Part 14

Olen ollut pitäjän kirkossa kuulemassa vaimon kirkkoon-ottajais-messua, joka tapahtui suurella komeudella, kuten tapana on vanhoissa provencelaisissa suvuissa. Molemmat isoisät, Louis'n isä ja omani, taluttivat minua. Ah, en koskaan vielä ole polvistunut Jumalan eteen niin suurella kiitollisuudella. Minun pitäisi kertoa sinulle niin monenlaisia asioita ja kuvata niin monenlaisia tunteita, etten tiedä, mistä alkaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen helmasta nousee eteeni säteilevä muisto: rukoukseni kirkossa.

Kun nyt jälleen riemullisena äitinä seisoin tuolla samalla paikalla, jossa nuorena tyttönä olin epäillyt elämää ja tulevaisuuttani, luulin näkeväni itse Pyhän Neitseen alttariltaan kumartavan päätään ja osoittavan minulle jumal-lasta, joka näytti hymyilevän minulle! Millä taivaallisen rakkauden pyhittämällä hurmiolla ojensinkaan pikku Armandin kirkkoherran siunattavaksi, vakinaisen kasteen vielä siirtyessä tuonnemmaksi. Mutta saat sitten nähdä meidät yhdessä, Armandin ja minun!

Lapseni, näetkös, nimitän sinua nyt lapsekseni! Mutta se onkin suloisin sana, minkä sydän, järki ja huulet voivat ilmilausua silloin kun on äiti. No niin, rakas lapsukaiseni, kaksi viimeistä kuukautta laahauduin riutuvana ja väsyneenä puutarhoissamme, tuon taakan raskauttamana, jota en voinut aavistaa niin suloiseksi ja rakkaaksi, noiden kahden kuukauden vaivoista huolimatta. Olin niin täynnä pelkoa ja tappavan synkkiä aavistuksia, ettei edes uteliaisuus minua virkistänyt; koetin kyllä puhua itselleni järkeä ja sanoin, ettei siinä, mitä luonto kerran tahtoi, ollut mitään pelättävää, päätin tahtoa olla äiti. Mutta voi, sydämessäni en tuntenut mitään, vaikka kuinka ajattelin tuota lasta, joka tuon tuostakin antoi minulle aimo potkauksia, niin, rakas ystävä, noista potkuista voi pitääkin senjälkeen kun joskus ennen jo on saanut lapsia, mutta ensimäisellä kerralla tuottavat nuo tuntemattoman elämän ensi liikahdukset enemmän hämmästystä kuin iloa. Puhun vain itsestäni, joka en ole vilpillinen enkä teatralinen ja joka sain elämän hedelmän enemmän Jumalalta, (sillä Jumala antaa lapset), kuin rakastetulta mieheltä. Mutta unohtakaamme nämä menneet murheet, jotka, kuten toivon, eivät enää tule palamaan.

Kun aika oli tullut, kokosin kaiken itsessäni olevan vastustusvoiman ja olin valmistautunut niin suuriin tuskiin, että minä, mikäli väitetään, aivan ihmeteltävästi kestin tuon hirvittävän kidutuksen. Noin tunnin verran, kultaseni, oli sellaista aikaa, jolloin kaikki tuntui häipyvän ikäänkuin uneen. Minusta tuntui kuin olisin ollut kaksi: ulkokuori, jota pideltiin pihdeissä, revittiin ja rääkättiin, ja tyyni levollinen sielu. Tässä omituisessa tilassa kiersi kärsimys kuin kukkaisseppele päätäni. Tuntui siltä kuin olisi suunnattoman suuri ruusu puhjennut kasvamaan päästäni ja kiertänyt minut ylt'yleensä. Koko ilma oli täynnä tämän verisen kukan ruusunväriä. Näin kaikki punaisessa. Täten olin jo saapunut sille kohdalle, jolla ruumis ja sielu tuntuvat pyrkivän eroon, kun äkkiä minua vihlaisi tuska sellainen, että luulin sillä hetkellä kuolevani. Päästin hirveitä huutoja ja sain taas uutta voimaa uusia tuskia vastaan. Mutta äkkiä tuon pienen olennon hopeanhelkkyvä vikinä tukahdutti nuo kauheat valitushuutoni. Ei, mikään ei todellakaan voi kuvata tuota hetkeä: minusta tuntui kuin olisi koko maailma huutanut kanssani, kuin olisi kaikki ollut pelkkää tuskaa ja voihkinaa ja kuin kaikki olisi sitten hiljentynyt tuohon heikkoon lapsen huutoon.

