Part 11

Suunnitelma oli varsin yksinkertainen, mutta sillä oli epäilemättä onnistumisen edellytyksiä. Presidentti Pilsudski ei ollut erikoisemmin vartioitu. Hänen luokseen saattoi päästä jollakin tekosyylläkin. Hän oli tarkastamassa teollisuusnäyttelyn avajaisia ja näyttelyn tungoksessa ja ihmisvilinässä murhayritys varmastikin onnistuisi. Olimme saaneet tietää tarpeeksi, me voisimme ehkäistä suunnitelman, mutta -- sitä emme olleet tulleet ajatelleeksi -- me emme voineet poistua kokouspaikasta epäluuloja herättämättä.

Puhuja jatkoi:

"Suunnitelma on yksityiskohtia myöten aikaisemmin selostettu. Palkkion tiedätte. Nyt vedämme vain arpaa, kuka joutuu suorittajaksi."

Hän astui pöydän luo, samoin pari muuta miestä, ja toinen näistä kaivoi luiset arpanappulat taskustaan.

"Ne kaksi, jotka saavat suurimman silmämäärän, joutuvat suorittajiksi", ilmoitti puheenjohtaja.

Arpominen alkoi. Naamioista huolimatta tunsin, että miehet olivat kiihtyneitä. Palkkio mahtoi olla huimaava, mutta tehtävän vaarallisuus oli myös ilmeisen selvä: pieninkin epäonnistuminen merkitsi hengen menettämistä.

Kuitenkin miehet heittivät. Seurasin jännittyneenä. Kolmas heittäjä sai kuusi ja kuusi, pari heitti neljä ja viisi ja neljä ja neljä. Hätkähdin, kun kenraalikin tarttui noppiin. Tosiaankin, olihan meidänkin susien joukossa ulvottava susien lailla. Kenraali sai vain kaksi ja kolme, Gurnicki yksi ja kuusi ja silloin oli minun vuoroni. Heitin huolettomasti, mitään ajattelematta, mutta toiselta puolen kauhistuin, toiselta puolen olin purskahtaa nauruun.

Kuusi ja viisi! Olin saanut toiseksi korkeimman silmämäärän ja joutuisin siis aktiiviseksi murhayrittelijäksi.

Olipa se heitto, jota en ollut odottanut.

Alkoi yleinen keskustelu. Suunnitelman yksityiskohdat punnittiin kaikesta huolimatta uudelleen. Maa poltti jalkojemme alla kuvaannollisesti puhuen. Emme voineet keskenämme keskustella, mutta jokaisella oli vain yksi ajatus, päästä lähtemään mitä pikimmin varoittamaan ja ehkäisemään tuhotyötä. Toinen puoli suunnitelmasta oli kyllä jo ehkäisty, sillä kun toisen yrityksen suorittaminen joutui minulle, ei siitä ollut sen enempää vaaraa. Mutta pääyritys oli vielä jäljellä.

Mies, joka oli heittänyt nuo kohtalokkaat kuutoset, oli pitkä ja laiha. Kasvot, sikäli kuin niitä näkyi naamion takaa, olivat kalpeat. Juutalainen hän ei ollut, vaan luultavastakin puolalainen, fanaattinen intoilija.

Kauhistuimme, kun hän viimein nousi ja lähti, erään toisen seuratessa.

"Kas niin, on jo aika teidänkin!" virkkoi puheenjohtaja vilkaisten minuun. Nousin nopeasti ja riensin ovelle. Näin, että kenraali ja Gurnicki seurasivat ilmitulon uhallakin minua. Mutta kukaan ei sanonut mitään. Nousimme kahvilaan ja riensimme kadulle. Oli jo varsin pimeä. Kadun kulmassa kuulin äkkiä moottorin sätkytystä.

"Auto!" huudahti kenraali ja kirosi. Murhaaja oli tietenkin noussut odottavaan autoon. Juoksimme kulmaan kaikin voimin, mutta sinne saavuttuamme oli auto jo liikkeellä ja kiiti hyvää vauhtia kapealla kujalla.

Me emme voineet sitä enää tavoittaa.

