Part 19

Gaston ei vielä tiedä mitään. Minun pyynnöstäni on hän niinkuin minäkin kirjoituttanut itsensä Ville d'Avrayhin; huomenna matkustamme Huvimajalle. Elämämme siellä ei tule kalliiksi, mutta jos sanoisin sinulle, minkä verran olen arvioinut puvustoani varten, niin huudahtaisit, syystä kylläkin: "Hän on hullu!" Tahdon koristautua häntä varten joka päivä, niinkuin muut naiset koristautuvat maailmaa varten. Puvustoni maalla tulee vuosittain maksamaan kaksikymmentäneljätuhatta frangia ja päiväpuvut eivät kuulu kaikista kalleimpiin. Hän kyllä voi pukeutua puseroon, jos tahtoo! Älä kuitenkaan luule, että aion tehdä elämämme jonkinlaiseksi kaksintaisteluksi ja käyttää kaiken keksimiskykyni rakkauden säilyttämis-keksintöihin: en vain tahdo, että minulla olisi jostakin itseäni soimattavaa, siinä kaikki. Vielä kolmetoista vuotta on minulla aikaa olla kaunis, ja minä tahdon, että minä tuon kolmannentoista vuoden viimeisenä päivänä olen hänelle rakkaampi kuin päivää jälkeen salaisten häitteni. Tällä kertaa tahdon olla aina nöyrä, aina kiitollinen, enkä koskaan pisteliäs; tahdon nyt olla palvelija, koska juuri valtiatar-asema ensimäisellä kerralla syöksi minut onneni kukkuloilta.

Oi, Renée, jos Gaston minun laillani todellakin on käsittänyt tuon äärettömän rakkauden, niin olen vakuutettu siitä, että aina tulemme olemaan onnellisia. Luonto on hyvin kaunis Huvimajan ympärillä, metsät ovat hurmaavia. Joka askeleella on vastassa mitä raikkaimmat maisemat, näköalat lehdoissa hivelevät silmää ja sielua ja herättävät suloisia ajatuksia. Nämä metsät huokuvat sulaa rakkautta. Ne merkitsevät muutakin kuin pelkkää puuvarastoa. Ylihuomenna olen oleva rouva Gaston. Jumalani, kysyn itseltäni, onko oikein kristillistä rakastaa ihmistä siten kuin minä häntä. -- "Kaikki on laillisessa järjestyksessä", sanoi minulle meidän asiamiehemme, joka on yksi todistajista ja joka, kun hän lopulta huomasi, mikä oli omaisuus-sopimuksen tarkoitus, huudahti: -- "Tämän kautta menetän hyvän liiketuttavan." Sinä, kaunis hirveni, en uskalla enää sanoa rakkahin, sillä varmaan vastaisit: -- "Tämän kautta kadotan minä sisaren."

Enkelini, osota tämän jälkeen kirjeesi rouva Gastonille, poste restante, Versailles! Sieltä haetaan joka päivä postimme. En tahdo, että tulemme paikkakunnalla tunnetuiksi. Kaikki tarpeemme otamme Parisista. Täten toivon voivani elää suloista, salaperäistä elämää. Vuoden päiviin, tätä asuntoa kuntoon pantaessa, ei siellä ole käynyt kukaan ja se ostettiin niiden levottomuuksien aikana, jotka seurasivat heinäkuun vallankumousta. Ainoa, joka on näyttäytynyt näillä seuduin, on arkkitehtimme; täällä tunnetaan ainoastaan hänet, ja hän taaskaan ei enää ole palaava. Hyvästi! Kirjoittaessani tämän sanan sinulle, tunnen sydämessäni yhtä paljon surua kuin iloa: luulen, että kaipaan sinua yhtäpaljon kuin rakastan Gastonia!

XLIX.

MARIE GASTON DANIEL D'ARTHEZILLE.

Lokakuulla 1833.

Rakas Daniel.

