Part 13

Renée, sinä suloinen pyhimykseni, onneni johtaa ajatukseni lakkaamatta sinun luoksesi. Tunnen itseni sinua kohtaan hellemmäksi kuin koskaan ennen; pidän sinusta niin äärettömästi! Olen oman avioliittoni alkupuolella niin syvästi tutkistellut myös sinun avioelämääsi ja näen sinut niin suurena, niin jalona, niin suuremmoisen hyveellisenä, että minun täytyy tässä tunnustaa, että olen sinua heikompi, että samalla kuin olen ystäväsi olen myös vilpitön ihailijasi. Tullessani tietämään, mitä minun avioliittoni on, olen samalla tullut vakuutetuksi siitä, että olisin kuollut, jos olisi ollut toisin, ja sinä elät! Minkä voiman avulla, sano se minulle? En ollenkaan nyt laske leikkiä kanssasi! Voi, enkelini, pilanteko on tietämättömyyden tytär; ihminen pilkkaa sellaista, jota ei tiedä eikä tunne. Sillä kohdalla, missä rekryytit nauravat, ovat kokeneet sotilaat vakavia, sanoi minulle kerran markiisi de Chaulieu, tuo poloinen ratsuväen kapteeni, joka ei vielä ole marssinut sen pitemmälle kuin Parisista Fontainebleauhon ja sieltä takaisin. -- Arvaan myöskin, armahin ystävä, että et ole sanonut minulle kaikkea. Niin, olet salannut minulta jonkun haavan. Sinä kärsit, minä tunnen sen. Olen ajatuksissani punonut ympärillesi jos jonkinlaisia romaaneja voidakseni kaukaa ja siitä vähästä, mitä olet kertonut itsestäsi, arvata käyttäytymisesi syyt. Hän on ottanut avioliiton vain voimainkoetuksen kannalta, ajattelin eräänäkin iltana, ja mikä minulle on ollut onnea, on ollut hänelle ainoastaan kärsimystä. Sen on hän saanut palkaksi kaikista uhrauksistaan ja tahtoo sentähden nyt rajoittaa niiden määrää. Hän on verhonnut surunsa yhteiskuntamoraalin komeihin periaatteisiin. Ah, Renée, sepä juuri onkin ihanaa, että oikea sydämenilo ei tarvitse uskontoa, ei suuria sanoja, eikä mitään varalaitelmia, se on olemassa itsestään ja itsensä vuoksi; jota vastoin miehet antaakseen jonkinlaisen oikeuden varjon meidän orjuutemme ja alamaisuutemme julmille siteille ovat koonneet yhteen kaikenlaisia teorioja ja ohjesääntöjä. Jos sinun uhrauksesi ovat kauniita ja yleviä, niin olisiko siis minun kirkon valkoisen ja kultaisen kaavun suojaama ja määreistä nyrpeimmän laillistuttama onneni jotakin luonnotonta? Kunnioituksesta lakeja kohtaan, sinun itsesi vuoksi ja etenkin oman onneni täydellistyttämiseksi tahtoisin, että olisit onnellinen, oma Renéeni. Oi, tunnusta minulle, että alat sydämessäsi tuntea hiukan rakkautta tuota Louis'ta kohtaan, joka jumaloi sinua! Tunnusta minulle, että tuo vertauskuvallinen ja juhlallinen hääsoihtu ei ole ollut ainoastaan pimeyden ilmituoja! Sillä rakkaus, enkelini, on sielunelämälle samaa, mitä aurinko on maalle. Palaan puheissani aina tuohon suureen päivään, joka minun ylläni heloittaa ja jonka pelkään polttavan itseni poroksi. Rakas Renée, sinä, joka ylitulvehtivassa hellyydessäsi viiniköynnösten siimestämässä lehtimajassa luostarin puutarhassa kerran sanoit minulle: "Rakastan sinua, Louise, niin suuresti, että jos Jumala ilmestyisi, niin rukoilisin häntä antamaan itselleni kaikki elämän tuskat ja sinulle kaikki sen riemut. Niin, minä rakastan kärsimystä!" Niin, rakas, nyt teen saman minä ja huudan Jumalan puoleen, jotta hän antaisi sinulle osan riemuistani.