Tilanteen vaarallisuus selvisi meille silmänräpäyksessä. Murhaaja ajaisi suoraa päätä näyttelypaikalle ja hetkeäkään siekailematta toteuttaisi suunnitelmansa. Me emme voisi edes varoittaa marsalkka Pilsudskia. Rakennukseen tuskin oli puhelinta, emmekä ainakaan tietäneet sen numeroa. Muutenkin oli puhelin epämukava ja epävarma keino.

Riensimme nopeasti kaupunkiin päin. Näissä osissa kaupunkia ei ollut autoja, me tiesimme sen, mutta tähystelimme siitä huolimatta ympärillemme. Me juoksimme herkeämättä ja ihmiset katsoivat kummastuneina jälkeemme. Emme huomanneet sitä, että olimme edelleenkin juutalaispuvuissa, mitkä vaikuttivat hullunkurisilta.

Kas, tuolla välähti valo! Aivan oikein! Auto tuli syrjäkadulta, verkalleen ja varovasti, ja jo kaukaa huomasimme sen punavalkoisista merkeistään ja vaakunoistaan sotilasautoksi.

"Meidän täytyy vallata tuo auto", sanoi kenraali. "Revolverit esille, selvitämme kaappauksen jälkeenpäin!"

Emme ollenkaan jääneet miettimään niitä vähemmän miellyttäviä seurauksia, mitkä johtuvat sotilasauton aseellisesta kaappauksesta keskellä katua, vaan kenraali hyppäsi kadun toiselle puolelle, minun ja puolalaisen jäädessä toiselle.

Auto läheni ja sen ollessa noin kymmenen metrin päässä hypähdimme kaikki kadulle.

"Seis!" huusi kenraali ja heilutti käsiään. "Meillä on tavattoman tärkeä asia, ottakaa meidät autoon!"

Kuljettaja, joka oli puoliksi nukuksissa, hämmästyi tästä odottamattomasta kohtauksesta niin, että pysäytti auton. Juoksimme sen luo. Muuan nuori luutnantti kopeloi parhaillaan asetta esille, mutta ehdimme ennemmin.

"Kädet ylös!" hihkasi pieni diplomaattimme ja luutnantti antautui. Kenraali kiipesi ohjaajan viereen, minä ja puolalainen istuuduimme luutnanttia vastapäätä ja muutamalla sanalla selvitimme asiamme. Heitimme juutalaispuvut yltämme.

"Hyvä jumala!" huusi tämä ja komensi ohjaajan ottamaan nopeimman mahdollisen vauhdin. Kone syöksähti eteenpäin, oli keikahtaa nurin ensimäisessä kadunkulmassa, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa ja lähti melkein lentäen kiitämään kapeita katuja. Selvisimme vanhasta kaupungista vaurioitta, vaikka hengenvaara monasti oli paljon lähempänä kuin osasimme aavistaakaan, auton täydessä vauhdissa syöksyessä pimeisiin holvikäytäviin ja kääntyessä kapealta kujalta toiselle.

Tulimme uuteen kaupunginosaan ja vauhti lisääntyi vieläkin. Vaikka kadut olivat leveitä ja suoria, oli vaara entistä suurempi, sillä yhteentörmäyksen uhka erilaisiin ajoneuvoihin ja ihmisiin suureni tavattomasti. Mutta ohjaajamme oli kuitenkin mestari. Hän pujotteli ajoneuvojen ja ihmisten lomitse, vältti poliisit, jotka tekivät merkintöjään ja antoi koneen kiitää eteenpäin. Muutamassa kulmassa käännähti moottoripyörä sivuvaunuineen jälkeemme.

Luutnantti kirosi. Se oli poliisimoottori. Sekin kiiti kuin vimmattu jäljessämme ja ajaja viittoi meitä pysähtymään. Emme totelleet tätä liikennepoliisin määräystä, vaan jatkoimme matkaamme. Yleisö katukäytävillä tuijotti sanattomana kulkuamme. Kukaan ei käynyt estämään, sillä automme vaakunat ja sotilasmerkit suojelivat meitä, mutta poliisimoottori surisi kuin vihainen ampiainen takanamme.

Aloimme lähestyä näyttelypaikkaa. Päästäksemme pääsisäänkäytävän eteen, täytyi meidän kiertää rakennuksen taitse. Silloin näimme äkkiä edessämme auton. Se puhkui katukäytävän vierellä.