Tarvitsen kaksi todistajaa häätilaisuuteeni; pyydän teitä sentähden saapumaan luokseni huomenillalla ystävämme, tuon hyvän ja suuren Joseph Brideaun kanssa. Hänellä, josta on tuleva vaimoni, on aikomus elää kaukana erillään maailmasta ja täysin tuntemattomana; hän on aavistanut rakkaimmat toivomukseni! Te ette ole aikaisemmin saanut tietää mitään rakkaudestani, te, joka olette ollut elämäni köyhyyden ja kurjuuden lieventäjä; mutta kuten ymmärtänette, on tämän asian ehdoton salassa pito ollut välttämätön. Siinä myös syy, miksi me vuoden päiviin niin harvoin olemme tavanneet toisiamme. Päivää jälkeen naimisiin menoni eroamme jälleen pitkäksi aikaa. Teidän sielunne, Daniel, on kyllä kykenevä ymmärtämään minua; ystävyys on säilyvä ilman ystävääkin. Kentiespä myös joskus tarvitsen teitä; mutta kodissani en kuitenkaan ota teitä vastaan. Myöskin tässä suhteessa on _hän_ noudattanut minun toivomuksiani. Hän on minun tähteni uhrannut sen ystävyyssuhteenkin, joka on hänen ja erään hänen lapsuudenystävänsä välillä, joka on hänelle kuin todellinen sisar; minun on puolestani täytynyt uhrata hänelle oma ystäväni. Huomaatte varmaankin jo tästä, mitä nyt olen kertonut, että kysymyksessä ei ole tavallinen intohimo, vaan ehjä, täydellinen, jumalallinen rakkaus, joka on perustettu kahden toisiaan lähellä olevan, ja toisiinsa täten sitoutuvan olennon sielujen sukulaisuudelle.

Minun onneni on puhdas, ääretön; mutta kun maailmaa kerran hallitsee sellainen salainen laki, joka kieltää meitä omistamasta täydellistä, sekoittumatonta onnea, niin on minun sieluni pohjalla eräs ajatus, joka vaivaa ainoastaan minua ja jota hän ei tunne ja jonka kätkenkin sen salaisimpaan sopukkaan. Alituisessa puutteessani autoitte te minua siksi usein, että hyvin tiedätte, miten tuskallisessa asemassa olin. Mistä sain voimaa elää, kun toivo niin usein petti minut? Teidän elämäntaistelustanne, ystäväni, ammensin lohtua, teiltä sain hienotunteista avustusta. No niin, rakas ystävä, hän on maksanut minun musertavan suuret velkani. Hän on rikas ja minä en omista mitään. Kuinka usein olenkaan laiskuuden puuskinani ajatellut: Jospa joku rikas nainen huolisi minusta! Mutta nyt! Todellisuuden edessä ovat tuo huoleton nuoruuden pila ja nuo onnettomuuden-aikaiset, syyntakeettomat suunnittelut kaikki kadonneet. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka olenkin varma hänen sielunsa aateluudesta. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka tiedän, että juuri tämä nöyryytykseni todistaa rakkauttani, lyhyesti sanoen, hän on nähnyt, että en ole karttanut tätä alennustilaa. Tässä suhteessa olen minä pikemmin suojatti kuin suojelija. Uskon teille tämän suruni. Lukuunottamatta tätä ainoata kohtaa täyttyvät toiveeni, rakas Daniel, joka suhteessa. Olen löytänyt tahrattoman kauneuden, nuhteettoman hyvyyden. Sanalla sanoen, morsian on, kuten sanotaan, liian kaunis; hänen hellyytensä on henkevää, hän osaa suloillaan ja viehätyksellään luoda rakkauteen vaihtelua, hän on tietorikas ja ymmärtää kaikki; hän on soma, vaalea, hento ja pehmeä, niin että voisi luulla, että Rafael ja Rubens ovat lyöneet tuumansa tukkoon luodakseen naisen! En luule, että koskaan olisin voinut rakastaa ruskeaa naista yhtä paljon kuin vaaleaa; ruskeaveriköt ovat minusta aina tuntuneet epäonnistuneilta pojilta. Hän on leski, hänellä ei ole ollut lapsia, hän on kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Vaikkakin hän luonteeltaan on vilkas, hilpeä, uupumaton, viihtyy hän myös hyvin surumielisissä tunnelmissa. Nämä erinomaiset lahjat eivät myöskään sulje pois arvokkaisuutta tai mielen ylevyyttä: hän on kaikin puolin syvää kunnioitusta herättävä. Vaikkakin hän kuuluu kaikkein korkeimman ja pinttyneimmän ylimystön vanhimpiin sukuihin, rakastaa hän minua niin suuresti, ettei hän kiinnitä huomiota onnettomaan sukuperääni. Meidän salainen rakkautemme on jo kestänyt kauan; me olemme kokeilleet toistemme kanssa; me olemme molemmat yhtä mustasukkaisia; ajatuksemme risteilevät kuin saman ukkosen salamat. Molemmat rakastamme me ensimäistä kertaa, ja tämä ihana lemmenkevät riemuineen suo meille kaiken, mitä suinkin olemme voineet kuvitella hymyilevintä, suloisinta ja syvintä. Tunne on tuhlaten lahjoittanut meille kukkiaan. Jokainen päivämme on ollut onnesta täyteläinen ja erottuamme olemme kirjoittaneet toisillemme runoja. Ei koskaan ole edes pälkähtänyt päähäni himmentää tätä säteilevää ensikevättä millään himoitsevalla ajatuksella, vaikkakin sieluni on ollut ainaisessa käymistilassa. Hän oli leski ja vapaa; hän on erinomaisen hyvin ymmärtänyt, mikä syvä arvonanto häntä kohtaan on piillyt tässä itsehillinnässä; usein nousivat liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. Huomaat siis kaikesta, rakas Daniel, että on kysymys todellakin korkealla tasolla olevasta olennosta. Emme ole edes vaihtaneet ensimäistä rakkauden-suudelmaa; olemme molemmat peljänneet heikkouttamme.