Kuulehan, arvaan, että olet Louis de l'Estorade-nimisenä käynyt kunnianhimoiseksi! No niin, laita niin, että hän ensi vaaleissa tulee valituksi edustajaksi, sillä hän täyttää pian neljäkymmentä vuotta ja kun eduskunta kokoontuu vasta puoli vuotta vaalien jälkeen, niin on hän silloin jo saavuttanut sen ijän, joka poliittiselta henkilöltä vaaditaan. Sitten sinä tulet Parisiin, en sano sen enempää. Isäni ja ystäväpiirini tulevat panemaan arvoa teille, ja jos sinun vanha appiukkosi tahtoo saada sukukartanon, voimme täältä käsin hankkia Louis'lle kreivin arvonimen. Sekin on jo jotakin se! Ja sitten saamme olla yhdessä.

XXVIII.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.

Joulukuulla 1825.

Onnen hurmaama Louise, olet vallan huikaissut minut! Hetkiseksi unohtui kirjeesi käteeni, ja joku silmistäni tipahtanut kyynel kimmelsi sen lehdillä laskevan auringon ruskossa. Istuin siinä yksin, väsynein käsivarsin, pienen paljaan kallion kupeella, johon olen antanut asettaa penkin. Kaukana, äärettömässä etäisyydessä, välkähteli Välimeri niinkuin terässäilä. Tuoksuvat puut varjostavat tätä penkkiä, jonka viereen olen antanut istuttaa suunnattoman suuren jasmiinipensaan, muutamia kuusamia ja espanjalaisia kinstereitä. Kerran on tämä kallio vielä kokonaan peittyvä köynnöskasvien viheryyteen, villi viini on jo istutettu. Mutta talvi lähestyy ja koko viheriä nurmipeite on nyt kuin vanha haaltunut matto. Kun istun täällä, niin ei kukaan tule minua häiritsemään, sillä kaikki tietävät, että silloin tahdon olla yksin. Tätä penkkiä nimitetäänkin Louisen penkiksi. Eikö tämä jo osoita, etten suinkaan silti ole yksin, vaikka olenkin yksin?

Jos kerron sinulle näin kaikista näistä yksityiskohdista, jotka sinulle ovat niin mitättömiä, jos kuvailen sinulle näin sitä viheriöitsevää toivoa, joka jo edeltäpäin verhoaa lehvillään tämän vielä niin paljaan ja karun kallion, jonka huipulle kasvillisuuden kaitsija kuitenkin on juurruttanut mitä kauneimman pinjan, niin tapahtuu se siksi, että täältä olen löytänyt itselleni vertauskuvia, joihin mieleni on kiintynyt.

Juuri iloitessani sinun onnellisesta avioliitostasi ja (miksi en tunnustaisi sinulle kaikkea) kadehtiessani sitä voimieni takaa, tunsin sydämeni alla lapseni ensimäiset liikahdukset, jotka koskettivat sieluni syvyyksiä. Tämä epämääräinen tuntemus on samalla ilmoitus, ilo, tuska, lupaus, todellisuus. Tämä onni, joka on yksin minun koko maailmassa ja joka jää Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, tämä mysterio valkaisi minulle sen seikan, että kallio vielä kerran on oleva kukkien peitossa, että se vielä kerran on kaikuva perheeni iloisesta naurusta ja että kohtuni oli vihdoinkin tullut siunatuksi, että siitä oli tullut rikkaan elämän lähde. Tunsin syntyneeni äidiksi! Niinpä tuo ensimäinen varmuus, että itsessäni kannoin ja suojasin toista elämää, tuotti minulle virkistävää lohdutusta. Rajaton riemu oli nyt kruunannut nuo pitkät, alttiille uhrautumiselle pyhitetyt päivät, jotka jo aikaisemmin olivat tuottaneet iloa Louis'lle.

Uhrautuminen, alttius, sanoin itselleni, etkö olekin paljon enemmän kuin rakkaus! Etkö olekin syvin hekuma ja autuus, sentähden että olet aineeton hekuma, luova ja uudestisynnyttävä! Etkö olekin, oi uhrautuvaisuus, seurauksiasikin jalompi! Etkö olekin juuri sinä se salaperäinen, väsymätön jumaluus, joka rajattomien avaruuksien ja lukemattomien ilmapiirien takana oudossa keskipisteessä piillen kuljetat sydämesi kautta kaikki maailmat! Oi suuri Alttius, sinä, joka salatusta kätköstäsi jakelet riemuja, joita ei ainoakaan vihkimätön silmä tahraa ja joita ei kukaan aavista, Alttius, sinä kateellinen ja valtaisa, sinä väkevä ja voittoisa Jumala, joka kuulut itse olioiden sisimpään luontoon ja siis aina olet sama voimiesi kulutuksesta huolimatta, oi rajaton Alttius, sinä olet elämäni tunnus!

