Part 10

Louis on edelleenkin ihailtavan hyvä, hänen rakkautensa on toimivaa ja minun hellyyteni on käsitteellistä; hän on onnellinen, hän poimii yksinään kukkaset kiinnittämättä huomiota sen maaperän ponnistuksiin, joka ne on tuottanut. Onnellinen itsekkäisyys! Mutta ottakoon kuinka kovalle tahansa, lainaan itseni hänen harhakuvitelmiensa esineeksi, aivan kuin äiti, sen käsityksen mukaan, mikä minulla on äidistä, tekee kaikkensa tuottaakseen iloa lapselleen. Hänen ilonsa on niin syvä, että se pimittää hänen selvänäköisyytensä ja heittää heijastuksen minunkin ylitseni. Johdan hänet harhaan pienellä hymyllä tai tyytyväisellä katseella, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että teen hänet onnelliseksi. Niinpä se hyväilynimi, jota kotioloissa käytän hänelle puhellessani, kuuluukin: "lapseni!" Odotan hedelmää näistä monista rukouksistani, jotka jäävät salaisuudeksi Jumalan, sinun ja minun välille. Äitiys on yritys, jolle olen antanut rajattomasti luottoa; se on minulle jo nyt niin suuressa velassa, että pelkään, että en lähestulkoonkaan saa kaikkea takaisin; sen pitäisi kehittää tarmoani ja laajentaa sydäntäni, sen pitäisi palkita menetykseni rajattomilla iloilla. Oi, Jumalani, kunpa en pettyisi! Siinä on koko minun tulevaisuuteni ja niin hirveätä kuin se onkin -- koko hyveeni perusta.

XXI.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Kesäkuulla.

Rakas naitu hirveni, sinun kirjeesi saapui juuri parahiksi oikeuttaakseen minut tekemään erään rohkean teon, jota olen ajatellut yötä päivää. En tiedä, mikä himo minussa palaa tuntemattomiin tai, jos niin tahdot, kiellettyihin asioihin, mutta se levottuuttaa minua ja osoittaa selvästi, että sieluni sisimmässä par'aikaa on käymässä taistelu yhteiskunnan ja luonnon lakien välillä. En tiedä, onko luonto minussa voimakkaampi kuin yhteiskunta, mutta yllätän itseni hieromasta sovintoa näiden molempien voimien välille. Joka tapauksessa puhuakseni kyllin selvästi, tahtoisin puhua Felipen kanssa kahden kesken, jonakin yöllisenä hetkenä lehmusten alla puutarhan kolkassa. Tämä tahto on kylläkin kotoisin erään nuoren tytön aivoista, joka hyvin ansaitsee saada liikanimen _älykäs vekkuli_! Tämän nimen on herttuatar minulle leikillään antanut ja isäni yhtyy siihen täydellisesti. Siitä huolimatta pidän tätä harha-askelta varovaisena ja viisaana. Samalla kuin täten palkitsen Felipeäni kaikista niistä monista öistä, jotka hän on viettänyt puutarhamuurin vierellä, tahdon tietää, mitä hän tuumaa tästä kirjeestäni ja miten hän sellaisessa tilanteessa käyttäytyy; jos hän jumaloi tätä virhettäni, teen hänet rakkaaksi puolisokseni, mutta ellei hän silloin ole vielä kunnioittavampi ja värisevämpi kuin ratsastaessaan ohitseni ja tervehtiessään minua Champs-Elysées'lla, niin en tahdo nähdä häntä enää milloinkaan. Mitä taas maailmaan tulee, on varmasti vähemmän vaarallista tavata rakastettuani täten kuin hymyillä hänelle rouva de Maufrigneusen tai vanhan markiisitar de Beauseantin luona, joiden salongeissa meitä ympäröivät vakoilijat, sillä arvaa sen, millä silmillä seurataan sellaista tyttöä, jonka epäillään tuntevan lämpimämpiä tunteita Macumer'n tapaista hirviötä kohtaan! Oi, jospa tietäisit, millaisessa jännityksessä itse olen ajatellessani tätä suunnitelmaa, kuinka jo etukäteen kuvittelen, miten se on tapahtuva! Ja kuinka olenkaan kaivannut sinua; olisimme viettäneet muutamia hauskoja hetkiä yhdessä keskustellen, epätietoisuuden ihanissa sokkeloissa ja jo etukäteen nauttien kaikista tuollaisen ensimäisen yökohtauksen hyvistä ja pahoista puolista, pimeässä ja hiljaisuudessa, Chaulieun linnan kauniiden lehmusten varjossa, kuun hopeaisen häilähtelyn satumailla. Pamppailevin sydämin olen hokenut: -- "Ah, Renée, missä viivytkään?" Sinun kirjeesi oli kuin tulta tappuroihin ja viimeisetkin epäröimiseni haihtuivat. Heitin hämmästyneelle ihailijalleni ikkunasta tarkan piirustuksen pienen puutarhaportin avaimesta liittäen myötä seuraavan kirjelmän:

"Tahdotaan estää teitä tekemästä tuhmuuksia. Taittaessanne niskanne vahingoittaisitte sen henkilön mainetta, jota sanotte rakastavanne. Oletteko uuden kunnioituksen osoituksen arvoinen ja ansaitsetteko sitä, että teitä puhutellaan sillä hetkellä, jolloin kuu jättää varjoon lehmukset puutarhan kolkassa?"

Eilen kello yksi, juuri kun Griffith oli menossa levolle, sanoin hänelle: -- "Ottakaa shaalinne ja seuratkaa minua, ystäväiseni, tahdon mennä puutarhan perälle kenenkään huomaamatta!" Hän ei vastannut sanaakaan, vaan tuli mukaani. Mitkä tunteet täyttivätkään mieleni, Renée-ystäväni! Odotettuani häntä hetkisen suloisen pikku jännityksen vallassa näin hänen hiipivän esiin kuin varjon. Tultuamme onnellisesti alas puutarhaan, sanoin Griffithille: -- "Älkää hämmästykö, siellä on parooni de Macumer ja juuri hänen vuoksensa olen ottanut teidät mukaani." Hän ei sanonut siihen mitään.

"Mitä tahdotte minulta?" kysyi minulta Felipe äänellä, jonka kiihtynyt sävy ilmaisi, että hameittemme kahina yön hiljaisuudessa ja askeltemme rapina hiekkakäytävällä, niin kevyesti kuin liikummekin, oli saanut hänen mielensä järkytetyksi.

"Tahdon sanoa teille sen, mitä en voi kirjoittaa", vastasin minä.

Griffith väistyi muutaman askeleen syrjään meistä. Oli tuollainen leuto yö, täynnä kukkien tuoksua. Tunsin tällä hetkellä juovuttavaa iloa siitä, että olin melkein yksin hänen kanssaan tässä lehmusten lempeässä hämärässä, jota vastaan puutarha talon seinästä takaisin heijastuvassa valkeassa kuunvalossa hohti kaksinverroin kirkkaana. Tämä vastakohtaisuus tuntui antavan jonkinlaisen kuvan rakkauden salaisuudesta, jonka täytyi päättyä loistavan avioliiton julkinäytelmään. Pari silmänräpäystä kesti tätä uuden tilanteen aiheuttamaa salaperäistä nautintoa, jolloin kumpikin olimme yhtä hämmästyneitä; sitten sain minä ensimäiseksi puhekykyni.

"Vaikkakaan en pelkää panettelua, en kuitenkaan tahdo, että enää kiipeätte tuohon puuhun", sanoin minä osoittaen jalavaa, "tai muurille. Olette jo kyllin kauan käyttäytynyt niinkuin koulupoika ja minä kuin pensionityttö; nyt on meidän ohjattava tunteemme arvomme mukaisiksi. Jos olisitte pudonnut ja vaikka saanut surmanne, kuolisin minä häväistynä..." -- Loin katseeni häneen; hän oli käynyt kuolonkalpeaksi. -- "Ja jos joku olisi yllättänyt teidät, niin olisi heti epäilty äitiäni ja minua..."

"Anteeksi", sanoi hän heikosti.