"Meillä on kummallakin", sanoi hän kerran minulle, "onnettomuus omallatunnollamme." "Ja mikä olisi teillä!" "Avioliittoni", vastasi hän.

Teille, joka olette suuri ihminen ja joka itse rakastatte yhtä tuon saman aateliston kaikkein harvinaisimmista ja erinomaisimmista naisista, jonka piiristä minäkin löysin Armandeni, teille riittänee varmasti jo tämä yksi ainoa sana tuon sielun avaimeksi ja samalla valkaisemaan sitä onnea, joka odottaa

ystäväänne

Marie Gastonia.

L.

ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.

Vai niin, Louise, siis kaikkien niiden salaisten onnettomuuksien jälkeen, joita sinulle tuotti vastattu, onnellinen rakkaus itse avioliiton helmassa, tahdot nyt vielä elää kahden kesken yksinäisyydessä aviopuolison kanssa! Surmattuasi ensin yhden ottamalla liiaksi osaa suuren maailman elämään, tahdot nyt vetäytyä syrjään nielaistaksesi toisen! Millaisia uusia tuskia taas täten valmistatkaan itsellesi! Mutta päättäen siitä tavasta, millä olet käynyt asiaan käsiksi, näen, että sitä ei voi enää auttaa. Jotta joku mies todellakin on saanut sinut voittamaan vastenmielisyytesi toista avioliittoa vastaan, niin mahtaa hänellä olla enkelin sielu ja taivaallinen sydän; sinut täytyy siis taas jättää harhakuviesi valtaan; mutta oletko siis unohtanut, mitä itse sanoit nuorista miehistä; että heidän tiensä on kaikkien käynyt alhaisten läpikulkupaikkojen kautta ja että he kaikki ovat kadottaneet viattomuutensa mitä inhottavimmissa pesissä? Kuka on muuttunut, sinäkö, vaiko he? Olet hyvin onnellinen, kun vielä voit uskoa onneen: minulla ei ole sydäntä soimata sinua, vaikkakin hellyyteni sinua kohtaan vaistomaisesti pyrkii minua varoittamaan sinua tästä avioliitosta. Niin, satakertaisesti on totta, että luonto ja yhteiskunta yhteisvoimin pyrkivät hävittämään täydellistä onnea maan päältä, sentähden että se on vastoin luonnon ja yhteiskunnan lakia, sentähden että taivas mahdollisesti on kateellinen oikeuksiensa puolesta. Sanalla sanoen, ystävyystunteeni aavistaa jotakin onnettomuutta, jota en millään voi selittää, en tiedä, mistä se on tuleva, enkä, kuka sen on aiheuttava; mutta, rakkaani, tuo ääretön ja rajaton onni on varmaankin musertava sinut. On paljon vaikeampaa kantaa äärimmäistä iloa kuin raskainta surua? En sano mitään pahaa hänestä; sinä rakastat häntä, ja luultavasti en minä ole häntä koskaan nähnyt; mutta toivottavasti jonakin päivänä, jolloin sinulla ei ole muuta tekemistä, piirrät minulle jonkinlaisen muotokuvan tuosta kauniista ja harvinaisesta eläimestä.

