Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KAHDEN REPORTTERIN SEIKKAILUT

Seikkailuromaani

Kirj.

OLLI KARILA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.

ENSIMÄINEN OSA.

Pelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkiset virkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat, että rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyvien sähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinät korinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parketti kumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisilla pöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi. Roulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytien ääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan käden heitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi, tarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidän numeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidän toivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomat upseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeät naiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, se saattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkoja hermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellen roulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiiri vaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti ja kalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voiton riemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä ja välinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan ja ylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensa juurella kiihkoilevaa laumaa.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi. Ja hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä Matvei Matvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, ja täytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä. Päinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän ei uskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaan läsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin. Hän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshin pelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaan periaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla ja tuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäen sen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus -- ja muunlaista omaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan -- oli sijoitettu pelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan, koroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitään maukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollista unkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos Matvei Matvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallista ystäväänsä kohtaan.

Kun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenyt kävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuus syödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskin oli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kun Matvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Jos ruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailman tyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitsh katkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaan erikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasti croupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja, joitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.

Matvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksesta uskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveet myllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästä lompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin. Jonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunne siitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansa puolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuota mieleenjohtumaa.

Matvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivat punoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmin tuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa. Ruhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muun ja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänen kalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummat silmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.

Niin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansa jonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkain iloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista, Rivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, mutta voimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta, suurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakin muista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasi syvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaan perustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänen entinen sikopaimenensa.

Ja nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshin kanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia...

Häikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaat samettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsi vapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa, marmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreä verka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta ja tukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupier ja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.

Ivan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansa hänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisesti kuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat -- viimeiset -- soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan. Matvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsi vastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikään mahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.

Viimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymy kirkasti croupierin kalpeat kasvot.

"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!"

Sanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasi silmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurata ruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempo vieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikin lopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinut halveksia.

Ivan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltä puhaltavaa tuulta.

"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"

Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin -- näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä tunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa hyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.

Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta Matvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan rintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin kastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä vain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui hämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan Ivanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh ajatteli -- eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa kulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen -- maukasta aamiaista lämpimine annoksineen ja snapseineen.

Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja kiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot todistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa, riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä Matvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä ja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.

Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja saadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine lokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta varmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin painimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.

"Ivan Ivanovitsh", -- he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa -- "luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme mukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt juutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen poikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista. Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja koota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah, Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen itselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.

Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut politiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin kammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja tunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi, mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten johtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan. Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut kenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota hänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.

Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista, ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan tehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei Matvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi pahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin olla ja esiintyä ihmisenä.

Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle, valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.

"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaen valtavan savupilven.

Ruhtinas nyökäytti päätään.

"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentään ihminen elää säädyllisesti."

Ruhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokin ajatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista, autereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavasta merestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan. Matvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi ja jyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, että yöllä oli ollut vajota pessimismiin.

"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?"

Ent. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uni ei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hän ilmoitti myöntyvänsä.

"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!"

Jos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista, kuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänet valtasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsä asento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksi käsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.

"Lasku!" änkytti hän vihdoin. "Lasku!"

Ivan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukan epämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.

"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme."

Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime hetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.

"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla ole rahaa ollenkaan."

Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi oli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.

"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään pfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."

Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei Matvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui pöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin kiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.

Menettänyt!

Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli viimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden aamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh ylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua. He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen Pietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain hauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan keskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa tulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen salaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin liian totta, ollakseen uskomatonta.

"Ja nyt... ", aloitti Matvei Matvejevitsh.

"... mitä me teemme...", jatkoi suuriruhtinas.

"... pelastuaksemme kunnialla...", täydensi Matvei Matvejevitsh.

"... tästä hiton harmillisesta jutusta?" lopetti Ivan Ivanovitsh.

Molemmat miettivät.

"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona."

"Ei."

"Entäpä jos", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisi torkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, "entäpä jos livistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran ja maksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täällä niin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta että tarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen."

Ivan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasi jokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshin käteen.

"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu."

Ruhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa ja alkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin koko ajan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hän jätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsi keveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, Matvei Matvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalka liukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä ja salaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, joka hämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvosta muistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen. Pakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta Matvei Matvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisesti sanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasi arvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.

"Hyi hitto!" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. "Olipa käydä hullusti. Mitä me nyt teemme?"

Oli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiä loistavan ajatuksen.

"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"

Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä juutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain juutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta, mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei Matvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen olemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti liikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui arvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen poistumisellaan oli.

Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli lukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli varma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi joitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita tuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja uimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä uskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään, että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna, sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin palatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia seideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan Ivanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei Matvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään sitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin onnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset hirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä lieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän joutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi haitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei Matvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta päivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä muutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen, että pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään käsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa vaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut jotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.

Salaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon viipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi vihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja sotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä.

Ravintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas, ansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku operettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos Aron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi kaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes maailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja matkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta ehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä merkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja henkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken todistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän venäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest valloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa ja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin bulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista mielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän olisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali Zeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta vaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin, kukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli hänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli jättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä hanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti käytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten Pietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli hänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään jäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä sammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut sotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies, tukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä uusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä osakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia tosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan todellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia palvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita, bolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla oikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän olisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen, hän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja maalauttanut sen kylttiin:

O.y. Politiikka.

Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.

Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä maalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä millään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.

Tapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee sittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen uuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että taas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka, että hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi, kylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja nimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti muodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan tarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla oli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli antanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa, taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh ei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin armeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli käsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea, ja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin jälkimäistä olisi ollut riittävästi.

Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava ilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta ja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea liikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä liikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta hymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan kaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.

Kenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.

"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa, kun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti lannisteta."

Kenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi kalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.