Murhaajan auto!

Rakennuksen ikkunat olivat valaistut, kun syöksähdimme ohi. Samalla kuului sisältä kolme laukausta ja hetki senjälkeen hyppäsi tumma haamu ikkunasta kadulle.

Olimme myöhästyneet. Tuska kouristi sydäntämme, mutta ohjaaja, tajuten tehtävänsä, lennätti auton äkkiä ympäri, niin hurjan rohkeasti ja niin taitavasti, että meiltä salpautui hengitys. Poliisimoottori, voimatta pysähtyä, suhahti ohitsemme.

Samalla katuvierellä odotellut auto liikahti. Murhaaja oli päässyt siihen ja aikoi paeta. Emme voineet pysäyttää autoa, mutta ajatustakin nopeammin vedin coltini esiin ja ammuin. Kuului laukaus ja sitä välittömästi seurasi ontto paukaus.

Olin todellakin osunut ja ampunut auton takakumin rikki. Se kulki vielä parikymmentä metriä, mutta alkoi vikuroida ja pysähtyi. Samalla olimme mekin paikalla ja neljä revolveria suuntautui murhaajaa kohti. Silmänräpäystä myöhemmin luutnantti oli paiskannut hänet auton pohjalle, riisunut aseista ja sitonut.

Rakennuksesta kuului melua ja huutoa, poliisimoottori kiersi takaisin ja pysähtyi kohdallemme. Puolalainen luutnantti selitti vihaisesti tilanteen, jättäen vangin poliisien käsiin. Myöskin autonkuljettaja vangittiin. Syöksyimme sitten näyttelyrakennukseen. Jozef Gurnickin ääni ja nimi avasi meille tien sisälle. Täydellinen hämminki vallitsi siellä, mutta ensimäinen, jonka näimme keskellä suurta salia, oli marsalkka, presidentti Jozef Pilsudski, tarmokkaana, tanakkana aistikkaassa sotilaspuvussaan, ja mikä tärkeintä, kaikesta päättäen vahingoittumattomana.

Jozef Gurnicki tunkeutui eteenpäin. Viiden minuutin kuluttua olin tullut esitellyksi marsalkalle samoinkuin kenraali Nagelkopfkin. Ilmeni, että marsalkan oli kiittäminen pelastuksestaan sattumaa. Hän oli mennyt toiseen päähän rakennusta silloin kun murhaaja oli tullut sisään. Eräät henkilöt, tästä marsalkan poistumisesta tietämättöminä, olivat kuitenkin neuvoneet murhaajan kokonaan väärään huoneeseen. Hän meni sinne, mutta kun hänelle siellä ilmoitettiin, ettei marsalkka ollut tavattavissa, ei hän uskonut, vaan hetken kiihtymyksessä otaksui, että marsalkka olisi viereisessä huoneessa. Hän ampui umpimähkään kolme laukausta oven läpi -- tyhjään huoneeseen ja pakeni sitten, kenenkään ennättämättä estää, ikkunasta.

Puolalaisella kohteliaisuudella ja sujuvuudella selosti Jozef Gurnicki seikkailumme. Marsalkan harmaat, tutkivat silmät eivät väistyneet hänen kasvoistaan. Katselin häntä ja minun täytyi myöntää, että hänessä personoitui, jo ulkomuodossa, Puolan sitkeä vapaudenunelma, tuossa ylpeässä, majesteetillisessa asennossa, tuossa kasvojen jäyhässä ja jyrkässä ilmeessä, niskan hiukan kumarassa taivutuksessa ja ennen kaikkea koko olemuksen tietoisessa levollisessa aktiivisuudessa. Kaikki muu oli hillittyä, kylmää ja harkittua, mutta silmissä paloi väsymätön ja kiihkeä toiminnan ja elämän tuli.

