Part 17

Kiitän sinua siitä, että olet tehnyt Louis'n hovissa niin kernaasti nähdyksi kuin mitä hän on; mutta huolimatta siitä kunnioituksesta, jota herrat de Bourmont ja de Polignac osoittavat hänelle tahtoessaan häntä ministeristöön, en kuitenkaan toivoisi, että hän tulisi niin näkyvälle paikalle, silloin paljastaa itsensä liian helposti. Minä asetan etusijalle valtiovarain toimituskunnan siitäkin syystä, että häntä siitä virasta ei voida erottaa. Täällä ovat asiamme erittäin hyvissä käsissä; ja heti kun tilanhoitajamme on päässyt oikein perehtymään kaikkeen, tulen Louis'n avuksi, ole varma siitä.

Mitä muuten tulee pitkien kirjeiden kirjoittamiseen, niin miten herran nimessä se kävisi päinsä! Tämäkin kirje, jossa tahtoisin kuvailla sinulle jokapäiväisen elämäni kulkua, jää varmasti viikkokaudeksi pöydälleni. Ehkäpä myös Armand tekee siitä hevosia matolleni kasatuille sotajoukoilleen tai venheitä laivastoilleen, jotka uivat hänen kylpyammeessaan. Yhden ainoan päivän kuvaus on sinulle muuten aivan riittävä, kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia ja niihin sisältyy oikeastaan vain kaksi tapausta: lapset ovat sairaita tai lapset eivät ole sairaita. Tässä yksinäisessä maalaistalossa ovat minuutit aivan sananmukaisesti tunteja tai tunnit minuutteja lapsien terveydentilan mukaan. Ainoastaan silloin kun he nukkuvat, on minulla muutamia suloisia lepohetkiä, mutta siihen asti saan tuudittaa toista ja kertoa satuja toiselle saadakseni heidät nukkumaan. Kun he sitten vihdoinkin nukkuvat, huoahdan itsekseni: No nyt ei minulla enää ole mitään pelättävää. Itse asiassa, enkelini, keksivät äidit kaikenlaisia vaaroja pitkin päivää. Heti kun lapset hetkeksikin häipyvät pois silmistä, tulee ajatelleeksi, että Armand on ehkä tahtonut leikkiä varastetuilla partaveitsillä tai että tuli on voinut tarttua hänen mekkoonsa, että käärme on voinut purra häntä, että hän on kaatunut juostessaan ja saanut kuhmun päähänsä tai että hän on hukkunut lammikkoon. Kuten näet, tuo äitiys mukanaan koko joukon suloista ja peloittavaa runoutta. Ei kulu ainoatakaan tuntia, joka ei toisi mukanaan jotakin uutta iloa tai pelonaihetta. Mutta iltaisin huoneessani näen tosiaan unia avoimin silmin, silloin suunnittelen heidän tulevaisuuttaan. Näen, miten enkelit istuvat heidän pikku pieluksiensa vieressä kirkastaen hymyllään heidän elämäänsä. Väliin huutaa Armand minua unessa, hiivin hiljaa hänen vierelleen ja painan hänen tietämättään suudelman hänen otsalleen, suutelen myös hänen sisarensa palleroisia jalkoja ja ihailen heidän kauneuttaan. Sellaisia ovat minun juhlani! Eilen meidän suojelusenkelimme, niin uskon, herätti minut keskellä yötä ja riennätti minut levottomana Athenaïsin kehdolle; hän makasikin pahassa asennossa, pää liian matalalla ja Armand oli aivan paljaana ja hänen jäsenensä olivat kylmästä siniset. -- "Ah, pikku äiti!" sanoi hän minulle heräten ja syleillen minua. Kas siinä sinulle, rakas ystävä, kuva eräästä yöllisestä kohtauksesta.

Kuinka tärkeätä onkaan, että äiti nukkuu lapsien vieressä! Voiko mikään hoitajatar, oli hän kuinka hyvä tahansa, sylissään siten rauhoittaa heitä kuin äiti ja saada heidät jälleen nukkumaan, jos joku ilkeä painajainen on heidät herättänyt? Sillä he uneksivat, ja jonkun tuollaisen kaamean unen selittäminen on sitäkin vaikeampaa, kun lapsi koko ajan kuuntelee äitiään yht'aikaa uneliaan säikähtynein, älykkäin ja yksinkertaisen tylsin aistein. Se on urkupiste kahden unen välillä. Minun uneni onkin sentähden käynyt niin keveäksi, että kuulen ja näen pienokaiseni silmäluomieni väliverhon lävitse. Herään jo huokauksesta, liikahduksesta. On kuin kouristuksen hirviö piileksisi aina kyyryllään heidän vuoteittensa jalkapuolessa.

