Part 4

Tämän kirjeen aikamäärä jo ilmaisee sinulle, veljeni, ettei sukunne päämies ole missään vaarassa. Jos verilöyly, jonka uhriksi esi-isämme joutuivat Leijonapihalla, tekikin meistä vastoin tahtoamme espanjalaisia ja kristittyjä, niin antoi se meille myös perinnöksi arabialaisten varovaisen viisauden; ja ehkäpä saan kiittää pelastuksestani abenserragien verta, joka vielä virtaa suonissani. Pelko teki Ferdinandin niin hyväksi näyttelijäksi, että Valdez uskoi hänen vakuutuksiaan. Ilman minua tuo amiraali-parka olisi ollut hukassa. Vapaamieliset eivät koskaan opi ymmärtämään, mitä kuningas on. Mutta tuon Bourbonin luonne oli minulle aikoja sitten selvillä: mitä enemmän hänen majesteettinsa vakuutti turvaavansa meitä, sitä enemmän herätti hän epäilystäni. Todellisen espanjalaisen ei tarvitse toistaa kerran antamaansa lupausta. Joka puhuu liikaa, tahtoo pettää. Valdez lähti englantilaisella laivalla. Mitä minuun tulee, niin kirjoitin heti, kun näin rakkaan Espanjani asian menetetyksi Andalusiassa, tilanhaltialleni Sardiniaan, että hän huolehtisi minun turvallisuudestani. Muutamat taitavat korallinkalastajat odottivat minua venheineen erään rantaniemekkeen kohdalla. Kun Ferdinand kehoitti ranskalaisia ottamaan talteen minut, olin jo Macumer'n paroonikunnassani ryövärien keskuudessa, jotka uhmaavat kaikkia lakeja ja kostotoimenpiteitä. Granadan viimeisellä espanjalaismaurilaisella suvulla on afrikalaiset erämaansa, yksinpä sarasenilaiset hevosensakin omalla maatilallaan, jonka se on saanut saraseneilta. Näiden rosvojen silmät loistivat villistä ilosta ja ylpeydestä kuullessaan, että he saivat suojella Espanjan kuninkaan vendettaa vastaan isäntäänsä Sorian herttuaa, oikeaa Henarezia, ensimäistä, joka yleensä on tullut heidän luokseen, sen jälkeen kun saari joutui pois maurien käsistä; ja kuitenkin he vielä edellisenä päivänä olivat peljänneet, että tulisin oikeutta jakamaan. Kaksikymmentäkaksi karbiinipyssyä oli heti valmiina uhkaamaan Bourbonin Ferdinandia, tuota muukalaisten jälkeläistä, jonka heimo oli kokonaan tuntematonta silloin, kun voittoisat abenserragit jo saapuivat Loiren rannoille. Luulin voivani elää näiden suunnattomien suurien tilojen tuloilla, joita, ikävä kyllä, niin vähän olemme tulleet ajatelleeksi; mutta oleskeluni täällä on osoittanut, että siinä asiassa olen kokonaan erehtynyt ja että Queverdon tiedonannot olivat oikeita. Tuolla mies-paralla oli kaksikymmentäkaksi ihmiselämää minulle tarjottavana, mutta ei ainoatakaan todellista työvoimaa; kaksikymmentä tynnyrinalaa laidunta, mutta ei mitään taloa; komeita, koskemattomia metsiä, mutta ei yhtään huonekalua. Tarvittaisiin miljoona piasteria ja isännän ainainen läsnäolo noin puolen vuosisadan ajan, jotta nämä suuremmoiset maat rupeaisivat tuottamaan: tahdonpa ajatella asiaa. Voitetut mietiskelevät aina pakomatkalla sekä itseään että menetettyä asiaansa. Nähdessäni tuon kauniin, kuolleen, munkkien kalvaman ruumiin, täyttyivät silmäni kyynelillä: näin edessäni jälleen Espanjan surullisen tulevaisuuden. Marseillessa sain kuulla Riegon murheellisesta lopusta. Tunsin tuskallisesti, että minunkin elämäni oli päättyvä marttyyriuteen, pitkään ja huomaamattomaan. Tai onko tämä mitään elämää, kun ei saa uhrautua isänmaalleen eikä elää naiselle! Rakastaa, valloittaa, nämä saman ajatuksen kaksi puolta ovat aina olleet uurrettuina kalpoihimme, tämä tunnussana oli kultakirjaimilla kirjoitettu palatsiemme holveihin, josta sen marmorialtaistaan pulppuavien suihkukaivojemme vesisateet lakkaamatta uudelleen heijastaakseen tavoittivat. Mutta turhaan tämä käsky sydäntäni tulistaa: kalpa on katkaistu, palatsi tuhkana, elämän lähde kuivaa hedelmättömään hiekkaan.