Hänen äänensä säpsäytti minua, niin metallinkirkasta, miehekästä, mutta samalla sointuvaa ja vaikuttavaa ääntä en ollut kai milloinkaan ennen kuullut. En ihmetellyt, nähtyäni marsalkan läheltä, hänen nauttimaansa tavatonta kansansuosiota, ei vain alemman kansan, vaan kaikkien piirien, säätyjen ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Sitä suosiota ei voi selittää yksistään hänen suorastaan sankarillinen toimintansa Puolan vapauden hyväksi koko maailmansodan ajan, hänen kärsimyksensä, hänen loistavat voittonsa, vaan varmasti johtuu se osaksi myöskin hänen valloittavasta, miehekkäästä ja lujasta persoonallisuudestaan.

Keskustelimme hänen kanssaan hetkisen, minkä aikana hän lupasi minulle seuraavana päivänä yksityisen haastattelutilaisuuden. Sanomalehteni hyötyi todellakin seikkailuistani. Jozef Gurnicki oli sillävälin soittanut poliisilaitokselle ja puolen tunnin kuluttua oli meillä käytettävissä yli viisikymmentä miestä.

Marsalkka sanoi meille hyvästi ja niin lähdimme uudelleen seikkailemaan. Istuuduimme suljettuihin autoihin ja painuimme juutalaiskortteliin. Mutta me tulimme liian myöhään. Kolme vankiamme oli poissa, joku oli heidät vapauttanut ja juutalaiskahvila oli myös aivan autio. Kepposemme oli paljastunut ja roistot olivat livistäneet.

"Nyt ei minun henkeni ole monen kopeekan arvoinen", sanoi kenraali, kun lähdimme paluumatkalle. "Nuo roistot koettavat varmasti kostaa!"

Emme kiinnittäneet siihen enempää huomiota. Mielialamme oli joka tapauksessa mitä pirtein. Hotelliin tultuamme tapasimme Lauran levottomana odottamassa. Edit uhkaili jo Suomeen-lähdöllä. Hän oli kyllästynyt seikkailuihin, vaikka ei itse ollutkaan sellaisiin joutunut. Mutta hänkin oli jo varsin hyvällä tuulella, kun yöllä istuimme Taiteilijakahvilassa, kuuntelimme mustalaissoittoa ja nautimme viiniannoksiamme.

Tarkastelin salia ja siinä kuohuvaa raisua iloa, kun äkkiä näin muutaman pöydän ääressä vanhan ystävämme salaneuvos Matvei Matvejevitshin entisellä antaumuksella tutkivan varsovalaista illallista.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui hänen vierellään.

Arvasin, että minulla oli vieläkin jotakin hauskaa edessäni.

NELJÄS OSA.

Viivyimme vielä muutamia päiviä Varsovassa ja tutustuimme, nyt ilman mainittavia seikkailuja, tähän Puolan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen pääkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Emme ehtineet paljoon, mutta hiukan kuitenkin, näimme ihanan kylpyläpalatsin "Lazienki'n", kävimme vanhoilla valleilla ja vankikomeroissa, missä venäläiset olivat ruoskimalla rääkänneet puolalaisia vapaustaistelijoita kuoliaaksi, nautimme Varsovan voittamattomasta baletista ja väliajat harhailimme ilman varsinaista päämäärää vilkasliikkeisillä kaduilla.

Kenraalin tapasin vielä kerran ja kysyin häneltä silloin suoraan, mitä hän oikeastaan aikoi suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa. Kysymykseni hämmästytti taaskin kenraalia, hänhän ei tietänyt vieläkään seikkailuani Danzigissa, mutta hän lupasi minulle, että saisin tutustua siihenkin puoleen hänen toimintaansa.

"Venäläiset tsaristit ovat pettäneet tai aikovat pettää minut. He luulevat, etten sitä tiedä. Mutta minä tiedän sen sekä myös sen, millä tavalla maksan velkani ja karhuan saatavani. Siitä tulee hauska juttu, odottakaa vain!"

Kenraali tuntui hyvin muuttuneelta. Hän oli antautunut, ellei kunnialliselle, niin ainakin lain hyväksymälle tielle, ja tämä muutos painoi leimansa häneen. En osannut arvaillakaan, mikä oli hänet saanut niin yhtäkkiä tekemään kokokäännöksen. Jos hän olisi tehnyt kaiken hyvää palkkiota vastaan, en olisi ihmetellyt, mutta nythän hän ei edes vihjaissut siihen suuntaan. Minua liikutti tuo sangen vähän. Pääasia oli, että jollakin tavoin saatoin käyttää kenraalia hyväkseni.