Aamulla alkaa molempien lapsien melu lintujen ensi liverryksen kanssa. Keveän aamu-uinailun harsojen läpi kuulostaa heidän epäselvä jokelluksensa tosiaan lintujen viserrykseltä, se on kuin pääskyjen iloista tai valittavaa tiukutusta, ja minä kuulen sen vähemmän korvillani kuin sydämelläni. Sill'aikaa kuin Naïs ryömien käsillään ja horjahdellen eteenpäin pienin epävarmoin askelin yrittää tehdä matkaa kehdostaan minun sänkyyni, kiipeää Armand jo apinan notkeudella viereeni ja syleilee minua. Sitten nuo molemmat pienokaiset tekevät vuoteeni leikkivajakseen ja äiti saa luvan antautua heidän armoilleen. Tyttönen vetää minua hiuksista, tahtoo yhä vain imeä ja Armand puolustaa rintaani, aivan kuin se olisi hänen omaisuuttaan. En voi vastustaa heidän metkujaan ja naurunpurskahduksiaan, jotka räjähtävät kuin raketit ja ajavat väkisinkin unen pois silmistä. Leikitään ihmissutta ja äiti-ihmissusi syö silloin hyväilyillään tuota niin valkeaa ja herkkää hipiää; hän suutelee silloin yltiöpäisesti noita kujeellisuudessaan niin keimailevia silmiä, noita ruusuisia olkapäitä ja saa aikaan pieniä mustasukkaisuuden elkeitäkin, jotka ovat ihastuttavia. Joinakin päivinä kun kello kahdeksan aikaan olen alkanut vetää sukkia jalkoihini, en ole vielä kello yhdeksältä saanut päälleni edes yhtäkään.