Rakkaus, Louise, on Felipen aikaansaama vaikutus sinussa, mutta minun elämäni säteily perheeseeni on lakkaamatta heijastuva tuosta pikku maailmasta minuun takaisin. Sinun kaunis, kultainen laihosi on hetkellinen, mutta eikö minun myöhästynyt satoni lie sittenkin kestävämpi? Se uudistuu hetki hetkeltä. Rakkaus on kaunein koru, minkä yhteiskunta on luonnolta varastanut; mutta eikö äitiys ole Luonto itse koko luomisriemussaan? Hymy on kuivannut kyyneleeni. Rakkaus tekee Louis'ni onnelliseksi, mutta avioliitto on tehnyt minut äidiksi ja minäkin olen oleva onnellinen! Palasin hitain askelin viheliäisin akkunaluukuin koristettuun valkeaan talooni kirjoittaakseni sinulle tämän.

Niin, rakas ystävä, tuo luonnollisin ja ihmeellisin asia, mikä naiselle voi tapahtua, on ollut olemassa minulla jo viisi kuukautta; mutta voin kuiskata korvaasi, että se ei laisinkaan ole häirinnyt sydämeni eikä älyni toimintaa. Näen, että kaikki ovat onnellisia, tuleva isoisä kilpailee jo oikeuksista pojanpoikansa kanssa, hänestä on tullut lapsi uudestaan; isä näyttää vakavalta ja levottomalta; kaikki kohdistavat minuun huolenpitonsa, kaikki puhuvat äitiyden onnesta. Oi, minä yksin en tunne mitään, enkä uskalla kenellekään tunnustaa, että olen täydellisen välinpitämättömyyden tilassa. Valhettelen vähän, jotta en turmelisi heidän iloaan. Mutta koska voin olla suora sinua kohtaan, tunnustan että, tällaisessa väliaikaisessa tilassa, missä nykyään olen, on äitiys etupäässä mielikuvituksen asia. Louis oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin saadessaan tietää raskaudestani. Eikö tämä jo osoita, että lapsi on tullut itsestään ilman muuta kutsua kuin isänsä kärsimättömät toivomukset? Sattuma, rakkahani, on äitiyden jumala. Vaikkakin, lääkärimme lausunnon mukaan, tämä sattuma on täydellisesti sopusoinnussa luonnon tahdon kanssa, niin ei hän kuitenkaan kieltänyt, etteivätkö ne lapset, joita niin somasti nimitetään rakkauden lapsiksi, olleet tavallista kauniimpia ja lahjakkaampia ja etteikö heidän elämäänsä yleensä seurannut sama onni, joka kirkkaan tähden tavoin oli loistanut heidän luomishetkellään. Joten siis ehkä sinulle, Louise-ystäväni, äitiydestäsi koituu vielä sellaisia iloja, joista minä en tiedä mitään. Kentiespä myös rakastaa enemmän sitä lasta, jonka on saanut sellaisen miehen kanssa, jota jumaloi, kuten sinä Felipeä, kuin sitä, jonka on saanut sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa on mennyt järkiavioliittoon, jolle on antautunut velvollisuudesta ja vaimon tunteesta! Nämä salaiset sydämeni pohjaan kätketyt ajatukset ovat omiaan tekemään tuon toivehikkaan äitiystunteeni vieläkin vakavammaksi. Mutta koska mitään perhettä ei voi olla olemassa ilman lasta, tahtoisin voivani kiirehtää sen hetken tuloa, jolloin minulle