Part 16

Macumer ei löytänyt sanoja vastatakseen minulle, kyyneleet puhkesivat esiin hänen silmistään. Nyt kiitän sinua, oma Renée'ni; nyt vasta tiedän, kuinka suuresti minun kaunis, kuninkaallinen Macumer'ni minua rakastaa. Rooma on rakkauden kaupunki. Jos sielussaan kantaa rakkauden tulta, on mentävä sinne siitä nauttimaan; taiteet ja Jumala lietsovat liekkiä. Veneziassa kohtaamme Sorian herttuan ja herttuattaren. Jos kirjoitat minulle, niin kirjoita tällä kertaa Parisiin, sillä kolmen päivän kuluttua jätämme Rooman. Lähettilään juhla oli jäähyväisjuhla.

J.K. Rakas hölmö, kirjeesi osoittaa, että tunnet rakkauden ainoastaan käsitteenä. Tiedä siis, että rakkaus on voima, jonka kaikki vaikutukset ovat niin erilaisia, ettei niitä voi määritellä eikä rajoittaa millään teorialla. Tämä olkoon sanottu opastukseksi pienelle kureliivi-tohtorilleni.

XL.

KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMER'LLE.

Tammikuulla 1827.

Isäni on valittu, appiukkoni on kuollut ja minä odotan jälleen lasta; nämä ovat loppuvuoden tärkeimmät tapahtumat. Ilmoitan ne sinulle heti aluksi, siten hieman haihduttaakseni mustan sinettini synkkää vaikutusta.

Sydänkäpyseni, Rooman kirjeesi sai minut vapisemaan. Te olette kaksi lasta. Felipe on joko teeskentelevä valtiomies tai myös mies, joka rakastaa sinua niinkuin hän rakastaisi jotakin ilonaista, jolle hän tuhlaisi koko omaisuutensa hyvin tietäen, että tämä pettää häntä. Mutta kylliksi jo siitä. Te pidätte minua hupsuna, ja minä vaikenen. Mutta salli minun sentään sanoa, että tutkistellessani kohtaloitamme olen tullut julmaan johtopäätökseen: Tahdotteko saada rakkautta? Silloin, älkää rakastako!

Louis, kultaseni, sai kunnialegionan ristin, samalla kun hänet nimitettiin neuvoskunnan jäseneksi. Koska hän nyt jo on istunut tuossa neuvostossa lähes kolme vuotta ja koska isäni, jonka sinä todennäköisesti tulet tapaamaan Parisissa istuntojen aikana, on vävypojalleen anonut kunnialegionan upseeri-arvoa, niin tee minulle se ilo, että pehmität jonkun mahtimiehen, joka on tämän nimityksen kanssa jossakin tekemisissä, tämän asian puolelle ja otat huolehtiaksesi tästä pikku asiasta. Mutta älä mitenkään sekaannu korkeasti kunnioitetun isäni, kreivi de Maucomben asioihin, joka tahtoo hankkia itselleen markiisin arvonimen, säästä suosiosi ja suojeluksesi minulle. Kun Louis tulee edustajaksi, se tahtoo sanoa ensi talvena, niin saavumme me Parisiin ja panemme taivaat ja maat ylösalaisin hankkiaksemme hänelle päällikön viran jonkinlaisessa ylihallituksessa, jotta voisimme panna säästöön kaikki muut tulot ja elää hänen virkapalkallaan. Isäni horjuu oikeiston ja keskustan välillä, hän ei tahdo muuta kuin arvonimen; sukumme oli kuuluisa kuningas Renén aikana ja kuningas Kaarle ei mahtane voida hyljätä erään Maucombe-suvun jäsenen anomusta; mutta pelkäänpä, että hän vie isältäni halun pyytää mitään suosionosoitusta nuoremmalle veljelleni; jos vain markiisinimen herkkupala nostetaan kylliksi korkealle, ei hän ehdi muistamaan ketään muuta kuin itseään.

