Part 12

Senkin nokkaviisas, miksi olisin sinulle kirjoittanut, mitä olisin sinulle sanonut? Sill'aikaa kuin sinä elät tuota juhlien, rakkaudentuskien, ohdakkeiden ja kukkien täyttämää elämää, jota minulle kuvailet ja jota saan katsella kuin hyvin näyteltyä teatterikappaletta, niin vietän minä yksitoikkoista ja luostarin malliin järjestettyä elämää. Me käymme aina levolle kello yhdeksän ja nousemme auringon kanssa. Aterioimme aina tuskastuttavan täsmällisesti. Ei koskaan pienintä poikkeusta. Olen tottunut tähän säännölliseen ajan järjestykseen verrattain vaivattomasti. Kentiespä se onkin luonnon vaatimaa, sillä mitä olisi elämä ilman tällaista sääntöperäisyyteen alistumista, joka tähtitieteilijäin sanojen mukaan, ja kuten Louis'kin väittää, vallitsee kaikkialla maailmankaikkeudessa. Järjestys ei väsytä. Sitäpaitsi vievät pukeutumisvelvollisuudet aikani aamiaiseen asti, sillä olen päättänyt aina esiintyä pöydässä niin somana kuin suinkin täyttääkseni kaikki vaatimukset, mitä minulle naisena voidaan asettaa; se tuottaa tyydytystä itselleni, ja tuo kiltti appiukko ja Louis näyttävät myös hyvin tyytyväisiltä. Aamiaisen jälkeen kävelemme. Kun sanomalehdet saapuvat, poistun joksikin aikaa talousaskareihini tai myös lukemaan, sillä luen paljon, tai kirjoittamaan sinulle. Palaan takaisin tuntia ennen päivällistä ja sen jälkeen pelataan, tehdään ja otetaan vastaan vierailuja. Täten vietän päiväni seuranani onnellinen vanhus, jolla ei ole mitään toivoja enää, ja puolisoni, jonka onni olen minä. Louis on niin onnellinen, että hänen ilonsa on lopulta lämmittänyt minunkin sieluni. Onni ei meille varmaankaan koskaan esiinny huvin muodossa. Väliin iltasin, kun minua ei tarvita peliseurassa ja kun istun mukavasti nojatuolissani, kiitävät ajatukseni sinuun; elän mielikuvituksessani mukana tuossa niin kauniissa, niin rikkaassa, vaihtelevassa ja kiihkeän levottomassa elämässä, jota sinä vietät, ja kysyn itseltäni, minne tuo rauhaton johdanto sinut lopulta mahtaa viedä. Eikö se ehkä surmaa kirjan muuta sisältöä? Sinulla on varaa pitää rakkauden harhakuvitelmia, rakas sydänkäpyseni, mutta minulla ei ole muuta kuin talouselämän karu todellisuus. Niin, unennäöltä tuntuvat minusta sinun rakkausvaiheesi. Ja minun onkin vaikea ymmärtää, minkätähden sinä teet ne niin romantisiksi. Sinä tahdot itsellesi miehen, jossa on enemmän sielua kuin aisteja, enemmän sielun suuruutta ja hyvettä kuin rakkautta. Sinä tahdot, että kaikki nuoren tytön unelmat elämänkynnyksellä vaihtuisivat todellisuudeksi, sinä vaadit uhrauksia niiden vuoksi; sinä alistat Felipesi koetuksille päästäksesi selville siitä, ovatko hänen lemmenkaipuunsa, toivonsa ja uteliaisuutensa pysyvää laatua. Mutta, lapsi, noiden haavemaisten koristeiden takana kohoaa alttari, jolla ikuinen liitto solmitaan. Jo päivää jälkeen avioliiton voi se hirvittävä tapaus, joka muuttaa tytön naiseksi ja rakastajan aviomieheksi, särkeä kaikki sinun korkeat ja sirot rakennelmasi ja hienot varovaisuuslaskelmasi. Tiedä siis, että kaksi rakastavaista samoin kuin kaksi vihittyä, kuten Louis ja minä, hääyön riemujen alta, Rabelais'n sanojen mukaan, etsii erästä suurta epävarmaa -- kenties --