nuo perheilot alkavat; niissä on oleva elämäni koko sisältö. Nykyisin on elämäni pelkkää salaperäistä odotusta; ja kuvottavinkin vaivantunne on vain valmistusta siihen, mikä tuleman pitää. Teen huomioita itseni suhteen. Huolimatta siitä, että Louis tekee kaiken voitavansa, että hän rakastaa ja huoltaa minua ja antaa minun kaikin tavoin kokea hellyyttään ja lempeyttään, tunnen kuitenkin jonkinlaista epämääräistä levottomuutta, johon lisäksi tulee kaikenlaiset ruumiin ja sielun häiriöt ja raskaudelle tunnusmerkilliset omituiset mieliteot. Jos nyt kerron sinulle kaikki aivan suoraan, vaikkakin mahdollisesti sillä herätän sinussa vastenmielisyyttä tätä kutsumusta kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa sinulle, etten ymmärrä, miten olen äkkiä saanut sellaisen himon eräänlaisiin oranseihin; omituinen maku, mutta minusta nyt aivan luonnollinen! Mieheni käy ostamassa minulle Marseillesta maailman parhaita oranseja; hän on tilannut minulle niitä Maltasta, Portugalista, Korsikasta; mutta nuo oransit eivät minulle kelpaa. Sensijaan riennän usein jalkapatikkaa Marseilleen ahmiakseni siellä huonoja, puolipilaantuneita oranseja, joita saa äyrillä kappaleen pienen, satamaan laskeutuvan kujan varrelta, pari askelta kaupungintalosta; niiden vihertävät mätäpilkut kiiluvat silmissäni kuin timantit: näen niissä kukkasia, en edes muista niiden pilaantunutta haaskanhajua, vaan ovat ne mielestäni ärsyttävän mehukkaita, lämmittäviä kuin viinin neste ja maultaan erinomaisia. Niin, enkelini, sellaisia ovat elämäni ensimäiset rakkausaistimukset. Nuo inhoittavat oransit ovat rakkauteni esineet. Sinä et kiihkeämmin himoitse Felipeäsi kuin minä noita lahoamistilassa olevia hedelmiä. Ajatteles, välistä varastaudun salaa ulos kodistani, livistän juoksujalkaa Marseilleen ja tunnen hekumallisen värinän koko ruumiissani lähestyessäni tuota kujaa: pelkään, ettei kaupustelijalla kenties olekaan mädäntyneitä oranseja; hyökkään niihin käsiksi, nälvin, ahmin niitä kadulla kaikkien nähden. Minun mielestäni nuo hedelmät tulevat suoraan paratiisista ja sisältävät suloista ravintoa. Olen nähnyt Louis'n kääntävän päänsä pois päästäkseen tuntemasta niiden pahaa hajua. Mieleeni muistuvat nuo Obermannin julmat sanat, tuo synkkä elegia, jota kadun ollenkaan lukeneeni: _Juuria kastellaan lantavedellä!_ Mutta senjälkeen kun rupesin syömään noita hedelmiä, ei minulla ole enää mitään sydänalakipuja ja terveyteni on parantunut. Näillä luonnonvastaisilla himoilla lienee joku tarkoitus, koskapa ne useimmiten yhtyvät tähän tilaan ja koskapa ainakin toisella puolella naisia on tällaisia, väliin kylläkin kauheita mielihaluja. Sittenkun raskauteni tila alkaa käydä hyvin näkyväksi, en enää liiku ulkopuolella la Crampadea: en tahdo näytellä itseäni tällaisena.