15 p:nä tammikuuta.

Ah, Louise, tulen suoraan helvetistä! Ainoastaan siitä saan rohkeutta puhua sinulle kärsimyksistäni, että olet minulle kuin toinen itseni. Ja kuitenkaan en tiedä, uskallanko koskaan edes ajatuksissani enää palata noihin viiteen kammottavaan ja kohtalokkaaseen päivään! Yksin jo tuo sana kouristus saa sieluni värisemään. Ne eivät olleet viisi päivää, vaan viisi tuskan vuosisataa. Niin kauan kuin äiti ei ole kärsinyt tätä marttyyriutta, ei hän tiedä, mitä sana kärsimys merkitsee. Kun sanon, että pidin sinua onnellisena sen vuoksi, ettei sinulla ollut lapsia, niin voit siitä jo arvata epätoivoni suuruuden!

Päivää ennen tuota hirvittävää päivää tuntui ilma, joka oli ollut painostava ja melkein kuuma, erikoisesti vaivaavan pikku Armandiani. Hän, joka tavallisesti on niin lempeä ja hyväileväinen, oli ärtyinen, itki kaikesta; tahtoi leikkiä, mutta rikkoi lelunsa. Kentiespä kaikki taudit lapsissa ilmenevat ensin muuttuneena mielentilana. Kun tämä omituinen pahankurisuus kiinnitti huomiotani, näin tarkastellessani häntä, että hän vuoroin punastui ja kalpeni, mutta panin tämän niiden neljän suuren hampaan laskuun, jotka samalla kertaa tekivät tuloaan. Asetin hänet nukkumaan viereeni ja heräsin aina tuon tuostakin. Yöllä oli hänellä vähän kuumetta, joka ei kuitenkaan minua ollenkaan levottuuttanut, vieläkin luulin kaiken johtuvan hampaista. Aamulla sanoi hän: "äiti", ja pyysi juomista pienellä liikkeellä, mutta hänen äänessään oli niin omituinen väri ja hänen liikkeessään niin kouristuksen tapainen ele, että se jähmetti vereni. Hyppäsin vuoteesta lattialle valmistaakseni hänelle sokerivettä. Koeta kuvitella kauhistustani, kun ojentaessani hänelle kupin, hän ei liikahtanutkaan; hän ainoastaan toisti "äiti, äiti", tuolla äänellä, joka ei enää ollut hänen oma äänensä, ja tuskin mikään ääni ollenkaan. Tartuin hänen käteensä, se ei totellut minua, se oli jäykkä. Asetin kupin hänen huulilleen; pikku raukka joi surkuteltavalla tavalla, koettaen kolme neljä kertaa suonenvedontapaisesti nielaista, ja vesi korisi niin oudosti hänen kurkussaan. Lopuksi hän epätoivoisesti tarrautui kiinni minuun ja silloin huomasin, että hänen silmänsä jonkun sisällisen vaivan pakosta kääntyivät nurin, niin että vain valkuaiset näkyivät, ja että kaikki hänen jäsenensä jäykistyivät. Minulta pääsi kauhun huuto. Louis tuli hätään. -- "Lääkäri, lääkäri! Hän kuolee!" huusin hänelle. Louis katosi ja minun Armand-parkani sanoi uudestaan: "äiti, äiti", tarrautuen minuun. Tämä oli viimeisen kerran, jolloin hän tiesi, että hänellä oli äiti. Nuo kauniit suonet hänen otsaltaan pullistuivat ja kouristus alkoi. Tunnin aikaa ennenkuin lääkäri tuli, pitelin sylissäni tätä lasta, joka muuten oli niin vilkas, niin valkea ja ruusuinen, ylpeyteni ja iloni kukka, mutta nyt jäykkä kuin puupala, ja niitä silmiä sitten! Vapisen vieläkin muistaessani niitä. Musta, ryppyinen, laihtunut, mykkä oli kaunis Armandini, aivan kuin muumio. Louis toi Marseillesta kaksikin lääkäriä, jotka seisoivat siinä liikkumattomina kuin mitkäkin pahan onnen linnut saaden sieluni pelosta värisemään. Toinen puhui aivokuumesta, toinen luuli taudin olevan tavallista lapsikramppia. Meidän kunnanlääkärimme tuntui mielestäni viisaammalta, sillä hän ei määrännyt mitään lääkkeitä. -- "Hän tekee hampaita", sanoi ensimäinen. "Tämä on kuumetautia", sanoi toinen. Vihdoin sovittiin siitä, että hänen tuli saada iilimatoja kaulaansa ja jääkääreitä päähän. Luulin kuolevani siihen paikkaan. Olla siinä vieressä ja nähdä edessään liikkumaton, äänetön, sininen ja musta ruumis muuten niin eloisan ja meluisan olennon sijasta! Oli sellainenkin hetki, että järkeni pimeni, että puhkesin hermostuneeseen nauruun, kun näin, miten iilimadot iskivät kiinni tuohon somaan kaulaan, jota niin usein olin suudellut ja, miten jääpussi laskettiin hänen suloisen pikku päänsä päälle. Rakkaani, tuo sievä tukkakin, jota me niin ihailimme ja jota sinä niin paljon silittelit, täytyi leikata pois, jääkääreen vuoksi. Joka kymmenen minuutin päästä, aivan kuin synnytystuskissa, palasi kouristus ja tuo pikku raukka vääntelehti vuoroin kelmeänä, vuoroin sinipunaisena. Kun hänen muuten niin pehmeät ja taipuisat jäsenensä koskettivat toisiaan, kuului niinkuin puupalikkojen kalinaa. Tämä tiedoton ja tunnoton olento oli kuitenkin hymyillyt ja puhunut minulle ja vielä aivan äsken nimittänyt minua äidiksi! Tätä ajatellessani tuiversi tuska sydäntäni niinkuin myrsky riehuttaa merta ja minä tunsin, kuinka kaikki ne juuret, joilla lapsi on kasvanut kiinni sydämeemme, järkkyivät ja vavahtelivat.