En soimaa sinua, vaikka käyttäydytkin vähän ajattelemattomasti puhellessasi Felipesi kanssa puutarhassa, pommittaessa häntä kysymyksilläsi ja viettäessäsi yökaudet parvekkeella hänen seistessään muurilla; sinä leikit elämällä, lapsi, ja minä pelkään, että se ei ymmärrä leikkiä. En uskalla neuvoa sinulle tietä onneen siten kuin kokemukseni pohjalta oikeastaan tahtoisin; mutta salli minun vieläkin toistaa, että avioliiton paras evästys on näissä kahdessa sanassa: alistuvaisuus ja kiintymys! Sillä näenpä, että kaikista sinun kokeistasi, keimailuistasi ja huomioistasi huolimatta sinä menet naimisiin aivan samalla tapaa kuin minä. Avartaessaan toivomuksiensa piiriä kaivaa kuilun vain hiukan syvemmäksi, siinä kaikki.

Oi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä parooni de Macumer'n ja puhua hänen kanssaan jonkun tunnin; niin suuresti toivon sinun onneasi!

XXVI.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Kun Felipe todellisen sarasenin ylevämielisyydellä toteuttaa kaikki isäni ja äitini suunnitelmat tunnustaen vastaanottaneensa minun omaisuuteni kuitenkaan sitä saamatta, niin on herttuatar tullut vielä äidillisemmäksi ja lempeämmäksi minulle kuin ennen. Hän nimittää minua _pikku vehkeilijäksi, pikku veitikaksi_, hän sanoo, että minulla on sangen _sukkela kieli_. -- "Mutta rakas äiti", sanoin hänelle päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista, "te luulette valtioviisaudeksi, kavaluudeksi, vehkeilyksi kaikkea sitä, joka on rehellisintä, välittömintä, epäitsekkäintä ja täydellisintä rakkautta, mitä maailmassa koskaan on ollut! Tietäkää siis, etten ole mikään _veitikka_, jolla nimellä te olette suvainnut minua kunnioittaa." -- "No niin, Armande", sanoi hän minulle kaulaten minua ja suudellen minua otsalle; "sinä et ole tahtonut palata luostariin, sinä et ole tahtonut jäädä naimattomaksi, ja suuren, kauniin Chaulieu-suvun jäsen kun olet, olet tuntenut velvollisuudeksesi kunniakkaasti jatkaa isäsi sukua". (Jospa tietäisit, Renée, miten nämä sanat olivat imartelevia isälleni, joka kuunteli keskusteluamme!) "Koko talven olen nähnyt sinun pistävän pikku nokkasi joka katrilliin, olen nähnyt sinun viisaasti ja sattuvasti arvostelevan ihmisiä ja ymmärtävän kohdalleen Ranskan nykyaikaisen yhteiskunnallisen tilanteen. Myöskin olet kietonut verkkoihisi tuon espanjalaisen, ainoan, joka kykenee tarjoamaan sinulle tuon ihanan aseman kodin valtiattarena. Rakas pienokaiseni, olet kohdellut häntä kuin Tullia veljeäsi." -- "Millainen mainio koulu onkaan sisareni luostari!" huudahti isäni. Sinkosin isääni silmäyksen sellaisen, että se heti katkaisi hänen lauseensa; sitten käännyin herttuattaren puoleen ja sanoin: -- "Rouvaseni, minä rakastan sulhastani, Felipe de Soriaa, kaikesta sydämestäni. Vaikkakin tämä rakkaus syttyi sydämeeni tahtomattani ja vaikkakin alussa kaikin voimin ponnistelin sitä vastaan, niin vannon, että en antautunut sen valtoihin, ennenkuin olin varma siitä, että parooni de Macumer'ssa olin tavannut sielun täysin omani arvoisen ja sydämen, joka hienotunteisuutensa, ylevyytensä, alttiutensa, luonteensa ja tunteittensa puolesta oli omani kaltainen." -- "Mutta, rakkaani", jatkoi äitini keskeyttäen minut, "hän on ruma kuin"... -- "Niinkuin mikä tahansa", jatkoin vilkkaasti, "mutta minä rakastan tätä rumuutta." -- "No niin, Armande", sanoi isäni, "jos sinä rakastat häntä ja sinulla on ollut voimaa pitää kurissa rakkauttasi, niin ei sinun tule missään suhteessa panna onneasi alttiiksi. Mutta onni riippuu paljon avioliiton ensi päivistä"... -- "Ja miksi emme sanoisi hänelle ensimäisistä öistä!" huudahti äitini. "Jättäkää meidät, herraseni, kahden", lisäsi herttuatar katsahtaen isääni.