Olen hyvin utelias tietämään, millä hetkellä oikeastaan äitiys alkaa. Ettei se vain tapahtuisi juuri keskellä noita hirvittäviä tuskia, joita niin pelkään.

Jää hyvästi, sinä onnellinen! Jää hyvästi sinä, minun uudestisynnyttäjäni, jonka kautta saan kokea minäkin kaikki nuo hurmaavat rakkaudenosoitukset, tuon mustasukkaisuuden, joka syntyy yhdestä katseesta, nuo korvaan kuiskatut sanat ja nuo sanoin kertomattomat nautinnot, jotka ympäröivät olemustamme niinkuin uusi ilmakehä vuodattaen meihin uutta verta, uutta valoa, uutta elämää! Oi, sydänkäpyseni, minäkin ymmärrän rakkauden. Älä väsy kertomasta minulle kaikkea. Pitäkäämme tunnollisesti sopimuksemme. Minä en ole salaava sinulta mitään. Niinpä tunnustan sinulle vielä lopettaakseni vakavasti tämän kirjeen, että lukiessani toistamiseen kirjettäsi valtasi minut syvä, voittamaton kauhun- ja pelontunne. Minusta tuntui kuin olisi tuo häikäisevä rakkaus uhmannut Jumalaa. Eiköhän tuo tämän maailman itsevaltias Onnettomuus suuttune siitä, ettei hänelle ole suotu sijaa juhlassanne! Kuinka paljon suurta onnea se onkaan tuhonnut! Ah, Louise, älä unohda onnesi keskellä rukoilla Jumalaa! Tee hyvää, ole armelias ja hyvä; riisu vastoinkäymisiltä aseet vaatimattomuudellasi ja nöyryydelläsi! Minä olen avioliittoni aikana käynyt vielä jumalaapelkääväisemmäksi kuin mitä olin luostarissa. Et kerro mitään uskonnosta Parisissa. Rakastaessasi Felipeä, tuntuu minusta kuin, vastoin sananpartta, palvelisit enemmän pyhimystä kuin Jumalaa. Mutta pelkoni johtunee vain hellästä ystävyydestäni. Te käytte yhdessä kirkossa ja teette hyvää salassa, eikö totta? Pidät minua ehkä hyvin maalaisluonteisena tässä kirjeeni lopussa, mutta muista, että pelkoni merkitsee vain mitä lämpöisintä ystävyyttä, ystävyyttä siinä mielessä, missä La Fontaine sen käsitti, jota jo unelman varjo, jo pelkkä pilven ajatus säikyttää ja levottuuttaa. Sinä ansaitset olla onnellinen, sillä sinä ajattelet minua onnessasi, samoin kuin minä ajattelen sinua yksitoikkoisessa, vähän harmaassa ja kuivassa, mutta samalla toimeliaassa ja luomistäyteisessä elämässäni: ole siunattu sinä!

XXIX.

HERRA DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMÉR'ELE.

Joulukuulla 1825.

Arvoisa Rouva.

Vaimoni ei tahdo, että te vain tavanmukaisen virallisen ilmoituksen kautta saisitte tiedon tapahtumasta, joka on omiaan täyttämään mielemme mitä suurimmalla riemulla. Hän on hiljattain saanut reippaan pojan, ja me siirrämme hänen kasteensa siksi, kunnes te palaatte takaisin Chantepleursin tilallenne. Renée ja minä toivomme, että silloin jatkatte matkaanne aina la Crampadeen asti ja suostutte olemaan kummina esikoisellemme. Tässä toivossa kirjoitutan hänet siviilirekisteriin nimellä Armand Louis de l'Estorade. Rakas Renée'mme on saanut kärsiä paljon, mutta hän on kestänyt kaikki enkelin kärsivällisyydellä. Te tunnette hänet, varmuus siitä, että hän tuottaa meille kaikille onnea, on antanut hänelle voimia läpikäydä tämän ensimäisen koetuksen äitiyden kutsumuksessa. Tahtomatta antautua niihin naurettaviin liiotteluihin, joihin ensikertalaiset isät ovat niin taipuvia, voin kuitenkin vakuuttaa teille, että pikku Armand on hyvin soma; mutta te uskottekin sen helpolla, kun sanon, että hänellä on Renée'n piirteet ja silmät. Se on henkevyyttä jo sekin. Nyt kun lääkäri ja kätilö ovat vakuuttaneet, ettei Renée'llä ole vähintäkään vaaraa enää, sillä hän imettää itse, lapsi on halukkaasti tarttunut rintaan, maitoa on runsaasti, luonto on niin rikas hänessä, niin voimme me, isäni ja minä, vapaasti antautua ilollemme. Rouvaseni, tämä ilo on niin suuri, niin voimakas ja täydellinen, se elähyttää siihen määrin koko talon ja on niin suuresti muuttanut rakkaan vaimoni olotilaa, että toivon teidän oman onnenne vuoksi, että teillekin pian kävisi samoin. Renée on antanut panna teitä varten kuntoon huoneuston, jonka toivoisin voivani sisustaa vieraittemme arvoisella tavalla; mutta joka tapauksessa otetaan teidät ainakin vastaan veljellisellä sydämellisyydellä, joskaan emme voi tarjota mitään komeutta.

Renée on kertonut minulle teidän aikeistanne meihin nähden ja käytän siis tässä tilaisuutta kiittääkseni teitä. Poikani syntymä on saanut isäni suostumaan uhrauksiin, jollaisiin vanhat ukot yleensä epäkernaasti rupeavat: hän on hiljattain ostanut kaksi maatilaa. La Crampade tuottaa nykyisin kolmekymmentä tuhatta frangia. Isäni on anova kuninkaalta lupaa saada muodostaa se sukukartanoksi, mutta koettakaa hankkia hänelle se arvonimi, josta puhutte viime kirjeessänne, ja silloin olette jo tehneet suuren palveluksen kummipojallenne.