Äitini, joka kenties olisi voinut auttaa minua, joka olisi neuvonut tai lohduttanut minua, oli Parisissa. Äidit tietävät useinkin kouristuksesta enemmän kuin lääkärit, luulen minä. Neljän päivän ja neljän yön kuluttua, jotka olivat kuluneet toivon ja pelon lakkaamatta vaihdellessa ja jotka melkein olivat vieneet minut hengiltä, olivat vihdoin kaikki lääkärit yksimielisiä siitä, että Armandia oli voideltava eräällä ilkeällä, haavoja muodostavalla voiteella! Voi, haavoja Armandiini, joka viisi päivää sitten vielä leikki niin iloisena, joka hymyili ja koetti ääntää sanaa _kummiäiti_! Panin vastaan ja tahdoin vain turvautua luonnon apuun. Louis torui minua siitä, hän uskoi lääkäreihin. Mies on aina mies! Mutta noissa hirveissä sairaustapauksissa on hetkiä, jolloin tauti ehdottomasti näyttää kääntyvän kuolemaksi, ja juuri tuollaisena hetkenä näytti minustakin kuin olisi tuo niin kammoksumani parannuskeino kuitenkin ollut Armandin ainoa pelastus. Oi, Louise, hänen ihonsa oli niin kuiva, niin rosoinen ja kurttuinen, ettei edes voide tarttunut siihen kiinni. Silloin istuuduin hänen vuoteensa ääreen itkemään ja itkin niin, että hänen tyynynsä tuli aivan märäksi. Lääkärit, he söivät päivällistä, he! Kun huomasin olevani yksin, vapautin lapseni kaikista lääkärien lääkeneuvoista, otin sen kuin mieletön käsivarsilleni, pusersin sitä rintaani vasten, painoin otsani sen otsalle ja rukoilin Jumalaa antamaan sille oman elämäni, samalla kuin koko ajan koetin välittää Armandille sitä. Täten pitelin lastani muutaman hetken tahtoen itsekin kuolla, jotta minun ei tarvitsisi erota siitä elämässä eikä kuolemassa. Oi, ystäväni, silloin tunsin sen jäsenten pehmentyvän ja löyhentyvän; kouristus oli lakannut, lapseni liikahteli, tuo kaamea ja kauhistava väri haihtui! Minä huusin ääneen, aivan samoin kuin sen sairastuessakin; lääkärit kiiruhtivat saapuville ja minä näytin heille Armandiani.