No niin, rakkaani, sitten noustaan kuitenkin. Pukeminen alkaa. Heitän ylleni aamunutun, sitten käärin hihat ylös ja otan eteeni vahakangas-esiliinan; kylvetän ja pesen molemmat pikku kukkaiseni, Maryn avustamana. Minä yksin arvioin onko vesi kuumaa tai haaleaa, sillä huudot ja kyyneleet ovat melkein kokonaan riippuvaisia veden lämpömäärästä. Silloin lähtevät ulapalle paperilaivastot ja pienet lasi-ankat. Täytyy huvittaa lapsia saadakseen heidät kunnolla pestyiksi. Jospa aavistaisit, mitä kaikkea täytyy keksiä noiden itsevaltiaiden kuninkaiden iloksi voidakseen pehmeillä sienillä päästä käsiksi heidän ruumiittensa pienimpiin sopukoihinkin, pelästyisit aivan sitä taitoa ja älyä, mitä vaaditaan äidiltä, ennenkuin hän voi täyttää kutsumuksensa kunnialla. Siinä saa pyytämällä pyytää, torua, luvata, puijata ja petkuttaa, ja siinä taidossa tuleekin oikein mestariksi, kun kaikki salajuonet on osattava niin tyystin salata. Mihinkä päästäisiinkään, ellei Jumala lapsen kekseliäisyyttä vastaan olisi asettanut äidin kekseliäisyyden! Lapsi on suuri valtiovehkeilijä, jonka herraksi pääsee samoilla keinoin kuin suurien valtiomiestenkin... vetoamalla hänen intohimoihinsa. Onneksi nauravat nämä enkelit kaikelle: harja, joka putoaa, saippuapala, joka pääsee luiskahtamaan, kas siinä heille jo ilon aihetta kylläksi! Siispä, joskin voitot ovat kalliisti ostettuja, niin ovatkin ne sitten todellisia voittoja. Muuten ainoastaan Jumala tietää sen, sillä heidän isänsä ei tiedä tästä kaikesta mitään. Ainoastaan sinä, Jumala, ja te enkelit voitte käsittää niitä katseita, joita me vaihdamme Maryn kanssa, kun lopetettuamme noiden kahden pikku elikon pukemisen näemme heidät puhtaina ja hienoina lukemattomien saippuoiden, sienien, kampojen, ammeiden, imupaperien, flanellipalasten, ja kaikkien noiden tuhansien pikku esineiden keskellä, jotka aina kuuluvat oikean _nurseryn_ kalustoon. Tässä suhteessa olen tullut englannittareksi ja minun täytyy tunnustaa, että tämän maan naiset ovat todellakin nerokkaita lapsenhoidon alalla. Vaikkakin he ovat ottaneet sen ainoastaan aineellisen ja fyysillisen hyvinvoinnin kannalta, ovat he sitten myös kehittäneet tämän puolen aivan täydellisyyden huippuun. Sentähden tulee minunkin lapsillani aina olemaan villasukat, mutta paljaat sääret. Heitä ei myöskään tulla vaatteilla pauloittamaan eikä puristamaan kokoon, mutta heitä ei myöskään koskaan silloin saa jättää yksin. Ranskalaisten lasten kireä kapalokytkyt merkitsee hoitajattaren vapautta, siinä asian ydin. Todellinen äiti ei milloinkaan ole vapaa; ja sentähden en minäkään kirjoita sinulle, kun minulla on maatilan hoito edesvastuullani ja lisäksi kaksi lasta kasvatettavana. Äidin tehtävään sisältyy myös aivan salaisia ansioita, joista ei kukaan tiedä, se vaatii tunnollisuutta ja kuntoa pikku asioissa, ja jokahetkistä huolehtimista ja uhrautuvaisuutta. Täytyy valvoa tulella olevia keittoja. Luuletko, että yleensä voisin vapautua pienimmästäkään velvollisuudesta? Mitättömimmälläkin huolenpidolla voi niittää rakkauden satoa. Oi, miten somasti hymyileekään lapsi, jonka pikku ateria maistuu! Armand nyökkää päällään niin suloisesti, että jo yksi sellainen nyökkäys on elämän pitkän rakkauden arvoinen. Kuinka voisi toiselle naiselle luovuttaa tuota iloa saada puhaltaa lientä Naïsin lusikassa, silloin kun se hänen mielestään on liian kuumaa, ja yleensä oikeutta saada palvella tuota rakasta lasta, jonka vieroitin seitsemän kuukautta sitten ja joka yhä vieläkin ikävöi rintaa? Kun _bonne_ on polttanut lapsen kielen ja huulet jollakin kuumalla, sanoo hän apuun rientävälle äidille, että lapsi itkee nälästä. Kuinka voisi äiti nukkua rauhassa tietäessään, että epäpuhdas hengähdys mahdollisesti par'aikaa jäähdyttää niitä liemilusikallisia, joita hänen lapsensa nielee, kun luontokaan ei ole luonut mitään välittäjää hänen rintansa ja imulapsen huulien välille! Onpa oikein kärsivällisyyttä vaativa toimitus leikata kotletti palasiksi Naïsille, joka juuri tekee viimeisiä hampaitaan, ja sitten sekoittaa nuo paistetut lihapalaset hyvin perunain kanssa; äiti on ainoa, joka muutamissa tapauksissa voi saada vastahakoisen ja kärsimättömän lapsen syömään annoksensa loppuun. Eivät siis lukuisat palvelijat eikä englantilainen hoitajatar voi vapauttaa äitiä olemasta itse henkilökohtaisesti läsnä taistelukentällä, jossa suuren lempeyden on taisteltava lapsuuden pieniä suruja ja tuskia vastaan. Näetkö, Louise, näitä rakkaita viattomia olentoja on vaalittava sielullaan; kun on kysymys heidän pukemisestaan, ravitsemisestaan tai riisumisestaan ja uneen tuudittamisestaan, ei saa uskoa muuhun kuin omiin silmiinsä ja omain kättensä työhön. Yleensä voi pitää sääntönä, että jo lapsen itku sinään on äidin tai hoitajattaren tuomio, silloin kun itku ei aiheudu mistään luonnon aiheuttamasta kärsimyksestä. Senjälkeen kun olen saanut niitä kaksi ja pian saan kolmannenkin hoidettavakseni, en enää ajattele mitään muuta kuin lapsiani; yksinpä sinäkin, joka kuitenkin olet minulle niin rakas, olet minulle vain muistikuva. En aina ole vielä kello kahdeltakaan pukimissani. Sentähden en myöskään usko sellaisiin äiteihin, joiden huoneet, kaulukset, leningit ja kaikki asiat ovat mitä parhaimmassa järjestyksessä.

