Part 12

Emme edes pistäytyneet hotellissa, vaan vilkaisimme pikimmältä Krakovan mainiota taulugalleriaa, Puolan klassillisen taiteen ihaninta kokoelmaa, ja vuokrasimme senjälkeen auton ajaaksemme kaupungin ulkopuolella olevalle Kosciusczkon kukkulalle. Sitä ajomatkaa emme hevin unohda. Auto mutkitteli ensin halki kaupungin ahtaita kujia myöten, selviytyen vihdoin tyylikkäälle huvila-alueelle, jonka puutarhat kukkivine kirsikkapuineen, akaasioineen, kastanjoineen, poppeleineen ja lehmuksineen vilahtelivat silmissämme. Tie nousi hitaasti ja vakaantui viimein leveäksi, mahtavien poppeleitten varjostamaksi valtatieksi, jonka molemmin puolin lainehtivat kuin merenä hedelmälliset viljalaihot, vasemmalla välkkyi Veikselin hopeainen uoma ja lauha ilmanhenki hyväili kasvojamme. Parin kolmen kilometrin päässä automme kiersi pienen linnoituksen portista sisään, jonka portilla seisova nelikolkkahattuinen sotilas laski meidät esteettä. Nousimme autosta ja lähdimme kiipeämään itse "kukkulalle", multa- ja hiekkatöyräälle, jonka on rakentanut, mullan ja hiekan omakätisesti paikalle kantanut Puolan kansa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät, suurimman ihannoiduimman kansallissankarinsa kunniaksi ja muistoksi. Niin on syntynyt tuo toista sataa metriä korkea kumpu, jonka laella on vain yksinkertainen jykevä graniittilohkare kirjoituksineen: Kosciusczkolle, yhtä yksinkertainen ja koruton kuin tämä Puolan intohimoinen isänmaanystävä ja vapaustaistelija itsekin oli, ja yhtä jykevä ja vaikuttava kuin hänen toimintansa onnettoman isänmaansa hyväksi. Ihanan suurenmoinen oli myös näköala tältä kummulta yli Galizian viljavan tasangon, aaltoilevine, viljalaihojen kiertämine kumpuineen, valkotaloisine ja punakattoisine kylineen, valkeine vihreäreunusteisine teineen, pienine metsikköineen, karjalaumoineen, Veikselin hopeanhohtoisine uomineen, kellanruskeine ja valkoisine liituvuorineen sekä kaukana, kaukana etelässä siintävine lumihuippuisine Karpaatteineen. Krakova lepäsi jalkaimme juuressa puutarhoineen, kirkkoineen, Waweleineen ja ilma väreili tyynenä, kuulakkaana kesäiltana. Parempaa paikkaa ja onnistuneempaa muotoa ei voisi keksiä kansallissankarin muiston kunnioittamiseksi, sillä tämä muistomerkki ohjaa muukalaisenkin siihen, mikä sankaria oli innoittanut, maan ja kansan ihailuun ja rakastamiseen.

Laura oli äänetön, niinkuin muistin hänen olleen Oliwan tuomiokirkossa Danzigissa. Hän nautti mitään puhumatta, mitään sanomatta, eikä Editkään turvautunut oppaaseensa, vaan nautti, ei järjellään eikä tiedoillaan, vaan silmillään ja korvillaan, jokaisella hermollaan, mitä ilmanhenki ja melkein rannattoman avaruuden tuntu hyväilivät.

Hämärsi jo, kun jälleen istuuduimme autoon ja huimaa vauhtia -- tie kävi nyt alamäkeä -- kiidimme takaisin kaupunkiin. Seuralaiseni tahtoivat välttämättömästi pistäytyä hotellissa -- aioimme käydä teatterissa -- pukuaan muuttamassa. Kenraalia ei näkynyt alhaalla, joten ilman muuta kiipesin kerrokseeni ja avasin huoneeni oven.

