mies hiljaa.

"Etsimään, mutta mitä pirua te olette sitten etsinyt koko ajan? Linnunmaitoa vai?"

"Luetteloa."

"Mitä jeevelin luetteloa?"

Miehen katse ilmaisi hämmästystä, vaikka hermostuminen oli edelleenkin vallitsevin piirre.

"Nimiluetteloa", sanoi hän.

Koetin miettiä. Mitä nimiluetteloa? En tietänyt sellaisesta mitään.

"Kuka sen sitten on ottanut?"

"Te."

Tämä lyhyt, mutta selvä syytös varkaudesta minuun nähden tuli odottamatta.

"Mutta missä sitten?"

Mies näytti kiusaantuneelta.

"En tiedä, mitä te tällä nyt tarkoitatte, mutta voinhan sanoakin asian, jonka itse tiedätte vallan yhtä hyvin kuin minäkin. Otitte nimiluettelon tunkeutuessanne luoksemme Varsovassa. Luettelo oli neulottu juutalaispuvun vuorin alle."

Vihdoinkin oli asia selvä. Totta totisesti, se oli tärkeä tieto. Mutta missähän olivat nyt nuo juutalaispuvut? Muistin hämärästi, että olimme ne heittäneet autoon, mutta sitten en tietänyt niitten kohtalosta mitään.

Mutta sittenkin mies valehteli käyntinsä tarkoituksen. Mitään ei oltu pengottu eikä tutkittu. Jokin muu tarkoitus hänellä oli ollut.

"Et petä minua", sanoin kylmästi. "Sano heti, mitä teit täällä?"

Mies katsoi avuttomana ympärilleen. Ja avuton hän olikin. Hänen vierellään seisoi kolme tanakkaa renkiä ja minä leikittelin revolverini kanssa. Mutta vieläkään hän ei taipunut, vaikka hermostuminen alkoi minua suorastaan oudostuttaa. Kuinka ollakaan, livahti hänen katseensa kuin varkain pesupöytää kohti ja hän vavahti.

Kaamea ajatus tuli mieleeni, kun samassa hetkessä hypähdin pesukaapin luo ja avasin sen. Huudahdin sekä ilosta että raivosta:

Takana oli pieni läkkipeltinen astia, mistä kulki kaksi lankaa sähköjohtoihin. Vuoteeni viereen oli asetettu helvetinkone ja tämä lisämukavuus olisi kaikesta päättäen toimittanut minut yöllä toiseen, joko parempaan tai pahempaan maailmaan. Kiskaisin langat poikki ja upotin turmiontuojan pesukannuun.

Se vaara oli kuitenkin ohi.

Mies lysähti kokoon. Hän tiesi nyt, ettei häntä mikään pelastaisi. Mutta en pysähtynyt tähän. Tutkin koko huoneen, mutta yhteen koneeseen oli tyydytty.

"Kaksi huonetta vielä!" kuiskasi mies ja osoitti käytävään. Noilla sanoillaan hän pelasti henkensä. Nuolena syöksyin käytävään. Lauran ja Editin sekä kenraalin huoneissa oli siis samat panokset. Mies ei valehdellut, mutta kymmenen minuutin kuluttua oli ne tehty vaarattomiksi.

Nyt saatoin hengittää rauhallisesti. Tiesin, mikä ja miksi vaara meitä uhkasi, ja voin nyt vastustaa sitä. Vaikka sitä ei enää tarvittukaan.

Huoneeseeni tultuani tuli sinne myöskin hotellipoika ja ojensi minulle sähkösanoman. Se oli Jozef Gurnickilta:

"Juutalaispuvusta löydetty nimiluettelo ja toimintasuunnitelma. Toinenkin murhayritys ehkäisty Lembergissä. Useimmat vangittu. Varokaa, sillä teitä seuraa mies. Salapoliisit tulevat, joilla on tuntomerkit."

Kun palasin kasinolle, otti seurue minut vastaan hieman pilkallisesti. Olinkin viipynyt melkoisen ajan. Ojensin naisille päällystakit ja sytytin savukkeen.

"Taisit nukahtaa", virkkoi Laura.

"En, vaan laitoin sinulle vuoteen hiukan mukavammaksi", vastasin huolettomasti. "Poistin helvetinkoneen."

Kerroin heille seikkailuni. Se nauratti jälkeenpäin, mutta minua ei naurattanut, ajatellessani mahdollisuutta, etten olisi huomannut valoa tai etten olisi lähtenyt hotelliin.

Sinä iltana selvitin paljon, myöskin syyn kenraalin "kääntymiseen".

"Niin, katsokaas, syy on selvä ja yksinkertainen. Appiukkoni on kuolemaisillaan. Saan häneltä suuren perinnön. Saadakseni sen ja voidakseni nauttia siitä täytyy minun olla kunniallisen henkilön kirjoissa. Siinä koko juttu. Minun luonnollani ja taipumuksillani voi olla vain rikkaana täysin kunniallinen. Sellaisiakin ihmisiä on."

Mutta paljon suurempi selvitys tapahtui kuitenkin myöhemmin samana yönä. Todistajina olivat vain tummat vuoret ja loistavat tähdet. Minä jatkoin siitä, mihin Tyniecissa olin lopettanut ja -- onnistuin.

Minulle ei maatamennessäni edes tupakka maistunut.

Olin liian onnellinen.

Seuraavana päivänä teimme ihanan automatkan kauas vuoristoon, kuuluisalle "Morskie Oko"-nimiselle alppijärvelle keskelle korkeita alppeja. Järven terässininen ja vihreä vesi viehätti kyllä silmääni, mutta oli jotakin, mikä viehätti vielä enemmän.

Lähdimme kiipeämään ylemmäksi, noin kolmesataa metriä korkeammalle olevalle Czarny Stav-järvelle, mistä huimaava vuoripuro laski kohisten "Merensilmään", Morskie Okoon.

"Tämä on oikeaa seikkailua!" huudahti Laura keikkuen vaarallisen huolettomasti kapealla paadella ammottavan kuilun reunalla.

"Onpa vain. Luulen, että muut seikkailut saavat nyt jäädä. Jos pidät luontosi, niin riittää minulle terveellistä, eikä aina niin vaaratontakaan seikkailua koko loppuijäkseni."

Laura hyppäsi syliini tuolta paadelta ja Edit käänsi päänsä hienotunteisesti syrjään. Hän olikin koko päivän tuijottanut meitä, ensin itkenyt, sitten nauranut, ja lopuksi ollut rajattoman ihmeissään.

"Mutta tehän olette riidelleet koko matkan", sanoi hän ymmällään.

"Ja aiomme edelleenkin riidellä", pisti Laura, "ellei Taksi (taas tuli vanha nimi) muuta rutivanhoillisia mielipiteitään. Ja luulenpa melkein, ettei muuta."

Mutta Edit nautti tapahtumasta. Se oli hänestä niin "pikantti".

End of Project Gutenberg's Kahden reportterin seikkailut, by Niilo Pärnänen