Minut pantiin takaisin suureen vuoteeseeni ja minusta tuntui kuin olisin päässyt paratiisiin, vaikkakin olin äärettömän raukea. Huomasin kolme tai neljä iloista kasvoa, kyyneleet silmissä, ja minulle näytettiin lasta. Tiedätkö, rakkaani, minä parkaisin kauhusta. -- "Millainen pikku apina!" huudahdin. "Oletteko varmat siitä, että se on lapsi?" kysyin minä. Käännyin jälleen kylelleni epätoivoissani siitä, etten tuntenut itseäni sen enemmän äidilliseksi. -- "Älkää olko levoton", sanoi minulle äitini, joka oli ruvennut hoitajattarekseni, "olette saanut mitä kauneimman lapsen. Välttäkää millään tavalla kiihoittamasta mielikuvitustanne, teidän on käytettävä koko hengenvoimanne tullaksenne mahdollisimman eläimelliseksi, samanlaiseksi kuin lehmä, joka käy laitumella kerätäkseen maitoa." Minä nukahdin siis siinä vakaassa päätöksessä, että antaisin luonnon vaikuttaa. Ah, enkelini, lopullinen herääminen kaikista näistä kärsimyksistä, näistä epämääräisistä aistimuksista, näiden ensimäisten päivien sekavasta, tuskaisesta hämäryydestä, oli taivaallinen! Tätä pimeyttä seurasivat autuudentuntemukset vielä suloisemmat kuin lapseni ensimäinen huuto. Sydämeni, sieluni, koko olemukseni, joku uusi tuntematon minä tuntui puhkeavan eloon tuosta tähän asti niin tuskaisesta ja harmaasta kotelostaan aivan kuin kukka puhkeaa esiin siemenestä lämpöisen auringon sitä hyväillessä. Tuo pieni hirviö tarttui rintaani ja alkoi imeä: ja silloin _fiat lux!_ Olin äkkiä äiti. Nyt on onni, ilo, sanoin kertomaton riemu omanani, vaikkakaan en ole saanut sitä aivan ilman tuskaa. Oi, sinä kateellinen kaunokaiseni; miten oletkaan kerran paneva arvoa tällaiselle onnelle, joka on ainoastaan meidän, lapsen ja Jumalan välinen salaisuus. Tuo pieni olento ei tunne mitään muuta kuin meidän rintamme. Sille on olemassa vain tuo yksi ainoa loistava piste koko maailmassa. Ja sitä se rakastaa kaikesta voimastaan, sitä elämänlähdettä se ainoastaan ajattelee, sen viereltä se vaipuu unen helmaan ja siihen se palaa taas herättyään. Noissa pienissä huulissa on sanoin kuvaamaton rakkaus, ja kun ne imeytyvät siihen, tuottavat ne yht'aikaa sekä tuskaa että riemua, riemua, joka kohoaa tuskaksi, ja tuskaa, joka päättyy riemuun. Kun voi selittää sinulle sitä tuntemusta, joka poveltani säteilee elämän lähteisiin saakka; tuntuu kuin olisi se jonkinlainen keskus, joka lähettää ympärilleen tuhansia säteitä sielun ja sydämen iloksi. Synnyttää lapsi, se ei ole mitään, mutta imettää sitä on samaa kuin synnyttää se uudestaan joka hetki. Oi, Louise, ei mitkään rakastajan hyväilyt vedä vertoja noiden pienten ruusuisten käsien hivelylle, jotka hiljaa hapuillen koettavat tarrautua kiinni