Tahtomattanikin päästin huudahduksen: huoneessani oli joku käynyt ja jättänyt jälkeensä hävityksen kauhistuksen, kaikki matkalaukkuni oli avattu ja pengottu, tavarat olivat hajallaan lattialla, kaapit oli avattu, pöydänlaatikot vedetty esille ja huone muistutti erehdyttävästi venäläisten santarmien toimeenpanemaa kotitarkastusta.

En ollut vielä ehtinyt koota ajatuksiani, kun seuralaiseni juoksivat huoneeseen:

"Meiltä on yritetty varastaa'" huusivat he molemmat, mutta jäivät sanattomiksi nähdessään, etten minäkään ollut yritykseltä säästynyt. Ryhdyin kiireesti tarkastamaan tavaroitani. Rahaa ei matkalaukuissani ollut eikä oikeastaan mitään arvokkaampaa. Vaatteeni olivat tallella, kaikki taskut oli tosin käännetty nurin, liinavaatteet oli reposteltu, mutta puolen tunnin tarkastuksen jälkeen saatoin todeta, ettei mitään, ainakaan muistini ja tietojeni mukaan, ollut hävinnyt. Saman tiedon toivat sekä Laura että Edit omista tavaroistaan.

Mitä tämä "kotitarkastus" siis merkitsi? On ilmeistä, ettei kysymyksessä ollut tavallinen varkaus. Vaikka varas olisikin olettanut löytävänsä jotakin arvokasta ja huomannut sitten pettyneensä, olisi hän kuitenkin varmasti jotakin anastanut. Sen verran arvoesineitäkin oli matkassamme. Mutta niin ei oltu tehty. Ja sitten se seikka, että yritys oli tehty koko seuruettamme vastaan? Ilmeistä oli, että varas tai tunkeilija, oli etsinyt jotakin, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta mitä hän olisi saattanut etsiä? En ymmärtänyt ollenkaan. Jotakin tavattoman tärkeää sen täytyi olla, sillä muutoin ei olisi antauduttu niin suureen vaaraan. Murtautua keskellä päivää vilkasliikkeisessä hotellissa kahteen huoneeseen ja toimittaa täydellinen kotitarkastus! Ilmitulon vaara oli peloittavan suuri.

Editiin minä kumminkin harmistuin. Hän oli suunniltaan, hän laski kaiken tämän kohtalon, sallimuksen, Jumalan ja ties minkä rangaistukseksi synneistämme, s.o. enemmän tai vähemmän tahtomistamme ja suorittamistamme seikkailuista. Hän hermostui perinpohjin ja hermostutti Laurankin. Kiukustuin puolestani ja määräsin lyhyesti ja jyrkästi, ettei asia itkusta parane ja että jos arvoisat naiset haluavat tulla teatteriin, täytyy heidän viimeistään puolen tunnin kuluttua olla valmiina, s.o. pukeutuneina. Heidän mentyään jäin miettimään tapahtumaa.

Ei ollut ihmeellistä, jos ajatukseni johtivat seikkailuun Varsovan juutalaiskorttelissa. Mutta en sittenkään ymmärtänyt. Kostoon oli kommunisteilla kyllä syytä, mutta eihän tämä ollut kostoa. En jaksanut käsittää, mitä he saattoivat etsiä meiltä, sillä emmehän olleet mitään ottaneet. Selvää oli vain, että salaperäinen tuntematon vaara uhkasi meitä. Vaistoni sanoi, ettei juttu loppuisi tähän, mutta minkälaisia muotoja se vastedes saisi, en osannut arvatakaan.

Asetin tavarani järjestykseen joka tapauksessa ja tarkistin revolverini. Se ei näyttänyt olevan mikään ylellisyyskapine nykyisissä oloissa. Seuralaiseni tulivat määräyksen mukaan puolen tunnin kuluttua ja lähdimme kaikin ulos. Alhaalla tapasin kenraalin erään amerikkalaiselta, puoleksi turistilta, puoleksi taiteilijalta tai sanomalehtimieheltä tai joltakin sellaiselta näyttävän miehen seurassa. Yankee-tyyppi oli selvä, mutta miehen ammatista en päässyt selville.

