Part 10

Hän oli Pankki-Israel ja tarkasteli minua kieltämättömän uteliaana. Hänen luonaan kävi varmasti paljonkin ihmisiä ja monesta yhteiskuntaluokasta, mutta minun persoonani herätti jossakin suhteessa hänen erikoista huomiotaan.

Hän ohjasi minut huoneeseen, jonka sisustus oli kuin juutalaisnarinkka pienoiskoossa. Törkyä oli monenlaista, siivo ja haju sen mukainen. Istuuduin hyvin varovaisesti tuolin reunalle, jota hän osoitti minulle. Hän itse vajosi rikkinäiseen, jollakin kirjavalla peitteellä verhottuun nojatuoliin.

"Miten voin palvella?"

Hänen käheässä äänessään oli mielistelyä, mutta myös levotonta uteliaisuutta.

"Terveisiä Jozef Gurnickilta."

Juutalaisäijään tuli aivan yhtäkkiä eloa. Hän tunsi "geschäftin" tuoksun sieraimissaan, suuren ja edullisen "geschäftin". Hänen silmänsä iskeytyivät minuun.

"Paperi?" kysyi hän jännittyneenä.

"Kyllä."

"Tärkeä?"

"Korvaamaton."

Ukon silmät paloivat, mutta hän tukahutti intonsa ja esiintyi kylmänä. Hän tiesi, että puhe kääntyisi pian hintaan ja siinä hänen täytyi pitää puolensa. Se oli pääasia.

"Näyttäkääpä."

Kaivoin hitaasti ja varovaisesti paperin taskustani ja luovutin sen hyvin vastahakoisen näköisenä Pankki-Israelille. Hän syventyi siihen kiihkeästi ja päästi kuulumattoman huudahduksen lukiessaan sotaministerin allekirjoituksen. Ilmeensä hän kuitenkin täydelleen hallitsi eikä se kuvastanut suinkaan sitä, mitä hän todella tunsi.

"Tjah, miksi ei! Paljonko tämä maksaisi?"

Mainitsin summan, joka oli noin kaksi vertaa suurempi kuin suunnittelemamme. Pankki-Israel levitti avuttomana kätensä, mutta loi minuun samalla tutkivan silmäyksen. Pysyin osassani ja ojensin käteni paperia kohti.

"Te laskette leikkiä", kuiskasi juutalainen käheästi.

Näytin ikävystyneeltä ja otin paperin.

"En suinkaan. Ellei hinta miellytä, en voi mitään. Tällaisia papereita ei myydä joka päivä."

Taitoin paperin huolellisesti kokoon ja panin lompakkooni. Juutalainen seurasi ahneena liikkeitäni. Olin varma siitä, että hän antaisi minun mennä hyvin pitkälle, saadakseen selville, tarkoitinko totta, vaiko ainoastaan tingin tällä tavalla. Pistin senvuoksi lompakon tyynesti taskuuni, tartuin hattuuni ja nousin.

"Olen erehtynyt henkilössä", sanoin kylmästi ja otin askeleen ovea kohti. Juutalainen vapisi kiihkosta. "Geschäfti" oli suuri ja varma ja edullinen, mutta mainitsemani hinta oli todellakin suuri. Pankki-Israel ei mielellään luovuttanut rahaa, ei vaikka voittokin oli tiedossa. Taistelu riehui hänen sisimmässään, mutta ratkaisu tapahtui ennenkuin olin vielä ehtinyt ovellekaan.

"Istukaa nyt toki ja keskustellaan rauhassa", sanoi hän pyytävästi ja minä myönnyin, hitaasti ja epäröiden.

