Part 11

Koska Jumala näkee vikamme, näkee hän myös meidän katumuksemme; olette vallan oikeassa, kallis valtiattareni. Tunsin, etten ollut teille mieliksi, mutta en osannut arvata paheksumisenne syytä; nyt olette kuitenkin selittänyt sen minulle ja samalla antanut minulle uutta ihailun aihetta. Teidän mustasukkaisuutenne, joka on kuin Israelin Jumalan, on täyttänyt mieleni onnen tunteella. Ei mikään ole pyhempää eikä kallisarvoisempaa kuin mustasukkaisuus. Oi, kaunis suojelusenkelini, mustasukkaisuus on etuvartio, joka ei koskaan nuku; se on rakkaudelle samaa kuin mitä paha on ihmiselle: totuuden viesti. Olkaa mustasukkainen palvelijallenne, Louise; mitä kovemmin te lyötte häntä, sitä hartaammin on hän, alamaisena, nöyränä ja onnettomana, suuteleva sitä keppiä, joka lyödessään häntä samalla ilmaisee, kuinka kiintynyt te olette häneen. Mutta oh, rakkaani, ettekö siis ole huomannut aikaisemmin, tai kentiespä vain Jumala yksin sen näkee, kuinka olen ponnistellut voittaakseni ujouteni ja ne tunteet, joita te olette luullut heikoiksi! Niin, tarkoitukseni oli näyttää teille millainen olin silloin, kun en vielä rakastanut. Madridissa olivat ihmiset olevinaan jonkin verran huvitettuja keskusteluistani ja tahdoin, että te itse saisitte nähdä, minkä arvoinen olin. Onko tämä turhamaisuutta? Siinä tapauksessa olette ankarasti rangaissut sitä. Viimeinen katseenne jätti minut sellaiseen sielun hätään, jollaista en koskaan ennen ollut kokenut, en edes silloin, kun näin Ranskan sotajoukot Cadixin edessä ja kuninkaani viekastelevista sanoista tiesin henkeni uhatuksi. Koetin turhaan arvata tyytymättömyytenne syytä ja olin epätoivoissani tästä sielujemme epäsointuisuudesta, sillä minunhan on toimittava teidän tahdostanne, ajateltava teidän ajatuksianne, nähtävä teidän silmillänne, iloittava teidän ilojanne ja surtava teidän surujanne, aivan kuin tunnen kylmän ja kuuman vaihtelut. Minun rikokseni ja hätäni johtuivat tuosta yhteisymmärryksen puutteesta yhteisessä sieluelämässämme, jonka te jo olitte loihtinut niin kauniiksi. Pahoittaa hänen mieltään...! olen tuhat kertaa toistanut itsekseni kuin mieletön. Jalo, ihana Louise, jos yleensä enää olisi mahdollista enentää minun rajatonta alttiuttani teitä kohtaan, minun järkähtämätöntä uskoani teidän pyhään omaantuntoonne, niin voisivat sen ehkä aikaansaada teidän mielipiteenne, jotka ovat tunkeneet sydämeeni kuin uusi väkevä valovirta. Olette valkaissut minulle minun omat tunteeni, olette selittänyt minulle asioita, jotka vain hämärästi aavistin sielussani. Oi, jos rankaisunne on tällainen, millaisia ovat sitten palkintonne? Ottaissanne minut palvelijaksenne täytitte jo kaikki toiveeni. Teitä on minun kiittäminen elämästä, jonka jo luulin kadottaneeni; nyt on minulla päämäärä, en elä hukkaan, voimani tarvitaan johonkin, jos ei muuhun niin kärsimään teidän vuoksenne. Toistan saman, minkä olen sanonut teille jo ennenkin: aina olette tapaava minut samanlaisena kuin mitä olin silloin, kun tarjouduin nöyräksi ja vaatimattomaksi palvelijaksenne. Niin, vaikkapa olisitte häväisty ja kadotettu, jollaisesta mahdollisuudesta te mainitsette, niin kasvaisi hellyyteni vain näistä tahallisista onnettomuuksistanne! Minä sitoisin haavat, parantaisin ne, vakuuttaisin rukouksillani itse Jumalankin siitä, että te ette ole syyllinen ja että teidän virheenne aiheutuvat toisen rikoksesta...