Kerroin kenraalille tapahtuman. Hän kiihtyi odottamattomasti.

"Todellakin, todellakin! Siis myöskin te! Minun luokseni on tehty samanlainen murto!"

Vavahdin. Yhteys Varsova-seikkailuun vahvistui, mutta tarkoitusta en vieläkään ymmärtänyt. Kenraali pudisteli myöskin päätään.

"En ymmärrä ollenkaan, en ollenkaan! Ne valmistelevat jotakin, ne etsivät jotakin, mutta mitä? Ettehän ole ilmoittanut viranomaisille tapahtumasta?"

"En tietenkään. Joutuisin vain turhiin rettelöihin eikä ilmoittamisesta kuitenkaan olisi vastaavaa hyötyä."

Keskustelin vielä jonkun aikaa kenraalin kanssa ja lopputuloksena oli, että odottaisimme toistaiseksi ryhtymättä mihinkään laajempiin toimenpiteisiin. Mutta varovaisia meidän täytyi olla. Ensi yritys tarkoitti tavaroitamme, mikään ei taannut, etteikö seuraava yritys tarkoittaisi henkeämme.

Seuraavana päivänä pistäydyimme Wieliczkan kuuluisassa suolakaivoksessa, tuossa todellisessa maanalaisessa kaupungissa suolaan hakattuine kirkkoineen, kappeleineen, tanssisaleineen, rautateineen, sähkövaloineen, järvineen ja puroineen. Kuljimme monta tuntia sen valoisia, leveitä ja korkeita käytäviä pitkin, ihailimme vanhojen kaivosmiesten hakkaamia pyhäinkuvia ikivanhoissa kappeleissa, suolasta veistettyä mestarillista kattokruunua suuressa kirkossa ja tanssisalin suurta freskoa.

Harhailtuamme illan kaupungilla ja istuttuamme pari tuntia vilkkaassa ja huvittavassa varietee-teatterissa, päätimme aamulla käväistä ensin uudelleen Wawelia ihailemassa ja iltapuolella tehdä automatkan Tyniecin vanhaan, ruotsalaisten ja suomalaisten 1650-luvulla osaksi hävittämään luostariin. Iltapäivällä saimmekin vuokratuksi hyvän ja nopean auton ja painuimme matkaan. Tie kulki Wawelin sivuitse, halki huvila-alueen, yli Veikselin ja suuntautui sitten, liituvuorien ja kukkaniittyjen lomitse, puuttomalle maaseudulle viivasuorana, kovana ja sileänä. Auton vauhti kiihoitti mieltä ja sai veren virtaamaan nopeammin. Maisema oli yksitoikkoinen tasaisuudessaan, niityt ja pellot vilahtelivat ohitse ja pari kertaa sivuutimme sievän, puutarhojen lomiin kätkeytyneen maalaiskylän savimajoineen ja olkikattoineen. Tie kohosi hiukan, mutkitteli kylän halki ja kääntyi oikealle Veikseliä kohti ja kaarsi sitten vanhasta muuriportista sisään.

Olimme perillä.

Vasemmalla oli vanha, jykevärakenteinen, matalahko tyylipuhdas romaaninen kirkko, oikealla korkea, puoleksi sortunut seinä ja sammaltunut ja raunioitunut rintavarustus, taustalla seinäraunioita ja keskellä nurmipeittoinen, paikoin kivitetty, siisti ja kodikas piha, entinen luostarin sisäpiha. Rauniot kokonaisuudessaan sijaitsivat parikymmentä metriä Veikselin pinnasta, äkkijyrkällä joen äyräällä, niin että paikka aikoinaan, täydessä varustuksessaan oli kummullaan ollut melkein valloittamaton. Ruotsalaiset ja suomalaiset, samoinkuin kerran aikaisemmin tataarit, olivat sen kumminkin valloittaneet ja hävittäneet, ruotsalaiset ryöstettyään sieltä tynnörittäin kultaa ja arvoesineitä. Luostarin paikka oli idyllinen ja kaunis, näköala yli juurella virtaavan, kaislarantaisen ja niittyisen Veikselin taustalla kohoaville loiville, puutarhojen peittämille kummuille kylineen ja kirkkoineen, hanhilammikkoineen ja karjalaumoineen, rauhallinen ja viihdyttävä laakeudessaan ja sopusoinnussaan.