elämään. Millaisia katseita luokaan lapsi vuorotellen meidän rintaamme ja silmiimme! Millaiset unelmat täyttävätkään sielun, kun näkee sen huulillaan riippuvan kiinni aarteestaan! Se ei vetoa vähemmän sielun kuin ruumiin voimiin, se käyttää yht'aikaa sekä verta että älyä ja sen tuottama tyydytys käy yli kaikkien toivomusten. Tuon ihanan tunnelman, minkä sai aikaan lapseni ensimäinen huuto, joka oli minulle samaa, mitä ensimäinen auringonsäde on mahtanut olla maapallolle, tuon tunnelman olen kokenut uudestaan tuntiessani, miten hänen suunsa on täyttynyt maidollani; olen kokenut sen uudestaan saadessani häneltä ensimäisen katseen, olen kokenut sen uudestaan tavoittaessani hänen ensimäisestä hymystään hänen ensimäisen ajatuksensa. Hän nauraa jo, rakkaani! Tuo nauru, tuo katse, tuo purema, tuo huuto, nuo neljä nautintoa ovat rajattomia; ne tunkevat sydämen pohjimmaiseen sopukkaan asti ja koskettavat siellä kieliä, joita ei mikään muu saa väräjämään. Samoin mahtavat maailmat riippua kiinni Jumalassa, kuin lapsi kaikilla säikeillään riippuu kiinni äidissään. Jumala on suuri äidinsydän. Ei siitoksessa eikä edes raskaudessa ole mitään näkyväistä, aistein havaittavaa, mutta imettäminen, rakas Louise, on joka hetkistä onnea. Voi aivan nähdä, miksi maito muuttuu; se muuttuu lihaksi, se kukkii noissa pienoisissa sormenpäissä, jotka muistuttavat kukkia ja jotka ovat yhtä heleänherkkiä kuin ne; se kasvaa hienoiksi, läpikuultaviksi kynsiksi, punoutuu hiuksiksi, elävöityy potkiviksi jaloiksi. Oi noita lapsen jalkoja, niissä piilee kokonainen kieli! Niitä käyttää lapsi ensiksi ilmaisukeinonaan. Imettäminen, Louise, on jokahetkistä muuksimuuttumista, jota täytyy seurata hämmästynein katsein. Me emme kuule huutoa korvillamme, vaan sydämellämme; me ymmärrämme silmien ja huulien hymyn tai jalkojen sätkyttelyn aivan kuin Jumala itse kirjoittaisi tahtonsa tulikirjaimilla taivaanlakeen! Ei mikään muu maailmassa merkitse enää mitään! Isä?... Voisi tappaa hänet, jos hänen päähänsä pälkähtäisi herättää lapsi. Äiti on lapsen koko maailma, samoin kuin lapsi on äidin! On niin varma siitä, että toinen olento jakaa kanssamme elämän ja saa niin runsaan palkinnon kaikista niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita saa kestää, sillä kärsimyksiä kyllä on, ja Jumala sinua varjelkoon rintojen halkeamista! Tuollainen haava, joka aukeaa aina noiden ruusuisten huulien sitä koskettaessa, joka parantuu hyvin vaikeasti ja tuottaa tuskaa, joka tekisi hulluksi, ellei samalla lapsen maitoa pursuava suu olisi siinä edessä ilon aiheena, se on yksi kauneuden kauheimpia rangaistuksia. Sillä Louise-ystäväni, sellainen tulee ainoastaan hienoon ja arkaan ihoon.