"Hän on pelastettu!" huudahti vanhempi lääkäreistä.

Oi, mikä sana! Millaista musiikkia se oli korvilleni! Taivas avautui. Kaksi tuntia senjälkeen syntyi pikku Armandini todellakin uudestaan; mutta minä olin lopussa; ja se, etten kuitenkaan pahemmin sairastunut, on luettava yksinomaan ilon balsamin ansioksi. Oi, Jumalani, millaisten tuskien siteillä sinä kiinnitätkään lapsen äitiinsä! Ja millaisia nauloja taot, jotta ne kestäisivät! Enkö siis ollutkaan vielä tarpeeksi äiti, minä, joka itkin ilosta tämän lapsen ensimäisen jokelluksen ja ensimäisen askeleen johdosta! Minä, joka tuntikausia joka päivä tutkin sitä voidakseni täyttää sitä kohtaan velvollisuuteni ja oppiakseni äidin suloisen kutsumuksen! Olivatko tämä säikähdys ja nämä kauhistavat mielikuvat todellakin välttämättömiä sille, joka jo muutenkin jumaloi lastaan? Juuri nyt, kun kirjoitan sinulle, Armandini leikkii, huutaa ja nauraa. Koetan etsiä syytä tuohon hirveään lapsentautiin ja muistan samalla, että olen taas siunatussa tilassa. Johtuiko se hampaista? Johtuiko se jostakin muunnoksesta, joka tapahtuu aivoissa? Lieneekö niillä lapsilla, jotka saavat kouristustaudin, joku puutteellisuus hermostossa? Kaikki nämä ajatukset levottuuttavat mieltäni niin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteenkin nähden. Meidän maalaislääkärimme on sitä mieltä, että tuo kouristus johtui hampaiden aiheuttamasta liiallisesta hermokiihoituksesta. Uhraisin mielelläni kaikki omani, jotta pikku Armand saisi omansa. Nyt kun vain näen yhdenkin noista valkeista helmistä pilkistävän esiin tulehtuneista ikenistä, nousee kylmä hiki otsalleni. Se sankarillisuus, jolla tuo rakas pikku enkeli kärsii, osoittaa, että hän on saava koko minun luonteeni; kun hän katsoo minuun, on sydämeni halkeamaisillaan. Lääketiede ei paljoakaan tiedä tuollaisen jäykkäkouristuksen syistä, joka loppuu yhtä äkillisesti kuin se on alkanutkin ja jota ei voi ehkäistä eikä parantaa. Yksi asia on ainakin varma, toistan sen vielä: nähdä lapsensa jäykkäkouristuksen kynsissä on äidille helvetti. Millä raivolla nyt syleilenkään ja suutelenkaan häntä! Oi, miten kauan kannankaan häntä sylissäni, sitten kun hän taas saa mennä ulos! Tämä tuska kuusi viikkoa ennen uutta synnytystäni teki marttyyriuteni moninkertaiseksi; pelkäsin toisen lapsenikin puolesta! Hyvästi jää, armahin Louise, älä toivo itsellesi mitään lapsia, se on viimeinen sanani.

XLI.

PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.