"Kolmen päivän kuluttua menet naimisiin, rakas pienokainen", kuiskasi äitini korvaani, "minun on senvuoksi ilman mitään porvarillista kyynelherkkyyttä annettava sinulle muutamia vakavia neuvoja, jollaisia kaikki äidit antavat tyttärilleen. Menet naimisiin miehen kanssa, jota rakastat. Sentähden ei minulla ole mitään syytä surkutella sinua tai itseäni. Olen nähnyt sinua ainoastaan vuoden päivät: joskin tällä yhdessäolon ajalla olet ehtinyt voittaa rakkauteni, ei se kuitenkaan ole ollut niin pitkä, että kyyneliin sulaen ikävöisin seuraasi. Henkevyytesi on voittanut kauneutesi; olet imarrellut äidillistä itserakkauttani, ja olet ollut hyvä ja rakastettava tytär. Sinä hymyilet?... Voi, useinkin se hyvä väli, joka on vallinnut äidin ja tyttären välillä, rikkoutuu heidän kohdatessaan toisensa naisina. Tahdon nähdä sinut onnellisena. Kuule minua siis. Se rakkaus, jota sinä tunnet, on vielä pikku-tytön rakkautta; se on yhteistä kaikille naisille, jotka ovat luodut kiintymään mieheen; mutta, voi, lapsukaiseni, meitä varten on maailmassa olemassa vain yksi ainoa mies, kahta ei ole, ja se, jota me olemme luodut rakastamaan, ei aina ole sama kuin se, jonka olemme valinneet puolisoksemme, luullen häntä rakastavamme. Niin omituiselta kuin sanani sinusta voivat tuntuakin, niin pidä ne mielessäsi. Jos emme rakasta sitä, jonka olemme valinneet, on vika sekä meissä että hänessä, väliin myös olosuhteissa, jotka eivät riipu meistä eivätkä hänestä; tämä kaikki ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö mies, jonka perheemme meille antaa, voisi olla samalla myös sydämemme valittu ja rakastettu. Se muuri, joka myöhemmin on meidän ja hänen välillään, syntyy useinkin riittämättömästä kestämiskyvystä ja harrastuksesta. Tehdä miehestään rakastaja on yhtä vaikea ja arkaluontoinen tehtävä kuin tehdä rakastajastaan aviomies, ja siitä olet sinä erinomaisesti suoriutunut. No niin, toistan sinulle vielä: tahdon nähdä sinut onnellisena. Muista siis tästä lähin, että sinä kolmen ensimäisen avioliittokuukauden aikana voit tulla onnettomaksi, ellet alistu avioliittoon samalla kuuliaisuudella, hellyydellä ja henkevyydellä, kuin mitä olet osoittanut rakasteluaikanasi. Sillä näetkö, pikku veitikkani, olet tällä aikaa kokonaan antautunut salaisen rakkautesi viattomalle onnelle. Jos tuo onnellinen rakkaus nyt aluksi tuottaisi sinulle pettymyksiä, epämiellyttäviä yllätyksiä ja tuskiakin, no niin, tule silloin minun luokseni. Älä aluksi odota liikoja avioliitolta, se tuo sinulle ehkä enemmän kärsimystä kuin nautintoa. Onnesi vaatii yhtäpaljon huolenpitoa kuin mitä rakkautesi on vaatinut. Ja jos kävisi niinkin, että kadottaisit rakastajan, niin löytäisit hänen sijaansa isän ja lapset. Siinä, rakas lapseni, on koko yhteiskunnallisen elämän pohja. Uhraa kaikki sille miehelle, jonka nimeä kannat ja jonka maineeseen ei voi tulla pienintäkään tahraa ilman että se myös mitä hirveimmällä tavalla koskee sinuun. Uhrata kaikki miehelleen ei ole ainoastaan meidän säätyistemme naisten ehdoton velvollisuus, vaan se on myös samalla kaikkein harkituinta laskevaisuutta. Suurien moraalisten periaatteiden paras tunnus on, että ne ovat tosia ja hyödyllisiä, miltä kannalta niitä sitten katsottaneekin. Tämä riittäköön sinulle. Luulen sinulla olevan taipumusta mustasukkaisuuteen; minäkin, rakas lapsi, olen mustasukkainen! Mutta en soisi, että olisit typerästi mustasukkainen. Kuulehan: mustasukkaisuus, joka näyttäytyy, on niinkuin valtiotaito, joka asettaisi kaikki kortit pöydälle. Myöntää itsensä mustasukkaiseksi ja antaa toisen huomata se, eikö se olisi näyttää kaikki korttinsa! Silloin emme tiedä mitään tuon toisen pelistä. Meidän on kaikessa osattava kärsiä hiljaisuudessa. Macumer'n kanssa olen vielä myös vakavasti keskusteleva avioliittonne edellisenä päivänä".

