Part 5

Kohtalomme on viime päivinä alkanut minua kauhistuttaa, olen alkanut ymmärtää, minkätähden niin monella naisella on kasvoissaan suru kaiken sen punahohdon alla, jonka juhlien teennäinen ilo niille heittää. Mennään naimisiin sattuman kauppaa, ja sinun avioliittosi on juuri tätä lajia. Ajatukset ovat myrskyten myllertäneet sielussani. Tulla rakastetuksi joka päivä samalla ja kuitenkin eri tavalla, ja kymmenen onnellisen vuoden jälkeen olla rakastettu vielä yhtä suuresti kuin ensimäisenä päivänä! Sellainen rakkaus vaatii uskoa: ensin on oltava kauan ikävöimisen esineenä, on herätettävä mielenkiintoa ja uteliaisuutta ja tyydytettävä sitä, on voitettava myötätuntoa ja kiintymistä ja vastattava samalla mitalla. Onko siis olemassa lakeja sydämen luomistyössä, niinkuin on lakeja näkyväisen luonnon toiminnassa? Onko elämänilo pysyväinen? Missä määrin on rakkaus kokoonpantu riemusta ja kyyneleistä? Kolkon, yksitoikkoisen, muuttumattoman luostarielämän kylmät säädökset ovat silloin tuntuneet minusta siedettäviltä, jota vastoin rikkaus, komeus, kyyneleet, hurmiot, juhlat, riemut, kaikki aina samanlaisen, molemmin puolisen, luvallisen rakkauden ilot ovat tuntuneet minusta mahdottomilta. Täällä kaupungissa ei ole mitään tilaa rakkauden onnelle, noille pyhäisille vaelluksille pyökkien alla kuun valossa, jolloin veden pinta kimmeltää ja sydän vienosti torjuu lemmenrukouksia. Ollen rikas, nuori ja kaunis, mikä olisi minun rakastaessa! Rakkaus voisi olla koko elämäni, ainoa harrastukseni, mutta niinä kolmena kuukautena, joina olen käynyt ja katsellut ympärilleni kärsimättömällä uteliaisuudella, en ole löytänyt mitään kaikkien noiden loistavien, ahneiden, eloisien katseiden alta. Ei ainoakaan äänenpaino ole minua liikuttanut, ei ainoakaan katse ole kirkastanut minulle maailmaa. Ainoastaan säveltaide on täyttänyt sieluni, se yksin on ollut minulle samaa kuin yhteinen ystävyytemme. Väliin olen öisin seisonut kokonaisen tunnin ikkunani ääressä katsellen puutarhaan, rukoillen itselleni tapauksia siltä tuntemattomalta lähteeltä, josta ne esiinkumpuavat. Väliin olen lähtenyt ajelemaan ja noussut pois vaunuista Champs-Elysées'lla kuvitellen, että joku, juuri hän, joka on herättävä uinuvan sieluni, tulisi, astuisi jälessäni, seuraisi minua katseillaan, mutta noina päivinä olen nähnyt vain ilvehtijöitä, leivosten myyjiä, maankiertäjiä, ohikulkijoita, jotka kiirehtivät toimiinsa, tai rakastavia, jotka pakenivat vieraita katseita, ja jotka minun teki mieleni pysähdyttää kysyäkseni: Te, jotka olette onnellisia, sanokaa minulle, mitä on rakkaus? Mutta tukahduttaen nämä mielettömät ajatukseni, nousin jälleen vaunuihini ja päätin itsekseni jäädä vanhaksipiiaksi. Rakkaus on varmasti eräänlaista ruumiillistumista ja millaisia olosuhteita tarvitaankaan, jotta se voisi tapahtua! Emmehän aina ole yksimielisiä edes oman itsemme kanssa, miten käy sitten, kun on kaksi? Jumala yksin voi ratkaista tämän ongelman. Alanpa uskoa, että vielä palaan takaisin luostariin. Jos jään näihin seurapiireihin, teen vielä jotakin, joka lähentelee tuhmuutta, sillä minun on mahdotonta mukautua kaikkeen siihen, mitä näen. Kaikki loukkaa minun hienotunteisuuttani, minun sieluni sisimpiä tottumuksia tai salaisia ajatuksiani. Ah, äitini on maailman onnellisin nainen, sillä hänen pieni Saint-Héreeninsa jumaloi häntä. Oi, enkelini, tahtoisinpa hirvittävän mielelläni tietää, mitä oikeastaan äitini ja tuon nuoren miehen välillä tapahtuu. Griffith sanoo itsellään olevan omat ajatuksensa; häntä on monesti haluttanut hypätä kaikkien niiden naisten silmille, jotka hän on huomannut onnellisiksi; hän on panetellut, mustannut heitä. Jos saa uskoa häntä, on hyve siinä, että tällaiset villit mieliteot painetaan alas sydämen syvyyteen. Mitä on sydämen syvyys? Kaiken sen huonon säilytyspaikkako, mikä meissä on? Tunnen itseni hyvin nöyryytetyksi siitä, että en ole saanut minkäänlaista ihailijaa. Olen naimisijässä oleva tyttö, mutta minulla on veljiä, perhe, kireät vanhemmat. Ah, jos se mahdollisesti on syynä miesten varovaisuuteen, niin ovatpa he kovin kehnoja. Chimènen osa _Cidissä_ ja samoin Cidin osa viehättävät minua. Mikä ihana näytelmä! Mutta nyt, hyvästi jää!