Pieni apinani on viidessä kuukaudessa varttunut somimmaksi olennoksi, mitä mikään äiti koskaan on ilon kyynelillään kostuttanut, pessyt, harjannut, kammannut ja vaatettanut, sillä Jumala yksin tietää, millä väsymättömällä innolla näitä pikku taimia puetaan, harjataan, pestään, uudestipuetaan, suudellaan. Apinani ei siis enää olekaan mikään apina, vaan oikea _baby_, kuten englantilainen hoitajattareni sanoo, valkea ja ruusuinen _baby_, ja kun hän tuntee, että häntä rakastetaan, ei hän liikoja huudakaan; ja tunnustaakseni totuuden en hetkeksikään luovu sen luota, vaan koetan tunkea sen sieluun.

Rakas ystävä, Louis'ta kohtaan tunnen sydämessäni nyt jotakin, joka ei ole rakkautta, mutta jonka rakastavallakin naisella tulisi täydentää rakkautta. En ole varma siitä, eikö tämä hellyys, tämä kaikesta itsekkäisyydestä vapaa kiitollisuus ole enemmänkin kuin rakkaus. Kaikesta siitä päättäen, mitä minulle olet kertonut, on rakkaus jotakin hyvin maallista, jota vastoin siinä hellyydessä, jota onnellinen äiti tuntee näiden pitkien, ikuisten riemujensa alkuaiheuttajaa kohtaan on jotakin uskonnollista ja jumalallista. Äidin ilo on valo, joka säteilee kauas tulevaisuuteen, mutta se heittää heijastuksen myös menneisyyteen ja antaa sille muistojen sädekehän.

Ukko l'Estorade ja hänen poikansa ovat sitä paitsi olleet minulle kaksin verroin hyviä; minä olen heille nyt aivan kuin uusi henkilö: heidän sanansa ja katseensa tunkevat sieluuni, sillä joka kerran, kun he näkevät minut ja puhuvat minulle, on heidän ihailunsa aina uusi ja vilpitön. Vanha isoisä alkaa tulla lapseksi uudestaan, luulen; hän jumaloitsee minua. Kun ensimäisen kerran tulin alas aamiaiselle ja hän näki minun syövän ja syöttävän pojanpoikaansa, itki hän. Nähdä kyyneleitä noissa kahdessa kuivassa silmässä, joissa tähän asti ei ole kiilunut muuta ajatusta kuin raha, teki minulle sanomattoman hyvää; vanhus tuntui todellakin ymmärtävän iloni. Mitä Louis'hin tulee, niin olisi hän kertonut vaikka maantien puille ja kiville, että hänellä oli poika. Kokonaisia tuntikausia saattaa hän katsella nukkuvaa kummipoikaasi. Hän ei tiedä, sanoo hän, milloin hän oikein voi tottua siihen. Nämä tavattomat ilonilmaukset ovat minulle valkaisseet heidän salaiset pelonaiheensa. Lopuksi Louis tunnustikin minulle, että hän oli epäillyt itseään ja luullut olevansa tuomittu lapsettomuuteen. Louis-raukkani on äkkiä muuttunut parempaan päin, hän opiskelee vielä innokkaammin kuin ennen. Tämä lapsi on kannustanut isän kunniahimoa. Mitä minuun taas tulee, armahin, niin olen hetki hetkeltä yhä onnellisempi. Jokainen tunti tuo jonkun uuden siteen äidin ja hänen lapsensa välille. Mitä nyt tunnen, vakuuttaa minua siitä, että tämä tunne on häviämätön, luonnollinen, muuttumaton, jota vastoin epäilen, että rakkaudella on väliaikansa. Joka hetki ei voi rakastaa samalla lailla, elämä ei kankaalleen kirjaile aina yhtä loistavia kukkasia; siispä rakkaus voi sammua ja sammuukin; mutta äitiyden ei tarvitse pelätä mitään heikontumista, se kasvaa lapsen tarpeiden mukana ja kehittyy sen kanssa yhtä rintaa. Eikö se samalla kertaa ole intohimo, tarve, tunne, velvollisuus, välttämättömyys ja onni? Niin, kultaseni, siinä on naisen erikoiselämä. Meidän uhrautumisemme kaipuu on sillä tyydytetty ja äidinrakkaudessa ei ole mustasukkaisuuden levottomuutta. Ehkäpä se myös on ainoa kohta, jossa luonto ja yhteiskunta ovat yksimielisiä. Tässä kohden on yhteiskunta rikastuttanut luontoa, se on kartuttanut äitiydentunnetta perhehengellä, nimen, veren ja omaisuuden jatkuvaisuuden kautta. Millä rakkaudella onkaan naisen ympäröitävä tuota rakasta pikku olentoa, joka ensimäiseksi on antanut hänen tuntea sellaisia iloja, joka on kehittänyt hänen sielunvoimansa täyteen kukkaansa ja opettanut hänelle äitiyden suuren taidon! Esikois-oikeutta, joka ikivanhassa muinaisuudessa yhtyy maailmansyntyhistoriaan ja myöhemmin vaikuttaa yhteiskuntien muodostumiseen, ei mielestäni tulisi tehdä kyseinalaiseksi. Oi, kuinka paljon lapsi voikaan opettaa äidilleen! Niin monin lupauksin olemme sitoutuneet hyveeseen tuossa lakkaamattomassa suojelustyössä, jonka olemme velkapäät heikommalle olennolle, että nainen ainoastaan silloin on oikeassa ilmakehässään, kun hän on äiti; ainoastaan silloin voi hän kehittää kaikki voimansa, täyttää elämänsä velvollisuudet ja saada omakseen koko olemassaolon onnen ja riemun. Nainen, joka ei ole äiti, on epätäydellinen ja epäonnistunut olento. Kiiruhda tulemaan äidiksi, enkelini! Silloin olet moninkertaistuttava nykyisen onnesi kaikella minun autuudellani.

