Part 22

Gaston on enkeli! Kuule siis, miten on asian oikea laita: hänen veljensä Louis Gaston kuoli Kalkuttassa, jossa hän oli erään kauppayhtiön palveluksessa, juuri kun hänen piti palata Ranskaan naineena miehenä, rikkaana, ja onnellisena. Erään englantilaisen kauppiaan lesken kautta oli hän päässyt loistavaan varallisuuteen. Kymmenen vuoden ahertamisen jälkeen, johon hän oli alistunut vain voidakseen hankkia toimeentulon apua veljelleen, jota hän jumaloi, mutta jolle hän ei kirjeissään koskaan puhunut kärsimistään vastoinkäymisistä, jotta ei murhetuttaisi tätä, joutui hän tuon tunnetun Halmerin vararikon uhriksi. Leski menetti kaiken omaisuutensa. Isku oli niin ankara, että Louis Gaston kokonaan kadotti tasapainonsa. Hänen heikontuneet sielunvoimansa valmistivat sairaudelle tilaa hänen ruumiissaankin, ja tauti mursi hänet lopullisesti Bengalissa, jonne hän oli lähtenyt muuttaakseen rahaksi viimeiset tähteet vaimo-raukkansa omaisuudesta. Tuo kultainen kapteeni oli juuri sijoittanut eräälle pankkiirille veljelleen lähetettäväksi ensimäisen maksuerän siitä kolmensadantuhannen frangin pääomasta, jonka hän aikoi tälle varata, mutta tämä pankkiirikin joutui kärsimään kauppahuone Halmerin vararikosta ja se teki lopun heidän viimeisistä mahdollisuuksistaan. Louis Gastonin leski, tuo kaunis nainen, jota sinä luulet kilpailijattareksesi, on Parisissa kahden lapsensa kanssa, jotka ovat veljenlapsiasi, ja kokonaan ilman rahaa. Äidin jalokivet riittivät tuskin perheen paluumatkaan takaisin Europaan. Louis Gastonin pankkiirille antamat tiedonannot auttoivat leskeä löytämään miehensä entisen asunnon. Kun sinun Gastonisi taaskin oli kadonnut ihmisten kuuluvilta kenellekään ilmoittamatta minne, kehoitettiin rouva Gastonia menemään d'Arthezin luo, ainoan, joka mahdollisesti saattoi antaa jonkinlaisia tietoja Marie Gastonista. D'Arthez huolehti sitäkin auliimmin tuon nuoren naisen ensimäisistä tarpeista, kun Louis Gaston neljä vuotta sitten mennessään naimisiin juuri tuolta kuuluisalta kirjailijalta kuulusteli veljeään, jonka hän tiesi tämän ystäväksi. Kapteeni oli silloin kysynyt d'Arthezilta neuvoa, miten tuo rahasumma varmimmin olisi toimitettava Marie Gastonille. D'Arthez oli vastannut, että Marie Gaston oli tullut rikkaaksi menemällä avioliittoon paroonitar de Macumer'n kanssa. Kauneus, tuo heidän äitinsä ihana perintö, oli niin Intiassa kuin Parisissakin pelastanut molemmat veljekset onnettomuudesta. Eikö tämä ole liikuttava tarina?

D'Arthez kirjoitti luonnollisesti miehellesi ja ilmoitti siitä vaikeasta asemasta, missä hänen kälynsä ja veljenlapsensa nyt olivat, samalla kuin hän kertoi niistä auliista tarkoitusperistä, joita Intian Gastonilla oli ollut Parisin Gastonin suhteen, vaikkakin sattuma sitten oli tehnyt ne tyhjäksi. Sinun rakas Gastonisi riensi tietysti, kuten voit ymmärtääkin, suin päin Parisiin. Siinä selitys hänen ensimäiseen retkeensä. Viiden vuoden aikana oli hän säästänyt kokoon viisikymmentätuhatta frangia niistä tuloista, jotka sinä olit pakoittanut hänet ottamaan vastaan; tuhatkaksisataa frangia korkoa tuottavan pääoman sijoitti hän molempien veljen poikainsa nimelle; sitten antoi hän sisustaa sen huoneuston, jossa kälysi asuu, sekä lupasi antaa hänelle kolmetuhatta frangia joka kuukausi. Siinä on selitys hänen teatterityöhönsä ja siihen iloon, jota hän tunsi ensimäisen kappaleensa suuresta menestyksestä.