Kuten näet, otan omalta kohdaltani asian iloisesti, sillä olen varma siitä, että kuherruskuukauden jälkeen te molemmat yhteisestä sopimuksesta tulette elämään ja olemaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset. Jonakin päivänä parin vuoden kuluttua kun yhdessä kävelemme tuota tietä pitkin, sanot minulle: -- "Kas tuossa on Huvimaja, josta minun ei pitänyt koskaan luopua!" Ja sinä naurat iloista nauruasi ja näytät kauniita hampaitasi. En ole vielä virkkanut mitään Louis'lle, olisimme vain houkutelleet hänet nauramaan. Ilmoitan hänelle sitten vain aivan yksinkertaisesti, että olet mennyt naimisiin ja että haluat pitää avioliittosi salassa. Valitettavasti et nyt tarvitse sisarta etkä äitiä morsiusvuoteesi valmistamiseen. Meillä on nyt lokakuu; rohkeana naisena aloitat talvella. Ellei olisi avioliitosta kysymys, sanoisin, että otat härkää kiinni sarvista. No, oli miten hyvänsä, minussa on sinulla aina oleva mitä vaiteliain ja ymmärtäväisin ystävä. Afrikan salaperäinen keskus on niellyt monta matkustajaa ja minusta tuntuu kuin sinä tunteen valtakunnassa uskaltaisit nyt juuri samanlaiselle retkeilylle, jolla niin monta tutkijaa on hukkunut saaden surmansa neekerien kädestä tai uupuen erämaan hiekkaan. Sinun erämaasi on kahden peninkulman päässä Parisista ja sentähden voinkin iloisesti sanoa sinulle: Onnellista matkaa! Palaat pian luoksemme jälleen.

LI.

KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA MARIE GASTONILLE.

1837.

Miten on laitasi, rakas ystävä? Kolmen vuoden vaitiolon jälkeen on Renée'llä jo lupa olla levoton Louisesta. Tuollaista on siis rakkaus! Se tuhoaa ja tekee tyhjäksi ystävyyden, niin suuren kuin meidän. Tunnusta toki, että vaikka rakastankin lapsiani enemmän vielä kuin mitä sinä rakastat Gastoniasi, niin on äidintunteessa kuitenkin jotakin rajatonta ja avaraa, joka ei ollenkaan pienennä toisia kiintymyksen tunteita ja joka sallii naisen edelleenkin pysyä vilpittömänä ja uskollisena ystävänä. Kaipaan kirjeitäsi ja suloisia ja lempeitä kasvojasi. Saan tyytyä nyt vain omiin otaksumiini sinusta, oi Louise!

Mitä meihin tulee, niin tahdon kertoa kaikesta mahdollisimman seikkaperäisesti.

Lukiessani uudestaan sinun lähinnä viimeistä kirjettäsi, keksin siinä muutamia katkeria sanoja valtiollisesta asemastamme. Ivasit meitä siitä, että olimme pitäneet valtiovarain toimituskunnan päällikön viran, samoin kreivin arvonimen, jotka molemmat olimme saaneet Kaarle X:n suosiosta; mutta saatoinko mitenkään neljänkymmenentuhannen livren koroilla, joista kolmekymmentä menee sukukartanoon, kunnollisesti varustaa Athenaïsia ja tuota pikku kerjäläistä Renétä? Eikö meidän ollut pakko elää virkatuloilla ja järkevästi säästää maatilojemme tuottamia tuloja? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olemme siten saaneet kootuksi kuusisataatuhatta frangia, jotka tulevat tyttärelleni ja Renélle, jonka olen määrännyt meriväkeen. Pikku poika-raukkani saa siten kymmenentuhatta livreä korkoja ja ehkäpä voimme lahjoittaa hänelle sitäpaitsi rahassa niin suuren summan, että hänen osansa tulee yhtä suureksi kuin hänen sisarensakin. Sitten kun hänestä on tullut laivastokapteeni, voi kerjäläinenkin mennä rikkaisiin naimisiin ja saada yhteiskunnallisesti yhtä korkean arvoaseman kuin hänen veljensäkin.