J.K. Minun täytyi jättää sinut kuullessani herra kummipoikasi parkuvan, sen huudon kuulen aina puutarhan äärimmäiseen kolkkaan asti. En tahdo lähettää tätä kirjettä sanomatta vielä pari sanaa jäähyväisiksi, luin sen juuri läpi ja olen vallan kauhuissani niistä arkipäiväisistä tunteista, joita se tulvii. Voi, se mitä tunnen, sen ovat varmaan kaikki äidit tunteneet ja ilmaisevat sen luultavasti myös samoin, ja varmaan olet tekevä minusta pilaa, aivan niinkuin voi tehdä pilaa kaikista isistä, jotka puhuvat lapsiensa älystä ja kauneudesta ja aina ovat löytävinään heissä jotakin vallan erikoista. No, niin kullanmuruni, tärkein asia tässä kirjeessä on tämä, toistan sen vielä: olen nyt yhtä onnellinen kuin ennen olin onneton. Tämä maatalo, josta muuten kohta tulee oikea kartano, sukutila, on minun luvattu maani. Olen päättänyt korpivaellukseni. Tuhat suudelmaa sinulle, kullanmuruni! Kirjoita minulle, nyt voin kyynelöimättä lukea kuvauksiasi onnesta ja rakkaudesta. Hyvästi.

XXXII.

ROUVA DE MACUMER ROUVA DE L'ESTORADELLE.

Maaliskuulla 1826.

Mitä tämä merkitsee, rakas ystävä? Nyt on kulunut jo enemmän kuin kolme kuukautta siitä kun kirjoitin sinulle enkä ole saanut riviäkään sinulta... Minä olen kuitenkin meistä kahdesta syyllisempi, en ole vastannut sinulle; mutta ethän ole paha närkästymään, mikäli minä sinua tunnen. Sinun äänettömyyttäsi olemme Macumer ja minä pitäneet suostumuksena tuohon lapsitettuun pöytäkalustoon ja nuo hurmaavat lelut lähtevät tänä aamuna Marseilleen; taiteilijat ovat tarvinneet kokonaista kuusi kuukautta niiden valmistamiseen. Säpsähdin aivan, kun Felipe ehdotti, että menisimme katsomaan tuota kalustoa ennenkuin kultaseppä pakkaisi sen laatikkoon. Muistin äkkiä, että emme olleet vaihtaneet sanaakaan siitä asti, kun jaoin äitiyden tunteet kanssasi.

