Part 9

ROUVA DE L'ESTORADELTA LOUISE DE CHAULIEULLE.

Huhtikuulla.

Rakas enkeli, tai ehkä minun pikemmin pitäisi sanoa, rakas paholainen, olet tehnyt minut tahtomattasi murheelliseksi, ja ellemme olisi kuin yksi ja sama sielu, sanoisin, että olet haavoittanut minua, mutta eikö ihminen usein itsekin haavoita itseään? Näkee hyvin, että sinun ajatuksesi ei vielä ole pysähtynyt sanaan _purkautumaton_, jota voi käyttää aviovaimoa ja aviomiestä yhdistävästä välikirjasta! En tahdo ruveta väittelemään filosofeja ja lainsäätäjiä vastaan, sen saattavat he paremmin tehdä itse, mutta, rakkaani, tehdessään avioliiton peruuttamattomaksi ja sitoessaan kaikki saman lahjomattoman kaavan alaisiksi, ovat he luoneet liittoja, jotka eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin asianomaiset yksilötkin; jokaisella on omat muista poikkeavat sisäiset lakinsa; avioliitto maalla, jossa ihmiset joka hetki elävät toistensa lähellä, seuraa kokonaan toisia lakeja kuin talous Parisissa, jossa elämä ryöppyää ohitse kuin virran pyörre; kaupunkiperheessä vallitsevat periaatteet eivät sovellu eivätkä koskaan tule soveltumaan maalaisperheeseen, jossa elämä on hiljaisempaa. Jos elinehdot näin vaihtelevat jo paikkojen mukaan, vaihtelevat ne vielä enemmän luonteiden mukaan. Nerokkaan miehen vaimon ei tarvitse muuta kuin antaa johtaa itseään, ja tyhmyrin vaimon täytyy, välttääkseen mitä suurimpia onnettomuuksia, ottaa ohjat omiin käsiinsä, jos hän kerran tietää olevansa miestään älykkäämpi. Saattaa olla lopultakin perää siinä, että harkinta ja järki johtavat turmelukseen. Eivätkö laskelmat tunne-elämässä juuri ole meille samaa kuin turmelus? Rakkaus, joka järkeilee, on rappeutunutta; se on kaunis ainoastaan silloin, kun se on välitön ja tahaton, noissa ylevissä purkauksissaan, joista kaikki itsekäs on poissa. Oi, ennemmin tai myöhemmin olet sanova minulle, rakkaani: Niin, vilpillisyys on naiselle yhtä välttämätön kuin kureliivit, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan sitä, että se, jolla on rohkeutta vaieta, vaikenee, jos vilpillisyydellä tarkoitetaan noita niin tuiki tärkeitä tulevaisuuden laskelmia. Jokainen naimisissa oleva nainen tutustuu oman kärsimyksensä kustannuksella yhteiskuntalakeihin, jotka monessa kohden ovat ristiriidassa luonnon lakien kanssa. Mennessään meidän ijällämme naimisiin voi avioliitossaan saada tusinan lapsia; ja jos niin tapahtuu, teemme samalla kaksitoista rikosta, saamme aikaan kaksitoista onnettomuutta. Emmekö siten saattaisi kurjuuteen ja epätoivoon suloisia, viattomia olentoja? Jota vastoin kaksi lasta merkitsee kahta onnea, kahta hyvää työtä, kahta voimassa olevien lakien ja tapojen kanssa sopusointuista luomaa. Luonnonlaki ja yhteiskuntalaki ovat toisilleen vihollisia ja me olemme se kenttä, jolla ne taistelevat. Nimitätkö sinä turmelukseksi sitä, että aviovaimo viisaudellaan suojelee perhettä syöksymästä perikatoon? Tuollaista julmaa harkintaa tulette vielä itsekin harjoittamaan, ihana paroonitar de Macumer, kun olette rakastamanne miehen ylpeä ja onnellinen puoliso; tai ehkäpä tuo ylevä ja etevä mies säästää teidät siitä ja tekee sen itse. Kuten näet, rakas hupsuttelijani, olemme tutkineet siviililakia aviolliseen rakkauteen nähden. Sinun tulee tietää, että emme ole tilivelvolliset muille kuin itsellemme ja Jumalalle niistä keinoista, joita kulloinkin käytämme kotionnemme ikuistuttamiseksi, ja harkinta, joka tässä suhteessa vie johonkin tulokseen, on silloin arvokkaampi kuin ajattelematon rakkaus, joka tuo perheeseen riitaa, surua ja eripuraisuutta. Olen julmasti tutkinut puolison ja perheenäidin osaa. Niin, rakas enkeli, meidän täytyy olla ylevän valheellisia ollaksemme todellakin sen jalon olennon kaltaisia, jonka näemme itsessämme silloin, kun täytämme velvollisuutemme. Pidät minua