Aloimme tinkimisen ja Pankki-Israel olisi varmastikin, jos puolueeton asiantuntijalautakunta olisi seurannut keskusteluamme, voinut vaatia itselleen tohtorinarvon tässä jalossa taidossa. Kaunopuheliaisuus, vakuuttelut, todistelut, hienoiset moitteet, imartelu, peitetty uhkaus, kaikki seurasi katkeamatta, pysähtymättä toistaan yhtenä ryöppyävänä, kiihkeänä ja hypnotisoivana puhetulvana. Ellei minulla olisi ollut kiire, olisin varmaankin pitkittänyt keskustelua ties kuinka kauan, mutta nyt minun täytyi joutua ja niinpä aloin hiljalleen ja taiteen kaikkien sääntöjen mukaan peräytyä. Aloimme vähitellen päästä yksimielisyyteen ja tehtyäni sitten ratkaisevan myönnytyksen oli kauppa selvä.

"Tietysti käteismaksu?" kysyi Pankki-Israel taistelusta lämmenneenä. Naurahdin hiukan ivallisesti.

"Luonnollisesti."

"Antakaa paperi minulle."

Täytin hänen pyyntönsä ja Pankki-Israel meni kassakaapilleen, avasi sen monimutkaisen lukon, piiloitti paperin sinne ja otti esille suurehkon setelipinkan.

Temppumme oli onnistunut, mutta en rahoja lukiessa aavistanut, että se oikeastaan onnistuu yli odotusten. Sulloin juuri pinkkaa taskuuni, kun ulko-ovelta kuului koputus. Sävähdin koko ruumiiltani ja ajatustakin nopeammin sulki Pankki-Israel kassakaappinsa. Kuuntelimme molemmat. Koputus uusiutui.

"Tuonne!" kuiskasi juutalainen ja työnsi minut alkoovin taa. Kyyristyin istumaan vuoteelle ja vedin revolverini esiin. Juutalainen itse tassutteli ovelle ja kuului avaavan sen.

Hätkähdin rajusti, kun pari sekuntia senjälkeen kuulin tulijan äänen.

Tulija oli kenraali Amos Aron Nagelkopf.

Puristin revolveriani ja purin huuliani. Hetki oli kieltämättä jännittävä. Minulla ei todellakaan ollut halua kohdata kenraalia ja jos kenraali keksisi minut, olisi seurauksena epäilemättä taistelu. Samalla hän voisi paljastaa minut myöskin Pankki-Israelille. Olin tosin varma siitä, ettei juutalainen kertoisi minusta mitään kenraalille, mutta pelkäsin jotakin sattumaa, jotakin onnettomuutta, joka ilmiantaisi minut ja käyntini.

Kenraali tuli huoneeseen ja istuutui tuolille, jolla itse olin muutama hetki aikaisemmin istunut.

"Viisikymmentä tuhatta, tässä on kuitti", virkkoi hän juutalaiselle. Kului ehkä minuutti, minkä jälkeen Pankki-Israel helisytti avaimia.

"Hyvä on", vastasi hän ja kuulin, että hän avasi kassakaapin. "Niin, mutta minulla olisi teille ehkä jotakin", lisäsi hän sitten.

"Nimittäin mitä?" kysyi kenraali.

"Paperi, oikein hyvä ja kallis paperi. Ostin sen pari päivää sitten."

"Antakaahan kun katson."

Kassakaappi avattiin, kuulin paperin kahinaa ja sitten tuli hiljaisuus. Kenraali nähtävästi luki myymääni paperia.

"Paljonko maksaa?"

Hymyilin, kuullessani juutalaisen mainitsevan hinnan. Se oli täsmälleen sama kuin mitä minä olin ensin pyytänyt. Kenraali mutisi jotakin itsekseen. Sitten he alkoivat tinkiä ja tätä tinkimistä, mihin verraten omani oli ollut taitamatonta tuherrusta, kesti joukon yli puoli tuntia. Aloin tulla levottomaksi, Laura ulkona hätäili jo varmasti. En voinut olla tuntematta vilunväreitä ajatellessani hänen oleskelevan ahtaalla pimeällä kujalla rikollisessa juutalaiskorttelissa, yksinään ja turvattomana. Pieni oppaamme ei voinut häntä vähimmässäkään määrin auttaa, jos niikseen tuli.