Ah, enkelini! Tämä hirveä Parisi, siinä ainoa anteeksipyyntöni! Mikä on sinun? Oi tätä maailmaa, millainen kuilu se on! Enkö jo ole sanonut sinulle, ettei Parisissa voi olla muuta kuin parisitar? Suurmaailma musertaa kaikki tunteet, se ottaa käytäntöön jokaisen hetken ja nielisi sydämenkin, ellei olisi varuillaan. Mikä erinomainen mestariteos onkaan Célimènen luonnekuva Molièren _Ihmisvihaajassa_! Hän on yhtä hyvin Ludvig XIV:n ajan kuin meidän aikamme, siis kaikkien aikain maailmannainen. Mihin olisin joutunutkaan ilman kilpeäni, ilman rakkauttani Felipeen? Sanoinkin hänelle tänä aamuna näitä asioita miettiessäni, että hän oli pelastajani. Joskin kaikki iltani kuluvat juhlissa, tanssiaisissa, konserteissa ja teattereissa, niin löydän taas kotiin tultuani sieltä kaikki rakkauden riemut ja hulluudet, jotka aukaisevat sydämen ja pyyhkivät pois kaikki maailman antamat kolhaukset. En ole syönyt päivällistä kotonani paitsi niinä päivinä, jolloin meillä on ollut sellaisia vieraita, jotka kulkevat ystävien nimellä, enkä ole ollut kotona muulloin kuin vastaanottopäivinäni. Minun päiväni on keskiviikko. Kilpailen rouvien d'Espardin ja de Maufrigneusen ja myös vanhan herttuatar de Lenoncourtin kanssa. Minun salonkiani pidetään hupaisena. Olen täten ruvennut vallitsemaan seuraelämää, koska näin, että Felipeni nauttii minun menestyksestäni. Hänelle omistan aamupäivät; sillä kello neljästä iltapäivällä kello kahteen aamulla kuulun Parisille. Macumer on ihailtava isäntä talossaan: Hän on niin henkevä ja vakava, niin todellinen ylimys ja täydellinen seuramies, että hän rakastuttaisi itseensä sellaisenkin naisen, joka olisi mennyt hänen kanssaan vain sovinnaisuusavioliittoon.

Isäni ja äitini ovat matkustaneet Madridiin. Ludvig XVII:n kuoltua sai herttuatar helpolla aikaan sen, että Kaarle X nimitti toiseksi lähetystösihteeriksi hänen suloisen Saint-Héreeninsa, joka siis myös seurasi hänen mukanaan. Veljeni, herttua de Rhétoré suvaitsee pitää minua erittäin etevänä naisena. Mitä taas markiisi de Chaulieuhön tulee, niin jää tuo mielikuvasotilas minulle ikuiseen kiitollisuuden velkaan: ennen isäni lähtöä käytettiin nimittäin omaisuuteni hänelle tulevan sukutilan hankkimiseen, josta on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja, ja hänen avioliittonsa neiti de Mortsaufin, erään tourainelaisen perijättären kanssa, on päätetty asia. Jotta eivät Lenoncourt-suvun nimi ja arvot sammuisi, on kuningas eri asetuksella oikeuttava veljeni perimään Lenoncourt-Givryn nimet, arvot ja vaakunat. Neiti de Mortsauf, herttua de Lenoncourt-Givryn tyttärentytär ja ainoa perijätär, kuuluu saavan enemmän kuin satatuhatta livreä korkoja. Isäni on ainoastaan pyytänyt, että myös Chaulieu-suvun vaakunat asetetaan Lenoncourtien kilpeen.