petollisena, sentähden että tahdon päivä päivältä vähissä erin opettaa Louis'ta minua tuntemaan; mutta eikö liian suuri toistensa tuntemus ja tuttavallisuus juuri usein vaikuta vieroittavasti? Tahdon askarruttaa hänen ajatuksiaan paljon muulla, jotta ne kääntyisivät pois minusta, hänen oman onnensa vuoksi; ja se ei ole rakkauden laskelmaa. Jos hellyys onkin ehtymätön, niin rakkauden laita ei ole niin: sentähden kuuluukin kunniallisen naisen elämäntehtävään osata jakaa sitä viisaasti, niin että sitä riittää koko elämän ajan. Vaikkakin pelkään, että pidät minua inhoittavana, täytyy minun tunnustaa sinulle, että edelleenkin pidän kiinni periaatteistani sekä uskon toimivani jalosti ja ylevämielisesti. Hyve, armahaiseni, on näet sellainen periaate, jonka ilmaisumuodot vaihtelevat ympäristöjen mukaan: hyve esiintyy aivan erilaisena Provencessa, Konstantinopolissa, Lontoossa ja Parisissa, ilman että se silti lakkaa olemasta hyve. Jokaisen ihmis-elämän kudoksissa on mitä säännöttömimpiä yhdistelmiä; mutta eräältä korkeammalta tasolta katsottuna näyttävät ne kaikki samanlaisilta. Jos tahtoisin nähdä Louis'n onnettomana ja saada aikaan vuode- ja asumus-eron, ei minun tarvitsisi muuta kuin antautua hänen talutusnuoraansa. Minulla ei ole ollut kuten sinulla onnea kohdata tavallista etevämpää olentoa, mutta ehkäpä on minulla onni kehittää hänestä esiin tällainen ylemmyys, ja viiden vuoden kuluttua olen päättänyt yhtyä kanssasi Parisissa. Tuletpa silloin saamaan pienen yllätyksen ja olet varmasti väittävä, että olen vetänyt sinua nenästä ja että herra de l'Estorade syntymästään saakka on ollut erikoisen lahjakas. Mitä noihin ihaniin rakkausseikkailuihin ja mielenliikutuksiin, noihin parvekekohtauksiin tähtien valossa, noihin jumaloimisiin ja jumalaksi julistamisiin tulee, joista kaikista saan pienen heijastuksen sinun kauttasi, niin tiesin, että minun oli niistä luovuttava. Sinä kukoistat ja säteilet elämässä mielesi mukaan, minun elämäni piiri on rajoitettu, la Crampade on minun maailmani; ja sentään soimaat sinä minua niistä varokeinoista, joita hauras, salainen, köyhä rakkaus vaatii tullakseen pysyväiseksi, rikkaaksi ja salaviehkeäksi! Luulin vaimo-asemastani keksineeni esiin rakastajatar-osan viehätyksen ja sinä saat minut melkein punastumaan itseäni. Kumpi meistä molemmista on oikeassa, kumpi väärässä? Ehkäpä olemme kumpikin yhtä oikeassa ja yhtä väärässä, ja ehkäpä saamme hyvinkin kalliisti yhteiskunnalle maksaa pitseistämme, arvonimistämme ja lapsistamme! Minun punaiset kameliani kukkivat minun huulillani, hymyilyinä, jotka puhkeavat noita kahta olentoa, isää ja poikaa varten, joille olen omistanut elämäni ja joihin nähden olen sekä orjattaren että valtiattaren asemassa. Mutta sinun viimeiset kirjeesi, rakas ystävä, tekivät minut tietoiseksi siitä, mitä kaikkea olin kadottanut. Sinä avasit silmäni näkemään naidun naisen uhraukset koko laajuudessaan. Tuskin uskalsin silmäillä noita kauniita, villejä aroja, joilla sinä karkeloit; enkä tahdo puhua niistä kyyneleistä, jotka pyyhin pois silmäkulmastani kirjettäsi lukiessani; mutta kaipaus ei ole samaa kuin katumus ja omantunnontuskat, vaikkapa ne lienevätkin vähän sukua. Sanot: rakkaus tekee filosofiksi! Voi ei, sen tunsin kyllä, kun vuodatin kyyneleitä tietäessäni sinun liitävän pois rakkauden siivillä! Mutta isäni on tuonut minulle luettavaksi viiden paikkakuntamme syvimpiä kirjailijoita, hän kuuluu Bossuet'n jälkeläisiin, noihin julmiin poliitikkoihin, joiden teosten joka sivu muodostaa vakaumusta. Sill'aikaa kuin sinä luit _Corinnea_, luin minä Bonaldia, siinä koko filosofiani salaisuus; pyhän ja voimakkaan perheen käsite selveni minulle. Bonaldin kannalta oli isäsi oikeassa siinä, mitä hän sanoi sinulle. Hyvästi, rakas Mielikuvitukseni, ystäväni sinä, minun suloinen hulluuteni!