Pankki-Israel piti hyvin puolensa ja ansaitsi muutamassa hetkessä varsin kunnioitettavan välityspalkkion.

"Hyvä on", sanoi kenraali lopuksi. "Suostun kauppaan, kuitenkin niin, että loppusumman ja lisäksi kymmenentuhatta, mitkä nyt sattumalta tarvitsen, suoritan myöhemmin. Tehän tiedätte minut, että minulta saatte velkani yhtä varmasti kuin nyt itse tässä kaupassa voititte ainakin 50 %."

Juutalainen ilmaisi myöntymyksensä, kenraali luki rahat itselleen, hyvästeli ja lähti. Pujahdin piilostani viipymättä. Minun täytyi joutua seuraamaan kenraalia. Sanoin senvuoksi juutalaiselle, että olin jo myöhästynyt tärkeästä kohtauksesta ja syöksyin käytävään. Kenraali oli alhaalla, kuulin vielä hänen askeleensa hänen astuessaan kadulle. Vilkaisin varovasti ovesta. Aivan oikein, parinkymmenen metrin päässä kulki kenraali nopein askelin. Lauraa ei näkynyt, mutta pieni opas seisoskeli taas antikviteettikaupan edustalla. Annoin kenraalin kääntyä kadun kulmasta, minkä jälkeen riensin oppaan luo.

"Ohjaa neiti 'Bristoliin'. Tulen sinne aivan kohta. Sano hänelle, että menin tärkeälle asialle."

En kiinnittänyt enempää huomiota siihen, ettei Laura ollut näkyvissä, vaan lähdin nopeasti seuraamaan kenraalia. Sain hänet näkyviini seuraavalla kujalla eikä seuraaminen tuottanut vaikeuksia. Liikenne oli hieman vähentynyt eikä kenraali vilkaissut kertaakaan taakseen. Kävelimme niin ollen nopeasti ja selviydyimme ennenpitkää juutalaiskorttelista. Saavuimme Varsovan vanhaan kaupunginosaan ja tulimme sievälle "Staroje Miasto"-torille. Kenraalilla tuntui olevan aivan tietty päämäärä, ja hämmästyin senvuoksi melkoisesti, kun hän vähääkään arvelematta kulki torin poikki ja meni vanhaan Fukierin viinitupaan, pieneen Varsovan nähtävyyteen, viinitupaan, mikä on tuotteistaan kuuluisa kautta Euroopan viinintuntijoitten piireissä, pieneen, ulkonaisesti tuskin huomattavaan. Sen ainoa merkki on kömpelöhkö rautainen kilpi, missä on vain sana Fukier ja vuosiluku 1609.

Seisahduin epäröiden ulkopuolelle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, odottaako ulkona vaiko mennä sisään ja yllättää kenraali ilman muuta. Päätin tehdä jälkimäisen ja astuin sisään. Tulin ensin pieneen puolipimeään myymälähuoneeseen. Ei mikään muu kuin puhelin osoittanut, että elimme 20:nnellä vuosisadalla, huonekalut, seinälaudoitus, kaikki oli vanhaa, tummaa tammea, kivipermanto ja ilmassa vanhan sammaltuneen kiven ja viinin tuoksu. Korkeajalkaisen pulpetin takana istuva mies osoitti minulle peräseinällä olevaa ovea. Avasin sen ja menin toiseen huoneeseen.

Se oli vielä pienempi, pitkä ja kapea huone, tummine tammilaudoituksineen, kivi- ja kuparipiirroksineen ja ihanine antiikkisine huonekaluineen. Valoa tuli toisessa päässä olevasta pienestä lyijypuitteisesta pihan puolella olevasta ikkunasta. Ikkunan luona seisovan pöydän luona istui mies.

Se oli kenraali Nagelkopf. Odotin, että hän hämmästyisi perinpohjin, mutta hämmästykseni oli rajaton, kun hän nousi ja hieman ivallisesti kumarsi.