VIII.

SAMALTA SAMALLE.

Tammikuulla.

Meillä on opettajana muuan pakolais-raukka, jonka täytyy lymyillä, sentähden että hän on ollut osallisena siinä vallankumouksessa, jonka herttua d'Angoulême hiljattain tukahdutti; juuri tätä voittoa saamme kiittää kauniista juhlistamme. Vaikkakin tämä mies on vapaamielistä ryhmää ja todennäköisesti porvari, on hän kuitenkin herättänyt mielenkiintoani: olen kuvitellut, että hän on kuolemaan tuomittu. Koetan saada häntä puhumaan saadakseni tietää hänen salaisuutensa, mutta hän on kastilialaisten tavoin vaitelias, ylpeä, kuin olisi hän itse Cordovan Gonsalvo, ja kuitenkin samalla enkelimäisen lempeä ja kärsivällinen; hänen ylpeytensä ei ole luonnottomasti pingoitettua niinkuin miss Griffithin, se on kokonaan sisäistä laatua, hän ottaa vastaan sen, mikä hänelle kuuluu, ja täyttää meitä kohtaan velvollisuutensa, mutta vieroittaa meidät itsestään sillä kunnioituksella, jota hän meitä kohtaan osoittaa. Isäni väittää, että mestari Henarezissa on paljon todellista aatelismiestä, ja hän nimittää häntä näin meidän kesken don Henareziksi. Kun minä muutama päivä sitten kerran uskalsin nimittää häntä siksi, nosti hän katseensa, jonka hän tavallisesti pitää maahan luotuna, ja sinkosi minuun silmistään kaksi salamaa, jotka vallan tyrmistyttivät minut; rakkaani, hänellä on varmasti maailman kauneimmat silmät. Kysyin häneltä, olenko jollakin lailla pahoittanut hänen mieltään ja silloin hän ylevällä ja juhlallisella espanjankielellään vastasi: -- "Neitiseni, tulen tänne ainoastaan opettaakseni espanjaa." Tunsin itseni nöyryytetyksi ja punastuin; aioin juuri antaa hänelle hyvin purevan vastauksen, kun samalla muistin, mitä meidän rakas äitimme Jumalassa oli meille opettanut, ja sentähden vastasin minä: -- "Jos katsotte minun jollakin tavoin antaneen aihetta nuhteeseen, olisin siitä teille kiitollinen." Hän säpsähti, veri punasi hänen oliivinkeltaisen ihonsa ja hän vastasi minulle lempeällä ja mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä: -- "Uskonto lienee varmaankin opettanut teitä, paremmin kuin mitä minä kykenisin, kunnioittamaan suuria onnettomuuksia. Jos olisin espanjalainen don ja olisin kadottanut kaikki Ferdinand VII:n voiton kautta, niin olisi leikinlaskunne julmuutta; mutta kun olen vain köyhä kieliopettaja, niin eikö se tässäkin tapauksessa ole pahaa pilaa? Kumpikaan ei sovi nuorelle, aateliselle tytölle." Tartuin hänen käteensä sanoen: -- "Minäkin siis vetoan uskontoon pyytäessäni teitä unohtamaan pahat sanani." Hän painoi päänsä alas, avasi _Don Quijoteni_ ja istuutui. Tämä pieni välikohtaus aiheutti minulle enemmän levottomuutta kuin kaikki muut imartelut, katseet ja mielistelevät puheet koko täällä oloni aikana. Oppitunnin aikana katselin tarkkaavaisesti tuota miestä, jota saattoi tarkastella aivan hänen huomaamattaan, sillä hän ei koskaan nosta katsettaan minuun. Huomasin, että opettajamme, jota me luulimme noin neljänkymmenen ikäiseksi, onkin nuori, hän ei voi olla enemmän kuin noin kahdenkymmenenkuuden tai kahdenkymmenenkahdeksan vuotias. Kotiopettajattareni, jonka seuraan olin hänet jättänyt, huomautti minulle hänen kauniista mustasta tukastaan ja kauniista hampaistaan, jotka ovat kuin helmet. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin ovat ne yht'aikaa samettia ja tulta. Siinä koko hänen viehätyksensä, muuten on hän pieni ja ruma. Meille on aina kuvattu espanjalaisia likaisiksi; mutta hän on erinomaisen huolestettu, hänen kätensä ovat valkoisemmat kuin hänen kasvonsa; hänen selkänsä on vähän kumarainen; hänen päänsä on suunnaton ja omituisen muotoinen; isorokko, joka on runnellut hänen kasvonsa, tekee hänen rumuutensa, joka muuten on sangen henkevöitynyttä, vieläkin huomattavammaksi; hänen otsansa on hyvin ulkoneva; hänen kulmakarvansa ovat melkein liian tuuheat ja aivan yhdessä ja ne antavat hänelle kovan ja vieroittavan ilmeen. Hänellä on juro ja sairaloinen ulkomuoto aivan kuin sellaisilla lapsilla, jotka kohtalo on määrännyt kuolemaan varhain ja jotka elämästään saavat kiittää ainoastaan erinomaista ja jokahetkistä huolenpitoa, niinkuin sisar Martha. Hän on kasvojenpiirteiltään, kuten isäni sanoo, aivan kuin kardinaali Ximenes pienoiskoossa. Isäni ei pidä hänestä lainkaan, hän tuntee itsensä jollakin tavoin vaivatuksi hänen seurassaan. Opettajamme käytöksessä on vaistomaista arvokkaisuutta, joka tuntuu levottuuttavan tuota rakasta herttuaa; hän ei voi sietää minkäänlaista ylemmyyttä itseensä nähden. Heti kun isäni oppii espanjankielen, lähdemme me Madridiin. Kun Henarez kaksi päivää tuon läksytyksen jälkeen jälleen saapui, sanoin hänelle osoittaakseni jonkinlaista kiitollisuutta: -- "Aavistan, että olette jättänyt Espanjan valtiollisten tapausten johdosta; jos isäni lähetetään sinne, kuten kerrotaan, olemme valmiit tekemään teille joitakin palveluksia ja toimimaan armahduksenne hyväksi siinä tapauksessa, että teidät on tuomittu." -- "Ei ole kenenkään voimassa auttaa minua", vastasi hän. -- "Kuinka niin, herra, siksikö, ettette tahdo ottaa vastaan mitään suojelusta, vai siksikö, että se on mahdotonta?" -- "Molemmista syistä", sanoi hän kumartaen ja sellaisella äänenpainolla, että se pakoitti minut vaikenemaan. Isäni veri kuohui suonissani. Tuo kopeus harmitti minua ja minä lopetin keskustelun jättäen mestari Henarezin omiin oloihinsa. Kuitenkin on, rakas ystäväni, jotakin kaunista siinä, ettei tahdo mitään toisilta. Hän ei ottaisi vastaan edes meidän ystävyyttämme, ajattelin siinä, taivuttaessani erästä verbiä. Keskeytin sen ja sanoin hänelle suoraan ajatukseni, mutta espanjankielellä. Henarez vastasi minulle hyvin kohteliaasti, että tunteissakin täytyi vallita yhdenvertaisuuden, jota tässä tapauksessa ei ollut, ja että tämä kysymys siis oli tarpeeton. -- "Tarkoitatteko yhdenvertaisuutta yhteiskunnalliseen asemaan vai tunteiden laatuun nähden?" kysyin vielä koettaen jotenkin saada murretuksi tuon vakavan juhlallisuuden, joka kiusaa minua. Silloin hän taas kohotti minuun nuo pelottavat silmänsä ja minun täytyi luoda katseeni alas. Rakkaani, tuo mies on selittämätön arvoitus. Tuntui siltä kuin olisi hän kysynyt minulta, merkitsivätkö sanani salaista tunnustusta; hänen silmäyksessään oli onnea, ylpeyttä, epävarmuuden tuskaa, joka kouristi sydäntäni. Ymmärsin silloin, että tuollainen viaton keimailu, joka Ranskassa jätetään omaan arvoonsa, saattoi käydä vaaralliseksi espanjalaisen parissa, ja vähän nolona vetäydyin jälleen kuoreeni. Oppitunnin jälkeen jätti hän minulle hyvästi katseella, joka oli täynnä nöyrää rukousta ja näytti sanovan: "Älkää leikkikö onnettoman kanssa." Tämä äkillinen poikkeaminen hänen muuten niin vakavasta ja arvokkaan jäykästä tavastaan teki minuun syvän vaikutuksen. Eikö olekin hirveätä ajatella ja puhua tällaista? Mutta minusta tuntuu, että tuossa miehessä piilee loppumattomat rakkauden aarteet.