Enkö ole sanonut teille, että tunnen sydämessäni teitä kohtaan mitä erilaisimpia tunteita, yht'aikaa isän, äidin, veljen ja sisaren, että edustan ikäänkuin kokonaista perhettä, olen kaikki enkä mitään, aivan niinkuin haluatte? Mutta ettekö juuri itse ole kytkenyt kaikkia näitä sydämiä rakastajan sydämeen? Suokaa minulle siis anteeksi, jos silloin tällöin olenkin enemmän rakastaja kuin isä tai veli, kun kuitenkin tiedätte, että rakastajan takaa aina löytyy isä ja veli. Jospa voisitte nähdä sydämeeni silloin, kun näen teidät kauniina ja säteilevänä, tyynenä ja kaikkein ihailemana Champs-Elysées'llä vaunujenne kulmauksessa tai teatterissa aitiossanne!... Ah jospa tietäisitte kuinka vähän itsekohtaista ylpeyteni on kuullessani ylistettävän teidän kauneuttanne, ryhtiänne ja kuinka silloin rakastan kaikkia noita tuntemattomia, jotka suitsuttavat teille ihailuaan! Jos te sattumalta jollakin tervehdyksellänne olette avannut sieluni kukat, olen samalla kertaa sekä nöyrä että ylpeä, ja minä kuljen tietäni niinkuin Jumala itse olisi minua siunannut, palaan kotiini riemumielin, ja riemuni jättää minuun ikäänkuin pitkän valovanan: se hehkuu esiin yksin savukkeeni savukiehkurasta ja minä tiedän varmemmin kuin koskaan, että veri joka pulppuaa täällä suonissani, on kokonaan teitä varten. Ettekö siis tiedä, miten äärettömästi teitä rakastan? Nähtyäni teidät palaan jälleen huoneeseeni, jossa sarasenilainen komeus vallitsee, mutta jossa teidän muotokuvanne himmentää kaiken muun, heti kun painan ponninta, joka muuten pettää sen kaikkien katseilta; sitten vaivun sitä katselemaan; sepitän runoelmia onnesta. Taivaan korkeudesta laskeutuu silmieni eteen kokonainen elämän taulu, jota uskallan toivoa omakseni. Oletteko joskus yön hiljaisuudessa, kaiken ulkomaailman hälinän ohitse, tavoittanut rakkaaseen pikku korvaanne salaisen äänen soinnun? Ettekö aavista mitään niistä tuhansista rukouksista, jotka rientävät luoksenne? Hiljaisuudessa tarkastellessani teitä olen vihdoin keksinyt kaikkien teidän piirteittenne sisäisen tarkoituksen, olen huomannut, miten ne ovat yhdenmukaisia sielunne täydellisyyden kanssa; tästä teidän luonteenne kauniista sopusointuisesta kaksipuolisuudesta olen sepittänyt espanjankielellä kaksi sonettia, joita en ole näyttänyt teille, sillä runouteni on liian paljon aiheensa alapuolella, rohjetakseni lähettää niitä teille. Olen niin täysin sulautunut teihin, että en hetkeäkään voi olla teitä ajattelematta ja jos te lakkaisitte täten täyttämästä elämääni, kärsisin siitä. Ymmärrättekö nyt, Louise, miten äärettömän tuskallista minulle oli, vaikkakin tahtomattani, tuottaa teille mielipahaa voimatta arvata siihen syytä? Tämä kaunis kaksoiselämä häiriytyi hetkeksi ja jäinen kylmyys kouristi sydäntäni. Lyhyesti sanoen, kun minun oli aivan mahdoton ymmärtää tämän erimielisyyden syytä, luulin, ettei minua enää rakastettu; palasin kotiin hyvin synkkänä, mutta onnellisena kuitenkin vielä palvelija-asemastani, mutta sitten saapuikin kirjeenne täyttäen mieleni riemulla. Oi, nuhdelkaa minua aina samoin!