XIX.

LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää: oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti, sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa? Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle, minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä, suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle, rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa. Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa. Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako? Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä: sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan: -- "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon sitten, jos oikein tuntisit minut!"

Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.

Maanantaina.

Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon miehen mielestä? Siinä kysymys.

Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet. Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi, kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani. Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä kolme riviä:

"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian korkea."

Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.

Tiistaina.

Ei, hän ei ole kadotettu. Tuo perustuslaillinen ministeri on ihailtava rakastaja. Tässä hänen kirjeensä.

"Joka hetki, minkä olen viettänyt teitä näkemättä, ovat ajatukseni askarrelleet teissä, olen sulkenut silmäni kaikelta muulta ja vaipunut katselemaan teidän kuvaanne, joka ei koskaan kyllin nopeasti astunut näkyviin unelmieni synkässä linnassa, jonka ainoa valonlähde olitte te. Tästä lähin on katseeni lepäävä tuossa ihmeellisessä norsunluussa, tuossa talismaanissa, niin sanoakseni; sillä heti kun katson siihen, saavat siniset silmänne elämän ja maalaus muuttuu todellisuudeksi. Tämän kirjeen myöhästyminen riippuu siitä, että pitkään aikaan en hennonnut riistäytyä irti kuvanne lumoista ja sen edessä purkautui sanoiksi kaikki se, josta minun tulee vaieta. Niin, eilisestä alkaen sulkeutuneena huoneeseeni kahden teidän kanssanne, olen antautunut ensimäisen kerran elämässäni täydelliselle, häiriytymättömälle ja rajattomalle onnentunteelle. Jos voisitte nähdä, mihin olen teidät asettanut, Pyhän Neitseen ja Jumalan keskelle, niin käsittäisitte, minkälaisessa tuskassa olen viettänyt yön; mutta sanoessani tämän teille en tahtoisi teitä loukata, sillä yksikin katse silmistänne, josta puuttuisi tuo elämääantava, enkelimäinen hyvyyden säteily, tuottaisi minulle niin sanomatonta kärsimystä, että pyydän jo etukäteen anteeksi. Oi, jospa te, minun elämäni ja sieluni kuningatar, voisitte lahjoittaa minulle edes tuhannennen osan siitä rakkaudesta, jota minä tunnen teitä kohtaan!"