Astuimme vanhaan kirkkoon ja kuljimme sen kumahtelevia lattiakiviä pitkin. Se oli koruton ja yksinkertainen vanha katolilainen kirkko, ankaran askeettinen vihreänharmaassa värityksessään valon langetessa läpi värillisten ikkunaruutujen ja kimallellessa pyhimysten kuvilla ja alttariliinoilla. Hartaus täytti mielen ja hiljaa kuljimme sakastiin. Herttainen näky kohtasi silmäämme: pari kolme heleäpukuista, raikkaan tervettä, nuorta ja somaa maalaistyttöä koristeli parhaillaan, hartaina ja toimeliaina, vanhaa pyhimyksen kuvaa köynnöksillä ja kukilla ja myrttiseppeleillä kai jotakin pyhäinkulkuetta varten. Hillitty, vieno valaistus, joka lankesi ankaraan harmauteen, naivin koruton pyhimyksenkuva, kansallispukuiset nuoret tytöt vilpitön innostus kasvoillaan ja punaisilla poskillaan, kaikki tämä muodosti taulun, missä tunnelma, värien sopusointu, asennot ja hartauden henki sulautuivat harvinaiseen eheäksi kokonaisuudeksi. Astuimme hiljaa pihalle jälleen ja nojauduimme rintavarustusta vasten. Edit otti skitsikirjansa ja kiipesi rintavarustuksen yli laskeutuen hiukan alemmaksi voidakseen piirtää luonnoksen kirkosta ja raunioista. Laura ja minä siirryimme aivan huomaamattamme raunioille, löysimme kolmelta puolen suojatun nurkkauksen ja istuuduimme sammaltuneille kiville jääden ihailemaan lännessä avautuvaa maisemaa auringon aletessa laskuaan kohti.

Mieli oli tyyni ja tyytyväinen ja onnentunne valtasi ihmisen. Loin katseeni Lauraan ja sävähdin. Laura oli viehättävä siinä laskevan auringon säteitten leikkiessä hänen ihollaan ja hiuksillaan. Minä katsoin ja näin, että hän oli nuori ja verevä, raitis ja miellyttävä, hänestä henki vastaani naisellinen sulo, herkkä ja koskematon. Minä olen tietenkin narri, mutta en voi sille mitään. Tietysti ei Laura ollut sen kummempi kuin muulloinkaan, väitellessään kansantaloudesta ja pilkatessaan kaikkia lähimmäisiään, mutta minä olin, en hänen, vaan ympäristön, maiseman rauhallisuuden ja luonnon onnentunteen vallassa, lauha iltatuuli sai minut hempeäksi, värien sopusointu teki minut idealistiksi ja Lauran punaiset huulet houkuttelivat vastustamattomasti. Olin suudellut niitä Vilnassa, ja nyt olisin taas tahtonut suudella. Mutta en voinut saada itseäni tarpeelliseen vireeseen. Minulla ei ollut rohkeutta, mutta mitä kauemmin katselin hänen huuliaan, hienohipiäistä kaulaa ja rauhallisesti värähtelevää povea, sitä sekavammaksi ja oudommaksi tunsin mielentilani. Minä muistin Lauran Danzigissa Oliwan kirkossa, Vilnassa, liettualaisten vankina, juutalaiskorttelissa, Kosciuszckon kukkulalla, mutta ennen kaikkea minä muistin hänet pitkäpalmikkoisena raisuna koulutyttönä, jolloin olin samaan aikaan huokaillut hänen sekä jambien ja anapestien takia. Kaikki oli tietenkin kuvittelua, mutta tuo kuvittelu oli niin voimakasta, että se vastasi todellisuutta. Minä vaivuin ihailemaan Lauraa ja mitä enemmän ihailin, sitä varmemmaksi kasvoi vakaumus, etten hänestä ilman muuta eroaisi. Hänessä oli kultaa pohjalla, kirkasta ja puhdasta kultaa, ja minä kuvittelin jo, että olisin se kullanetsijä, joka nuo aarteet saisin päivänvaloon.