"Te tulitte kumminkin. Luulin jo, ettette tulisi. Myöhästyin itsekin hiukan, ja kun ei ketään kuitenkaan ollut täällä sillä välin käynyt, arvelin jo, että oli turha odottaa. Tuleeko myöskin monsieur Gurnicki?"

Totisesti, tämä oli minulle liikaa. Olin sattumalta keksinyt miehen, seurannut häntä luullakseni aivan salaa, ja nyt minut, sensijaan että olisin aikaansaanut täydellisen hämmingin, lausuttiin odotetuksi ja tervetulleeksi! En osannut sanoa mitään, mikä ehkä olikin parasta.

Kenraali nauroi.

"Te olette hämmästynyt. En ihmettele. Mutta minulla on teille muuan ehdotus ja senvuoksi olen vaivannut teidät tänne. Odotan vielä hetken monsieur Gurnickia. Ehkä sillä aikaa tilaamme pullon Tokayer-viiniä vuodelta 1830. Se ei ole ollenkaan hullumpaa täällä."

Nyökkäsin päätäni ja päätin pitää suuni kiinni. Tässä oli jotakin haudattuna ja aioin odottaa sen paljastumista. Kenraali tilasi viinin ja maistelimme sitä hitaasti ja nauttien pikareistamme. Viini oli todellakin ihmeellistä, sen aroomi oli ihanaa. Mitään siihen verrattavaa en ollut juonut. Tupakoimme ja joimme. Aikaa kului ehkä neljännestunti. Kuulimme silloin ulkona auton pysähtyvän lähistölle Ja vähän senjälkeen avattiin ovi ja hra Gurnicki tuli sisään.

Hän näytti myöskin hämmästyneeltä.

"Mitä tämä ilveily oikein merkitsee?" Puolalainen ei tuntunut ollenkaan ystävälliseltä.

"Malttakaa hiukan mielenne", sanoi kenraali ystävällisesti. "Selitän heti. Minulla on muuan ehdotus. Olkaa hyvä, tässä on tuoli ja tässä pikari. Viini on hyvää."

Puolalainen heitti hattunsa sohvalle ja istuutui. Kenraali pyöritteli savuketta sormiensa välissä. Hän ei oikein tietänyt, mistä ja miten alkaa.

"Meillä on ollut keskenämme eräitä väärinkäsityksiä...." alkoi hän, mutta puolalainen keskeytti.

"Väärinkäsityksiä! Yrityksiänne ei voine käsittää väärin."

Kenraali jatkoi hermostumatta.

"Niin, väärinkäsityksiä, joitten kumminkin toivon nyt selvenevän lopullisesti. En kiellä ollenkaan tekojani, mutta tahtoisin ansaita anteeksiantonne."

"Todellakin!" Puolalaisen huudahdus kuulosti pilkalliselta.

"Niin, ja siksi olenkin teidät tänne kutsunut." Kutsunut! Oliko meidät tänne kutsuttu? En ymmärtänyt todellakaan mitään.

"Tilanne on siis tällainen: olen tehnyt teille pari kepposta, te tahdotte hyvitystä, minä haluan synninpäästön. Voimme kai niin ollen sopia, vai?"

Minun täytyi todellakin ihmetellä kenraalin joustavaa röyhkeyttä. Hän keskusteli puijaamiensa ja ryöstämiensä henkilöitten kanssa varsin rauhallisesti.

"Mitä te synninpäästöllä teette?" kysyi puolalainen. "Ei suinkaan teillä ole omantunnontuskia!"

Kenraali naurahti alistuvaisesti.

"Ei ole, ikävä kyllä. Mutta synninpäästöä tarvitsen todella. Miksi, se on oma asiani."

"Ja millä voisitte sen ansaita?" kysyin hieman huvitettuna.

"Paljastan muutaman suunnitelman."

Puolalainen pudisti päätään.

"Teidän suunnitelmistanne en anna neuvostoruplaakaan."