IX.

ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.

Joulukuulla.

Kaikki on sanottu ja tehty, rakas lapseni; nyt kirjoittaa sinulle rouva de l'Estorade; mutta mitään ei ole muuttunut välillämme, on vain yksi nuori tyttö vähemmän. Ole levollinen, olen harkinnut suostumustani, en ole antanut sitä ajattelemattomasti. Elämäni rata on nyt määrätty. Vaeltaa varmaa ja valmiiksi viitoiteltua tietä on aivan taipumusteni ja luonteeni mukaista, suuri moraalinen voima on astunut elämääni ja pyyhkinyt pois siitä kaiken sen, mitä me nimitämme sattumaksi. Meillä on maa-aloja, jotka on saatava kantamaan hedelmää, asumus, joka on koristettava ja somistettava; minulla on lisäksi talous, joka on hoidettava, koti, johon on luotava valoa, lämpöä, mies, jolle on korvattava elämän pettymykset. Ja epäilemättä saan vielä perheen hoidettavakseni, lapsia kasvatettavakseni. Mitä voi enemmän pyytää! Arkielämä ei voi olla mitään niin suurta tai tavallisesta poikkeavaa. Tosin eivät ne korkealentoiset toiveet, jotka avartavat sielua ja ajatusta, mahdu näihin puitteisiin, ainakaan mikäli ulkoapäin voi päättää. Mutta kuka estää noita unelmien pursia, jotka yhdessä lähetimme ulapalle, keinumasta äärettömyyden merellä! Älä kuitenkaan luule, että nämäkään vaatimattomat toimet, joihin minä antaudun, ovat kokonaan rakkauden säteilyn ulkopuolella. Saada tuo mies-raukka, joka kauan on ollut kohtalon myrskyjen leikkipallona, uskomaan onneen on jo sinään kaunis tehtävä ja riittää lievittämään elämäni yksitoikkoisuutta. Olen huomannut, ettei minulla ole syytä antaa surulle valtaa ja että voin tehdä jotakin hyvää. Näin meidän kesken sanottuna en rakasta Louis de l'Estoradea laisinkaan senkaltaisella rakkaudella, joka saa sydämen sykähtämään askeleen kaiusta ja tunteet läikehtimään pienimmästä äänenpainosta tai tulisesta silmäyksestä; mutta hän ei myöskään ole minulle epämieluinen. Mutta mihin joutuvat nyt, voinet kysyä, kaikki nuo yleviin päämääriin viittovat vaistoni ja nuo voimakkaat ajatukset, jotka meitä yhdistävät ja ovat meille ominaisia? Niin, tuo kysymys on itseänikin askarruttanut, mutta eikö sitten ole suurta kätkeä ne muiden silmiltä ja käyttää ne kenenkään tietämättä perheensä onneksi, tehdä niistä salainen onnen väline niille henkilöille, jotka ovat haltuumme uskotut ja joihin velvollisuutemme meidät sitoo? Se aika, jolloin nämä ominaisuudet loistavat kauas, on sangen lyhyt naisen elämässä ja haihtuu pian, ja joskaan ei elämäni koskaan tule olemaan suurmerkityksellinen, on se sensijaan oleva tyyni, ehjä ja paheita vailla. Me synnymme niin onnelliseen asemaan, että voimme valita rakkauden ja äitiyden välillä. No niin, minä olen tehnyt vaalini: lapset tulevat olemaan minun jumalani ja tämä syrjäinen maankolkka minun Eldoradoni. Siinä kaikki, mitä nyt voin sanoa sinulle.