Nämä viisaat laskelmat ovat tehneet meidän perheellemme välttämättömäksi mukautua uuteen asiaintilaan. Uuden hallitsijasuvun edustaja on luonnollisesti nimittänyt Louis'n Ranskan pääriksi ja kunnialegionan suur-upseeriksi. Siitä hetkestä alkaen, jolloin l'Estorade teki valansa, on hänen täytynyt jättää kaikki puolinaisuus; ja hän onkin sittemmin tehnyt suuria palveluksia kamarille. Hän on nyt saavuttanut sellaisen aseman, että hän saa olla siinä rauhassa elämänsä loppuun saakka. Hän on taitava raha-asioissa, hän on enemmän miellyttävä esittelijä kuin varsinainen kaunopuhuja, mutta hänen kykynsä riittää täydellisesti politiikkaamme. Hänen sukkeluuteensa ja asiantuntemukseensa hallinnollisen järjestelyn ja varojen käytön alalla pannaan suurta arvoa, ja kaikki puolueet pitävät häntä vallan korvaamattomana. Voinpa kertoa sinulle senkin, että hänelle hiljattain tarjottiin lähetystö, mutta että minä sain hänet siitä kieltäytymään. Armand, joka nyt on kolmetoista-vuotias, ja Athenaïs, joka käy yhtätoista, kasvatetaan molemmat Parisissa ja se sitoo minutkin tänne; aionkin viipyä Parisissa siksi, kunnes pikku Renénikin, joka vasta aloittelee koulun käyntiään, on lopettanut opintonsa.

Pysyäkseen uskollisena vanhemmalle haaralle ja palatakseen maatilalleen ei saisi olla kolmea lasta kasvatettavana ja holhottavana. Äiti, enkelini, ei saa olla mikään Decius, kaikista vähimmän sellaisena aikana, jolloin Deciukset ovat harvinaisia. Viidentoista vuoden kuluttua voi l'Estorade vetäytyä la Crampadeen pulskan eläkkeen kanssa sijoitettuaan ensin Armandin valtiovarain toimituskuntaan esittelijän virkaan. Mitä Renéhen tulee, niin on hän meriväen uralla epäilemättä kehittyvä valtiomieheksi. Seitsemän-vuotiaana tuo pikku poikanen on jo viekas ja älykäs kuin vanha kardinaali.

Ah, Louise, minä olen onnellinen äiti! Lapsistani on minulla edelleen varjotonta iloa.

_Senza brama, sicura ricchezza_.

Armand käy Henrik IV:n koulua. Olen lopultakin päättänyt valita julkisen yhteiskasvatuksen voimatta silti erota Armandista, ja minä olen tehnyt samoin kuin Orleansin herttua teki ennen kuin hän tuli tai ehkäpä juuri tullakseen Ludvig Filipiksi. Joka aamu Lucas, tuo vanha palvelijamme, jonka tunnet, vie Armandin kouluun opetuksen alkaessa ja tuo hänet jälleen takaisin puoli viisi. Muuan vanha ja tottunut kotiopettaja, joka asuu meillä, avustaa häntä työssä iltaisin ja herättää hänet aamuisin samaan aikaan kuin muutkin koulun oppilaat nousevat. Lucas vie hänelle pienen aamiaisen kello kaksitoista, jolloin hänellä on väliaika. Täten siis näen hänet päivällisen aikaan ja illalla ennen maata panoa ja aamuisin olen valvomassa hänen kouluun menoaan. Armand on edelleenkin sama suloinen, sydämellinen ja herttainen lapsi, josta sinä niin paljon pidät; hänen kotiopettajansa on häneen tyytyväinen. Pikku Naïs on minun luonani ja tuo soma perhonen heiluu lakkaamatta ympärilläni, mutta minä olen yhtä lapsekas kuin hänkin. En ole jaksanut luopua noista rakkaiden lapsieni suloisesta hyväilystä. Nyt voin rientää, milloin vain haluan, Armandin vuoteen ääreen, katsella häntä, kun hän nukkuu, tai pyytää ja saada suudelman tuolta enkeliltä, ja se on suorastaan elinehtoni.