Tartuin äitini kauniiseen käsivarteen ja suutelin hänen kättään pudottaen sille pienen kyyneleen, jonka hänen äänensävynsä oli pusertanut esiin silmästäni. Ymmärsin, että tässä hänen ja minun arvoisessani, korkeassa moraaliohjeessa piili mitä syvin viisaus, kaikesta yhteiskunnallisesta teennäisyydestä vapaa hellyys ja todellinen luonteeni kunnioittaminen. Nämä yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin yhteenveto kaikista niistä opetuksista, jotka elämä ja kokemus olivat hänelle ehkä hyvinkin kalliisti myyneet. Hän tuli liikutetuksi ja virkahti katsellen minua: -- "Rakas tyttöseni, hirvittävä ylimeno on edessäsi. Ja useimmat tietämättömät tai pettyneet naiset ovat valmiit seuraamaan kreivi Westmorelandin esimerkkiä."

Rupesimme nauramaan molemmat. Tehdäkseni sinulle ymmärrettäväksi tämän pilan täytyy minun selittää sinulle, että edellisenä päivänä muuan venäläinen ruhtinatar oli kertonut ruokapöydässä englannin ministerin, kreivi Westmorelandin, oppineisuudesta seuraavaa: hän oli ollut kovasti merikipeänä kanaalin yli tultaessa; hän oli matkalla Italiaan, mutta kun hänelle kerrottiin, että tuli vielä mennä Alppien yli, kääntyi hän heti takaisin. -- "Olen saanut tarpeekseni ylimenoista", sanoi hän. Ymmärrät, Renée, että sinun synkkä filosofiasi ja äitini moraali ovat olleet omiaan herättämään minussa jälleen kaikki ne pelokkaat aavistelut, jotka meitä vaivasivat Blois'ssa. Mitä enemmän avioliitto lähestyi, sitä enemmän koetin koota itseeni voimaa, tahtoa ja tunnetta kestääkseni tuon hirveän ylimenon nuoresta tytöstä vaimoksi. Mieleeni muistuivat kaikki meidän entiset keskustelumme, luin uudestaan kaikki sinun kirjeesi ja huomasin niissä olevan jotakin salattua surumielisyyttä. Näistä pahoista epäilyksistä oli se hyvä seuraus, että minusta tuli aivan tavallisen mallin mukainen morsian, jollaisia näkee kuvissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Olinkin sentähden sopimuksen allekirjoituspäivänä kaikkien mielestä erittäin viehättävän ja säädyllisen näköinen. Pitemmittä juhlamenoitta menimme heti aamulla määrin luo, ainoastaan todistajat mukanamme. Lopetan tämän kirjeen sill'aikaa kuin päivällispukuani pannaan kuntoon. Meidät vihitään Sainte-Valèren kirkossa illalla puolen yön aikaan loistavan illanvieton jälkeen. Myönnän, että pelkoni antaa minulle uhrin ulkomuodon ja painaa minuun jonkinlaisen väärän kainouden leiman, joka herättää muissa minulle käsittämätöntä ihailua. Olen iloissani siitä, että Felipe-parkani näyttää olevan yhtä tyttömäinen kuin minäkin; ihmisten hälinä loukkaa häntä, hän on kuin yölepakko kristallikaupassa. -- "Onneksi tätä päivää sentään seuraa toinen!" kuiskasi hän korvaani ilman mitään kaksimielisyyttä. Hän ei olisi tahtonut nähdä ketään, niin kaino ja arka hän on. Kun sopimus oli allekirjoitettu, kutsui Sardinian lähettiläs minut vähän syrjään antaakseen minulle kuudella komealla timantilla kiinnitetyn helmikaulanauhan. Se oli lahja kälyltäni Sorian herttuattarelta. Kaulakäädyn mukana seurasi vielä rannerengas, johon oli kirjoitettu: _Rakastan sinua, vaikka en sinua tunnekaan!_ Kaksi viehättävää kirjettä oli kääritty näiden lahjojen ympärille, joita en tahtonut vastaanottaa ennenkuin sain tietää, ettei Felipellä ollut mitään sitä vastaan. -- "Sillä", sanoin hänelle, "minä en tahtoisi nähdä teidän kantavan mitään joka ei tulisi minulta." Hän suuteli liikutettuna kättäni ja vastasi minulle: -- "Kantakaa niitä tuon sydämellisen kirjoituksen vuoksi, joka on vilpittömästi tarkoitettu"...