Kiitän sinua kaikista niistä tavaroista, joita olet minulle lähettänyt. Silmäilehän jälleen tilaus-luetteloani, joka seuraa mukana tässä samassa kirjeessä. Tahdon elää loiston ja komeuden keskellä ja ottaa maalaisoloista vain parhaan, minkä se voi tarjota. Yksinäisyydessä ollen ei naisesta koskaan tule oikeaa maalaista, hän pysyy omana itsenään. Luotan paljon sinun ystävyyteesi seuratakseni aikaani muotiasioissa. Innostuksissaan ei appi-ukkoni kiellä minulta mitään, vaan kääntää nurin talonsa minun vuokseni. Tuotamme työmiehet Parisista asti ja laitamme kaikki uuteen uskoon.

X.

NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Tammikuulla.

Oi, Renée, olet riistänyt minulta ilon moneksi päiväksi. Tuo ihana ruumis, nuo kauniit ja ylpeät kasvot, nuo synnynnäisen hienot tavat, tuo kallisarvoisia lahjoja kätkevä sielu, nuo silmät, nuo elävät rakkauden lähteet, luodut sammuttamaan sielun janoa, tuo arka, herkkyyttä ja tunteellisuutta tulviva sydän, kaikki nuo harvinaiset taipumukset, nuo luonnon ja meidän keskinäisen kasvatuksemme yhteiset ponnistukset, nuo aarrelippaat, joista rakkaus ja lemmenkaiho olisi voinut ammentaa ennenkuulumattomia rikkauksia, runoelmia, hetkiä vuosien veroisia, iloja ja suloja, jotka olisivat kahlehtineet miehen yhdellä ainoalla sirolla liikkeellä, kaikki tuo hukkuu siis nyt arkipäiväisen ja tavallisen avioliiton huoliin, hupenee ikävällä kyllästetyn elämän tyhjyyteen! Vihaan jo edeltäpäin niitä lapsia, jotka tulet saamaan; ne tulevat varmasti olemaan epämuotoisia. Kaikki on elämässäsi ennakolta määrättyä: sinulla ei ole mitään toivottavaa, ei mitään pelättävää, ei mitään kärsittävää. Ja ajattelehan, jos sitten jonakin kauniina päivänä kohtaat sen, joka herättää sinut tuosta unesta, johon nyt aiot vaipua! Oi, kylmät väreet karmivat selkääni sitä ajatellessa! Joka tapauksessa on sinulla ystävätär. Sinusta tulee epäilemättä tuon laakson sielu, sinä syvennyt sen kauneuteen, elät yhteiselämää luonnon kanssa, tunget olevaisuuden suuruuden salaisuuteen, toteat, miten hitaasti luonnon elämä kehittyy ja miten nopeasti ajatus lentää; ja katsellessasi hymyileviä kukkiasi, muistat entistä itseäsi. Ja sitten kun käyskentelet perheesi kanssa, vaitelias ja kylläinen mies edelläsi ja kirkuvat, riitelevät ja leikkivät lapset jälessäsi, niin arvaanpa kyllä, mitä silloin olet kirjoittava minulle. Tuo sinun tukahduttava laaksosi kukkuloineen, joista toiset ovat kuivia ja hedelmättömiä, toiset kauniiden puiden peittämiä, nuo sinun Provencellesi niin ominaiset nurmimatot, nuo kanavoiksi haaroitetut kirkkaat vesisuonet, nuo auringon erilaiset valaistukset, koko tuo sinua ympäröivä luonnon äärettömyys, jonka Jumala on tehnyt niin vaihtelevaksi, on muistuttava sinua oman sydämesi loppumattomasta yksitoikkoisuudesta. Mutta minä olen joka tapauksessa asuva siellä; sinulla on ystävätär, armas Renée'ni, ja hänellä sydän, jossa ei koskaan mikään yhteiskunnallinen pikkumaisuus ole saava jalansijaa, sydän, joka kuuluu kokonaan sinulle.