Haastatteluni marsalkka Pilsudskin luona onnistui erinomaisesti ja sain oikein sähköteitse kiitokset päätoimittajalta. Tunsin, että osakkeeni kotimaassa olivat nousseet varsin paljon.

Ryssien konferenssiin oli aikaa vielä lähes pari viikkoa, joten saatoimme matkustaa aivan rauhassa. Jozef Gurmckilta sain erinomaisia suosituksia pysähdyspaikkoihin ja niitten turvissa pääsin tunkeutumaan melkein kaikkialle. Matkustimme ensin Lodziin, enemmän velvollisuudentunnosta kuin huvitteluhalusta. Tuo tuhatpiippuinen, yksitoikkoinen, kivihiilitomuinen, likainen ja laakea kaupunki ei viehätä silmää, alituinen tuuli tupruuttaa silmät täyteen kivihiiltä, mustakalottiset juutalaiset muodostavat täälläkin katukuvan ja suljetut, laudoin peitetyt, saksalaisten, venäläisten ja bolsheviikkien ryöstämät tehtaat aikaansaavat etenkin illan tullen melkein kaamean tunnelman. Mutta kuitenkin on kaupungilla viehätyksensäkin, se piilee sen alituisessa työssä ja toiminnassa. Vaikka sadat tehtaat seisovatkin, ovat sadat toiminnassakin ja niitten koneet jyskävät läpi päivän ja yön.

Matkaseuramme oli vähitellen alkanut sulautua yhteen ja seurustelumme muuttui yhä vilkkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Laura oli muuttunut enimmin, mutta sehän olikin kohtuullista, sillä hänessä oli enimmin särmiä ollutkin. Edit malttoi tuntikausiksi irtautua "oppaistaan" eikä Laura Vilnasta lähdettyään kai ollut puhunut halaistua sanaa kansantaloudesta. Hänen seurastaan saattoi toisinaan suoraan nauttia, kun hän yltyi "säkenöiväksi", ja ihmeekseni havaitsin, että hän saattoi keskustella järkevästi ja miellyttävästi melkein kaikista asioista auringon alla, aina omintakeisena ja sukkelana. Ylimielisyys karisi pala palalta pois, sufragettinainen väistyi taka-alalle ja esiin tuli aina uusi ja aina vanha paratiisin Eeva hyveineen ja heikkouksineen. Niitäkin havaitsin koko joukon ja jokaisen keksiminen tuotti minulle vilpitöntä iloa. Laura ei kaikesta päättäen ollutkaan jumala, ei edes pyhimys, vaan aivan tavallinen enemmän tai vähemmän syntinen ihminen, niin että hänen lähimmäisensä saattoi suhtautua häneen pelotta ja vavistuksetta.

Kun mielemme teki käväistä Ylä-Schlesian kysymyksen takia kuuluisilla puolalaisilla kivihiilialueilla, olin Jozef Gurnickilta hankkinut muutamia suosituksia kaivostenjohtajille. Päätimme niin ollen matkustaa sinne ja illalla junaan noustuamme ja ruvettuamme nukkumaan, heräsimme aamulla parhaaseen aikaan. Puolen tunnin kuluttua, ennätettyämme juuri siistiytyä, pysähtyi juna Dabrovan asemalla ja me nousimme pois.