Kuitenkin on tuolla lapsien kotona pitämisjärjestelmällä kyllä omat hankaluutensa, olen jo kokenut sen. Yhteiskunta niinkuin luontokin on kateellinen eikä salli koskaan lakejaan loukattavan; se ei siedä, että sen taloutta järkytetään. Niinpä niissä perheissä, joissa lapset pidetään kotona, ovat nämä liian alttiina elämän tulen vaaralle, he näkevät sen intohimot, he tutkivat sen valheita. Kykenemättömiä kun he vielä ovat ymmärtämään niitä vaikuttimia, jotka kulloinkin määräävät täyskasvuisten ihmisten käyttäytymisen, alistavat he ulkonaisen elämän omille tunteilleen ja intohimoilleen, sensijaan että he alistaisivat omat tunteensa ja intohimon ulkonaiselle maailmanjärjestykselle. He kiintyvät väärään kiiltoon, joka aina loistaa enemmän kuin oikea hyve, sillä maailmasta näkyy ulospäin etenkin turha kuori ja valheelliset muodot. Jos viidentoista vuotias lapsi jo liikkuu maailman-tuntijan itseluottamuksella, niin on hän hirviö; kahdenkymmenenviiden vuotiaana on hän silloin jo vanhus ja tämän varhaiskehityksensä vuoksi suhtautuu hän huolettomasti perinpohjaisiin opintoihin, jotka kuitenkin ovat kaiken todellisen ja vakavan kyvykkäisyyden perusta. Maailma on suuri näyttelijä ja niinkuin näyttelijäkin se ottaa vastaan ja antaa takaisin kaikki, mutta ei säilytä mitään. Jos äiti siis tahtoo säilyttää lapsensa kotona, on hänen vakavasti päätettävä estää heitä pääsemästä kosketuksiin maailman kanssa, hänellä täytyy olla voimaa vastustaa lapsiensa halua ja omaansa, eikä näytellä heitä kenellekään. Cornelian täytyi sulkea lukon taakse jalokivensä. Minä olen tekevä samoin, sillä lapseni ovat koko minun elämäni.

Minä olen kolmenkymmenen vuotias ja päivän suurin helle on jo ohitse, vaikein osa tiestä on kuljettu. Muutaman vuoden kuluttua olen oleva vanha eukko, sentähden ammennan voimaa täytettyjen velvollisuuksien tunnosta. Voisi melkein luulla, että nuo kolme pientä olentoa tuntevat minun ajatukseni ja noudattavat sitä. Minun ja heidän välillään, jotka joka hetki ovat olleet lähelläni, on salaisia yhdyssiteitä. Lyhyesti sanoen, he tuottavat minulle äärettömästi iloa, aivan kuin he tietäisivät, mistä kaikesta he ovat minulle kiitollisuuden velassa.

Armand, joka ensimäisinä kouluvuosinaan oli hidas käsittämään, raskaaseen mietiskelyyn taipuvainen, ja joka sentähden teki minut levottomaksi, on äkkiä kuin herännyt. Varmaankin on hänelle selvinnyt alustavien töiden tarkoitus, jota lapset useinkaan eivät huomaa; niillä koetetaan nimittäin juurruttaa heihin kuuliaisuutta, joka on koko yhteiskunnan perusta. Ah, ystäväni, muutamia päiviä sitten oli minulla ilo nähdä Armandini seppelöitynä julkisessa tutkinnossa itse Sorbonnessa. Kummipoikasi sai ensimäisen palkinnon runonkirjoituksessa. Kun Henrik IV:n koulun palkinnot jaettiin, sai hän kaksi ensipalkintoa, runon sepityksessä ja ainekirjoituksessa. Aivan kalpenin, kun kuulin hänen nimeään huudettavan ja minun teki mieli huudahtaa: _Minä olen hänen äitinsä!_ Naïs puristi kättäni, niin että oikein koski, jos nyt tuollaisina hetkenä yleensä voi tuntea tuskaa. Oi, Louise, tuo juhla korvasi monin kerroin kaiken hukkaan menneen rakkauden.