Muuan lapsi, joka oli langennut, sanoi äidilleen: "anteeksi", nousten jälleen ja peittäen tuskansa. Niin, hän pyysi anteeksi sitä, että oli tuottanut hänelle tuskaa. No niin, tuo lapsi olen minä: en ole muuttunut, jätän teille luonteeni avaimen orjan alamaisuudella; mutta rakas Louise, en ole enää tekevä uusia kompastuksia. Pitäkää ketjua, joka minut yhdistää teihin aina niin kireällä, että jo yhdellä ainoalla liikkeellä voitte ilmaista pienimmätkin toivomuksenne sille, joka aina on oleva orjanne.

Felipe.

XXIV.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Lokakuulla 1824.

Rakas ystäväni, sinä, joka kahden kuukauden kuluttua menit naimisiin haaksirikkoutuneen miesparan kanssa, jonka äidiksi rupesit, et tiedä mitään siitä hirvittävästä näytelmästä, joka näytellään syvällä sydämissä ja jota nimitetään rakkaudeksi, jossa kaikki voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttua traagilliseksi ja jossa yksi ainoa katse, keveästi heitetty sana voi merkitä kuolemaa. Kaiken lopuksi olin varannut Felipelle hirvittävän, mutta ratkaisevan koetuksen. Tahdoin tietää, rakastaisiko hän minua _kaikesta huolimatta_, joka on kuningasmielisten, niin, miks'ei myös katolilaisten, tunnussana! Koko yön käveli hän kanssani lehmusten alla puutarhamme perimmäisessä kolkassa eikä edes epäilyn varjoa näkynyt hänen sielussaan. Seuraavana päivänä olin hänelle vielä rakkaampi kuin ennen ja yhtä siveä, suuri ja puhdas hänen mielestään kuin edellisenä päivänäkin; hän ei vähimmälläkään tavalla käyttänyt hyväkseen asemaansa. Oi, hän on todellakin oikea espanjalainen, oikea abenserragi! Hän kiipesi muurille suudellakseen kättäni, jonka ojensin hänelle pimeässä parvekkeeltani; hän oli vähällä syöksyä alas; kuinka monta nuorukaista olisi tehnyt samoin! Kaikki tuo ei kuitenkaan vielä merkitse mitään; kärsiväthän kristityt hirveitä marttyyrikidutuksiakin päästäkseen taivaaseen. Toissa-iltana käännyin kuninkaan tulevan lähettilään Espanjan hovissa, korkeasti kunnioitetun herra isäni puoleen ja sanoin hänelle hymyillen: -- "Herraseni, pienemmän ystäväpiirin tieten tulette naittamaan erään lähettilään veljenpojan kanssa rakkaan Armandenne, jolle tämä lähettiläs, joka toivoo mainitunlaista liittoa ja jo kauan on kerjännyt sitä, naimasopimuksessa määrää suunnattoman suuren omaisuutensa ja kaikki arvonimensä kuolemansa jälkeen ja lahjoittaa jo heti molemmille puolisoille satatuhatta livreä korkoja ja morsiamelle sitäpaitsi kahdeksansadantuhannen frangin myötäjäiset. Tyttärenne itkee, mutta taipuu kuitenkin teidän isällisen arvovaltanne majesteetin vastustamattoman tahdon alle. Jotkut pahansuopaiset panettelijat sanovat, että tyttärenne kyynelien alla piilee itsekäs ja kunnianhimoinen sielu. Menemme tänä iltana oopperassa aatelisten aitioon ja herra parooni de Macumer tulee myös sinne" -- "Hän ei siis sovi?" vastasi minulle isäni hymyillen kohdellen minua jo lähettilään rouvana. -- "Pidätte Clarisse Harlowea Figarona!" sanoin minä heittäen häneen halveksivan ja pilkallisen silmäyksen. "Kun näette, että olen ottanut hansikkaan pois oikeasta kädestäni, tulee teidän vakuuttaa valheelliseksi tämä hävytön huhu ja olla olevinanne siitä loukkaantunut." -- "Voin olla levollinen tulevaisuutesi suhteen: sinulla ei ole enempää tytön-aivoja kuin mitä Jeanne d'Arcilla oli naisen-sydäntä. Olet tuleva onnelliseksi, olet antava rakastaa itseäsi, mutta itse et ole rakastava ketään!" Tällä kertaa purskahdin nauruun. -- "Mitä tarkoitat, pikku keimailijatar?" kysyi hän. -- "Vapisen isänmaani etujen puolesta." Ja huomatessani, ettei hän käsittänyt minua, lisäsin: "Madridissa!" -- "Kuka voisi uskoa, mihin määrin tämä nunna jo vuoden sisään on oppinut tekemään pilaa isästään", sanoi hän herttuattarella -- "Armande tekee pilaa kaikesta", vastasi äitini katsoen minuun. -- "Mitä tarkoitatte?" kysyin häneltä. -- "Ettehän edes pelkää yön kosteutta, josta voitte saada reumatismia", sanoi hän heittäen minuun uuden silmäyksen. -- "Aamupäivät", vastasin minä, "ovat niin kuumia!" Herttuatar loi katseensa alas. -- "Kyllä on jo aika naittaa pois hänet", sanoi isäni, "ja toivon, että se tapahtuu jo ennen lähtöäni." -- "Miksi ei, jos niin haluatte", vastasin minä kaunistelematta.