"Tuo sana _jospa_, joka alati liittyy rukoukseeni, on riuduttanut sieluni. Olen ollut uskon ja epäilyn, elämän ja kuoleman, valon ja pimeyden välillä. Rikollinen, joka odottelee tuomionsa julistusta, ei voi olla sen levottomampi kuin minä teidän edessänne syyttäessäni itseäni liiasta rohkeudesta. Teidän huulillanne silloin tällöin näkemäni hymy tyynnytti kuitenkin noita myrskyjä, jotka pelko siitä, että olin pahoittanut mieltänne, oli rinnassani nostattanut. Elämässäni ei vielä kukaan muu, ei edes äitini, ole hymyillyt minulle. Se kaunis nuori tyttö, joka oli määrätty minulle, hylkäsi sydämeni ja lahjoitti rakkautensa veljelleni. Valtiollisella alalla päättyivät ponnistukseni tappioon. Kuninkaani silmissä en koskaan ole nähnyt muuta kuin kostonhimon; ja nuoruudestamme asti olemme olleet niin vihamielisissä suhteissa, että hän piti julmana solvauksena itseään kohtaan sitä _cortes'in_ päätöstä, joka asetti minut valtaan. Kuinka väkeväksi te tehnettekin sieluni, jää sinne sittenkin sijaa epäilykselle. Sitäpaitsi olen itseäni kohtaan aivan oikeudenmukainen; tiedän, kuinka vähän miellyttävä ulkonainen olemukseni on, ja tiedän, kuinka vaikeaa on oikein arvostaa sydäntäni sellaisen kuoren läpi. Saada rakkautta oli minulle enää ainoastaan haave, kun teidät näin. Kun kiinnyin teihin, niin ymmärsin myös samalla, että ainoastaan altis ystävyys saattoi tehdä hellät tunteeni anteeksiannettaviksi. Mutta nyt katsellessani tuota muotokuvaa, kuunnellessani tuon hymyilyn takaa kumpuavia jumalallisia lupauksia, on toivo, jota en enää pitänyt luvallisena itselleni, alkanut jälleen säteillä sielussani. Tätä aamuruskon sarastusta vastaan taistelevat koko ajan epäilyksen pimeät varjot peläten tämän aamunkoiton puhkeamisen loukkaavan teitä. Ei, te ette voi minua rakastaa vielä, minä tunnen sen; mutta mikäli tulette vakuutetuksi minun rajattoman ja ikuisen ystävyyteni järkkymättömyydestä ja voimasta, sikäli olette ehkä antava sille pienen sijan sydämessänne. Jos tämä kunnianhimoni on solvaiseva, niin sanokaa se minulle vihastumatta, ja minä palaan heti entiseen asenteeseeni; mutta jos tahtoisitte oppia minua rakastamaan, niin älkää ilmaisko sitä suinkaan varomattomasti sille, jonka koko elämän-onni on saada yksinomaan ja ainoastaan palvella teitä."

Rakkaani, näitä viimeisiä sanoja lukiessani olin näkevinäni hänet taas edessäni yhtä kalpeana kuin hän oli sinä iltana, jolloin kameliakukalla ilmaisin ottavani vastaan hänen alttiin ystävyytensä aarteen. Näin näissä alistuvissa lauseissa jotakin aivan muuta kuin yksinkertaisen kaunopuheisuuden kukkasen, jollaisia rakastavaiset tavallisesti käyttelevät, ja tunsin sielussani kuin suuren aallonharjan nousun... onnen humauksen.

On ollut kurja ilma enkä ole voinut ajaa Boulogne-metsään antamatta aihetta omituisiin epäluuloihin, sillä äitinikin, joka usein lähtee ulos sateellakin, on pysytellyt yksin kotona.

Keskiviikko-iltana.