Veljen menestys on kannustanut myös pikku Renétäni, joka tahtoo päästä kouluun niinkuin vanhempikin veli. Nuo kolme lasta kääntävät välistä koko talon ylösalaisin, he huutavat niin ja pitävät sellaista meteliä, että voi tulla aivan kuuroksi siitä. En käsitä, miten yleensä kestän sitä, sillä minä olen aina heidän kanssaan; en ole koskaan luottanut keneenkään, en edes Maryyn, kun on ollut kysymyksessä pitää silmällä lapsia. Kauniista äidinkutsumuksesta on kuitenkin niin paljon iloa! Nähdä lapsen luopuvan leikistään tullakseen syleilemään minua, ikäänkuin jonkun sisäisen tarpeen pakoituksesta... mikä ilo! Sitäpaitsi voi heidän suhteensa tehdä tuollaisissa tilanteissa paremmin huomioita. Yksi äidin velvollisuuksia on koettaa jo pienestä alkaen tutkia lapsiensa taipumuksia, luonnetta ja kutsumusta, jota ei mikään opettaja voi tehdä. Kaikki lapset, joita äidit ovat kasvattaneet, käyttäytyvät kauniisti ja tahdikkaasti ja tämä jo on omiaan korvaamaan luontaisen lahjakkaisuuden, jota vastoin synnynnäinen lahjakkaisuus ei koskaan voi korvata sitä, mitä miehet oppivat äideiltään. Nämä erilaisuudet miehissä tulevat näkyviin salongeissakin; jonkun nuoren miehen tavasta olla ja käyttäytyä voi heti päättää, näkyykö siinä naisellisen vaikutuksen jälkiä vai ei. Miksi siis riistää lapsilta sellaista etua? Kuten näet tuottaa velvollisuuksieni täyttäminen minulle kallisarvoisia ilonaiheita.

Armandista tulee, siitä olen aivan varma, mitä erinomaisin virkamies, kunnollisin päällysmies, tunnollisin edustaja, mitä ikinä voi ajatella; jota vastoin pikku Renéstäni tulee maailman rohkein, taitavin ja samalla kavalin merimies. Tuolla pikku veitikalla on teräksinen tahto; hän saa aina kaikki, mitä hän tahtoo, hän osaa käyttää tuhansia koukkuja päästäkseen päämääräänsä ja jos ei tuhatta tepsi, keksii hän vielä tuhatensimäisen. Sensijaan että rakas Armandini levollisesti mukautuu asiain menoon tutkistellen niiden syitä ja vaikuttimia, niin Renéni riehuu, ponnistaa, keksii, tekee laskelmia ja löytää lopuksi jonkun heikon liitoksen; jos hän saa siihen vain veitsenteränkään työnnetyksi, mahduttaa hän siitä sisälle pian myös omat pikku vaununsa. Mitä Naïsiin tulee, niin on hän siinä määrin itseni kaltainen, että en näe mitään eroa hänen ja itseni välillä. Ah, rakkaani, kuinka on hauskaa laitella somaksi tuota rakasta pikku tyttöä; minä palmikoin ja kiharoin hänen tukkaansa ja punon heleimmät rakkauden-unelmani hänen kutreihinsa; tahdon nähdä hänet onnellisena, saakoon hän sen, joka häntä rakastaa ja jota hän rakastaa. Oi, Jumalani! Somistellessani häntä, sitoessani viheriäisiä nauhoja hänen hiuksiinsa ja pujotellessani puolikenkiä hänen pieniin suloisiin jalkoihinsa vihlaisee sydäntäni usein eräs ajatus, joka vilahtaa aivoissani ja joka melkein lyö minut tainnoksiin. Voiko kukaan määrätä tyttärensä kohtaloa! Kentiespä hän lahjoittaa rakkautensa arvottomalle, tai kentiespä hän ei koskaan saa vastarakkautta siltä, jota hän rakastaa. Usein katsellessani häntä nousevat kyyneleet silmiini. Luopua tuollaisesta suloisesta olennosta, tuollaisesta kukkasesta, ruususta, joka on kasvanut helmastamme niinkuin nuppu ruusupensaasta ja antaa se miehelle, joka ryöstää meiltä kaikki! Kolmeen vuoteen et ole kirjoittanut minulle noita kolmea sanaa: minä olen onnellinen. Olet kääntänyt ajatukseni avioliittonäytelmään, joka on jotakin kauheaa äidille, joka on niin suuressa määrin äiti kuin minä. Hyvästi; en tiedä, miksi kirjoitan sinulle, sillä sinä et ole ansainnut ystävyyttäni. Oi, vastaa minulle, rakas Louiseni!

LII.

ROUVA GASTON ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Huvimajassa.