Nopeasti koetin määritellä itselleni tunteeni laadun ja havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että olin kai rakastunut Lauraan. Kai? Ei, minä olin rakastunut todenteolla, syvästi ja kiihkeästi. Laurassa ei ollut mitään ihmeellistä, hyvin vähän salaperäistä, hän oli avoin, luonnollinen, reipas ja iloinen, ei varsin tyhmä (en juuri mielellään anna naiselle korkeampaa tunnustusta) eikä yksitoikkoinen. Hänessä oli luontaista vallanhimoa, määräämisvimmaa, kapinallisuutta ja teoreettista liberalismia, mutta nuo haitat kyllä jaksaisin sietää.

Sietää! Minä melkein häpesin ja nolostuin: tässä oli pienin kysymys minun sietämisestäni, paljon suurempi oli se, sietäisikö Laura minun suuria vikojani ja arvostelisiko hän miksikään pienet etuni.

Minä tunsin palan nousevan kurkkuuni, ohimoni tuntuivat kuumilta eivätkä silmäni tajunneet enää maiseman yksityiskohtia. Minä aioin ottaa ratkaisevan askeleen, aioin saada joko kaikki tai jäädä ilman mitään. Olin nyt kerta kaikkiaan siinä tunnelmassa ja otaksuin hämärästi, että Laurakin olisi tavallista suopeammalla tuulella. Emme olleet enää moneen päivään edes riidelleetkään.

Sytytin hermostuneesti savukkeen ja poltin sen nopeasti loppuun. Olin todellakin hermostunut ja arka eikä savuke auttanut mitään. Silmäsin vielä kerran tasangolle kuin kuolemaantuomittu ennen teloitusta, ja puristaen käteni yhteen lausuin hiljaa, niin luonnollisesti ja hellästi kuin osasin:

"Laura!"

Laura käänsi päänsä ja hänen silmiensä välke antoi minulle murto-osaksi sekuntia toivoa. Mutta ainoastaan niin kauaksi, sillä tuhannesosa sekuntia senjälkeen saivat Lauran kasvot aivan uuden ja oudon ilmeen, ne kuvastivat pelkoa, ehkäpä kauhuakin, ja hämmästystä. Otaksuin jo hetken, että kaikki oli menetetty, että Laura oli ymmärtänyt ja kauhistunut rohkeuttani tai röyhkeyttäni, niinkuin epäonnistunutta kosimista tavallisesti naisellisen epäjohdonmukaisesti nimitetään.

Mutta ei!

Minäkin vavahduin, en Lauran katseesta, vaan siitä, että tukeva ote, raudanlujat sormet kiertyivät kaulani ympäri ja tunsin korvani juuressa kylmän reiän painautuvan ihoa vasten.

"Kädet ylös ja hiljaa!" komensi hillitty, mutta uhkaava ääni. Laura oli jo nostanut kätensä. Kosintani oli varsin omituisesti keskeytynyt.

Olen rauhallinen ja tyyniluontoinen mies, mutta en kärsi keskeytyksiä. Minä en pidä siitä, että puheeni keskeytetään, mutta vielä vähemmän siitä, että varsin harvalukuiset kosintani ehkäistään. Minä raivostuin, ja ellei korvani taa painetun revolverin piippu olisi muistuttanut minua raivostumisen välittömästä seurauksesta, olisin varmasti antanut sen ilmetä hyvinkin voimakkaasti. Nyt en voinut tehdä mitään, vaan minun täytyi istua hiljaa ja odottaa jatkoa.