Enkeli-rukkani, Macumer ja minä olemme antaneet sinulle anteeksi kaikki ilkeytesi, kun saimme tietää, mitä kaikkea olet saanut kestää. Värisin ja kärsin lukiessani tuon kaksinkertaisen marttyyriutesi kuvausta, ja nyt en enää sure niin kovasti sitä, etten ole äiti. Kiiruhdan ilmoittamaan sinulle, että Louis on nimitetty ja saa siis nyt kantaa kunnialegionan upseerirusettia. Toivoit itsellesi pikku tyttöä, tietysti saatkin sellaisen, sinä onnellinen Renée. Veljeni häät neiti de Mortsaufin kanssa vietettiin heti meidän palattuamme. Rakastettava kuninkaamme, joka todellakin on ihailtavan hyvä, on nimittänyt veljeni ensimäiseksi kamariherraksi ja säätänyt hänelle tämän viran sen nykyisen haltijan kuoleman jälkeen, joka haltija on hänen appensa. -- "Viran tulee seurata arvonimeä", sanoi hän herttua de Lenoncourt-Givrylle.

Isäni oli sata kertaa oikeassa. Ilman minun omaisuuttani ei mitään kaikesta tästä olisi saatu aikaan. Isäni ja äitini tulivat Madridista tänne tätä hääjuhlaa varten ja palaavat takaisin sen juhlan jälkeen, jonka huomenna pidän vastanaineiden kunniaksi. Karnevaalista tulee loistava. Sorian herttua ja herttuatar ovat Parisissa, heidän läsnäolonsa tekee minut hieman levottomaksi. Maria Heredia on varmasti Europan kauneimpia naisia, enkä minä pidä oikein siitä tavasta, millä Felipe katselee häntä. Niinpä kasvaakin rakkauteni ja hellyyteni vielä kaksin verroin suuremmaksi. "_Hän_ ei koskaan olisi rakastanut sinua näin!" Tätä ajatustani en tosin tohdi lausua ääneen, mutta sen saattaa lukea kaikista katseistani ja liikkeistäni. Taidanpa, Jumala nähköön, olla hyvin komeileva ja keikailevainen! Eilen sanoi rouva de Maufrigneuse minulle: -- "Rakas lapsi, täytyypä laskea aseet alas teidän edessänne." Lyhyesti sanoen, minä huvitan ja miellytän Felipeä siinä määrin, että hänen pakostakin täytyy pitää kälyään tyhmänä kuin espanjalaista lehmää. Murehdin nyt sitäkin vähemmän sitä, etten saa pientä abenserragia, kun herttuatar todennäköisesti vielä Parisissa synnyttää ja tulee rumaksi; jos hän saa pojan, on tämä poika saava nimekseen Felipe, maanpakolaisen kunniaksi. Paha sattuma saattaa minut siis vielä kerran kummiksi. Hyvästi; rakas ystävä. Tänä vuonna matkustan hyvissä ajoin Chantepleursiin, sillä meidän matkamme on maksanut suunnattomia summia; matkustan jo maaliskuun lopulla elääkseni säästäväisesti Nivernais'ssa. Sitäpaitsi ikävystyttää Parisi minua. Felipe kaipaa niinkuin minäkin puutarhamme ihanaa yksinäisyyttä, rakkaita ketojamme ja rakasta hiekkarantaista Loireamme, joka ei ole minkään muun virran kaltainen. Chantepleurs on tuntuva vallan hurmaavalta kaiken tuon komeuden ja turhuuden jälkeen Italiassa; sillä loppujen lopuksi, komeus on ikävää ja rakastajan katse on kauniimpi kuin mikään _capo d'opera_ tai _bel quadro_! Sinne odotamme sinua, enkä minä enää tule olemaan mustasukkainen sinulle. Saat kaikessa rauhassa tutkia Macumer'n sydäntä, onkia sieltä esiin huudahduksia ja punoa niistä kokoon epäilyksiä; jätän hänet sinun käsiisi ylpeällä luottamuksella. Tuon Rooma-kohtauksen jälkeen rakastaa Felipe minua vieläkin enemmän; eilen hän sanoi, (hän lukee nyt olkani ylitse) että hänen kälynsä, hänen nuoruutensa Maria, hänen entinen morsiamensa, prinsessa Heredia, hänen ensimäinen unelmansa, on tuhma. Oi, rakkaani, minä olen pahempi kuin mikään oopperatyttö, tuo solvaus tuotti minulle todellakin iloa! Huomautin Felipelle, ettei hän puhu virheetöntä ranskaa; lyhyesti sanoen, hän on kaunis, mutta ei viehättävä. Hänen sielultaan puuttuu eloisuutta. Jos hänelle lausuu jonkun kohteliaisuuden, katsoo hän lausujaan aivan kuin nainen, joka ei ole tottunut kuulemaan sellaisia. Felipen luonteinen mies olisi jättänyt Marian jo kahden kuukauden jälkeen. Sorian herttua, don Fernand, sopii hänelle sangen hyvin; hän on ylevämielinen, mutta hemmoiteltu lapsi, sen näkee kaikesta. Voisin olla ilkeäkin ja houkutella sinut nauramaan, mutta pysyttelen totuudessa. Tuhannet sydämelliset tervehdykset, enkelini!