Lauantai-iltana.

Nämä ovat siis, Renée-raukkani, viimeiset tyttökädellä kirjoitetut rivit. Puoliyö-messun jälkeen me lähdemme eräälle maatilalle, jonka Felipe hienotunteista huomaavaisuutta osoittaen on ostanut Nivernais'ssa Provence-reitin varrella. Nimitän itseäni jo Louise de Macumer'ksi, mutta jätän Parisin muutaman tunnin kuluttua vielä Louise de Chaulieunä. Mutta nimitin minä itseäni miten hyvänsä, niin sinulle en koskaan ole oleva muuta kuin Louise.

XXVII.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Lokakuulla 1825.

En ole kirjoittanut sinulle mitään, rakkaani, senjälkeen kun määrinvirastossa solmin avioliittoni, ja siitä on kulunut jo pian kahdeksan kuukautta. Mitä sinuun taas tulee, niin ei sanaakaan! Se on vallan kauheata, rouvaseni!

No niin, me siis matkustimme postilla Chantepleursin linnaan tuolle Macumer'n ostamalle tilalle, joka on Nivernais'ssa Loiren rannalla, kuudenkymmenen peninkulman päässä Parisista. Koko palveluskuntamme, paitsi kamarineitsyttämme, oli siellä jo meitä odottamassa, ja me suoritimme matkan erittäin lyhyessä ajassa saapuen perille jo seuraavana iltana. Parisista aina Montargis'hin asti nukuin. Ainoa vapaus, jonka herrani ja mieheni salli itselleen, oli se, että hän tuki minua vyötäisiltä ja tarjosi päänalaisekseni olkapäänsä, jolle hän oli levittänyt useampia nenäliinoja. Tämä melkein äidillinen huolenpito, joka karkoitti unen hänen silmistään, liikutti minua syvästi. Nukuin hänen mustien silmiensä tulen hohtoon ja heräsin taas niiden liekehtelyyn: sama lämpö, sama rakkaus, mutta tuhannet ajatukset olivat sill'aikaa jo ehtineet käydä halki hänen päänsä! Kaksi kertaa oli hän suudellut minua otsalle.

Briaressa söimme aamiaista vaunuissamme. Sitten puhelimme kaikenlaista samaan tapaan kuin me ennen yhdessä Blois'ssa, ihailimme tuota samaa Loirea, jota mekin yhdessä ihailimme, siten kului aika, ja seuraavana päivänä kello puoli kahdeksan tulimme pitkälle ja kauniille lehmusten, akasioiden, sykomorien ja lehtikuusien varjostamalle lehtikujalle, joka johtaa Chautepleursiin. Kello kahdeksan aikaan söimme päivällistä ja kello kymmeneltä olimme ihanassa, kaikilla nykyaikaisilla ylellisyyskeksinnöillä koristetussa goottilaistyylisessä huoneessa. Minun Felipeni, jota kaikki pitävät rumana, oli mielestäni hyvin kaunis, hyvyytensä, siron kohteliaisuutensa, hellyytensä ja erinomaisen hienotunteisuutensa vuoksi kaunis! Rakkauden himosta ei pienintä merkkiä. Koko matkan oli hän käyttäytynyt niinkuin ystävä, jonka olisin tuntenut viisitoista vuotta. Hän kuvaili minulle, niinkuin ainoastaan hän osaa kuvata (hän on yhäkin vielä sama mies kuin ensimäisessä kirjeessään) niitä hirvittäviä myrskyjä, joka olivat raivonneet hänen rinnassaan ja joiden kuoleva maininki vielä väreili hänen kasvoillaan.