Kaksi tuntia myöhemmin heloitimme me, äitini ja minä, herttuatar de Maufrigneuse ja rouva d'Espard, kuin neljä ruusua aition etualalla. Minä olin istuutunut syrjittäin, kääntäen yleisöön päin toisen olkani, niin että hyvin saatoin nähdä kaikki, ilman että minua itseäni nähtiin tuossa avarassa aitiossa, joka on salin toisessa pylväiden välisessä taustakeskustassa. Macumer saapui, otti paikan ja asetti kiikarin silmiensä eteen voidakseen mielin määrin katsella minua. Ensimäisellä väliajalla tuli aitioon se henkilö, jota minä nimitän Irstailijoiden kuninkaaksi, naisellisella kauneudella varustettu nuori mies. Kreivi Henri de Marsay astui esiin hymy huulilla, kokkapuheet silmäkulmassa ja iloinen ilme kasvoillaan. Hän tervehti ensin äitiäni, rouva d'Espardia, herttuatar de Maufrigneuseä, kreivi d'Esgrignonia ja de Saint-Héreenia, sitten sanoi hän minulle: -- "Kentiespä olen ensimäinen, jolla on kunnia onnitella teitä tapahtuman johdosta, joka on tekevä teidät yleisen kadehtimisen esineeksi." -- "Ah, tarkoitatte avioliittoa," vastasin hänelle. "Täytyykö siis juuri hiljan luostarista päässeen nuoren henkilön valkaista teille, että niistä avioliitoista, joista puhutaan, ei koskaan tule mitään!" Herra de Marsay näytti kumartuvan Macumer'n puoleen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa; ymmärsin hänen huuliensa liikkeestä, että hän sanoi: -- "Parooni, te ehkä rakastatte tuota pientä keimailijatarta, joka on käyttänyt herkkäuskoisuuttanne hyväkseen; mutta kun tässä on kysymys avioliitosta eikä rakkaudesta, on paras tietää, mitä tapahtuu." Macumer heitti tuohon neuvonhaluiseen panettelijaan yhden noista katseistaan, jotka ovat kuin runoelmia ja vastasi hänelle jotenkin tähän tapaan: -- "En rakasta mitään pientä keimailijatarta!" tukien lausuntoaan ilmeellä, joka ihastutti minua niin, että nähdessäni isäni heti riisuin hansikkaan kädestäni. Ei pienin pelko eikä epäily ollut saanut jalansijaa Felipessä. Hän toteutti erinomaisesti kaikki odotukseni hänen luonteensa suhteen; hän ei luota kuin minuun, maailma ja sen valheet eivät häntä liikuta. Abenserragi ei edes rypistänyt silmäkulmiaan, hänen sininen verensä ei ryöpsähtänyt punaamaan hänen oliivikasvojaan. Nuo molemmat nuoret kreivit menivät pois. Silloin sanoin naurahtaen Macumer'lle: -- "Herra de Marsay taisi sanoa minusta teille jonkun epigrammin." -- "Paljon enemmän kuin epigrammin", vastasi hän, "oikean epitalammin". -- "Puhutte minulle kreikkaa", sanoin hänelle hymyillen ja palkitsin häntä eräänlaisella katseella, joka aina saa hänet pois suunniltaan. -- "Toivon sitä", huudahti samassa isäni kääntyen rouva de Mautrigneusen puoleen. "Halpamaisia juoruja on liikkeellä. Heti kun nuori ihminen alkaa näkyä suuressa maailmassa, on kaikilla suoranainen raivo naittaa häntä, ja keksitään jos jonkinlaisia mahdottomuuksia! En koskaan ole naittava Armandea vastoin hänen tahtoaan. Teenpä pienen kierroksen lämpiössä, sillä voitaisiin vielä uskoa, että levitän tätä huhua johtaakseni lähettilään ajatukset tähän naimiskauppaan; ja Caesarin tytärtä saa vielä vähemmän epäillä kun hänen vaimoaan, jota ei saa epäillä laisinkaan."