Ilma on nyt huhtikuun alkupäivinä ollut kaunis, eilen tahdoin siksi lasteni kanssa mennä kävelylle ennen lapsivuodettani, joka pian on edessäni; niin, tiedätkö, tuollainen kävelyretki on äidille kokonainen runoelma, jo edellisenä päivänä sitä suunnitellaan. Armandin päälle piti pantaman ensimäistä kertaa uuden uutukainen musta samettinuttu, samoin kaulus, jonka minä olin kirjaillut, ja skotlantilainen, Stuartien väreihin sommiteltu myssy kukonsulkineen. Naïsin piti olla puettuna valkoiseen ja vaaleanpunaiseen, soma babymyssy päässä, sillä vielä on hän _baby_ ja saa pitää tämän nimen siksi, kunnes se pikkuinen ilmestyy, joka par'aikaa antaa minulle aimo potkauksia ja jota nimitän _kerjäläisekseni_, sillä se on oleva viimeinen lapseni. Olen nähnyt lapseni jo unessa ja tiedän, että se on oleva poika. No niin, myssyt, kaulukset, mekko, pienet sukat, somat pikku kengät, ruusunauhat sääryksiin, silkillä kirjailtu musliinipuku, kaikki oli järjestyksessä odottamassa vuoroaan vuoteeni päällä. Kun sitten nämä hilpeät lintuset, jotka tulevat niin hyvin toimeen yksissä, vihdoin olivat valmiit, kun heidän ruskea tukkansa oli kiharoitu ja kammattu niin, että se laskeutui kauniisti otsalle ja pilkisti myös somasti esiin valkean ja ruusuisen myssyn alta, kun kengät olivat hakasilla kiinnitetyt, kun nuo paljaat pohkeet, nuo niin näppärästi vaatetetut pienet jalat juosta tepsuttelivat ympäri _nursery'ssä_, kun nuo molemmat kasvot, _cleanes_, sanoisi niistä Mary, ja nuo kirkkaina säteilevät silmät sanoivat: menkäämme, niin silloin löi rintani riemusta. Oi, nähdä noin lapsensa omien käsiensä koristamina, nähdä tuon raikkaan sinisten suonten kuulostaman hipiän, jonka itse on pessyt, saippuoinut ja kylvettänyt, sametin ja silkin eloisten värien tehostamana, se on kauniimpaa kuin runo! Millä loppumattomalla, millä kyllästymättömällä hellyydellä täytyykään kerta kerran jälkeen kutsua ne luokseen painaakseen suudelman niiden kaulalle, joka yksinkertaisen kauluksensa alta hohtaa kauniimpana kuin kauneimmankaan naisen kaula! Tällaisia tauluja, joita muuten näkee typerinä ja huonoina värivalopainoksina ja jotka pysähdyttävät eteensä kaikki äidit, katselen minä joka päivä.

Kun vihdoin olimme ulkona, nautin täysin siemauksin työni tuloksista ja ihailin pikku Armandia, joka oli kuin prinssi ja talutti _babyä_ pitkin sitä pientä tietä, jonka tiedät. Mutta silloin tulivat vastaamme eräät vaunut. Tahdoin vetää lapset syrjään, mutta en ehtinyt, ja he kierivät kumpikin alas lokalammikkoon. Siinä oli sitten koko mestariteokseni! Täytyi palata kotiin pukeakseen heidät toisiin vaatteisiin. Otin pienemmän syliini huomaamatta ollenkaan, että pilasin omankin hameeni. Mary otti hoivaansa Armandin ja niin käännyimme takaisin. Kun _baby_ itkee tai lapsi kastelee itsensä, silloin on kaikki hullusti; äiti ei enää muistakaan itseään, koko hänen huomionsa on muualla. Päivällinen lähenee, ja useinkaan en ole saanut mitään aikaan; ja kuinka ehdin palvella aterian aikana heitä molempia, sitoa ruokaliinat heidän kaulaansa, kietoa ylös hihat ja saada heidät syömään? Siinä ongelma, jonka ratkaisen kaksi kertaa päivässä. Näissä alituisissa puuhissa, näissä juhlissa ja pienissä onnettomuuksissa kuluu aikani, eikä talossa olekaan ketään muuta niin unohdettua kuin minä. Väliin unohtuvat paperikähertimet kiinni tukkaani, kun lapset ovat olleet pahoja. Pukuni riippuu aivan heidän tuulestaan. Jos jonkunkaan hetken käytän itseäni varten, kuten nyt kirjoittaessani sinulle nämä kuusi sivua, niin täytyy heidän sill'aikaa saada leikata kuvia irti romaaneistamme, rakentaa linnoja kirjoista, shakkinappuloista tai helmiäisnoppasista ja Naïsin täytyy saada keriä kaikki silkki- ja villalankani kerälle omalla tavallaan, joka, sen voin vakuuttaa sinulle, on niin monimutkainen, että se vaatii koko hänen pienen älynsä niin tarkkaan, että hän on hiljainen kuin hiiri.