Täten siis tulee veljestäni herttua de Lenoncourt. Nuori Mortsauf, jolle tämä omaisuus oikeastaan kuuluisi, on viimeisellä keuhkotaudin asteella, hänen kuolemaansa odotetaan joka hetki. Häät ovat ensi vuonna, suru-ajan jälkeen. Sanotaan, että kälyni, Madeleine de Mortsauf, on erittäin viehättävä henkilö. Täten siis isäni laskelmat, kuten huomaat, pitivät paikkansa. Tämä lopputulos on hankkinut minulle paljon ihailevia ystäviä ja avioliittoni alkaa ihmisille selvitä. Ystävyydestä isoäitiäni kohtaan ruhtinas Talleyrand suojelee kaikin tavoin Macumer'ta, joten siis meidän menestyksemme on täydellinen. Sensijaan että minua aluksi moitittiin, ovat kaikki nyt minun puolellani. Lyhyesti sanoen, nyt vallitsen minä tässä samassa Parisissa, jossa pari vuotta sitten en vielä merkinnyt mitään. Macumer näkee, että koko maailma kadehtii hänen onneaan, sillä minä olen _Parisin henkevin nainen_. Kuten tiedät on Parisissa noin parikymmentä _henkevintä naista_. Miehet kuhertelevat minulle lemmenlauseita tai tyytyvät ilmaisemaan rakkautensa kateellisissa katseissa. Todellakin saa tästä lemmenjanon ja ihailun yhteistulituksesta sellaista alituista tyydytystä turhamaisuudelleen, että ymmärrän nyt hyvin, miksi naiset tuhlaavat mielettömiä summia saadakseen nauttia näistä hauraista ja haihtuvista etuuksista. Tämä menestys kiihoittaa ylpeyttä, turhamaisuutta, itserakkautta, sanalla sanoen, kaikkia _minä_-tunteita. Tämä alituinen jumaloiminen huumaa niin voimakkaasti, etten laisinkaan ihmettele enää nähdessäni naisten tässä juhlassa tulevan itsekkäiksi, ajattelemattomiksi ja kevytmielisiksi. Suurmaailmallinen elämä nousee päähän. Tuhlaa henkensä ja sielunsa kukat, kalleimman aikansa, jaloimmat tekonsa ihmisille, jotka palkitsevat tuon kaiken kateellisuudella ja hymyilyllä, jotka teennäisten imartelujensa, kohteliaisuuksiensa ja mielistelyjensä väärään rahaan vaihtavat toisen rakkauden ja uhrausten kultaharkot, kaiken sen kekseliäisyyden, minkä hän on käyttänyt ollakseen kaunis, hyvin puettu, henkevä, rakastettava ja miellyttävä. Tiedetään varsin hyvin, miten kalliiksi tällainen kauppa käy ja että siinä joutuu petkutetuksi, mutta sittenkin siihen antaudutaan. Ah, kaunis hirveni, kuinka silloin janoaakaan oikeaa ystävän sydäntä, kuinka Felipen rakkaus ja alttius ovatkaan kallisarvoisia! Ja kuinka minä häntä rakastan! Miten ihanaa on valmistua matkustamaan Chantepleursiin ja saada siellä levähtää kaikista rue du Bacin ja Parisin muiden salonkien komedioista! Lyhyesti, nyt kun olen lukenut toistamiseen kirjeesi, luulen luonnehtivani sinulle parhaiten sen helvetillisen paratiisin, jota nimitetään Parisiksi, sillä, kun sanon, että maailmannaiselle on mahdotonta olla äiti.