Herttuatar de Mautrigneuse ja rouva d'Espard katsoivat vuoroon äitiini, vuoroon parooniin pilailevan ilkkuvalla ja kavalalla katseella, joka oli täynnä pieniä kysymysten vihjauksia. Nämä viisaat kyykäärmeet olivat lopultakin huomanneet jotakin. Kaikista salaisista asioista on rakkaus kaikista julkisin; ja naiset uhoavat sen ulos itsestään, niin luulen. Voidakseen tyystin salata sen täytyisi naisen olla hirviö! Silmämme kielivät vielä enemmän kuin kielemme. Nautittuani tuosta suloisesta huvista nähdä Felipe niin suurena kuin miksi olin hänet toivonutkin, halusin luonnollisesti vielä lisää. Sentähden annoin hänelle sovitun merkin tulla ikkunani luo tuota vaarallista tietä, jonka tiedät. Muutamia tunteja myöhemmin seisoikin hän kuin kuvapatsas muurin sivustalla nojaten kädellään akkunaparvekkeeni kaiteeseen ja tutkien huoneestani tunkevia valon heijastuksia. -- "Rakas Felipeni", sanoin hänelle, "olette ollut erinomainen tänä iltana: olette käyttäytynyt aivan kuin olisin itsekin tehnyt, jos minulle olisi ilmoitettu, että olitte aikeissa mennä naimisiin". -- "Ajattelin, että olisitte ilmoittanut siitä minulle ennemmin kuin kenellekään muulle", vastasi hän minulle. -- "Ja millä katsotte ansainneenne tällaisen etuoikeuden?" -- "Uskollisena palvelijananne". -- "Oletteko sitä todellakin?" -- "Olen", sanoi hän, "enkä koskaan ole muuksi muuttuva." -- "No niin, jos nyt tuo avioliitto olisikin välttämätön, jos alistuisin..." Kuun lempeä valo ikäänkuin äkkiä valkeni väkevämmäksi niiden katseiden loimussa, jotka hän suuntasi ensin minuun, sitten muurin rajoittamaan kuiluun edessämme. Hän tuntui sillä hetkellä kysyvän itseltään, emmekö voisi molemmat kuolla yhdessä, murskautua tuonne alas; mutta voima, joka on intohimoa korkeampi, sammutti samassa tämän hänen kasvoistaan ja silmistään heijastuneen mielijuohteen salaman. -- "Minkä arabialainen kerran sanoo, siinä hän myös pysyy", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Olen palvelijanne ja kuulun teille: kuolemaani asti olen elävä ainoastaan teille." Kaidepuusta kiinni pitelevä käsi tuntui hellittävän otettaan; laskin käteni hänen kätensä päälle ja sanoin: -- "Felipe ystäväni, omasta tahdostani olen tästä hetkestä alkaen teidän vaimonne. Tulkaa huomen-aamulla pyytämään kättäni isältäni. Hän tahtoo pitää omaisuuteni; mutta sopimuksessa on teidän tunnustettava se, vaikka ette ole sitä saanutkaan, silloin on isäni varmasti myöntyvä. En ole enää Armande de Chaulieu; astukaa nopeasti alas. Louise de Macumer ei tahdo tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään varomattomuuteen."