"Varmasti annatte, mutta teidän täytyy vakuuttaa minulle, että jos paljastukseni on todellakin jonkinarvoinen, minä saan synninpäästön."

"Sen voi aina luvata. Entä sitten?"

"Niin, paljastus sinänsä on jo suuriarvoinen, mutta se johtaa lisäksi toimintaan, missä henki ei ole minkään arvoinen."

"Te puhutte salaperäisesti!"

"Kuulkaapa nyt!" Kenraali alensi ääntään. "Tänä iltana kello 9 on eräässä juutalaiskahvilassa, minkä tiedän, kokous. Siellä hyväksytään lopullinen suunnitelma marsalkka Pilsudskin murhaamiseksi."

Puolalainen ponnahti pystyyn.

"Onko tuo totta?" kuiskasi hän kiihtyneen käheästi.

"Varmasti. Mutta kuulkaa nyt edelleen. Sain tämän tietää paikassa ja tavalla, joka ei teitä liikuta. Enempää en tiedä, mutta sen tiedän, että minua epäillään, enkä voi niin ollen mennä kokoukseen. Päästäkseen sinne täytyy omata erikoinen jäsenkortti. Ymmärrättehän tietysti, että koko piiri on kommunisteja, suurin osa palkattuja venäläisiä kätyreitä ja lisäksi joukko mielipuolisuuden rajoilla olevia kiihkoilijoita. Sinne kokoukseen täytyisi päästä millä keinoilla tahansa. Poliisiin ei maksa vaivaa turvautua, sillä ennenkuin kahvila saataisiin piiritetyksi, ehtisivät kaikki paeta, kokoontua jossakin muualla ja toimeenpanna suunnitelman kaikesta huolimatta. Ymmärrän, että bolshevikit tahtovat ehdottomasti raivata marsalkka Pilsudskin tieltä pois, hän on vaarallisin mies bolshevikien sotahankkeille ja hänen johdollaan on Puola peloittavan voimakas vastustaja."

Puolalainen vapisi kiihtymyksestä.

"Millä tavalla voimme sitten estää aikeen? Milloin yritys aiotaan suorittaa?"

"Sitä en tiedä ollenkaan. Meidän täytyy saada suunnitelma tietoomme. Muuan keino on sitä varten olemassa, vaarallinen ja vaikea, mutta keino kumminkin."

"Ja se olisi?"

"Tiedän kolmen venäläisen kommunistin asunnon. He ovat olevinaan työläisiä, mutta itse asiassa he ovat vain kiihoittajia ja vakoilijoita. Jos yllättäisimme heidät, saisimme heiltä jäsenkortit ja voisimme tunkeutua kokoukseen. Otaksun, että siellä esiinnytään naamioituna, joten yrityksemme olisi hieman helpompi."

"Yrittäkäämme sitten!" huudahti puolalainen. Näin, ettei hän nyt kammoisi mitään keinoa, ei välttäisi mitään vaaraa. Minua vain ihmetytti ja epäilytti kenraalin "kääntymys". Huomautin siitä puolalaiselle, mutta kenraali vakuutti niin pyhästi ja hartaasti, ettei hänellä ole mitään kavalia aikeita, että vasten tahtoakin täytyi uskoa.

Suunnittelimme nopeasti yrityksemme ensi osan. Se oli hurjan rohkea, ja sillä oli kaikki edellytykset epäonnistua. Yllättää ja kaapata kolme kommunistiagenttia Varsovan juutalaiskorttelissa, se ei ollut mikään helppo tehtävä, eikä vaaraton ainakaan. Mutta emme sitä ajatelleet. Tehtävän tärkeys valtasi meidät ja aioin, maksoi mitä maksoi, antautua taisteluun bolshevikeja vastaan heidän omalla alueellaan. Olimme juuri poislähdössä, kun tulin ajatelleeksi Lauraa. Soitin hotelliin. Puhelimessa ei ollut Laura, vaan Edit. Edit oli äärimmäisen levoton. Laura ei ollut vielä palannut. Entä opas? Opas oli tullut, löytämättä Lauraa. Hän ei osannut virkkaa mitään. Menetin kokonaan malttini. Laura kadonnut juutalaiskortteliin!