Tämä on testamenttini.

Don Fernand, tulette ymmärtämään, minkätähden hillitsin intoanne ja pyysin teitä pysymään uskollisena _rey netto'lle_. Veljenä ja ystävänä rukoilen sinua tottelemaan; päämiehenänne vaadin sitä. Teidän tulee mennä kuninkaan luo ja pyytää häneltä itsellenne minulle kuuluvat arvoasteet ja omaisuus, minun virkani ja arvonimeni; hän empii ehkä, hän tekee ehkä jonkun kuninkaallisen paheksumisen eleen; mutta sanokaa hänelle, että Maria Heredia rakastaa teitä ja että Maria voi mennä naimisiin ainoastaan Sorian herttuan kanssa. Silloin saatte nähdä hänen hytkähtävän hyvästä mielestä: Herediain suunnaton omaisuus esti häntä syöksemästä minua kokonaan perikatoon; nyt näyttää hän pääsevän toivomaansa tulokseen, te saatte häneltä heti minun ryöstöosuuteni. Te naitte Marian: olen tullut tietämään teidän molemmin-puolisen peitetyn rakkautenne salaisuuden. Olen myöskin jo valmistanut vanhaa kreiviä tähän korvaukseen. Maria ja minä tottelimme ainoastaan sovinnaisuutta ja isiemme toivomuksia. Te olette kaunis kuin rakkauden lapsi, minä olen ruma kuin espanjalainen ylimys; te olette rakkauden ja minä salaisen vastenmielisyyden esine; olette pian voittava sen pienen vastustuksen, jonka minun onnettomuuteni ehkä ensiksi herättää tuossa jalossa espanjattaressa. Sorian herttua, teidän edeltäjänne, ei tahdo tuottaa teille surua eikä riistää teiltä yhtään maravedia [espanjalainen pikkuraha]. Koska Marian jalokivet hyvin täyttävät sen tyhjän tilan, jonka äitini timantit jättävät taloonne, niin lähettäkää minulle nämä timantit, ne riittävät täysin takaamaan huolettoman elämän minulle ja vanhalle imettäjälleni, Urracalle, ainoalle henkilölle, jonka tahdon pitää luonani talon väestä, hän on ainoa, joka osaa valmistaa mieleistäni suklaata.

Lyhyen vallankumouksemme aikana olen alituisten toimieni vuoksi supistanut elämäni kaikkein välttämättömimpään, joten ne tulot, jotka asemani on tuottanut, ovat hyvin riittäneet. Näiden kahden viimeisen vuoden tulot ovat intendenttinne hallussa. Se rahasumma kuuluu minulle; mutta Sorian herttuan asemassa olevan miehen naimiskauppa aiheuttaa suuria menoja, siispä jakakaamme. Ettehän kieltäytyne vastaanottamasta häälahjaa rosvo-veljeltänne. Sitäpaitsi tämä on minun tahtoni. Koska Macumer'n vapaaherrallinen tila ei ole Espanjan kuninkaan vallan alainen, jää se minulle ja takaa minulle isänmaan ja nimen, jos sattumalta tahtoisin tulla joksikin.

Jumalan kiitos, nyt ovat siis minun asiani järjestyksessä, Sorian suku on pelastettu!