Mitä minuun tulee, niin olen seuraava neuvojanne ainoastaan sentähden, että teillä ja Renée'llä olisi tilaisuutta olla yhdessä sill'aikaa kuin eduskunta kokoontuu. Opiskelen ahkerasti ja koetan päästä n.s. erikoisalan tuntijaksi. Mikään ei kuitenkaan rohkaisisi minua niin suuresti kuin tieto siitä, että te olette pikku Armandini suojelija. Luvatkaa siis, te, joka olette niin kaunis ja hieno, niin ylevämielinen ja henkevä, että saavutte tänne näyttelemään hyvän hengettären osaa vanhimman poikani kehdon ääressä. Silloin olette, arvoisa rouva, kunnioittavan ja hartaan ystävyyden tunteisiini vielä lisänneet minun ikuisen kiitollisuuteni, jota vakuuttaen minulla on kunnia olla

teidän nöyrä ja kuuliainen palvelijanne

Louis de l'Estorade.

XXX.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Tammikuulla 1826.

Macumer herätti minut äsken ojentamalla minulle kirjeen mieheltäsi, enkelini. Vastaan heti myöntävästi. Huhtikuun lopulla matkustamme Chantepleursiin. Minua odottaa siis ilo ilon jälkeen: ensiksi matkustaa, sitten nähdä sinut ja vielä lisäksi olla kummina ensimäiselle lapsellesi! Mutta tahdon Macumer'n vastakummikseni. Katolinen liitto jonkun toisen kummin kanssa olisi minulle vastenmielinen. Ah, jospa olisit nähnyt hänen kasvojensa ilmeen, silloin kun sanoin hänelle tämän, niin käsittäisit, kuinka äärettömästi tuo enkeli minua rakastaa.

"Senkin vuoksi tahdon, että yhdessä matkustamme la Crampadeen, Felipe", sanoin minä, "kun mahdollisesti siellä voimme saada lapsen. Myöskin minä tahdon tulla äidiksi... vaikkakin tunteeni sinuun ja lapseen nähden tulisivat olemaan hyvin jaettuja. Ensiksikin jos huomaisin sinun pitävän enemmän jostakin toisesta olennosta, vaikkapa tuo toinen olisikin oma poikani, niin en tiedä mitä tapahtuisi. Medea oli ehkä oikeassa: muinaisajan ihmisissä oli paljon hyvää!"

Hän rupesi nauramaan. Niinpä siis, rakas hirveni, sinulla on hedelmä ilman että sinulla on ollut kukkia, ja minulla on kukat ilman hedelmää. Kohtalojemme vastakkaisuus jatkuu siis yhä. Olemme kyllin suuria filosofeja kumpikin etsiäksemme tästä kaikesta vielä eräänä päivänä esiin syvempää tarkoitusta. Mutta toistaiseksi! Minä olen ollut naimisissa vasta kymmenen kuukautta ja sopikaamme siitä, etten minäkään ole antanut ajan kulua hukkaan.

Me vietämme onnellisten ihmisten huvittelevaista ja kuitenkin sisältörikasta elämää. Päivät tuntuvat meistä aina liian lyhyviltä. Seurapiirimme, jolle jälleen olen näyttäytynyt naidun naisen osassa, pitää yksimielisesti paroonitar de Macumer'ta paljon kauniimpana kuin Louise de Chaulieutä: onnellisella rakkaudella on omat kaunistuskeinonsa. Kun Felipe ja minä jonakin kauniina ja kylmän-kimmelteisenä tammikuun päivänä, jolloin kaikki Champs-Elysées'n puut ovat verhoutuneet valkoisiin tähtiterttuihin, vaunuissamme ajamme koko Parisin nähden yhdessä samalla paikalla, missä vielä viime vuonna vaelsimme erillämme, niin tulee mieleeni tuhansia ajatuksia ja pelkäänpä silloin olevani hieman korskea, kuten viime kirjeessäsi aivan oikein arvasit.