Näin _hänet_ oopperassa. Rakkaani, häntä enää tuskin tuntee samaksi ihmiseksi: hän tuli meidän aitioomme ja Sardinian lähettiläs esitti hänet. Luettuaan silmistäni, että hänen rohkeutensa ei ollut minua loukannut, näytti hän joutuvan ikäänkuin pois suunniltaan ja hän nimitti markiisitar d'Espardia neidiksi. Hänen silmänsä säteilivät kirkkaammin kuin kattokruunut. Sitten hän poistui aivan kuin ihminen, joka pelkää tekevänsä jonkun tyhmyyden. -- "Parooni de Macumer on rakastunut!" sanoi rouva de Maufrigneuse äidilleni. -- "Se on sitäkin kummallisempaa, kun hän on vallasta suistunut ministeri", vastasi äitini. Minulla oli voimaa katsella rouva d'Espardia, rouva de Maulrigneuseä ja äitiäni uteliaan viattomin silmin, aivan kuin henkilö, joka ei ymmärrä vierasta kieltä, mutta koettaa arvata, mitä sanotaan; mutta sisällisesti oli sieluni hekumallisessa riemussa. On olemassa ainoastaan yksi sana, joka ilmaisee mitä tunsin: hurmaus. Felipe rakastaa minua niin suuresti, että hän mielestäni ansaitsee vastarakkauden. Minä olen itse hänen elinhermonsa, ja pidän kädessäni hänen ajatustensa johtolankoja. Lopuksi, jos meidän nyt täytyy sanoa kaikki toisillemme, toivon kärsimättömästi, että hän murtaisi kaikki esteet ja tulisi luokseni pyytämään minua itseltäni, jotta saisin nähdä, käykö tuo tulinen rakkaus jälleen nöyräksi ja tyyneksi katseeni käskystä. Ah, rakas ystävä, keskeytän kirjoittamisen ja vapisen koko ruumiiltani. Kirjoittaessani kuulin ulkoa pientä kolinaa ja nousin pystyyn. Ikkunastani näin hänen kävelevän muurin harjalla henkensä kaupalla. Menin ikkunan luo huoneessani tehden hänelle pienen merkin; hän hyppäsi alas muurilta, joka on kymmenen jalkaa korkea; sitten hän juoksi tietä pitkin niin kauas, että saatoin nähdä hänet, osoittaakseen, ettei hän ollut vahingoittanut itseään. Tämä huomaavaisuus samalla hetkellä, jolloin hän epäilemättä vielä oli vallan pökerryksissä putoamisestaan, liikutti minua niin, että rupesin itkemään, en tiedä miksi. Rumikko-raukkani! Mitä mahtoi hän etsiä, mitä tahtoi hän sanoa minulle?

En tohdi enää panna ajatuksiani paperille, vaan käyn iloissani nukkumaan ajatellen kaikkea sitä, mitä nyt sanoisimme toisillemme, jos olisimme yhdessä. Hyvästi, kaunis kuuromykkä! Minulla ei ole aikaa torua sinua vaitiolostasi; mutta on kulunut jo enemmän kuin kuukausi siitä, kun viimeksi olen saanut sinulta kirjeen. Olisitko ehkä sattumalta tullut onnelliseksi? Eikö sinulla ehkä enää ole tuota vapaata tahtoa, josta olit niin ylpeä ja jonka minä tänä iltana olen ollut vähällä kadottaa.

XX.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.

Toukokuulla.

Jos kerran rakkaus on luomakunnan elämänlähde, niin miksi sulkevat ankarat filosofit sen pois avioliitosta? Minkätähden asettaa yhteiskunta ylimmäksi laiksi sen, että nainen on uhrattava perheelle, kylväen täten välttämättömyyden pakosta avioliittoon ristiriitaisuutta ja tuskallista taistelua? Tämän taistelun on se edellyttänyt ja tiennyt sen niin vaaralliseksi, että se on asestanut miehen meitä vastaan virkavallan valtuuksilla, peläten, että muuten voisimme kaiken tehdä tyhjäksi joko hellyytemme voimalla tai salatun vihan hellittämättömällä sitkeydellä. Tällä hetkellä näen avioliitossa kaksi vastakkaista voimaa, jotka lainsäätäjän olisi pitänyt yhdistää. Milloin mahtavat ne yhdistyä? tuon kysymyksen tein itselleni luettuani sinun kirjeesi. Oi, armas ystävä, yksi ainoa sinun kirjeistäsi murskaa tuon suuren aveyronilaisen kirjailijan pystyttämän rakennuksen, johon jo olin ehtinyt kaikessa mukavuudessa asettua asumaan. Lait ovat vanhojen ukkojen laatimia, sen huomaavat naiset kyllä; he ovat viisaasti kyllä säätäneet, että aviollinen rakkaus ilman oikeaa rakkauden intohimoa ei meitä nöyryytä, ja että naisen on ilman rakkauttakin antauduttava miehelle, heti kun laki sallii miehen ottaa hänet vaimokseen. Ainoastaan perhettä silmälläpitäen ovat he jäljitelleet luontoa, joka ainoastaan pitää huolta rodun säilymisestä. Ennen olin minä olento, nyt olen ainoastaan esine! Olen yksinäisyydessäni pyyhkinyt silmästäni enemmän kuin yhden kyyneleen, jotka kaikki olisin tahtonut vaihtaa lohduttavaan hymyyn. Mistä johtuu meidän kohtaloittemme erilaisuus? Luvallinen rakkaus suurentaa sinun sielusi. Löydät hyveen nautinnosta. Kärsit ainoastaan omasta tahdostasi. Jos menet naimisiin Felipesi kanssa, on velvollisuutesi täyttäminen oleva mitä ihanin ja sielua avartavin tunne. Meidän tulevaisuutemme on täynnä kysymyksiä, joihin levottomalla uteliaisuudella odotan vastausta.