Juuri nyt, jolloin en enää ole mitään muuta kuin parooni de Macumer, kuuluuttavat ranskalaisten kanuunat Angoulêmen herttuan tuloa. Käsitätte, hyvä herra, miksi tässä katkaisen kirjeeni...

Lokakuulla.

Saapuessani tänne ei minulla ollut edes kymmentä kvadruplea [espanjalainen kultaraha]. Eikö olekin valtiomies kovin pieni silloin, jos hän keskellä onnettomuuksia, joita hän ei ole kyennyt torjumaan, tekee itsekkäitä laskelmia. Voitetuille maureille riittää lohdutukseksi hevonen ja erämaa; toiveissaan pettyneille kristityille luostari ja muutamia kultakolikoita. Minun taittumiseni on toistaiseksi vielä vain pelkkää väsymystä. En ole lainkaan niin lähellä luostaria, että olisin päättänyt luopua elämästä. Ozalga on joka tapauksessa antanut minulle suosituskirjeitä, joiden joukossa on yksi eräälle kirjakauppiaalle osotettu, joka meidän maanmiehiimme nähden on jotakuinkin samassa asemassa kuin Galignani englantilaisiin nähden. Tuo henkilö hankkii minulle kahdeksan oppilasta, jotka maksavat kolme frangia tunnilta, käyn joka toinen päivä oppilaitteni luona, minulla on siis neljä luentoa päivittäin ja ansaitsen kaksitoista frangia. Kun Urraca saapuu, teen jonkun lainsuojattoman espanjalaisen onnelliseksi luovuttamalla hänelle oppilaani. Asun Hillerin-Bertin kadun varrella erään köyhän lesken luona, joka pitää täyshoitolaisia. Huoneeni on etelään päin ja siitä on näköala pieneen puutarhaan. Minkäänlainen melu ei yllä tänne, näen edessäni vihreyttä ja kulutan kaikkiaan vain yhden piasterin päivässä; olen kuin Dionysos Korintossa ja olen aivan hämmästyksissäni siitä puhtaasta ja hiljaisesta ilosta, joka täyttää mieleni näissä elämäntavoissa. Auringonnoususta kello kymmeneen asti minä polttelen, juon suklaata istuen ikkunani ääressä ja katsellen kahta espanjalaista kasvia: silmieni edessä on nimittäin kinsteri, joka kohoaa keskeltä jasmiinipensastoa, kultaa ja valkoista; noiden värien näkeminen saa aina maurien jälkeläisen sielun värähtämään. Kello kymmenen lähden tunneilleni, jolla matkalla viivyn aina kello neljään. Silloin palaan päivällistä syömään, sitten taas polttelen ja luen siihen asti, kunnes käyn levolle. Voin jatkaa kauankin tällaista elämää, jossa on vuorotellen työtä ja mietiskelyä, yksinäisyyttä ja seuraa. Tule siis onnelliseksi, Fernand, minun luovutukseni on tapahtunut ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia; minua ei kalva kaipaus, niinkuin Kaarle viidettä, eikä liioin halu lähteä leikkiin uudestaan, niinkuin Napoleonia. Viisi päivää ja viisi yötä on tuo testamenttini ajatuksiani askarruttanut ja tämä aika on ollut kuin viisi vuosisataa. Olen nyt korkean asemani, arvonimieni ja omaisuuteni suhteen yhtä välinpitämätön kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan. Nyt kun tuo kunnioituksesta johtuva muuri, joka oli välillämme, on kaatunut, voin, rakas lapsi, avata sydämeni sinulle. Tämä sydän, jonka luonteeni vakavuus sulkee läpitunkemattomaan haarniskaan, on täynnä hellyyttä ja rakkautta vailla esinettä ja päämäärää; mutta ei kukaan nainen ole aavistanut sitä, ei edes hän, joka jo kehdosta asti oli minulle määrätty. Siinä kiihkeän valtiollisen toimintani salaisuus. Rakastajattaren puutteessa olen ihannoinut Espanjaa. Mutta Espanjakin karkkosi minulta! Nyt kun en enää ole mitään, voin rauhassa tarkastella hävitettyä _minääni_; kysyn itseltäni, minkätähden olen saanut elämän ja milloin se otetaan minulta pois; kysyn, minkätähden tuo esioikeudellisesti ritarillinen rotu on antanut viimeiselle jälkeläiselleen parhaat ominaisuutensa, afrikalaisen rakkautensa, kuuman runollisen hehkunsa, jos tuon kaiken on jäätävä vain rosoiseksi siemeneksi puhkaisematta vartta, saamatta uhota itämaista tuoksuaan loistoisan kukan kuvusta? Minkälaisen rikoksen olen siis tehnyt jo ennen syntymääni, koska en voi herättää kenessäkään rakkautta? Olinko siis jo syntymästäni asti vanha haaska, hedelmättömän hietikon saalis? Tunnen sielussani kantavani noita esi-isieni erämaita, joille hehkuva ja polttava aurinko ei päästä pienintä tainta nousemaan. Merkitsen perikatoon tuomitun rodun viimeistä ylpeää ylijäämää, hyödytöntä voimaa, hedelmätöntä rakkautta, ikäloppua nuoruutta, ja täällä silloin, mieluummin kuin missään muualla, odotan viimeistä armon-iskua, kuolemaa. Voi! Tämän sumuisen taivaan alla ei mikään kipinä voi virittää tuhkaan riutunutta tulta uuteen liekkiin. Voisinpa sanoa minäkin kuollessani niinkuin Jesus-Kristus: "Jumalani, miksi minut ylenannoit!" Hirvittävät sanat, joiden syvyyteen ei vielä kukaan ole tohtinut tunkeutua.