Olimme keskellä teollisuusseutua, sellaista, mihin emme kotimaassamme ole ollenkaan tottuneet. Se ei ole kaupunkia, ei kylää, ei maaseutua, vaan jotakin siltä väliltä, talorykelmät tien kahden puolen jatkuvat peninkulmamäärin, kaikkialla nousee tehtaitten savupiippuja, mutta lomissa pilkahtaa aaltoilevia viljalaihoja loivilla kummuilla, näkyy kaukaisia kyliä kastanjoineen ja poppeleineen, sieviä kirkkoja, tuulimyllyjä, ja halki tämän alueen kulkee viivasuoria, mustia, vaikeitten kivien ja valkeiksi kalkittujen lehmusten ja poppelien reunustamia teitä. Haukkasimme aamiaista pienessä sievässä ja siistissä kyläravintolassa murattiköynnösten peittämässä huvimajassa ja käytyäni ensin erään kaivostenjohtajan, puolalais-saksalaisen insinöörin luona, nousimme kohteliaasti tarjottuun autoon ja lähdimme vaeltamaan. Maisema ei muuttunut matkalla, samat piiput, ilmanvaihtotorvet, kaivosaukkorakennukset jatkuivat kaikkialla. Tiellä, leveällä, sileällä ja kivitetyllä, ajoi vastaamme talonpoikia omituisissa leveissä kahden hevosen kärryissään, juutalaisia ijänikuisine mustine halatteineen ja kalotteineen. Punaiset, valkoiset ja harmaat tiilimuurit, koristellut talojen päädyt, savikourukatot ja aina raitis, syvänvihreä muratti vilahteli silmissämme, kun automme kiiti aina 80 km:n vauhdilla mainioita teitä, nostattaen mustia tomupilviä, niin että kasvomme kirjaimellisesti peittyivät mustiksi, hengityksemme vaikeutui emmekä enää voineet silmiämmekään avata. Viimein ajettuamme samaa vauhtia läpi Bendzinin kaupungin ja Grodzin, pysähdyimme muutaman kaivoksen kohdalla. Tulostamme oli nähtävästi jo ilmoitettu, sillä työtä johtava insinööri riensi heti luoksemme ja ohjasi meidät kaivosaukolle, minkä mustista uumenista teräsvaunu teräsvaunun jälkeen kohosi ylös, täynnä kiiltävän mustaa, kristallikimalteista kivihiiltä, painuakseen heti takaisin tyhjänä. Valtava ryske ja jyske kävi rakennuksessa, kun murskaajakoneet työskentelivät pienentäen hiilen sopivan kokoisiin palasiin ja lajitellen ne automaattisesti. Kaikki oli mustaa, emmekä me tehneet poikkeusta, työmiehet, lattiat, koneet, ilmakin, jota hengitimme, oli kyllästetyn täynnä hienon hienoa yskittävää hiilentomua. Insinööri kulki edellä ja selitti, mutta emme jaksaneet kiinnittää hänen selityksiinsä huomiota. Meitä innosti enemmän itse näkyvä toiminta, koneitten vinha liike, huumaava räiske ja ryske, työmiesten ja -naisten tarmokkaat, tottuneet liikkeet ja kaiken yllä lepäävä työn henki.

Päätimme kaikki laskeutua kaivokseen, kun kerran tilaisuus meille tarjottiin. Kiinnitimme päällämme nahkakypärät loukkaantumisen varalta, heitimme yllemme kaivosmanttelin, sinisen pumpuliviitan, ja otettuamme käteen pienen kaivostuikun kiipesimme hieman jännittyneinä tuollaiseen tyhjään hiilivaunuun kaivosaukossa. Portti suljettiin ja yhtäkkiä tunsimme vajoavamme suunnattoman nopeasti pohjattomaan syvyyteen. Kaivostuikkumme sammuivat, mutta alasmeno jatkui yhä kiihtyvällä vauhdilla, tasaisesti ja kolauksitta, pilkkosen pimeässä. Sitten hissi pysähtyi, portti avattiin ja silmiimme tunki kirkas sähkövalo. Olimme tulleet keskimäiseen kaivoskerrokseen. Insinööri ryhtyi taaskin oppaaksemme ja ennen pitkää kuljimme hanhenmarssia kaivoskäytävillä, kumarassa ja varoen, ja kaivostuikkujen oudossa liehuvassa valossa näytimme kaikki kuin naamiaisilmiöiltä tai satuolennoilta. Ilma oli alhaalla lämmintä, mutta kosteaa, korvissa suhisi mahtava ilmanvaihtaja ja siellä täällä käytävien risteyksissä loisti sähkölamppu. Olimme maanalaisessa kaupungissa, yhtä oudossa kuin ihmeellisessäkin. Tarkastimme hiilen louhintaa ilmaporan ja räjähdysainesten avulla, matkustimme maanalaisella sähköraitiotiellä ja tutustuimme nerokkaaseen, mahtavaan ilmanvaihtolaitteeseen, minkä epäkuntoon joutuminen tietäisi välttämätöntä kuolemaa niille sadoille ja tuhansille, jotka työskentelevät maan alla. Mielenkiintoinen oli pieni matkamme maan uumeniin, mutta hieman painostava ja hiostava ilma sekä joltinenkin jännitys tekivät sen, että olimme kaikki tyytyväisiä päästyämme taas luojan kirkkaan taivaan alle.