Sinä rakastat, sinua jumaloidaan. Ah, rakas ystävä, antaudu kokonaan tuon kauniin runoelman valtoihin, joka meitä aikoinaan niin paljon askarrutti. Naisellisen kauneuden, joka juuri sinussa ilmenee niin hienona ja henkevänä, on Jumala luonut sitä varten, että se ihastuttaisi ja miellyttäisi: hänellä on omat suunnitelmansa. Niin, enkelini, kätke huolellisesti hellyytesi salaisuus ja aseta Felipe niille hienoille koetuksille alttiiksi, jotka me yhdessä keksimme, voidaksemme päättää, olisiko unelmiemme sankari arvoisemme. Kuitenkin on tärkeämpää tietää, rakastatko sinä häntä kuin rakastaako hän sinua; sillä mikään ei ole sen petollisempaa kuin se kangastus, jonka uteliaisuus, kaipaus ja usko onneen heittävät sieluumme. Sinä, joka meistä kahdesta vielä olet koskettamaton, armahin ystävä, älä ilman varmoja takeita päätä tuota peruuttamattoman avioliiton vaarallista kauppaa, sitä hartaasti pyydän sinulta! Välistä yksi ainoa ele, sana, katse, jossakin kahdenkeskeisessä keskustelussa, jolloin sielut ovat sovinnaisesta tekopyhyydestään vapaita, voi salaman tavoin paljastaa kuiluja. Sinä olet kyllin ylevä ja itsestäsi varma voidaksesi rohkeasti astua polkuja, joilla joku muu eksyisi. Et voi aavistaa, millä levottomuudella seuraan vaiheitasi. Välimatkasta huolimatta näen sinut aivan silmieni edessä, tunnen samoja tunteita kuin sinä. Muistakin siis kirjoittaa minulle kaikesta, älä unohda mitään! Kirjeesi tuovat väkevän elämäntuulahduksen minun muuten niin yksinkertaiseen ja rauhalliseen kotielämääni, joka on yhtä yksitoikkoinen kuin valtamaantie pilvisenä päivänä. Kaikki, mitä täällä taaskin tapahtuu, johtuu yksinomaan minun omista itsekohtaisista taidekeinoistani ja juonistani, joita en nyt tällä kertaa tahdo paljastaa; kerron niistä joskus myöhemmin. Antaudun ja vetäydyn jälleen kuoreeni synkän itsepäisesti vaihdellen toivon ja epätoivon välillä. Ehkäpä vaadin elämältä enemmän onnea kuin mitä se on velvollinen meille antamaan. Nuorella ijällä olemme niin kerkkäät vaatimaan, että todellisuus vastaisi ihannetta. Tätä kaikkea miettiessäni, aivan yksin, pienen kallion kupeella puutarhassani, olen tullut siihen ajatukseen, että rakkaus avioliitossa on pelkkä sattuma, jolle on mahdotonta perustaa yleistä vallitsevaa lakia. Aveyronilainen filosofini on oikeassa käsittäessään perheen ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntasiteeksi ja alistaessaan sille naisen, niinkuin on tapahtunutkin kaikkina aikoina. Ratkaisun tälle suurelle ja meidän mielestämme melkein hirvittävälle kysymykselle antaa ensimäinen lapsi. Siksipä tahtoisinkin tulla äidiksi, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että sieluni hivuttava toimintahalu saisi tyydytystä.