"Tähän asti en ole avioliitossa huomannut mitään kauhistuttavaa", sanoin minä mennen ikkunan luo ja katsellen siitä kauniissa kuunvalossa uinuvaa ihanaa puutarhaa, joka levitti voimakasta tuoksua. Hän tuli viereeni, kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja sanoi: -- "Ja miksi pitäisi sen kauhistaa? Olenko millään eleellä tai katseella rikkonut lupauksiani? Olenko koskaan tekevä sitä?" Ei milloinkaan ole millään äänellä eikä katseella ollut sellaista vaikutusvaltaa: tuo ääni sai hienoimmatkin säikeet ruumiissani väräjämään ja lietsoi tulta tunteisiini; katseella oli auringon voima. -- "Oh", vastasin minä, "kuinka paljon maurilaista kavaluutta sisältyykään tuohon alituiseen orjuuteenne!" Hän ymmärsi minut, rakkaani.

Jos siis, sorja hirveni, olen ollutkin muutamia kuukausia sinulle kirjoittamatta, niin arvaat kyllä miksi. Minun täytyy muistella tuota omituista ylimenoa nuoresta tytöstä vaimoksi voidakseni selittäytyä. Renée, nyt ymmärrän sinut. Nuori, onnellinen aviovaimo ei voi puhua onnellisesta avioliitostaan edes lähimmälle ystävälleen, ei äidilleen, ja tuskin edes itselleenkään. Meidän on kätkettävä tuo muisto sieluumme omana salaisuutenamme, tunteena, jolle ei löydy mitään nimeä. Ajattele, että on voitu nimittää velvollisuudeksi tuota sydämen suloista hulluutta, lemmenkaipuun vastustamatonta viettiä! Ja minkätähden? Mikä korkea valta onkaan luullut voivansa polkea jalkoihinsa kaiken hyvän aistin ja hienotunteisuuden ja kaikki naisen tuhannet kainoudentunteet muuttamalla kaiken tämän hekuman velvollisuudeksi. Kuinka voisi uhrata nämä sielun kukat, nämä elämän ruusut, nämä herkistyneiden tunteiden ja aistien runoelmat jollekin olennolle, jota ei rakastaisi? Mitä on oikeudella tekemistä sellaisten tuntemusten kanssa. Nehän itävät ja puhkeavat rakkauden auringossa ja niiden idut kuihtuvat inhon ja vastenmielisyyden kylmyydessä. Rakkaus yksin voi saada aikaan sellaisia ihmeitä! Oi, sinä minun ylevä Renée'ni, nyt olet mielestäni hyvin suuri. Notkistan polveni edessäsi ihmetellen syvyyttäsi ja terävänäköisyyttäsi. Niin, naisen, joka ei minun laillani laillisten ja julkisten häämenojen ohella mene salaiseen rakkausavioliittoon, on välttämättä turvauduttava äitiyteen, niinkuin sielu, jonka maan elo pettää, panee toivonsa taivaaseen. Kaikesta, mitä olet kirjoittanut, voi vetää julman johtopäätöksen: ainoastaan henkisellä ylemmyydellä varustetut miehet osaavat rakastaa. Nyt tiedän miksi. Mies tottelee kahta vaikutinta. Hänessä yhtyy aistien tarve ja tunne. Alemmat tai heikot olennot luulevat tarvetta tunteeksi; jota vastoin korkeammat olennot verhoavat tarpeen tunteen hurmaaviin kuvitelmiin; tunteen voima pakoittaa heidät erittäin pidättyväisiksi ja saa heidät käsillään kantamaan vaimoaan. Tunneherkkyys ja voima riippuu ilmeisesti ihmisen sisäisestä rakenteesta, ja ainoastaan nerokas mies osaa oikealla tavalla lähestyä meidän herkkätunteisuuttamme, hän ymmärtää, aavistaa, tajuaa naisen olemuksen; hän nostaa hänet himonsa siiville, joita tunteen kainous pidättää. Hurmautuneen älyn, sydämen ja aistien yht'aikaa meitä kiidättäessä ei voi pudota maahan, silloin kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin; ikävä vain, ettei sinne voi jäädä kauemmaksi. Tällainen on, rakas ystäväni, minun kolmesta ensimäisestä avioliittokuukaudesta ammentamani filosofia. Felipe on enkeli. Voin ajatella ääneen hänen seurassaan. En käytä mitään kaunopuheisuuden kukkasta, jos sanon, että hän on toinen itseni. Hänen ylevämielisyytensä on kertomaton: omistus tekee hänen kiintymyksensä vain yhä suuremmaksi ja onni antaa hänelle yhä uutta aihetta rakastaa. Minä olen hänelle hänen parempi puolensa. Näen kaikki selvästi edessäni: pitkien vuosien avioliitto ei ole etäännyttävä häntä ihailunsa esineestä, vaan on se päinvastoin vain enentävä hänen luottamustaan, kehittävä uusia, herkkiä tunteita ja lujittava meidän liittoamme. Mikä onnellinen hurmio! Sieluni on niin luotu, että ilot jättävät siihen ikäänkuin väkevän valohohteen, ne lämmittävät minua, ne läpitunkevat koko sisäisen ihmiseni; ne pienet väliajat, jotka niitä toisistaan eroittavat, ovat niinkuin pitkien päivien väliset lyhyet yöt. Aurinko, joka mailleen painuessaan on kullannut niiden huippuja, tapaa ne noustessaan vielä melkein lämpöisinä. Mitä onnellista sattumaa saankaan kiittää siitä, että minun heti kävi näin hyvin? Äitini oli herättänyt minussa tuhansia pelonaiheita; hänen ennustuksensa, jotka mahtoivat johtua kateudesta, joskin ne olivat kaiken porvarillisen pikkumaisuuden ulkopuolella, on todellisuus nyt osoittanut vääriksi, sillä sekä hänen, sinun että omat pelkoni, kaikki ovat nyt haihtuneet. Me viivyimme Chantepleursissä seitsemän ja puoli kuukautta aivan kuin kaksi rakastavaista, joista toinen on ryöstänyt toisen ja jotka ovat paenneet vanhempiensa vihaa. Riemujen ruusut ovat seppelöineet rakkautemme ja kukittaneet kaksin-olomme. Eräänä aamuna, jolloin tunsin itseni vielä tavallista onnellisemmaksi, jäin äkkiä ajattelemaan itseäni ja silloin muistin myös Renée'tani ja hänen sovinnaisuus-avioliittoaan, ja minä aavistin koko elämäsi, näin sen aivan silmieni edessä! Oi enkelini, minkä tähden puhumme eri kieltä! Sinun puhtaasti yhteiskunnallinen avioliittosi ja minun avioliittoni, joka ei ole muuta kuin onnellista rakkautta, ovat kaksi eri maailmaa, jotka voivat tajuta toisiaan yhtä vähän kuin rajallinen tajuaa rajatonta. Sinä jäät maan päälle ja minä olen taivaassa! Sinä olet inhimillisessä ilmakehässä ja minä jumalallisessa! Minä vallitsen rakkaudella ja sinä vallitset laskelmien ja velvollisuuden avulla. Minä olen niin korkealla, että jos putoan, murskaudun tuhansiksi muruiksi. Mutta jo tulee minun vaieta, sillä minä häpeän kuvata sinulle tällaisen lemmen kevään loistoa, rikkautta ja helmeilevää riemua.

Viikon kuluttua olemme jälleen Parisissa rue du Bac'in varrella olevassa sievässä asunnossamme, jonka on järjestänyt sama arkkitehti, joka asetti kuntoon Chantepleursinkin. Saan taas kuulla, nyt kun sieluni on auennut täyteen kukkaansa onnellisen avioliiton luvallisissa iloissa, tuota Rossinin taivaallista musiikkia, jota ennen kuuntelin levottomin, rakkauden uteliaisuuden vaivaamin sieluin. Kaikkien mielestä olen tullut kauniimmaksi ja olen kuin lapsi kuullessani itseäni nimitettävän _rouvaksi_.

Perjantai-aamuna.