Rouva Gaston ei siis laisinkaan ole sinun kilpailijattaresi ja hän kantaa nimeään täydellä oikeudella. Gaston, joka on jalo ja hienotunteinen mies, on salannut tämän yksin sinultakin peläten liika-anteliaisuuttasi. Puolisosi ei nimittäin ollenkaan pidä omanaan sitä, minkä sinä olet antanut hänelle. D'Arthez on lukenut minulle sen kirjeen, jonka Gaston kirjoitti hänelle pyytäessään häntä avioliittonne todistajaksi. Marie Gaston sanoo tuossa kirjeessä, että hänen onnensa olisi täydellinen, ellei hänellä olisi ollut velkoja, jotka sinä olet maksanut, ja jos hän myös itse olisi ollut rikas. Koskematon sielu ei voi olla tuntematta sellaisia tunteita; ne ovat tai niitä ei ole; ja kun ne kerran ovat olemassa, täytyy ymmärtää, miten herkkää tunnollisuutta ne todistavat ja mistä ne johtuvat. Asianlaita on nimittäin se, että Gaston on kaikessa hiljaisuudessa tahtonut hankkia veljensä leskelle kunnollisen toimeentulon, kun tämä nainenkin oli lähettänyt omaisuudestaan hänelle satatuhatta frangia. Hän on kaunis, hänellä on hieno käytös ja sydäntä, mutta häneltä puuttuu sielukkaisuutta. Tämä nainen on äiti; siitä arvaat, että kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet ja näin hänet toinen lapsi sylissään, toinen vierellään hienosti puettuna kuin jonkun lordin _baby_. Kaikki lasten vuoksi! on kirjoitettuna koko hänen olemukseensa. Sensijaan siis että epäilisit jumaloitua Gastoniasi, on sinulla vain uusia syitä rakastaa häntä! Olen nähnyt hänet; hän on yksi kaikkein oivallisimpia ja komeimpia nuoria miehiä koko Parisissa. Niin, rakas lapsi, nähdessäni hänet ymmärsin kyllä, että nainen voi tulla aivan hulluksi häneen: hänen ulkomuotonsa heijastaa hänen sieluaan. Sinun sijassasi ottaisin minä sekä lesken että hänen molemmat lapsensa Huvimajaan ja rakennuttaisin heille oman sievän asumuksen ja pitäisin lapset ominani! Rauhoitu siis ja valmista sinä vuorostasi tällainen yllätys Gastonille.

LVI.

ROUVA GASTONILTA KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.

Ah, armahin ystävä, kuule siis tuo peloittava, kohtalokas, säälimätön totuus, jonka tuo tyhmyri La Fayette sinkosi herralleen kuninkaalle: "liian myöhäistä!" Oi elämääni! Oi, ihanaa elämääni! Mitkä lääkekeinot voisivatkaan antaa sen minulle takaisin! Kuolema on merkinnyt minut. Ah, enkö ole ollutkin elämäni kaiken vain naisellinen virvatuli, hetken loisteltuaan sammumaan tuomittu! Silmäni ovat enää vain kaksi kyynelpuroa ja... voin ainoastaan itkeä, kun en ole hänen lähellään. Minä pakenen häntä ja hän etsii minua. Epätoivoni on kokonaan sisäistä laatua. Dante on helvetistään unohtanut pois minun rangaistukseni. Tule näkemään kuolemaani!

LVII.

KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA KREIVI DE L'ESTORADELLE.

Huvimaja, 7 p:nä elokuuta.

Ystäväni!

Ota mukaasi lapset ja matkusta Provenceen ilman minua; minä jään Louisen luokse, jolla on enää vain muutama päivä elettävänään: olen velkaa tämän hänelle ja hänen miehelleen, jonka luulen tulevan surusta mielipuoleksi.

Saatuani ne rivit, jotka sinäkin tunnet, riensin heti lääkärit mukanani kiireimmän kautta Ville-d'Avray'hen, enkä senjälkeen ole luopunut tuon suloisen olennon viereltä, enkä ole myöskään voinut kirjoittaa, sillä tämä on jo neljästoista yö, jonka vietän hänen vuoteensa ääressä.

Tullessani tapasin hänet yhdessä Gastonin kanssa, kauniina, somana ja hymyilevän onnellisin kasvoin. Mikä ylevä valhe! Nuo molemmat lapset ovat selittäytyneet toisilleen. Hetkisen annoin minä samoin kuin Gastonkin tämän rohkean mielenlujuuden pettää itseäni; mutta Louise kuiskasi minulle: -- "Täytyy hiukan pettää häntä, minä teen par'aikaa kuolemaa." Jääkylmä väristys kävi ruumiini läpi, kun tunsin, miten hänen kätensä oli polttavan kuuma, ja kun näin korkean punan hehkuvan hänen poskillaan. Olin mielissäni siitä, että olin ollut niin viisas, että olin jättänyt, jotta en säikähdyttäisi ketään, lääkärit metsään kävelemään ja odottamaan kutsua.