Koetin kaikesta huolimatta rauhoittaa Editiä ja pyysin häntä lähettämään oppaan luokseni Fukierille. Kerroin seuralaisilleni tapahtumasta. Ei kumpikaan yrittänytkään salata levottomuuttaan. Jäimme odottamaan opasta ja kenraali tiedusti tarkemmin tapahtumaa. En tietänyt, mitä tehdä, mutta päätin sitten kuitenkin paljastaa käyntini Pankki-Israelin luona. Kenraali nauroi hyväntahtoisesti, kun kerroin hänelle tekemäni kepposen.

"Minä olin jättänyt kutsun teille hotelliin, mutta te siis löysitte minut muuten. Antaa olla nyt, kun asiat ovat näin. Pankki-Israel joutuu maksamaan lystin. Kaappaukseni Danzigissa suoritan kyllä hieman myöhemmin. Mutta neiti Soinin katoaminen on vakava asia. Lempo vieköön, se sattui pahaan aikaan. Meidän täytyisi nyt yrittää saada selväksi kaksi asiaa samalla kertaa. No, kunhan opas tulee!"

Poika saapui neljännestunnin kuluttua. Hänen kertomuksensa oli lyhyt eikä valaissut paljonkaan asemaa. Hän oli nähnyt Lauran kadulla. Muuan mies tuli juuri häntä kohti ja silloin oli Laura vetäytynyt erääseen porttikäytävään.

Ajatus pälkähti päähäni.

"Kuules, eikö tuo mies muistuttanut tätä herraa?" kysyin ja osoitin kenraalia.

"Kyllä!" kuului pojan viivyttelemätön vastaus.

Asia oli ainakin sikäli selvä. Laura oli tuntenut kenraalin ja välttääkseen kohtaamista piiloutunut porttikäytävään. Mutta siinä olikin kaikki. Senjälkeen ei poika ollut häntä huomannut, mutta hän oli luullut Lauran poikenneen sivukujalle.

"Muistatko porttikäytävän?" kysyin pojalta.

"Varmasti!"

"No sitten ei muuta kuin nopeasti matkalle. Päätämme sitten paikalla, mitä on tehtävä", sanoi kenraali ja me lähdimme kaikki neljä, hajaantuen kumminkin kadulla niin, että kuljimme kahdessa osassa.

Tulimme jälleen juutalaiskortteliin ja vihdoin kujalle, minkä varrella Pankki-Israel asui. Poika osoitti muuatta pimeää ja ahdasta porttikäytävää. Sinne oli Laura vetäytynyt.

Kenraali vihelsi hiljaa ja jättäytyi kohdallemme.

"Omituista, omituista!" mutisi hän. "Tässä juuri asuvat nuo kommunistitkin. Olisivatkohan ne ehkä sotkeutuneet asiaan?"

Sattuma oli todellakin omituinen. Ei ollut aikaa arvella. Meidän täytyi toimia. Mahdotonta ei ollut, että kommunistit olivat vainunneet heitä vakoiltavan ja siepanneet luulotellun vaaniskelijan talteen. Hiivimme kaikki porttikäytävään.

"Ottakaa revolverit esille ja ampukaa arvelematta, jos vaara uhkaa! Näitten kanssa ei saa häikäillä vähääkään. Lähden edellä!"

Käytävässä oli pimeä ja seiniä tunnustellen hiivimme eteenpäin, kunnes keksimme oven. Se johti alas, kellarikerrokseen. Aivan äänettöminä laskeuduimme kymmenen porrasta ja seisoimme taas oven edessä. Siinä oli siis asunto.

Hyvin varovaisesti sytytin salalyhtyni ja tutkin portaita ja eteistä. En huomannut mitään merkkejä, että väkivaltaa olisi tapahtunut. Sydämemme jyskyttivät kuuluvasti.