Pian, armahaiseni, tulemme viettämään viikon päivät Chautepleursissä, ja sinun luonasi olemme noin 10 p:nä toukokuuta. Silloin saamme taas nähdä toisemme enemmän kuin kahden vuoden eron jälkeen. Ja mikä muutos! Molemmat olemme nyt oikeita naisia: minä onnellisin rakastajattarista, ja sinä onnellisin äideistä. Vaikk'en olekaan sinulle kirjoittanut, rakkahin ystävä, en silti ole sinua unohtanut. Ja minun kummipoikani, tuo pieni apina, onko hän yhäkin vielä soma? Tuottaako hän minulle kunniaa? Hänhän on jo yli yhdeksän kuukautta. Minä tahtoisin olla näkemässä, miten hän ottaa ensimäisiä askeleitaan maailmassa; mutta Macumer sanoo, että varhaiskehittyneet lapset kävelevät tuskin vielä kymmenen kuukaudenkaan vanhoina. Ja sitten saamme taas leukailla vanhaan tapaamme. Saan myös nähdä, turmeleeko lapsi vartaloamme, kuten väitetään.

J. K. Jos vastaat minulle, ylevä äiti, niin osota kirjeesi Chantepleursiin, jonne nyt lähden.

XXXIII.

ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.

Oh, lapsukaiseni, jos milloinkaan tulet äidiksi, niin silloin tulet myös tietämään sen, että on mahdotonta kirjoittaa mitään kahtena ensimäisenä imetyskuukautena. Marylla, englantilaisella lapsenhoitajattarellani, ja minulla on työtä yli pään. Tosiaan, en tainnut sanoa sinulle, että kernaimmin tahdon tehdä kaikki itse. Ennen tuota suurta tapahtumaa olin omin käsin ommellut kapalot ja kirjaillut ja koristanut myssyt. Olen orja, kultaseni, orja yötä ja päivää. Ensinnäkin Armand-Louis imee, milloin hän tahtoo, ja hän tahtoo aina, ja sitten täytyy niin usein vaihtaa hänelle kuivaa, puhdistaa ja pukea häntä; sitten äiti niin mielellään vaalii hänen untaan ja laulaa lauluja hänelle ja vie hänet käsivarrellaan ulos, kun ilma on kaunis, ettei hänelle jää ollenkaan aikaa hoitaa itseään. Niin, sinulla on suuri maailma ja minulla lapseni, meidän lapsemme! Mikä runsas ja sisältörikas elämä! Oi, rakas ystävä, odotan niin sinua, silloin saat itse nähdä! Mutta pelkään, että hampaiden teko alkaa pian ja että sinä silloin pidät häntä hyvin itkevänä ja kiukkuisena. Tähän asti ei hän vielä ole paljon itkenyt, sillä minä olen aina saapuvilla. Lapset eivät huuda muulloin kuin silloin, kun ne tarvitsevat jotakin, jota ei voi arvata, ja minä aina vaaniskelen hänen tarpeitaan ja toivomuksiaan. Oi, enkelini, kuinka minun sydämeni on laajentunut, kun sinä sensijaan olet kutistanut omasi alistamalla sen seuraelämän palvelukseen! Odotan sinua erakon kärsimättömyydellä. Tahdon tietää mielipiteesi l'Estoradesta, niinkuin sinäkin epäilemättä haluat kuulla, mitä minä ajattelen Macumer'sta. Kirjoita minulle viimeisestä yömajastanne. Väkeni tahtoo tulla mainehikkaita vieraitamme vastaan. Tule, Parisin kuningatar, meidän vaatimattomaan maataloomme, jossa sinua rakastetaan!

XXXIV.

ROUVA DE MACUMER'LTA VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.

Huhtikuulla 1826.

Osote kirjeeni kuoressa jo ilmoittaa sinulle, rakas ystävä, että hankkeeni on onnistunut. Nyt on appiukkosi kreivi de l'Estorade. En tahtonut lähteä Parisista, ennenkuin olin saanut tämän puuhan toivottuun päätökseen ja tämän kirjoitan sinulle oikeusministerin läsnäollessa, joka juuri saapui minulle ilmoittamaan, että nimitys oli allekirjoitettu.

Näkemiin.

XXXV.

ROUVA DE MACUMER VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.