Maanantaina.

Rakas ystävä, espanjalaiseni on ihailtavan surumielinen; hänessä on jotakin tyyntä, karun-vakavaa, arvokasta ja syvää, joka mitä suurimmassa määrin kiinnittää mieltäni. Tuossa ainaisessa juhlallisuudessa ja vaiteliaisuudessa, johon hän verhoaa olemuksensa, on jotakin sielullisesti kiihoittavaa. Hän on mykkä ja ylpeä kuin vallasta syösty kuningas. Griffith ja minä tutkimme häntä kuin arvoitusta. Miten omituista! Muuan kielenopettaja anastaa sellaisen sijan ajatuksissani, jollaista ei vielä kukaan mies ennen häntä ole siellä saanut, ja kuitenkin olen jo nähnyt kaikki perhepojat, kaikki lähetystöön kuuluvat henkilöt ja lähettiläät, kenraalit ja aliluutnantit, Ranskan päärit, heidän poikansa ja veljenpoikansa, koko hovin ja kaupungin. Tuon miehen kylmyys on suorastaan ärsyttävä. Mitä suurin ylpeys täyttää sen erämaan, jota hän koettaa rakentaa ja on rakentanut välillemme; lyhyesti sanoen hän verhoutuu täydellisen pimeän peittoon. Hän meistä kahdesta on keimaileva ja minä rohkea. Tämä omituinen suhde huvittaa minua sitäkin enemmän, kun ei sillä ole mitään merkitystä. Mitä minä välittäisin jostakin miehestä, jostakin espanjalaisesta kielenopettajasta! Enkä pane sen suurempaa arvoa keneenkään, olkoonpa kyseessä oleva henkilö arvoltaan vaikka kuningas! Mielestäni me painamme vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki miehet, parhaat ja kuuluisimmatkin lukuunotettuina. Ah! Kuinka olisinkaan vallinnut Napoleonia! Ja kuinka olisinkaan antanut hänen tuntea, jos hän nimittäin olisi rakastanut minua, että hän oli minun vallassani!

Eilen sinkosin suustani erään epigrammin, joka varmastikin syvästi loukkasi mestari Henarezia; hän ei vastannut mitään; hän oli lopettanut tuntinsa, hän otti hattunsa ja liitti jäähyväistervehdykseensä katseen, joka saa minut uskomaan, ettei hän enää palaa. Se on minulle erittäin mieluista, olisi hyvin ikävää käydä jälleen käsiksi Jean-Jacques'in _Nouvelle Héloïseen_, jonka juuri olen lukenut ja joka on melkein saanut minut vihaamaan rakkautta. Tuollainen väittelevä ja lauserikas rakkaus on minusta sietämätöntä. Clarisse on myöskin aivan liian tyytyväinen kirjoitettuaan pitkän pikku kirjeensä; mutta Richardsonin teos on muuten sangen kuvaava englantilaisille, on isäni sanonut. Rousseaun teos vaikuttaa minuun aivan kuin filosofinen saarna kirjemuodossa.

Rakkaus on minun käsittääkseni aivan henkilökohtainen runoelma. Kaikki se, mitä kirjailijat meille siitä kirjoittavat, on samalla kertaa sekä totta että valhetta. Loppujen lopuksi, ihanaiseni, koska sinä et enää voi puhua mistään muusta kuin aviollisesta rakkaudesta, luulen meidän kaksoiselämämme kannalta olevan välttämätöntä, että minä pysyn naimattomana ja hankin itselleni jonkun kauniin ja kiihkeän rakkaustarinan, jotta oppisimme tuntemaan elämää eri puolilta. Kerro minulle hyvin tarkkaan kaikki, mitä sinulle tapahtuu etenkin ensi aikoina tuon elukan kanssa, jonka nimiä on aviopuoliso. Minä lupaan yhtä tunnollisesti tehdä selvää kaikesta, jos minä joskus joudun rakkauden esineeksi. Hyvästi jää, sinä rakas nielaistu karitsaiseni!

XI.

ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.

La Crampadessa.