"Kulkekaa bulevardin käytävällä, kuulen kyllä askeleenne, ja kun tahdon tavata teitä, avaan ikkunani, mutta en tahdo asettaa teitä enkä itseäni tälle vaaralle alttiiksi muutoin kuin erittäin tärkeässä tapauksessa. Miksi olette ajattelemattomuudellanne pakoittanut minut tähän toiseen vaaralliseen toimenpiteeseen, joka helposti voi antaa huonon ajatuksen minusta?" -- Näin hänen silmissään kyyneleitä, jotka mielestäni olivat paras vastaus. -- "Ymmärrätte varmaan", jatkoin hymyillen, "että tämä askel minun puoleltani on hyvin uskallettu..."

Kuljettuamme pari kierrosta äänettöminä lehvien alla sanoi hän:

"Pidätte minua varmaankin tuhmana; ja minä olenkin siihen määrin onnen huumaama, että se lamauttaa kaiken ajatukseni ja voimani, mutta tietäkää edes se seikka, että te minun silmissäni pyhitätte tekonne vain sillä, että suvaitsette tehdä ne. Kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan, on vain verrattavissa siihen, jota tunnen Jumalaa kohtaan. Sitäpaitsi onhan miss Griffith täällä."

"Hän on täällä muiden, ei meidän vuoksemme Felipe", sanoin vilkkaasti. Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, rakkaani.

"Tiedän kyllä," jatkoi hän katsoen minuun nöyrästi, "että, vaikka hän ei olisikaan täällä, käyttäytyisimme aivan samoin kuin jos hän näkisi meidät; vaikka emme olekaan ihmisten näkyvissä, olemme kuitenkin aina Jumalan kasvojen edessä, ja me tarvitsemme yhtähyvin oman kunnioituksemme kuin maailman."

"Kiitos, Felipe," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni tavalla, joka sinun olisi pitänyt nähdä. "Nainen, muistakaakin pitää minua naisena, on aina hyvin taipuvainen rakastamaan miestä, joka ymmärtää häntä. Niin, mutta ainoastaan taipuvainen", jatkoin minä painaen sormen huulilleni. "En tahdo, että elätätte itsessänne suurempaa toivoa kuin mitä minä voin teille antaa. Sydämeni on kuuluva ainoastaan sille, joka voi lukea sitä ja tuntea sen. Vaikk'eivät tunteemme olisikaan aivan samanlaisia, täytyy niiden silti olla yhtä laajoja ja yhtä korkeita. En ollenkaan tahdo tehdä itseäni suuremmaksi kuin mitä olen; niihin hyviin ominaisuuksiin, joita luulen itselläni olevan, liittyy, myös vikoja; mutta ellei minulla niitä olisi, olisin vallan epätoivoinen."

"Koska olette ottanut minut palvelijaksenne, olette samalla antanut minulle luvan rakastaa teitä," sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoen silmiini koko ajan; "olen saanut enemmän kuin toivoin."

"Mutta," vastasin minä vilkkaasti, "minusta on teidän osanne parempi kuin minun; eikä minulla olisi mitään vastaan saada vaihtaa osia, mutta se asia riippuu kokonaan teistä."

"Nyt täytyy minun kiittää teitä," sanoi hän, "tiedän, mikä on rehellisen rakastajan velvollisuus. Minun täytyy osoittaa teille olevani teidän arvoisenne ja teillä on oikeus koetella minua niin kauan kuin haluatte. Jumalani! Voittehan hyljätä minut, jos petän toiveenne."

"Tiedän, että rakastatte minua," vastasin. "Tähän asti (korostin julmasti nämä sanat) olen antanut etusijan teille, siksipä olettekin nyt täällä."

Kävelimme taas jonkun askeleen keskustellen ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että espanjalaiseni, jonka levottomuus oli haihtunut, nyt mitä kaunopuheisimmin tulkitsi sydämensä tunteita, ei intohimoaan, vaan hellyyttään; sillä hän osasi ihailtavasti selittää tunteensa vertaamalla niitä jumalalliseen rakkauteen. Hänen sydämeen tunkeva äänensä, joka vielä erikoisesti tehosti hänen jo muutenkin niin oikeita ajatuksiaan, muistutti satakielen säveltä. Hän puhui hiljaa, kauniilla, sointuvalla äänellään ja hänen sanansa seurasivat toisiaan nopeasti kuin virran laineet, hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä. -- "Lopettakaa", sanoin minä, "olen jo viipynyt kauemmin kuin minun olisi pitänyt..." Ja pienellä eleellä sanoin hänelle jäähyväiset. -- "Olette kihloissa neiti", sanoi Griffith -- "Ehkäpä olisin sitä Englannissa, mutta en Ranskassa", vastasin välinpitämättömästi. "Tahdon mennä naimisiin rakkaudesta enkä pettyä; siinä kaikki." Kuten näet, rakas ystävä, on minun laitani sama kuin Mahometin ja vuoren: menin itse rakkauden luo, kun ei se tullut minun luokseni.