Kuitenkin kaikitenkin ei minulla ole mitään syytä valittaa: molemmat lapseni ovat vahvoja ja vapaita ja löytävät huvinsa verrattain vaivattomasti ja suuremmitta kustannuksitta. He iloitsevat kaikesta; he ovat enemmän valvotun vapauden kuin leikkikalujen tarpeessa. Jotkut punaiset, keltaiset, sinipunervat tai mustat kivet, pienet simpukan kuoret, hiekkameren vaatimattomat ihmeet ovat omiaan tekemään heidät onnellisiksi. Omistaa paljon kaikenlaista pikku kamaa, siinä heidän rikkautensa. Olen tarkastellut loitompaa Armandia, hän puhuu kukille, kärpäsille, kanoille ja matkii niitä; hän viihtyy hyvin hyönteisten parissa ja ne täyttävät hänen mielensä syvällä ihailulla. Kaikki, mikä on pientä, kiinnittää hänen mieltänsä. Armand alkaa jo joka asiasta kysyä _minkätähden_; nyt hän on tullut tietämään, mitä olen sanonut hänen kummiäidilleen; muuten pitää hän sinua haltiattarena; siitä nyt näet, miten lapset aina ovat oikeassa!

Oi, enkelini, en ole tahtonut murhetuttaa sinua kertomalla kaikista näistä kotoisista onnenaiheistani. Nyt kerron sinulle kuvaavan tapauksen kummipojastasi. Tässä muuanna päivänä vaelsi jälessämme muuan köyhä mies, sillä köyhät tietävät, ettei kukaan äiti, joka kulkee lapsiensa kanssa, koskaan kiellä heiltä almua. Armand ei vielä ymmärrä, että voi olla puute leivästä, hän ei tiedä, mitä raha on; mutta kun hän tuonoin oli saanut pienen torven, jonka hänen toivomuksestaan olin hänelle ostanut, niin ojensi hän sen nyt kuninkaallisella ilmeellä tuolle ukkopahaiselle sanoen: -- "Kas siinä, ota tämä!"

"Sallitteko minun pitää sen!" kysyi kerjäläinen minulta.

Mitä voi maan päällä verrata sellaisen hetken iloon?

"Katsokaas, rouva, minullakin on ollut lapsia," sanoi minulle vanhus ottaen vastaan sen, mitä hänelle annoin, kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota.

Kun ajattelen, että Armandin tapainenkin lapsi on pantava kouluun, että minä en saa pitää häntä luonani enää kauempaa kuin kolme ja puoli vuotta, riipovat väristykset selkäpiitäni. Yleinen kouluutus on hävittävä tämän siunatun lapsen sielun kukoistuksen, se on _denaturalisoiva_ tuon luonteisen sulouden ja liian ihailtavan välittömyyden ja suoruuden! Häneltä leikataan nuo kiharaiset kutrit, joita minä olen niin huolellisesti sukinut ja siloitellut ja joita olen niin paljon suudellut. Mitä tulevat he tekemään Armandin sielulle?

Ja sinä, miten on sinun laitasi? Et ole virkkanut mitään elämästäsi? Rakastatko edelleenkin Felipeä? Sillä sarasenin puolesta en ole levoton. Hyvästi nyt, Naïs sattui kaatumaan, ja jos jatkan, tulee tästä kirjeestä kokonainen kirja.

XLVI.

ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.

1829.