Ymmärrät nyt, Fernand, kuinka minä olen onnellinen saadessani ikäänkuin elää uudestaan sinussa ja Mariassa! Tästälähin olen katseleva teitä niinkuin luoja, joka on ylpeä teoistaan. Rakastakaa toisianne syvällä ja ikuisella rakkaudella, älkääkä tuottako minulle mitään surua: eripuraisuuden myrsky teidän välillänne koskisi minuun enemmän kuin teihin itseenne.

Äidillämme oli aina aavistus siitä, että kerran kaikki kävisi hänen toiveittensa mukaisesti. Ehkäpä äidin toivomus on jonkunlainen sopimus hänen ja Jumalan välillä. Eikö hän sitäpaitsi kuulunut noihin salaperäisiin olentoihin, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä taivaan kanssa ja saavat sieltä tulevaisuuden kaukonäyt! Kuinka usein luinkaan hänen otsansa uurteista sen salaisen toivomuksen, että Fernand saisi Felipen arvo-asemat ja omaisuuden! Sanoinkin sen hänelle ja hän vastasi minulle kyynelillä vedoten haavoitettuun sydämeensä, jonka piti kuulua kokonaan kummallekin, mutta joka voittamattoman rakkauden pakoituksesta antautui yksin sinulle. Niinpä leijailee siis hänen onnellinen varjonsa teidän yllänne, kun te polvistutte alttarin eteen. Ja tulkaa hyväilemään minua, Felipeänne, donna Clara, näettehän: hän luovuttaa lemmikillenne kaiken, yksinpä sen nuoren tytönkin, jonka te vastoin hänen tahtoaan työnsitte hänen syliinsä.

Mitä nyt olen tehnyt, miellyttää naisia, vainajia, kuningasta; itse Jumala on tahtonut niin, älä sentähden koeta muuttaa toisenlaiseksi mitään, Fernand; tottele ja vaikene.

J. K. Koeta saada Urracan päähän, että hän ei nimitä minua muuksi kuin herra Henareziksi. Älä mainitse minusta mitään Marialle. Sinun tulee olla ainoa elävä olento, joka tietää viimeisen kristityn maurin salaisuudet. Hänen suoniinsa on tuon suuren erämaan heimon veri sammuva ja hän on päättävä päivänsä yksinäisyydessä. Hyvästi.