Sinä ja sinun espanjalaisesi saatte minut värisemään, armas sydänkäpyseni. Kirjoitan nämä muutamat rivit vain pyytääkseni sinua vieroittamaan hänet lähettyviltäsi. Kaikki, mitä kerrot hänestä, viittaa siihen, että hänellä on mitä vaarallisin luonne ja että hän kuuluu niihin ihmisiin, joilla ei ole mitään kadotettavaa ja jotka sentähden uskaltavat mitä tahansa. Tuo mies ei saa tulla rakastajaksesi eikä hän myöskään voi olla miehesi. Kirjoitan sinulle yksityiskohtaisemmin avioliittoni salaisista tapahtumista, mutta vasta sitten, kun olen päässyt siitä levottomuudesta, johon viimeinen kirjeesi minut jätti.

XII.

NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Helmikuulla.

Kaunis hirveni, tänä aamuna kello yhdeksän ilmoittautui isäni luokseni aamutervehdykselle, olin jo noussut ja pukeutunut; tapasin hänet salongistani, jossa hän istui lieden ääressä vakavana ja tavallista mietteliäämpänä. Hän osoitti minulle paikan nojatuolissa vastapäätä itseään, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja asettauduin hyvin vakavana mukavaan asentoon, matkien häntä itseään niin onnistuneesti, että hänen täytyi hymyillä, huolekkaan surumielisyyden silti väistymättä hänen kasvoiltaan. -- "Olette vähintään yhtä henkevä kuin teidän isoäitinne", virkahti hän minulle. -- "Turhia, isäni, älkää viitsikö näytellä hovimiestä täällä", vastasin hänelle, "teillä on jotakin minulta pyydettävää!" Hän nousi seisomaan hyvin kiihkeänä ja levottomana ja puhui minulle puolisen tuntia. Tämä keskustelu, rakkaani, on tosiaan muistamisen arvoinen. Heti kun hän oli mennyt, istuuduin kirjoituspöytäni ääreen pannakseni hänen sanansa parhaani mukaan paperille. Tämä on ensimäinen kerta, jolloin näin isäni ilmaisevan kaikki, mitä hänellä oli mielessään. Hän alotti puheensa imartelemalla minua eikä hän siinä laisinkaan epäonnistunut; tunsin itseni kiitolliseksi hänelle siitä, että hän niin hyvin oli jo osannut arvostaa ja ymmärtää minua.

-- "Armande", sanoi hän minulle, "te olette osannut ihmeellisesti pettää minua ja samalla olette valmistanut minulle miellyttävän yllätyksen. Kun tulitte luostarista, pidin teitä nuorena tyttönä, joka olisi samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön, tietämätön, jonka saattaisi lahjoa jollakin pienellä korulla, turhanpäiväisellä helyllä ja joka ei juuri suuria ajattelisi." -- "Kiitoksia, isäni, nuorison puolesta." -- "Oh, ei ole enää mitään nuorisoa", sanoi hän vanhan valtioviisaan tavoin. "Teillä on uskomattoman laaja käsityskyky, arvostelette kutakin asiaa oikealla tavalla, teidän terävänäköisyytenne on harvinainen, olette sitäpaitsi hyvin kujeellinen, luulee, ettette ole nähnyt mitään, silloin kun jo olette katseellanne tunkenut niiden seurausten syihin asti, joita muut paraillaan vasta tutkistelevat. Olette oikea ministeri hameissa, täällä ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi ymmärtää minua; te itse olette siis ainoa, jonka apuun voi turvata, jos on aikomus toimia teitä vastaan ja saada teidät suostumaan johonkin uhraukseen. Senpätähden tahdonkin puhua kanssanne suoraan ja avoimesti niistä suunnitelmista, joita olen päässäni hautonut ja joista vieläkin pidän kiinni. Voittaakseni teidät niiden puolelle, tahdon todistaa teille, että ne johtuvat ylevistä tunteista. Minä olen senvuoksi pakotettu johtamaan keskustelumme valtiollisiin asioihin, jotka ovat valtakunnalle erittäin tärkeitä ja jotka varmasti ikävystyttäisivät jokaista muuta nuorta ihmistä paitsi teitä. Saatuanne kuulla sen, mitä minulla on sanottavaa, harkitkaa kauan; annan teille puoli vuotta miettimisaikaa, jos niin tarvitaan. Olette täydelleen oma herranne; ja jos kieltäydytte suostumasta niihin uhrauksiin, joita teiltä pyydän, mukaannun tahtoonne enkä ole enää sen enempää vaivaava teitä."