"Kun ovi aukeaa, rynnätkää sisään heti! Pieni melu ei merkitse mitään. Täältä ei kuulu mihinkään. Painautukaa seinään kiinni!"

Puristimme revolverit kouraamme ja lyyhistyimme seinän viereen. Kenraali koputti pari kertaa omituisesti. Ilmeisesti se oli joku merkki. Sisältä kuului liikettä ja hiljainen ääni oven takana kuiskasi jonkun sanan.

"Moskova!" sanoi kenraali äänekkäästi.

Avain kiertyi lukossa ja ovi aukeni. Samalla hetkellä tempasi kenraali oven avaajan ulos, tarttui hänen kurkkuunsa ja estäen siten pienimmänkään äänen kuulumasta, painoi revolverinsa vangin ohimolle.

"Ei hiiskaustakaan!"

Salamannopeasti syöksähdimme sisään. Eteisessä ei ollut muuta kuin yksi ovi. Tempasin sen auki ja hetken kuluttua nosti kaksi huoneessa ollutta miestä kätensä ylös. Selvä kauhu kuvastui heidän katseessaan. Hyökkäys oli onnistunut arvaamattoman hyvin. Kaikki oli käynyt hiljaa ja melutta. Kenraali raahasi miehensä sisään, sulki oven ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme aseettomina, sidottuina ja kykenemättöminä minkäänlaiseen vastarintaan.

"Kas niin, nyt voimme huoahtaa", sanoi kenraali ja istuutui tuolille heittäen revolverinsa pöydälle. Katseeni harhailivat ympäri huonetta, mutta Lauraa ei näkynyt. Aloin kuitenkin tutkia huonetta ja melkein heti keksin puolittain verhotun ja piiloitetun oven. Avasin sen, Se johti toiseen, vielä pienempään huoneeseen ja huudahdin rajusta ilosta.

Vuoteella makasi Laura sidottuna ja kapuloituna. Riensin hänen luokseen ja vapautin hänet siteistä.

"Onko kaikki hyvin?" En voinut mitään sille, että ääneni värähti. Laura tuntui uupuneelta ja voimattomalta, mutta hän hymyili kuitenkin.

"Kaikki hyvin, mutta mistä ihmeestä keksit tulla tänne?"

"Kerron myöhemmin, mutta miten jouduit tänne?"

"Pujahdin piiloon kenraali Nagelkopfia tähän porttikäytävään. Silloin äkkiä tunsin, kuinka paksu huivi heitettiin kasvoilleni, käsivarret kiertyivät ympärilleni ja ennenkuin ehdin ajatellakaan vastarintaa, minut oli jo tuotu tänne kellariin. Miehet penkoivat taskuni ja käsilaukkuni ja kyselivät minulta omituisia asioita poliiseista ja sellaisista, mutta en tietenkään osannut vastata mitään. Luulen melkein, että he olivat erehtyneet luulemaan minua joksikin toiseksi."

Talutin Lauran toiseen huoneeseen.

"Kenraali!"

Amos Aron Nagelkopf kumarsi kohteliaasti.

"Osat ovat taas hiukan vaihtuneet, hyvä neiti!"

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa pitkiin selvittelyihin. Tutkimme miesten taskut ja löysimme perin viattomilta näyttävät "työkirjat", mitkä kenraali selitti juuri haetuiksi jäsenkorteiksi. Naulakossa riippui joukko juutalaishalatteja. Vedimme ne muitten vaatteitten ylle, painoimme kalotit päähän ja paranneltuamme ulkoasumme parhaamme mukaan me hämärässä saatoimme olla tulokseen tyytyväisiä. Me muistutimme erehdyttävästi niitä tuhansia ja taas tuhansia mustatakkeja, joita koko kortteli oli tulvillaan, Jozef Gurnicki kirjoitti kenraalin sanelun mukaan pienen tiedonannon, joka annettiin Lauralle. Ellemme määrätyn ajan kuluttua palaisi, olisi Lauran jätettävä tuo tiedonanto poliisille. Tarkastimme vankiemme siteet, niin että saatoimme olla varmat heidän pysymisestään huoneessa ja lähdimme sitten kaikki ulos. Kenraali sulki oven ja jätti avaimen Lauralle.