XLII.

RENÉE LOUISELLE.

Pikku tyttöni on kahden kuukauden vanha; äitini ja muuan Louis'n vanha setä olivat kummeina pienokaiselle, jonka nimi on Jeanne Athenaïs.

Niin pian kuin suinkin voin tulen teitä tervehtimään Chantepleursiin, koskapa te ette näy pelkäävän imettäjää. Kummipoikasi osaa jo sanoa nimesi; hän ääntää sen _Matoumer_; sillä c'tä ei hän osaa lausua millään muulla lailla; tulet olemaan häneen ihastunut; hänellä on jo kaikki hampaat, ja hän syö lihaa kuin aika mies. Hän juoksee ja kiitää kuin rotta; mutta minä seuraan häntä aina levottomin katsein ja olin aivan epätoivoissani, kun en voinut pitää häntä alati silmieni alla lapsivuoteeni aikana; sain olla enemmän kuin neljäkymmentä päivää huoneessani eräiden varovaisuustoimenpiteiden vuoksi, jotka lääkäri olivat määränneet. Ah, lapseni, tuota synnytystä! Samat tuskat ja samat pelonaiheet jälleen! Kuitenkin on pikku tytössänikin (älä näytä tätä kirjettä Felipelle) jotakin, joka muistuttaa minua ja joka ehkä tekee kilpailun mahdolliseksi ihaillun Armandisi kanssa!

Isäni mielestä oli Felipe laihtunut ja rakas sydänkäpyseni myöskin. Mutta ovathan Sorian herttua ja herttuatar jo matkustaneet; sinulla ei siis ole vähintäkään syytä mustasukkaisuuteen. Salaatko minulta jotakin surua? Kirjeesi oli lyhyt eikä niin ystävälliseen äänilajiin kirjoitettu kuin muut. Tai onko se vain pieni oikku rakkaalta oikuttelijaltani?

Nyt tämän täytyy riittää. Hoitajattareni toruu minua siitä, että olen kirjoittanut sinulle ja neiti Athenaïs de l'Estorade tahtoo syödä päivällistä. Hyvästi siis, kirjoita minulle pitkiä, hyviä kirjeitä!

XLIII.

ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.