VII.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE MAUCOMBELLE.

Tammikuulla 1824.

Mitä ihmettä, pian naimisissa! Noinko sitä vain mennään? Kuukauden kuluttua teet ikiliiton miehen kanssa, jota et tunne, josta et tiedä mitään. Hän voi olla kuuro, sitä voi olla monella tavalla. Hän voi olla sairaloinen, ikävä, sietämätön. Etkö näe, Renée, mitä sinulla aiotaan tehdä! Sinua tarvitaan de l'Estoraden kunniakkaan suvun jatkajaksi, siinä kaikki. Sinusta tulee maalainen. Siten sinä nyt pidät meidän molemminpuolisia lupauksiamme! Teidän sijassanne, neitiseni, matkaisin mieluummin purressa Hyères'in saarille, ajelehtisin vesillä siksi kunnes joku algerialainen merirosvo kaappaisi minut ja möisi minut suurturkille; minusta tulisi sulttaanitar ja sitten jonakin kauniina päivänä vielä hallitsijan äiti; ja minä panisin koko haaremin ylös alaisin sekä nuorena ollessani että vanhana. Sinä jätät luostarin sulkeutuaksesi toiseen! Minä tunnen sinut, sinä olet aika pelkuri, sinä otat uuden talouden niskoillesi karitsan alistuvaisuudella. Minäpä annan sinulle hyvän neuvon: tule Parisiin, teemme täällä miehet hulluiksi ja kuljemme tietämme kuin ruhtinattaret. Miehesi voi, kaunis hirveni, kolmen vuoden kuluttua antaa valita itsensä edustajaksi. Nyt tiedän jo, mitä on edustajakin, selitän sen sitten sinulle; opit helposti käyttämään tätä koneistoa; jäät Parisiin ja sinusta tulee, kuten äitini sanoisi, seuraelämän sankaritar. Oi, enpä varmastikaan jätä sinua maataloosi homehtumaan!

Maanantaina.

Nyt olen ollut jo kaksi viikkoa suuressa maailmassa. Yhtenä iltana Italialaisessa oopperassa, toisena iltana Suuressa oopperassa ja lopuksi aina tanssiaisissa. Ah! Maailma on yhtä ainoaa lumonäytelmää. Italialaisten musiikki tenhoaa minut, ja sill'aikaa kun sieluni ui taivaallisessa hurmauksessa, kiikaroidaan ja ihaillaan minua koko ajan, mutta yhdellä ainoalla katseellani saan rohkeimmankin nuoren miehen luomaan silmänsä alas. No niin, olen nähnyt siellä erittäin viehättäviä nuoria miehiä, mutta ei ainoakaan miellytä minua; ei kukaan ole saanut aikaan sielussani sellaista mielenliikutusta, jota esimerkiksi tunnen kuullessani Garcian laulavan mahtavaa duettoaan Pellegrinin kanssa _Othellossa_. Jumalani, miten tuo Rossini mahtaa olla mustasukkainen, kun hän niin hyvin on osannut ilmituoda mustasukkaisuutta! Mikä järkyttävä tuskanhuuto: _Il mio cor si divide_. Puhun sinulle pelkkää hepreaa, sillä ethän ole kuullut Garziaa, mutta tiedät, miten mustasukkainen olen! Mikä murheellinen näytelmän tekijä tuo Shakespeare on! Othello rakastaa kunniaa, saavuttaa voittoja, käskee, komeilee, käy omia teitään jättäen Desdemonan nurkkaansa, ja Desdemona, vaikka hän näkee, että Othello pitää typerästä julkisesta elämästä enemmän kuin hänestä, ei tuosta pane pahakseen! Sellainen lammas ansaitsee todellakin kuoleman! Se, jota minä kerran suvaitsen rakastaa, koettakoonpahan vain tehdä muuta kuin rakastaa minua! Minä olen vanhan ritari-ajan pitkien koetuksien puolella. Ja minusta se nuori ritari, joka myrtyi siitä, että hänen valtiattarensa lähetti hänet hakemaan hansikkaansa jalopeurojen keskeltä, oli sangen hävytön ja typerän talonpoikainen nulikka: hän oli epäilemättä varannut ihailijalleen jonkun kauniin rakkaudenkukan, jonka tuo tahditon raukka täten menetti ensin ansaittuaan sen. Mutta lavertelenpa tässä turhia, ikäänkuin ei minulla olisi suuria uutisia sinulle kerrottavana. Isäni tulee todennäköisesti edustamaan kuningasta, meidän herraamme Madridissa: sanon meidän herraamme, sillä tulen kuulumaan myös lähetystöön. Äitini tahtoo jäädä tänne, isäni ottaa minut mukaansa, jotta hänellä olisi joku nainen seuranaan.