Jos en itse ole kokenutkaan äidiniloa, niin on sinun kuvattava se minulle ja minä olen siten oleva äiti sinun välitykselläsi; ei mikään minun mielestäni ole kuitenkaan verrattavissa rakkauden autuaalliseen hekumaan. Varmaankin pidät minua sangen omituisena, jos kerron sinulle, että näiden kymmenen kuukauden ajalla olen ainakin kymmenen kertaa yllättänyt itseni toivomasta, että saisin kuolla kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, elämäni loistavimmillaan ollessa, keskellä rakkauden ruusuja ja lemmenhekumaa, että saisin mennä pois tyytyväisenä ja ilman pettymyksiä elettyäni aikani auringossa ja avaruuden eetterissä, rakkauden onneen riutuen, kaikki suven seppeleet ja kauniit harhakuvitelmat vielä kuihtumattomina kulmillani. Ajattele, millaista olisi kantaa nuorta sydäntä vanhassa ruumiissa, nähdä ympärillään vain mykkiä ja kylmiä kasvoja siellä, missä ennen kaikki meille hymyilivät, välinpitämättömätkin, ja olla vain kunnianarvoisa rouva... Mutta sehän olisi jo ennenaikaista helvettiä.

Tästä asiasta juuri johtui ensimäinen kiista Felipen ja minun välillä. Minä toivoin, että hänellä olisi voimaa surmata minut kolmenkymmenen vuotisena unessa, minun itseni sitä ollenkaan aavistamatta, ja siirtää minut siten toisesta unesta toiseen. Tuo hirviö ei tahtonut. Uhkasin jättää hänet yksin elämään ja silloin hän kalpeni, lapsi-raukka! Tuosta suuresta ministeristä on tullut, rakkaani, täydellinen lapsi. Kuka olisi voinut uskoa, että hänessä piili niin paljon nuoruutta ja luonnonraikkautta. Nyt kun hänen seurassaan ajattelen ääneen aivan kuin sinun kanssasikin ja kun olen saanut hänetkin totutetuksi tähän samaan luottoisaan tapaan, ihastustamme me toisiamme lakkaamatta sielujemme pulpahduksilla.

Rakas ystävä, nuo molemmat rakastavaiset Felipe ja Louise, tahtovat lähettää jonkun lahjan nuorelle äidille. Tahtoisimme hankkia jotakin, joka sinua miellyttäisi. Siispä sano minulle suoraan, mitä toivot, sillä me emme kernaasti valmista mitään yllätyksiä porvarien tapaan. Me tahdomme siis lakkaamatta muistuttaa itsestämme jollakin somalla muistoesineellä, jollakin tavaralla, jota voisit käyttää joka päivä ja joka ei kulutuksesta pahenisi. Meidän iloisin, tuttavallisin, rattoisin ateriamme on aamiainen, sillä silloin olemme aina kahden; olen sentähden ajatellut lähettää sinulle erikoisen aamiaista varten sovelletun ruokakaluston jonka koristeet olisivat lapsikuvioita. Jos hyväksyt ehdotuksen, niin vastaa minulle nopeasti. Voidaksemme hankkia sen, on se tilattava, ja Parisin taiteilijat ovat laiskoja kuin kuninkaat. Se on oleva uhrilahjani Lucinalle.

Hyvästi siis, sinä rakas imettäjä, toivotan sinulle kaikkia äidin iloja ja odotan kärsimättömyydellä ensimäistä kirjettäsi, jossa tietysti kerrot minulle aivan kaikesta, eikö niin? Kätilö sai minut värisemään. Tuo sana miehesi kirjeessä pisti, ei silmiini, vaan sydämeeni. Renée-parka, lapsi käy kalliiksi, eikö totta? Minä olen opettava tuolle kummipojalleni, kuinka suuren rakkauden arvoinen sinä olet. Tuhat suudelmaa, enkelini.

XXXI.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.

Nyt on pian kulunut jo viisi kuukautta siitä kuin pikku poikani syntyi, enkä ole saanut edes sen verran aikaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa sinulle. Kun kerran itse tulet äidiksi, voit vielä paremmin antaa minulle anteeksi kuin mitä olet tehnyt, sillä oletpa kuitenkin hieman rangaissut minua kirjoittamalla niin harvoin. Kirjoita minulle, sydänkäpyseni! Kerro minulle huveistasi, kuvaa minulle onnesi kirkkain värein. Maalaa se väkevällä ultramariinilla äläkä yhtään pelkää murhetuttavasi minua, sillä minä olen onnellinen, onnellisempi kuin mitä voit kuvitellakaan.