Ensimäisen kerran eläissäni, rakas Renée, olen itkenyt yksikseni puupenkillä piilipuun alla pitkän järveni rannalla Chantepleursissä; siitä on ihana näköala, jonka sinun läsnäolosi on tekevä vieläkin kauniimmaksi, sillä siitä puuttuu ainoastaan ilakoivia lapsia. Sinun hedelmällisyytesi on saanut minut jälleen itsetutkisteluihin, sillä minulla ei ole lapsia vieläkään, kolme vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Oi, ajattelin minä, vaikkakin minun pitäisi kärsiä sata kertaa enemmän kuin mitä Renée kärsi antaessaan elämän kummipojalleni, vaikkakin minun pitäisi nähdä lapseni vääntelehtivän kouristuksissa, niin, Jumalani, sittenkin anna minulle tuollainen pieni enkelimäinen olento, niinkuin Athenaïs, jonka täältä asti näen ilmielävänä edessäni kauniina kuin päivä; sillä hänestä et ole virkkanut mitään. Siitä tunnen oman Renée'ni. Näyttää kuin aavistaisit sinä kärsimykseni. Joka kerta kun toiveeni pettävät olen monta päivää syvän surun vallassa. Olen tehnyt synkkiä valituslauluja. Milloin saan minä kirjailla pieniä myssyjä? Milloin saan käydä valitsemassa kapalo-kankaita? Milloin saan neuloa kauniita pitsejä ja koristaa pientä päätä? Enkö siis koskaan saa kuulla tuollaisen suloisen olennon nimittävän itseäni äidiksi, nähdä hänen nykivän minua hameesta ja tuntea hänen itsevaltiuttaan? Enkö siis koskaan saa nähdä hiekalla pienen vaunun jälkiä? Enkö koskaan saa kerätä pihaltani särkyneiden leikkikalujen pirstaleita? Enkö koskaan saa, kuten olen nähnyt niin monen äidin tekevän, leikkikalukauppiaalta ostaa sapeleita, nukkeja, leikkikalustoja? Enkö koskaan saa nähdä sen elämän, sen olennon kehkeymistä, josta tulisi minulle toinen vieläkin rakkaampi Felipe? Tahtoisin pojan saadakseni tietää, kuinka voi rakastaa rakastajaansa vieläkin enemmän hänen toisessa minässään. Puistoni ja linnani tuntuvat minusta autioilta ja kylmiltä. Nainen ilman lapsia on luonnoton ilmiö; me olemme luodut tullaksemme äideiksi. Oh sinä, joka olet tohtori kureliiveissä, sinä olet tajunnut elämän oikein! Hedelmättömyys on sitäpaitsi kauheata joka suhteessa. Elämäni muistuttaa vähän liiaksi Gessnerin ja Florianin paimenrunoja, joista Rivarol sanoi, että toivoisi niihin susia. Minäkin tahtoisin uhrautua! Tunnen itsessäni voimia, joita Felipe laiminlyö; ja jos en tule äidiksi, täytyy minun luoda itselleni joku onnettomuus. Tämän sanoin myös maurien jälkeläiselle, joka sen kuullessaan sai kyyneleet silmiinsä. Hän pääsi tällä kertaa kuitenkin pälkähästä sillä, että ristin hänet yleväksi pölkkypääksi. Hänen kanssaan ei voi laskea leikkiä hänen rakkaudestaan.

Väliin tekee mieleni suorittaa yhdeksän päiväisiä hartauden harjoituksia joillekin pyhimyksille tai mennä rukoilemaan hedelmällisyyttä joiltakin madonnoilta tai etsiä apua joistakin kylpylaitoksista. Ensi talvena aion kysyä neuvoa lääkäriltä. Olen liiaksi raivostunut itseeni sanoakseni tästä asiasta tämän enempää. Hyvästi.

XLIV.

SAMALTA SAMALLE.

Parisissa 1829.