Sanomalehdet ovat jo ilmoittaneet sinulle, sinä hyvä ja hellä Renée, siitä hirvittävästä onnettomuudesta, joka on kohdannut minua; en ole kahteenkymmeneen vuorokauteen väistynyt hänen päänalaisensa äärestä, olen ottanut vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja sulkenut hänen silmänsä, olen pappien kanssa pitänyt valvokkia hänen ruumiinsa vieressä ja lukenut kuolleiden rukouksia. Olen katsonut rangaistukseksi itselleni tämän sanoin kuvaamattoman tuskan, mutta kuitenkaan, kun näin, miten hänen puhtaat huulensa hymysivät minulle juuri ennen kuolemaa, en voi uskoa, että minun rakkauteni surmasi hänet! Sanalla sanoen, _häntä ei ole enää_, ja minä, _minä elän_! Mitä voin enempää sanoa sinulle, joka tunsit meidät niin hyvin? Kaikki on sanottu näillä parilla sanalla. Oi, jos joku sanoisi minulle, että hänet voidaan uudestaan herättää eloon, niin antaisin oman osani taivaassa kuullakseni tämän lupauksen, sillä se merkitsisi sitä, että saisin nähdä hänet jälleen!... Ja saada hänet takaisin vaikkapa vain pariksi sekunniksi olisi samaa kuin saada hengittää ilman tikaria sydämessään. Etkö tule pian sanomaan minulle tuota sanaa? Etkö rakasta minua tarpeeksi pettääksesi minua?... Ei, ei, sinähän sanoit minulle jo etukäteen, että minä iskin häneen syviä haavoja! Onko se totta? Ei, minä en ansainnut, hänen rakkauttaan, siinä olet oikeassa, minä varastin sen. Tukahdutin onnen mielettömiin syleilyihini! Oi, nyt kun kirjoitan sinulle nämä rivit, en enää ole järjiltäni, mutta tunnen itseni hyvin yksinäiseksi! Suuri Jumala, onko sen pahempaa helvettiä kuin minkä tuo sana sisältää?

Kun hänet kannettiin pois, paneuduin samaan vuoteeseen ja toivoin saavani kuolla, sillä meidän välillämme oli ainoastaan yksi ovi ja minä luulin vielä, että minulla olisi voimaa avata se! Mutta ah! Olin liian nuori, jo neljäkymmentä päivää kestäneen toipumisen jälkeen, jonka aikana minua virvoiteltiin eloon kaikilla tuon synkän lääketieteen julmilla keinoilla, löydän itseni taas istumasta ikkunani ääressä, keskellä kaikkia niitä kauniita kukkia, joita hän vaali minua varten. Nautin taas tuosta suuremmoisesta näköalasta, jota hänkin niin usein katseli ja jonka keksimisestä hän oli niin iloinen, sentähden että se miellytti minua. Oi, ystävä rakas, paikoiltaan liikahtaminenkin tuottaa jo ääretöntä tuskaa, silloin kun sydän on kuollut. Tuo kostea maa puutarhassani värisyttää minua, koko maa on kuin yksi ainoa suuri hauta ja minusta tuntuu kuin astuisin hänen päälleen! Mennessäni ensimäistä kertaa ulos valtasi minut sellainen pelko, että minun täytyi pysähtyä. On liian hirmuista nähdä _hänen_ kukkiaan näkemättä _häntä_!

Äitini ja isäni ovat Espanjassa; veljeni tunnet kyllä, ja sinä taas olit pakoitettu jäämään maalle; mutta ole huoletta, kaksi enkeliä on tällä aikaa vaalinut minua. Sorian herttua ja herttuatar, nämä molemmat suloiset ihmiset, riensivät heti veljensä luo. Viimeiset yöt istuimme kaikki kolme syvässä surussamme ääneti ja levollisina vuoteen ääressä, jossa teki kuolemaa yksi noita jaloja ja todellakin suuria miehiä, jotka kaikessa ovat meitä tavallisia kuolevaisia korkeammalla ja jotka ovat niin harvinaisia tässä maailmassa. Felipeni kärsivällisyys oli jumalallinen. Veljensä ja Marian näkeminen virkisti häntä hetkiseksi ja lievensi hänen tuskiaan.

"Rakkaani", sanoi hän minulle sillä yksinkertaisuudella, joka oli hänelle tunnusmerkillistä kaikessa, "minä kuolen ja unohdan jättää veljelleni Fernandille perinnöksi Macumer'n paroonikunnan! Testamenttini on tehtävä uudestaan. Veljeni on antava minulle anteeksi, hän tietää, mitä on rakastaa."

Lankoni ja hänen puolisonsa huolenpitoa saan kiittää elämästäni, he tahtovat viedä minut mukanaan Espanjaan.