Hän kalpeni, hänen polvensa horjahtivat; noin kymmenen jalan korkeudesta syöksyi hän maahan vähintäkään vioittumalta; pelästytettyään minut täten pahanpäiväiseksi hän viittasi minulle pienen tervehdyksen kädellään ja katosi. Minua siis rakastetaan, sanoin itselleni, niinkuin ei vielä koskaan ketään naista ole rakastettu! Ja minä vaivuin uneen lapsellisen tyydytyksen vallassa; kohtaloni oli ainaisiksi ajoiksi ratkaistu. Kello kahden aikaan kutsutti isäni minut huoneeseensa, jossa tapasin myös herttuattaren ja Macumer'n. Sopimus solmittiin miellyttävän kohteliain sanoin. Vastasin yksinkertaisesti, että, jos kerran herra Henarez jo oli sopinut isäni kanssa asiasta, ei minulla ollut mitään syytä vastustaa heidän toivomuksiaan. Senjälkeen pyysi äitini paroonia jäämään meille päivälliselle, ja sen päälle olimme kaikki neljä ajelemassa Boulognen metsässä. Lähetin herra de Marsay'hin hyvin pilkallisen silmäyksen, kun hän ohi ratsastaessaan näki isäni ja Macumer'n vaunujen etuistuimella.

Ihailtava Felipeni on antanut muuttaa nimikorttinsa tällaisiksi:

_Henarez parooni de Macumer, Sorian herttuoiden sukuhaaraa_.

Joka aamu tuo hän omakätisesti minulle ihanan kukkavihon, jonka keskessä aina on kirje ja siinä hänen edellisenä yönä sepittämänsä espanjalainen sonetti minun ylistyksekseni.

Jotta kirje ei paisuisi kovin paksuksi, lähetän sinulle pieneksi malliksi ensimäisen ja viimeisen sonetin, jotka olen sanasta sanaan ja säe säkeeltä kääntänyt.

_Ensimäinen sonetti_.

_Enemmän kuin kerran olen ohuessa silkkimekossani -- kohotetuin kalvoin ja sydämen lyöntien ainoalla tykytykselläkään kiihtymättä -- odottanut raivoisan härän ryntäystä -- ja sen sarvea, joka on terävämpi kuin Phoiboksen sirppi_.

_Andalusialaista seguidillaa hyräillen olen kiivennyt -- linnoituksen kuvetta luotisateessa; -- olen uskaltanut elämäni sattuman viheriälle pelivaatteelle -- välittämättä siitä sen enempää kuin kultakolikosta. Paljaalla kädellä olen ottanut kuulat kanuunain kidasta; -- mutta luulenpa, että käyn aremmaksi kuin vainottu jänis, -- kuin lapsi, joka näkee kummituksen akkunaverhojensa poimuissa_.

_Sillä kun sinä katselet minua lempeillä silmilläsi, -- peittää kylmä hiki otsani, polveni huojuvat, -- minä vapisen, peräydyn, ja kaikki voimani luopuu minusta_.

_Toinen sonetti_.