"Jätä meidät", sanoi hän Gastonille. "Kahdella naisella, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, on paljon salaisuuksia toisilleen uskottavana ja Renée'llä on varmaankin yhtä ja toista kahdenkeskeistä sanottavaa minulle."

Kun olimme jääneet kahden, heittäytyi hän syliini eikä voinut pidättää kyyneleitään.

"Mitä on tapahtunut?" sanoin minä. "Olen kaikkien mahdollisuuksien varalta tuonut mukanani Hotel-Dieu'n ensimäisen kirurgin ja ensimäisen lääkärin ja lisäksi Bianchonin; heitä on kokonaista neljä kappaletta."

"Oi! Jos he vielä aikovat pelastaa minut, niin saavat kiirehtiä!" huudahti hän. "Sama tunne, joka ajoi minut kuolemaan, saa minut nyt kurkoittamaan kohti elämää."

"Mitä olet tehnyt?"

"Olen saattanut itseni viimeiselle keuhkotaudin asteelle muutamassa päivässä."

"Miten?"

"Yöllä ensin hiostutin itseni ja sitten riensin lammelle ja istuuduin kasteiseen ruohoon. Gaston luulee, että olen vain vähän kylmettynyt, mutta minä kuolen."

"Lähetä hänet pois Parisiin, niin haen itse lääkärit", sanoin minä ja kiiruhdin kuin mieletön takaisin sille paikalle, johon olin jättänyt heidät.

Ah, ystäväni, lääkärintutkimuksen jälkeen ei kukaan näistä oppineista antanut minulle edes pienintä toivon kipinää; he ovat kaikki sitä mieltä, että Louise on kuoleva syyslehtien varistessa. -- Tuon rakkaan olennon ruumiinrakennus on omituisella tavalla palvellut hänen tarkoitusperiään; hänellä oli taipumusta siihen tautiin, joka hänessä nyt on puhjennut esiin; hän olisi voinut elää vielä kauankin, mutta muutamassa päivässä on hän saattanut itsensä aivan auttamattomaan tilaan. En voi kertoa, mitä tunsin, kun kuulin lääkärien tarkoin perustellun tuomion. Sinä tiedät, että aina olen elänyt yhtä paljon Louisea kuin itseäni varten. Olin niin murtunut, etten voinut edes saattaa noita julmia lääkäreitä ulos ovesta. Kyynelissä kylpien vietin ties kuinka kauan tuskaisten ajatusteni parissa. Taivaallinen ääni herätti minut vihdoin lamaannuksestani sanoilla: -- "No niin, minä olen tuomittu." Sen sanoi Louise laskien kätensä olalleni. Hän pakoitti minut nousemaan ja seuraamaan itseään pikku salonkiin.