Perjantaina.

Olen jälleen nähnyt orjani; hän on käynyt pelokkaaksi ja hänen ilmeessään on jotakin salaperäistä ja harrasta, joka suuresti miellyttää minua; hän näyttää nyt olevan yksinomaan minun valtani ja kunniani palveluksessa. Mutta ei mikään hänen katseissaan eikä käytöksessään ilmianna noille muuten niin herkkä-aavisteisille maailmannaisille sitä ääretöntä rakkautta, jonka minä yksin näen. En kuitenkaan, rakas ystäväni, laisinkaan ole silmittömästi ihastunut, hallittu ja vallittu; päinvastoin juuri minä itse ihastutan, hallitsen ja vallitsen... No niin, punnitsen asiaa. Oi, tahtoisinpa melkein takaisin sen pelon, jonka muinoin tuon hylkimäni aatelittoman opettajani salainen lumousvoima minussa vaikutti. On kahta lajia rakkautta: sellaista, joka käskee, ja sellaista, joka tottelee, ne ovat aivan erilaisia ja herättävät erilaista intohimoa ja niitä ei saa sekoittaa toisiinsa; voidakseen tehdä tilinsä elämän kanssa on naisen kenties tutustuttava näihin molempiin. Voivatko nämä molemmat intohimon lajit yhdistyä? Voiko mies, jonka rakkauden me olemme herättäneet, myös herättää meissä vastarakkauden? Onko Felipe jonakin päivänä oleva minun herrani? Olenko minäkin vapiseva, jos hän vapisee? Nämä kysymykset saavat minut empimään. Hän on hyvin sokea. Hänen sijassaan olisin pitänyt lehmusten alla odottelevaa neiti de Chaulieutä liian miellyttämisenhaluisena, liian kylmänä, hillittynä ja laskevaisena. Ei, tämä ei ole rakastamista, tämä on leikkimistä tulen kanssa. Felipe miellyttää minua edelleen, mutta nyt olen levollinen, mukavuutta harrastava. Ei mitään esteitä enää, miten hirveätä! Sisäinen jänne löyhtyy minussa, kaikki heikontuu, ja pelkään kysellä itseltäni asian oikeaa laitaa. Hän teki väärin kätkiessään minulta rakkautensa rajun voiman; hän jätti määräämisvallan minulle itselleni. Lyhyesti sanoen, en voita mitään tämäntapaisilla harha-askelilla. Niin, rakas ystävä, kuinka suloinen muisto tuosta puiden siimeksessä vietetystä puolituntisesta minulla onkin, on sen suoma nautinto kuitenkin paljon pienempi niiden tunteiden tenhoa, joiden kanssa kamppailin epäröidessäni: Menenkö sinne? Vai enkö mene? Kirjoitanko hänelle! Vai enkö kirjoita? Onkohan samoin kaikkien ilojemme laita? Onko parempi siirtää ne toistaiseksi vai nauttia niistä? Onko toivo arvokkaampaa kuin omistaminen? Ovatko rikkaatkin köyhiä? Olemmeko me molemmat ehkä antaneet tunteelle liian suuren liikkumisalan kehittäessämme mielikuvitusvoimamme rajattomiin asti? On hetkiä, jolloin tämä ajatus saa minut jäykistymään. Tiedätkö miksi? Olen vähän aikeissa tulla puutarhakohtaukseen ilman Griffithiä. Kuinka pitkälle mahdan mennäkään tätä tietä? Mielikuvituksella ei ole mitään rajoja, mutta nautinnoilla on. Sano minulle, sinä rakas korsettiin puettu tohtori, kuinka on yhdistettävä nämä molemmat naisen elämälle niin tärkeät ehdot?

XXII.

LOUISE FELIPELLE.