Pieni oppaamme odotteli uskollisesti kadulla. Jätimme Lauran hänen haltuunsa ja sanoimme hyvästit. Laura lähti hotelliin ja me taas jatkamaan seikkailuamme.

Kahvila, johon kenraali meidät vei, voitti kaikki kuvitelmani. Se oli kellarikerroksessa, suuri, matala ja likainen, täynnä tukahuttavaa hajua, ruokahöyryjä, tupakansavua ja maasta uhoavaa kosteutta. Yleisö oli varsin sekalaista, pääasiallisesti juutalaista, mutta näkyi siellä myös venäläisiä, puolalaisia ja ruteeneja, kaikki yhtä siivottomia ja yhtä roistomaisia. Tulomme ei herättänyt mitään erikoisempaa huomiota. Juuri edellämme kulki muuan juutalainen. Hän ohjasi tiensä läpi ensimäisen huoneen ja kenraali seurasi pysähtymättä perässä. Tulimme toiseen huoneeseen. Se oli samanlainen, vaikka siinä olikin yleisöä vähemmän. Juutalainen kulki edelleen. Kolmas huone oli aivan tyhjä, mutta samalla kun astuimme sisään, pujahti vastapäiseltä puolen pieni käppyräinen juutalaisukko, joka silmäsi meitä tutkivasti. Kenraali vilautti hänelle "työkirjaansa", minkä ukko tutki perusteellisesti. Meille tehtiin samoin, minkä jälkeen ukko avasi peräoven ja viittasi. Oven takana alkoivat kapeat portaat, mitkä johtivat alas. Laskeuduimme. Emme voineet kääntyä takaisin, vaikka eteneminenkin alkoi näyttää hyvin uhkaavalta.

Tulimme pitkään matalaan huoneeseen. Se oli selvästi umpinainen kellari, sillä ikkunoita ei ollut ollenkaan. Pieni sähkölamppu loi heikon valon. Huoneessa oli noin parikymmentä naamioitua miestä, useimmat juutalaispuvuissa. Keskellä oli ränsistynyt pöytä ja sivuilla joitakin laatikoita, joitten päällä salaliittolaiset istuivat. Olin jo aikoja sitten arvellut "salaliittojen" ja "rosvoliigojen" kuuluvan romanttiseen menneisyyteen, mutta minun täytyi nyt tarkistaa käsitystäni. Olin itse sellaisen joukon keskellä, vaarallisen ja vaikutusvaltaisen joukon, joka rahasta teki mitä hyvänsä ja uskalsi henkensäkin.

Olimme portailla asettaneet naamiot kasvoillemme. Kukaan ei sanonut mitään, kun astuimme sisään. Kenraali istuutui lähelle ovea ja me seurasimme esimerkkiä. Puhua emme uskaltaneet. Eivät muutkaan puhuneet.

Odotusta kesti noin neljännestunnin. Huoneeseen tuli vielä neljä henkilöä, kaikki naamioituina, ja viimeisen saavuttua näki kaikesta, että kokous alkaisi.

Muuan mies alkoi puhua nousematta seisomaan.

"Te tiedätte kaikki suunnitelman. Mutta kertaan sen vielä, ettei mitään erehdystä sattuisi: toinen menee näyttelyrakennukseen, esittää anomuksen ja koettaa sen aikana ampua. Auto odottaa rakennuksen takana. Tulee hypätä ikkunasta ja rientää autoon. Pelastus on melkein varma. Siltä varalta, että tämä suunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuisi, jää toinen vahtiin ulkopuolelle ja koettaa marsalkan rakennuksesta poistuessa suorittaa työn."