"Älä jätä minua", pyysi hän rukoilevin katsein, "en tahdo nähdä epätoivoa ympärilläni; tahdon ennen kaikkea salata kaikki _häneltä_, minulla on kyllä voimaa siihen. Olen täynnä tarmoa ja nuoruutta ja tahdon kuolla pystypäin. Omasta puolestani en surkuttele itseäni; kuolen juuri niin, kuten usein olen toivonut: kolmenkymmenen vuotiaana, nuorena, kauniina, ja olen kokonaan oma itseni. Mitä häneen taaskin tulee, niin olisin tehnyt hänet onnettomaksi, sen huomaan nyt. Olen tarttunut oman rakkauteni verkkoon, niinkuin hirvi, joka kuristaa itsensä, kärsimättömänä siitä, että on antanut vangita itsensä; meistä kahdesta olen minä hirvi... ja villi hirvi lisäksi. Aiheeton mustasukkaisuuteni on jo koskenut hänen sydämeensä ja tuottanut hänelle kärsimystä. Sinä päivänä, jolloin minun epäluuloni olisi otettu vastaan välinpitämättömyydellä, joka on kaiken mustasukkaisuuden lopullinen palkka, niin... silloin olisin kuollut. Olen tehnyt tilini selväksi maailman kanssa. On olemassa sellaisiakin olentoja, jotka ovat suorittaneet maailmassa kuudenkymmenen vuoden kokemukset, vaikkakin he itse asiassa ovat eläneet siinä vain parin vuoden ajan, minä näytän vain kolmenkymmenen vuotiaalta, mutta itse asiassa olen jo elänyt kuusikymmentä rakkauden vuotta. Sekä minulle itselleni että hänelle on tämä ratkaisu siis onnellinen. Meidän molempien laita on sitä vastoin toinen; sinä kadotat sisaren, joka rakastaa sinua, ja sellainen menetys on korvaamaton. Sinä, ja ainoastaan sinä, saat todella itkeä kuolemaani... Minun kuolemani", jatkoi hän sitten pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin näin hänet ainoastaan kyynelteni hunnun läpi, "antaa kaikille julman opetuksen. Rakas pikku kureliivi-tohtorini oli oikeassa: avioliiton ei tule perustua intohimolle, ei edes rakkaudelle. Sinun elämäsi on kaunis, olet kulkenut tietäsi eteenpäin ja ruvennut päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän rakastamaan Louis'ta; jota vastoin aviollinen yhdyselämä, joka alkaa suurella rakkauden intohimolla, ajaa välttämättä purtensa karille. Minulta se ensin riisti pois mitä jaloimman ja alttiimman miehen, nyt riistää se vielä minulta maailman miellyttävimmän ja runollisimman puolison. Olen kuitenkin tullut tuntemaan sekä sielun että ruumiin ihanat ihanteet. Felipessä vallitsi sielu ruumista ja ikäänkuin hahmosteli sen uudelleen, Gastonissa kilpailevat sydän, nerous ja kauneus. Kuolen jumaloituna ja rakastettuna, mitä voisin parempaa toivoa?... Sopia Jumalan kanssa, jonka olen kenties laiminlyönyt, mutta jota nyt kaikesta sydämestäni rukoilen, että hän rakkaudessaan kerran jälleen antaisi minulle nämä molemmat enkelit taivaaseen! Ilman heitä olisi paratiisi minulle autio. Olisin muille murheellinen esimerkki, ellen olisi poikkeus. On mahdotonta kohdata useampia sellaisia miehiä kuin Felipe tai Gaston, ja sentähden käykin yhteiskunnan laki tässä suhteessa yksiin luonnon lain kanssa. Niin, nainen on heikko olento, jonka, silloin kun hän menee naimisiin, on kokonaan alistettava tahtonsa miehen tahdon alle, mies sitävastoin on velkapää vastapainoksi uhraamaan hänelle itsekkäisyytensä. Ne kapinat ja kyyneleet, jotka meidän sukupuolemme viime aikoina niin suurella melskeellä on aiheuttanut, ovat typeryyksiä, jotka osoittavat, että hyvin olemme ansainneet sen lapsinimityksen, jonka filosofit ovat meille antaneet."

Tähän tapaan jatkoi hän puhettaan tuolla lempeällä äänellään, jonka sinäkin tunnet, ilmituoden mitä hienoimmassa muodossa mitä järkevimpiä asioita maailmassa, kunnes Gaston palasi tuoden mukanaan Parisista kälynsä, hänen molemmat lapsensa ja heidän englantilaisen hoitajattarensa, jotka kaikki Louise oli pyytänyt häntä tuomaan.

"Kas tässä siis ovat minun kauniit pyövelini", sanoi hän saadessaan nähdä veljenpoikansa. "Kuinka olisi ollut mahdollista välttää erehdystä? Miten he ovat setänsä näköisiä!"

Hän on ollut kuin hyvyys itse vanhempaa rouva Gastonia kohtaan, jota hän pyysi olemaan Huvimajassa kuin kotonaan, ja hän hoiteli emännän osaa tuolla Chaulieuille ominaisella, ylhäisen miellyttävällä tavalla, jossa ei kukaan voi vetää hänelle vertoja.

Kirjoitin heti herttua ja herttuatar de Chaulieulle, herttua de Rhétorélle ja herttua de Lenoncourt Chaulieulle, samoin Madeleinelle. Siinä tein viisaasti. Seuraavana päivänä ei Louise edellisen päivän rasitusten uuvuttamana voinut enää mennä ulos; hän ei jaksanut edes nousta vuoteestaankaan ennenkuin vasta päivälliseksi. Madeleine de Lenoncourt, Louisen molemmat veljet ja hänen äitinsä saapuivat illalla. Se kylmyys, jonka hänen uusi avioliittonsa oli aiheuttanut hänen ja hänen perheensä välillä, oli kadonnut. Tästä illasta lähtien tulevat Louisen molemmat veljet ja isä hevosella joka aamu Parisista häntä tervehtimään ja nuo molemmat herttuattaret viettävät kaikki illat Huvimajassa. Kuolema lähentää ihmisiä toisiinsa, samalla kuin se painaa alas ja vaientaa kaikki pikkumaiset intohimot. Louise on ihanan ylevä suloudessaan, viisaudessaan, sielukkaisuudessaan ja hellätunteisuudessaan. Viimeiseen hengenvetoon asti säilyttää hänen lumoava olemuksensa tuon sille ominaisen kaunoaistin, josta hän on niin kuuluisa, ja hän jakaa meille yhäkin noita samoja henkensä aarteita, jotka aikoinaan tekivät hänet Parisin kuningattareksi.