_Tänä yönä tahdoin nukkua uneksiakseni sinusta; -- mutta kateellinen uni pakeni silmäluomiani; -- menin parvekkeelleni ja katselin taivasta: -- kun ajattelen sinua, kääntyy katseeni aina korkeuteen_.

_Ihmeiden ihme, jonka ainoastaan rakkaus voi selittää: -- taivas oli kadottanut safiiri-loistonsa; -- tähdet, kuin sammuneet timantit kultaliitoksissaan, -- heittivät ainoastaan kuolleita katseita, jähmettyneen kylmiä säteitä_.

_Kuu, joka oli kadottanut hopean- ja liljan-valkean värinsä, -- kiersi surumielisenä synkkää taivaanrantaa -- sillä sinä olet ryöstänyt taivaalta koko sen loiston_.

_Kuun valkea valo hohtaa sinun suloiselta otsaltasi, -- koko taivaan sini on keskittynyt sinun silmiisi, -- ja ripsesi ovat kudotut tähtien säteistä_.

Voiko somemmalla tavalla todistaa nuorelle tytölle muistelevansa häntä? Mitä sanot tästä rakkaudesta, joka tuhlaa rakastetulleen yht'aikaa älyn kukkia ja luonnon kukkia? Jo noin kymmenkunta päivää olen tiennyt, millaista todella on tuo niin paljon kehuttu espanjalainen rakkaudenpalvelus.

Voi, rakkaani, mitä tapahtuu la Crampadessa, jossa mielikuvituksessani niin usein vaeltelen tarkastellen yhteisen viljelystyömme edistymistä? Eikö sinulla ole mitään kerrottavana meidän silkkiäispuistamme ja viimetalvisista istutuksistamme? Onnistuuko kaikki toivomustesi mukaan? Ovatko kukat puoliso-sydämessäsi puhjenneet samaan aikaan kuin metsissämmekin? En uskalla sanoa puutarha-pengermillämme! Jatkaako Louis edelleenkin rakkauslaulu-järjestelmäänsä? Ymmärrättekö hyvin toisianne? Onko sinun aviollisen hellyytesi hiljaisen puron solina parempi kuin minun rakkauteni pyörteet? Onko minun kiltti hametohtorini suuttunut? En voi uskoa sitä, ja minä lähettäisin heti Felipeni pikalähettinä jalkojesi juureen, hänen tulisi tuoda minulle sinun pääsi tai anteeksiantosi, jos niin olisi asiat. Minun elämäni täällä on iloista ja minä tahtoisin, kultaseni, tietää kuinka Provencessa eletään. Olemme lisänneet perhettämme yhdellä espanjalaisella, joka on ruskea kuin havannasikaari, ja odotan kaiken päälle vielä onnittelujasi.

Totta tosiaan, kaunis Renée, alanpa olla levoton sinusta, pelkään, että salaat minulta jotakin kärsimystä, jotta et pilaisi minun ilojani, sinä paha tyttö! Kirjoita minulle pian muutamia rivejä, joissa kuvaat minulle elämäsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja sano minulle, vieläkö pidät puoliasi, vieläkö vapaa tahtosi seisoo molemmilla jaloillaan, vai onko se polvillaan, vai istuuko se kenties, joka jo olisi sangen vakava paikka. Luuletko, etteivät ehkä sinun avioliittotapahtumasi minua liikuta? Kaikki se, mitä olet minulle kirjoittanut, saa minut välistä syviin mietteisiin. Usein oopperassa kun olin katselevinani tanssijattarien hyppyjä, sanoin itselleni: nyt on kello puoli kymmenen, hän käy ehkä juuri levolle, mitähän hän tehnee? Onko hän onnellinen? Onko hän yksin vapaan tahtonsa kanssa? Vai onko hänen vapaa tahtonsa mennyt samaa tietä kuin sellaiset asiat, jotka jo ovat kadottaneet arvonsa?... Tuhannet suudelmat.

XXV.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.

Lokakuulla.