Mitä ihmettä, rakas ystävä, kokonaiseen vuoteen ei ainoatakaan kirjettä?... Olen todellakin vähän loukkaantunut, luuletko sinä, että sinun Louis'si, joka käy minua tervehtimässä melkein joka toinen päivä, korvaa sinua? Ei riitä, että saan tietää, että sinä et ole sairas ja että asianne menevät hyvin, tahdon kuulla tunteistasi ja ajatuksistasi, niinkuin minäkin kerron sinulle omani, vaikkakin se vaara on tarjolla, että sinä torut, moitit ja väärinymmärrät minua, sillä sinä olet minulle rakas. Sinun äänettömyytesi ja maalla-lymyilemisesi, vaikkakin voisit olla täällä nauttimassa kreivi de l'Estoraden parlamenttaarisista voitoista, sillä hänen sanavalmiutensa ja altis asianharrastuksensa ovat hankkineet hänelle suuren vaikutusvallan, joka epäilemättä on istuntokauden loputtua hankkiva hänelle korkean viran, ovat minulle todellakin vakavan levottomuuden aiheena. Käytätkö ehkä aikasi siihen, että kirjoittelet hänelle käytösohjeita? Numa ei ollut kaukana Egeriastaan. Miksi et ole käyttänyt tilaisuutta hyväksesi tullaksesi Parisiin? Olisin siten jo neljä kuukautta saanut nauttia seurastasi. Louis sanoi minulle eilen, että sinä tulisit Parisiin häntä noutamaan ja samalla odottamaan kolmannen lapsesi syntymistä, sinä kauhea Haikara-äiti, mikä oletkin! Monien kyselyjen ja valitusten ja voivotusten jälkeen sain Louis'lta, tuolta valtiotaiturilta, vihdoin urkituksi sen tiedon, että hänen setänsä, Athenaïsin kummi-isä, oli hyvin sairaana. Otaksun sentähden, että sinä hyvänä perheen-äitinä osaat käyttää hyväksesi edustaja-miehesi kunniaa ja kuuluisia puheita saadaksesi edullisen testamentin miehesi viimeiseltä äidinpuoleiselta sukulaiselta. Ole levollinen, oma Renée'ni, Lenoncourtit ja Chaulieut ja rouva de Macumer'n salonki toimivat Louis'si hyväksi. Martignac on varmasti antava hänelle paikan valtiovarain toimituskunnassa. Mutta jos et sano minulle, minkätähden pysyttelet maalla, niin suutun. Senkötähden, jotta ei näyttäisi siltä, että sinä olet koko de l'Estoraden perheen valtiollinen pää? Tai sedän perinnönkö vuoksi? Tai pelkäätkö ehkä, että Parisissa olisit vähemmän äiti kuin maalla? Oh, tai ehkä kaikki johtuukin yksinkertaisesti siitä, että et tahdo heti ensimäisellä kerralla näyttäytyä täällä siunatussa tilassa, sinä turhamainen keimailijatar! Hyvästi.

XEV.

RENÉE LOUISELLE.

Valittelet pitkällistä vaikenemistani; unohdat siis kokonaan nuo kaksi pientä ruskeakiharaista päätä, jotka minulla on hallittavana ja jotka hallitsevat minua! Olet sitäpaitsi todellakin keksinyt muutamia niistä syistä, jotka sitovat minut kotikartanoon. Lukuunottamatta kalliin setämme tilaa, en ole tahtonut raahata mukanani Parisiin nelivuotista poikaa ja pientä tuskin kolmevuotiasta tyttöä, kun lisäksi itse olen raskaana. En ole tahtonut häiritä sinua ja sinun kotiasi sellaisella taloudella, enkä myöskään ole tahtonut esiintyä epäedukseni tuossa loistavassa seurapiirissä, jossa sinä olet valtiattarena, ja vuokrahuoneet ja hotelli-elämä taaskin minua kauhistavat. Kun Louis'n setä sai kuulla sukulaisensa nimityksestä, lahjoitti hän minulle puolet säästöistään, kaksisataatuhatta frangia, jotta ostaisin niillä meille talon Parisissa ja Louis on saanut tehtäväkseen etsiä sopivan rakennuksen sinun kaupunginosassasi. Äitini antaa minulle noin kolmisenkymmentä tuhatta frangia huonekaluihin. Kun siis tulen Parisiin, tulen omaan kotiin. Lyhyesti, koetan olla rakkaan sydämeni valitseman sisareni arvoinen, olkoon tämä sanottu ilman mitään taka-ajatusta.