"Tahdon olla kaunis arkussanikin", sanoi hän hymyillen siten kuin hän ainoastaan voi, kun hänen täytyi jäädä vuoteeseen sammuakseen hiljaa pois, ja neljätoista päivää on hän nyt täten riutunut.

Hänen huoneessaan ei ole pienintä merkkiä sairaudesta, kaikki rohdot ja voimistavat nesteet, koko lääkehoidollinen kalusto on kätketty piiloon.

"Enkö kuolekin kauniisti?" sanoi hän Sèvres'in kirkkoherralle, jolle hän ripitti itsensä.

Otamme kaikki ahneesti vaarin hänen sanoistaan. Gaston, jota niin suuri levottomuus ja niin monet kamalat tiedonannot ovat koetelleet, ei ole vailla rohkeutta, mutta hän on saanut kovan iskun, en hämmästelisi yhtään, jos hän aivan luonnollisesti seuraisi vaimoaan. Eilen sanoi hän minulle, kun kävelimme lammen rannalla: -- "Minun täytyy olla isän sijassa noille molemmille lapsille..." Ja hän viittasi kälyynsä, joka käveli hänen veljenlapsiensa kanssa. "Mutta vaikk'en aiokaan tehdä mitään luopuakseni tästä maailmasta, luvatkaa minulle kuitenkin olla toinen äiti heille ja saada miehenne ottamaan vastaan julkinen holhooja-asema, jonka yhdessä kälyni kanssa olen uskova hänelle." Tämän sanoi hän ilman pienintä juhlallisuutta, niinkuin ihminen, joka tuntee olevansa kadotettu. Hänen kasvonsa vastaavat hymyilyllä Louisen hymyilyyn, mutta minä olen ainoa, joka en anna sen pettää itseäni. Hän kehittää yhtä paljon rakkautta kuin Louisekin. Louise on tahtonut nähdä kummipoikansa; mutta olenpa melkein tyytyväinen siitä, että hän on Provencessa; muuten olisi hän rajattomalla anteliaisuudellaan häntä kohtaan saattanut minut aivan hämilleni.

25 p:nä elokuuta (hänen syntymäpäivänään).

Eilen illalla houraili Louise vähän aikaa, mutta se oli todellakin siron kaunista hourailua, joka osoittaa, että sielukkaat ihmiset eivät kadota päätään samalla tavoin kuin jokapäiväiset arki-ihmiset ja tyhmyrit. Hän lauloi sammuvalla äänellä muutamia italialaisia lauluja _Puritanista, Somnambulasta_ ja _Mosésta_. Me seisoimme vuoteen ääressä äänettöminä ja meillä oli kaikilla, yksinpä hänen veljellään Rhétoréllakin, kyyneleet silmissä, oli nimittäin ilmeistä, että hänen sielunsa täten pakeni. Hän ei nähnyt meitä enää! Kuitenkin viipyi koko hänen olemuksensa sulo vielä tässä heikossa ja taivaallisen ihanassa laulussa. Yöllä alkoi kuolinkamppailu. Tulin hänen luokseen kello seitsemän aamulla auttaakseni häntä hiukan nousemaan, hän oli saanut jälleen vähän voimia ja tahtoi istuutua ikkunan ääreen sekä pyysi saada Gastonin käden... Tällä tavoin, ystäväni, jätti suloisin enkeli, mikä koskaan tämän maan päällä on ollut, meille ainoastaan maallisen tomuverhonsa. Kun hän edellisenä iltana -- Gastonin tietämättä -- sai viimeisen voitelun, sill'aikaa kun Gaston hiukan vahvisti itseään unella, pyysi hän minua lukemaan itselleen _De profundista_ ranskaksi, jota hän tahtoi kuunnella istuessaan siinä, katsellen tuota ihanaa luontoa, jonka hän itse oli luonut. Hän toisti ajatuksissaan eilen lukemani sanat ja puristi miehensä kättä. Gaston oli nimittäin polvillaan toisella puolen hänen lepotuoliaan.

26 p:nä elokuuta.

Sydämeni on murtunut. Olen juuri nähnyt hänet käärinliinoissaan, hän on tullut kalpeaksi ja hänen ihollaan on sinerviä vivahduksia. Oi, tahdon nähdä lapseni, lapseni! Tule vastaani lapsien kanssa!

Parisissa 1840.