Odotus ei kestänyt kauan. Ote niskassani heltisi, sain käskyn kääntyä ja silloin näin kaksi siististi puettua miestä, jotka olivat hyökkäyksen tehneet. Heillä oli kummallakin revolveri kädessä ja heidän ilmeensä eivät olleet vähintäkään hullunkuriset, vaikka miehet olivatkin tietoiset siitä, että olivat varsin brutaalisesti keskeyttäneet hienon tunnelmahetken.

Yritys oli rohkea, mutta hyvin suunniteltu. Aivan lähellä, kymmenen viidentoista metrin päässä oli ihmisiä, Edit istui melkein allamme, mutta meitä ei voitu nähdä mistään, ja niin olimme täydellisesti roistojen vallassa. Olisin voinut huutaa, mutta huutamisen seurausta ei tarvinnut epäillä.

Ennenkuin oikein tajusinkaan, riistettiin minulta revolveri, toisen kerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni tarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen ruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen esineeksi, mutta -- ihmeellistä taaskin -- mitään ei viety, revolveria lukuunottamatta.

Koko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat rosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana en uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan halua herättää.

"Editille ei sanota mitään!" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta järkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan tietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.

Se oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja matkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä, mutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä sitten?

En voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää liiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä. Silloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut keskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.

Mutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä kysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin kokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista. Tulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun kaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan rauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.

Seuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja. Siellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne loppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen, mutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.

Samassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, "uuden Venäjän" miehet, joilla, yhtä vähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja yhteistyötä kohtaan.

Heräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna kulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton ryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin Karpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien kuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät ruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten rotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä huikaisevan kirkkaana.

Olimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa, suhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan mahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.

Juna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää, niityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan hyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi sisäänsä tätä ohennettua nektaria.

Zakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema oli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän ja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin, kirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla koristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin vuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme tuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin, parihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai kauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut. Ympärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.

Hotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi kauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän lähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja punaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä oleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä olevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan pieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin silmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.

Kenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh salaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine matkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni kolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt vihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan vaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää huolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.

"Nyt on kaikki selvää", sanoi hän istuutuen. "Tänään saatte kokea jotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta farssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah, saanpa nauraa kerrankin."

Katsoin juutalaista "kenraalia". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja reipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja jonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli hänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.

"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?" kysyin.

"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen, vaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin, uskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten päämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja kunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja kun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta, palkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle sanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä, silloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus järjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei ruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies olen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea. Vakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan teille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef Gurnickille hiukan hyvää."

Annoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä venäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä bolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan koitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti journalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei tie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen vastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin heidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni...

Kenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja palasi sitten yankee-miehen kanssa.

"Saanko esitellä: mr Craig -- mr Haapala."

Kumarsin jäykästi. En ymmärtänyt, mitä kenraali tarkoitti.

"Kas niin, te tulette tavallaan olemaan osakkaita yrityksessä. Mr Craig aikoo tutustua myöskin siihen, mihin tekin, herra Haapala. Ja kuulkaa nyt ohjeeni!"

Kymmenessä minuutissa oli juttu selvä. Ymmärsin kyllä juonen, vaikka en tietänytkään, mitä seuraisi. Jännitys olikin näin paljon suurempi. Lähdimme ensin aamiaiselle, esitettyäni mr Craigin seuralaisilleni, ja istuimme hetken kuluttua Karpoviezcin taiteilijamaisessa ravintolassa aivan kuohuvan vuoristopuron reunalla ja keskustelu sujui itsestään. Minua peloitti Editin ottaminen mukaan, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Mr Craig osoittautui varsin miellyttäväksi yankeeksi, mutta hänen ammatistaan en päässyt perille. Hänellä oli mukanaan suuri matkalaukku, enkä tietänyt, mitä se sisälsi.