Iltaan saakka harhailimme kivihiiliseuduilla. Söimme illallisen Sosnowieczissa, aivan Ylä-Schlesian rajalla, ja nousimme sitten taas junaan. Aamulla olimme Krakovassa. Seikkailumme alkoivat uudelleen.

Hotellissa tapasin kenraalin, mutta hänen aikaisemman pyyntönsä mukaisesti en ryhtynyt puheisiin. Ivan Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh olivat hänen kanssaan. Kenraali kuitenkin tuli luokseni ja ilmoitti, että saatoin vielä vapaasti käyttää moniaita päiviä ja katsella Krakovaa. Kiitin häntä ilmoituksesta ja aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille.

Jos Varsova on Puolan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus, jos Lodz on työn ja tehtaitten kaupunki, niin Krakova on Puolan kansallinen, historiallinen ja taiteellinen pyhättö. Krakovassa on puolalaisuus kauneimpana ja elinvoimaisempana säilynyt vaikeimpienkin vainojen aikana, sieltä on saanut alkunsa Puolan nykyinen vapaus ja siellä on nytkin puolalaisella kansallishengellä tukevimmat juurensa.

Edit oli kuin kala vedessä. Hän oli vihdoinkin päässyt oikeaan ympäristöön. Krakova henkii todellakin historiaa, historiaa henkivät sen kapeat romanttiset kujat, sen lukemattomat vanhat rakennukset, porttiholvit, linnoitustornit, kirkko- ja kellotapulit, kirkot ja luostarit ja ennenkaikkea henkii historiaa, suurta ja ihanaa, kuuluisa mahtava Wawel-linna, Puolan kuninkaitten linna, missä he kaikki ovat saaneet viimeisen leposijansa jylhässä, komeassa tuomiokirkossa tai sen alla olevissa holveissa. Wawel-linna ei ole yhtenäinen rakennus, se on suunnaton rakennusryhmä korkealla yli kaupungin kohoavalla töyräällä, valleineen, vallisarvineen, rintavarustuksineen, torneineen, hautoineen ja kirkkoineen. Siinä on osia kaikilta ajoilta, kaikkia rakennustyylejä, värejä, muotoja ja tarkoituksia. Siihen, Puolan kuninkaitten kruunaus- ja hautapaikkaan, on kokoontunut, tiivistettynä ja keskitettynä, romanttisena ja kauniina, Puolan koko historia, muistot sen elinvoimaisilta alkuajoilta, sen mahtavuuden, loiston ja vallan vuosilta sekä myös tappioitten, alennusten, kansallisen häpeän ja kärsimysten ajoilta. Kuljimme tuntikausia sen pihoilla, holveissa, valleilla, tuomiokirkossa, vankikomeroissa, katakombeissa, tuntematta väsymystä tai kyllästymystä, ja minusta alkoi vähitellen tuntua siltä, ettei Editiä saada paikalta poistumaan muuta kuin väkivallalla.

Mutta ruumiimme alkoi lopulta osoittaa omia vaatimuksiaan, mitä tuli ruokaan ja juomaan, ja niin ollen täytyi meidän jättää Wawel-linna ja palata kaupunkiin. Ruokailimme nopeasti pienessä ravintolassa torin laidalla, katsellen elämää. Näillä seuduin käytetään vielä helakoita ja kauniita kansallispukuja, ei paljon, mutta käytetään kuitenkin, ja Krakovan kuuluisia huiveja näkyi sekä käytännössä että kaupan. Krakova on puutarhojen ja puistojen kaupunki, sen asemakaava on säännötön ympyrä ja kolme laajenevaa puutarhakehää kiertää koko kaupungin. Vanhaa sammaltunutta harmaata, punaliuskaisia kattoja, lasimaalausta sekä kaikkialla rehevää tummaa vihreää, siinä on Krakovan värivaikutelma.