Rakas ystävä, sinusta tämä kaikki on varmaan aivan yksinkertaista ja kuitenkin on tähän kätkettynä hirvittäviä asioita, kahdessa viikossa olen saanut selville perheemme salaisuuden. Äitini seuraisi kyllä isääni Madridiin, jos tämä suostuisi ottamaan mukaansa sihteeriksi herra de Saint-Héreenin; mutta lähetystön sihteerin määrää kuningas, eikä herttua uskalla vastustaa kuningasta, joka on hyvin lujatahtoinen, eikä myöskään suututtaa äitiäni; nyt tuo suuri politikoitsija luulee ratkaisevansa tämän pulman parhaiten sillä, että hän jättää herttuattaren tänne. Herra de Saint-Héreen on juuri se nuori mies, joka seurustelee äitini kanssa ja joka kaikesta päättäen tutkii yhdessä hänen kanssaan valtiotaitoa joka päivä kolmesta viiteen. Valtiotaito on varmaan jotakin kovin hauskaa, sillä hän on täsmällinen kuin pörssipelaaja. Herttua de Rhétorén, vanhemman veljeni, joka on juhlallinen, kylmä, ja omituinen, isäni kokonaan löisi laudalta Madridissa, joten siis hänkin jää Parisiin. Miss Griffith tietää sitäpaitsi, että Alphonse rakastaa erästä Oopperan tanssijatarta. Kuinka voi rakastaa jalkoja ja ruumiin pyörähdyksiä? Olemme huomanneet, että veljeni aina silloin on oopperassa, kun siellä esiintyy muuan Tullia; hän taputtaa tuon olennon joka askeleelle ja sitten poistuu katsomosta. Luulen, että kaksi tyttöä voi perheessä tehdä hävittävämpää jälkeä kuin rutto. Mitä toiseen veljeeni tulee, niin on hän rykmentissään enkä ole vielä nähnyt häntä. Täten on jäänyt minun tehtäväkseni näytellä Antigonen osaa erään hänen majesteettinsa lähettilään hovissa. Ehkäpä menen naimisiin Espanjassa ja ehkäpä isäni tarkoitus onkin naittaa minut siellä ilman myötäjäisiä aivan kuin sinut naitetaan tuolle kunniakaartilaisen tähteelle. Isäni on ehdottanut, että tulisin hänen mukaansa ja on tarjonnut minulle omaa espanjankielen opettajaansa. -- "Te tahdotte", sanoin minä, "naittaa minut Espanjassa." Vastauksen asemesta kunnioitti hän minua pienellä salakavalalla silmäyksellä. Häntä jo huvittaa kiusoitella minua aamiaispöydässä, hän tutkii minua, enkä minä ole tietääksenikään; minä olenkin julmasti vetänyt häntä nenästä _in petto_, sekä isänä että lähettiläänä. Miksi hän pitikin minua tyhmyrinä. Hän kysyi minulta, mikä ajatukseni oli eräästä nuoresta miehestä ja muutamista neideistä, jotka olin tavannut useassa perheessä. Vastasin hänelle puhelemalla puita heiniä tukan väristä, erilaisista vartaloista ja yleensä noiden nuorten ihmisten ulkomuodosta. Isäni näytti pettyneeltä huomatessaan minut niin hölmöksi ja hän katui sitä, että oli ollenkaan mitään kysynyt minulta. -- "Ottakaa kuitenkin huomioon, isäni," lisäsin, "että en sano sitä, mitä todella ajattelen; äitini on hiljattain pelottanut minua sillä, että saatan käyttäytyä sopimattomasti rehellisesti kuvatessani vaikutelmiani."-"Perheen keskuudessa voitte vapaasti ilmaista ajatuksenne", vastasi äitini. -- "No hyvä," jatkoin, "nuoret miehet ovat minusta tähän asti näyttäneet olevan enemmän huvitettuja kuin huvittavia, harrastavan enemmän itseään kuin meitä, mutta itse asiassa osaavat he sangen huonosti teeskennellä: he pudottavat heti pois sen naamion, jonka he hetkeksi ottavat kasvoilleen, ja luulevat varmaankin, ettemme me osaa käyttää silmiämme. Mies, joka puhuu kanssamme, on rakastaja, mies, joka ei enää puhu kanssamme, on aviomies. Mitä nuoriin tyttöihin tulee, niin ovat he niin valheellisia, että on mahdotonta päästä selville heidän luonteestaan muuten kuin tanssin perusteella; heidän vartalonsa ja liikkeensä ovat ainoat, jotka eivät valehtele. Etenkin on minua kauhistanut se raakuus, mikä tässä loistavassa maailmassa vallitsee. Jos esimerkiksi on kysymys illallisista, saattaa tapahtua kaikenlaista, joka tavallaan muistuttaa suoranaista kansankapinaa. Kohteliaisuus voi vain hyvin epätäydellisesti peittää yleistä itsekkäisyyttä. Kuvittelin suurta maailmaa aivan toisenlaiseksi. Naiset eivät siinä merkitse suuriakaan, ehkäpä se on Buonaparten oppien vaikutusta." -- "Armande tekee hämmästyttäviä edistysaskeleita", sanoi äitini. -- "Luuletteko siis, äitini, että minä aina tulisin kysymään onko rouva de Staël kuollut?" Isäni hymyili ja nousi pöydästä.