* * * * *

Ah, Renée, en voi kuvata sinulle, missä määrin tämä onnettomuus merkitsee minulle koko elämäni luhistumista. Oman viallisuuteni tunto tukahduttaa minussa kaiken muun, ja tunnen katkeraa lohdutusta saadessani uskoa sen Cassandra-raukalleni, jota en ole tahtonut kuunnella. Olen tappanut hänet vaatimuksillani, aiheettomalla mustasukkaisuudellani, ainaisella rettelöimiselläni. Rakkauteni oli sitäkin vaarallisempaa, kun me molemmat olimme varustetut yhtä hienon herkällä ja voimakkaalla tunteellisuudella ja puhuimme samaa kieltä; hän ymmärsi ihailtavan hyvin kaikki ja usein koski paha pilani kovasti hänen sydämeensä, minun sitä ollenkaan aavistamatta. Et voi ollenkaan kuvitella, kuinka pitkälle tuo rakas orjani meni tottelevaisuudessaan; sanoin hänelle useasti, että hän menisi matkoihinsa ja jättäisi minut rauhaan, ja hän meni sanallakaan oikutteluani vastustamatta, mutta luultavasti kärsien siitä. Viimeiseen huokaukseensa asti hän siunasi minua ja toisti yhä, että yksi ainoa aamukin kahden minun kanssani oli arvokkaampi kuin kokonainen elämä jonkun muun rakastetun naisen kanssa, vaikkapa tämä nainen olisi Maria Herediakin. Itken kirjoittaessani näitä sanoja.

Nykyään nousen kello kaksitoista ja käyn levolle kello seitsemän illalla, kulutan naurettavan pitkän ajan aterioihini, kävelen hitaasti, voin pysähtyä tuntikaudeksi katselemaan jotakin kasvia, tarkastelen oksia ja lehtiä, ja koetan mahdollisimman vakavasti ja määräperäisesti käyttää aikani tyhjäntoimitukseen; rakastan varjoa, hiljaisuutta ja yötä; sanalla sanoen taistelen ajan hetkiä vastaan ja siirrän ne synkällä tyydytyksellä menneisyyteen. Puutarhani rauha on ainoa seura, jota itselleni toivon; siellä näen kaikkialla sammuneen onneni ihania kuvia; muille ne ovat näkymättömiä, mutta minulle todellisia ja ilmieläviä.

Kälyni heittäytyi syliini, kun eräänä aamuna sanoin hänelle: -- "Te olette sietämättömiä! Espanjalaisten sielussa on jotakin, jota meissä ei ole, jotakin suurempaa!"

Ah, Renée, että en ole vieläkään kuollut, riippuu todennäköisesti siitä, että Jumala mittaa onnettomuustunteen kullekin hänen voimansa mukaan. Ainoastaan me naiset tiedämme, kuinka suuri meidän tappiomme on, silloin kun kadotamme oikean, todellisen, vilpittömän rakkauden, kestävän intohimon, tunteen, joka on ainoa laatuaan ja jonka suomat nautinnot tyydyttävät yhtä paljon sielua kuin luontoa. Kuinka harvoin kohtaammekaan sellaisilla ominaisuuksilla varustetun miehen, että voimme rakastaa häntä alentamatta itseämme! Löytää sellainen mies on suurin onni, mikä osaksemme voi tulla, emmekä me saa sitä kahta kertaa. Te todella voimakkaat ja suuret miehet, te, jotka runolliseen kuoreenne yhdistätte hyveellisen sisällön, te, joiden sieluissa asuu ylevä, jumaloimisen arvoinen rakastettavuus, oi, varokaa rakastamasta, sillä te vain teette itsenne ja vaimonne onnettomiksi! Tätä huudan ääneeni puistoni käytävillä. Eikä mitään lapsia hänen kanssaan! Tämä pohjaton, loputon rakkaus, joka aina hymyili minulle, jolla oli minulle vain kukkia ja iloa annettavanaan, tämä rakkaus jäi hedelmättömäksi! Olen hylky-olento! Olisiko siis puhdas ja raju rakkaus, tuo ehdoton rakkaus, yhtä hedelmätön kuin vastenmielisyyskin, olisiko se esteenä elämälle niinkuin erämaan hiekan kuumuus ja napaseudun kylmyys ehkäisee kaiken kasvillisuuden? Täytyykö välttämättä mennä naimisiin jonkun de l'Estoraden kanssa luodakseen perheen? Olisiko Jumala mustasukkainen rakkaudelle? Nyt puhun mielettömiä!