Lauantaina.

Rakkaani, en ole vielä sanonut kaikkea. Tämän olen vielä varannut sinulle. Rakkaudesta, jonka me kuvittelimme niin syväksi ja salatuksi, en ole nähnyt missään jälkeäkään. Tosin olen salongeissa yllättänyt joitakin nopeasti vaihdettuja silmäyksiä, mutta miten kalpeaa on tuollainen! Meidän rakkauttamme, tuota ihmeiden, kauniiden unelmien, ihanan todellisuuden, suloisten ilojen ja surujen maailmaa, noita hymyjä, jotka kirkastavat koko luonnon, noita sanoja, jotka hurmaavat mielen, tuota aina antavaa ja vastaanottavaa onnea, tuota rakastetun olennon poissa- ja läsnäolon tuottamaa tulvivaa kaipausta ja riemua... kaikkea tätä ei ole missään. Missä ylennevätkään nämä sielun loistavat kukkaset? Kuka valehtelee? Mekö vai maailma? Olen jo nähnyt nuoria miehiä sadottain, eikä ainoakaan ole vähimmällä tavalla sykähdyttänyt sydäntäni; vaikka he olisivat kuinka suitsuttaneet minulle rakkauttaan ja ihailuaan, vaikka he olisivat antautuneet kaksintaisteluun vuokseni, olisin katsellut tuota kaikkea aivan välinpitämättömästi. Rakkaus, ystäväiseni, on syvimmältään niin harvinainen ilmiö, että voi elää koko elämänsä kohtaamatta sitä olentoa, jolle luonto on antanut vallan tehdä meidät onnellisiksi. Tämä ajatus värisyttää, sillä jos tuo olento tulee tiellemme liian myöhään, niin mitä sitten?