En ole tyytyväinen teihin. Ellette ole vuodattanut kyyneleitä Racinen _Béreniceä_ lukiessanne, ellette tästä kappaleesta ole löytänyt maailman hirveintä murhenäytelmän aihetta, ette ymmärrä minua, emme koskaan voi ymmärtää toisiamme: särkekäämme liittomme, älkäämme enää tavatko toisiamme, unohtakaa minut; sillä ellette anna minulle tyydyttävää vastausta, tahdon unohtaa teidät, olette vast'edes oleva minulle vain muuan herra parooni de Macumer, tai pikemmin ette yhtään mitään; te olette oleva minulle tyhjää ilmaa, niinkuin ei teitä koskaan olisi ollutkaan. Eilen rouva d'Espardin luona oli teidän kasvoillanne jonkinlainen tyytyväinen ilme, joka oli minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tunnutte olevan kovin varma siitä, että teitä rakastetaan. Toisin sanoen, teidän henkenne vapaus kauhistutti minua enkä enää tuntenut teitä siksi palvelijaksi, jona ensimäisessä kirjeessänne esititte itsenne. Ette ollenkaan ollut hajamielinen, niinkuin rakastuneen miehen tulee olla, vaan päinvastoin sinkauttelitte mitä nerokkaimpia kompasanoja. Niin ei käyttäydy tosi uskovainen; hän on aina alakuloinen jumaluutensa edessä. Jos kerran en ole yli kaikkien muiden naisten kohoava, korkeampi olento, jos ette näe minussa itse elonlähdettänne, olen vielä mitättömämpi kuin tavallinen nainen, sentähden että tällä hetkellä olen ainoastaan nainen. Olette herättänyt epäluuloni, Felipe; kapinan henki on voittanut hellyyden, ja kun olen tarkastellut teidän entisyyttänne, olen huomannut, että minulla on täysi syy olla epäluuloinen. Tietäkää siis, te herra Espanjan perustuslaillinen ministeri, että olen perinpohjin pohtinut sukupuoleni kurjaa asemaa. Viattomuudessaan ovat käteni vahingoittumattomina pidelleet palavia soihtuja. Kuulkaa siis tarkasti, mitä nuori kokemukseni on minulle opettanut ja mitä nyt kertaan teille. Kaikissa muissa asioissa on kaksinaisuudella, epärehellisyydellä, rikotuilla lupauksilla tuomarinsa, ja nämä tuomarit määräävät rangaistuksia; mutta niin ei ole laita rakkaudessa, jonka samalla kertaa on oltava uhri, syyttäjä, asianajaja, tuomioistuin ja pyöveli; sillä julmin uskottomuuskin, kauhein rikoskin jää tuntemattomaksi, tapahtuu vain sielujen syvyyksissä, joissa ei ole todistajaa, ja luonnollisesti on loukatullekin edullisinta vaieta asiasta. Rakkaudella on senvuoksi aivan oma lakikirjansa, oma kostonsa; maailmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minä puolestani olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että en koskaan anna anteeksi rikosta, ja sydämen asioissa ei mikään ole vähäarvoista. Eilen olitte aivan sellaisen ihmisen näköinen, joka varmasti tietää olevansa rakastettu. Tekisittekin väärin, ellette olisi varma siitä, mutta minun silmissäni olisitte rikollinen, jos tämä varmuus riistäisi teiltä sen luonnollisen miellyttäväisyyden, jonka epävarma toivo ennen valoi koko olemukseenne. En tahdo nähdä teitä pelokkaana enkä suuriluuloisena, en tahdo, että joka hetki vapisette kadottavanne kiintymykseni, sillä sellainen olisi loukkaavaa; mutta en myöskään tahdo, että varmuus saa teidät välinpitämättömästi kohtelemaan rakkautta. Ette koskaan saa olla vapaampi kuin mitä minä itse olen. Ellette tiedä, millainen kidutus yksi ainoakin epäilyn pilkahdus on sielulle, niin olkaa varoillanne, etten vielä opeta teitä sitä tuntemaan. Yhdessä ainoassa katseessa olen antanut koko sieluni teille ja te olette lukinnut sen lippaaseenne. Täten on teidän haltuunne uskottu puhtaimmat tunteet, mitä vielä milloinkaan kenenkään nuoren tytön sielussa on ollut. Harkinta, ajattelu, josta olen maininnut teille, ovat ainoastaan rikastuttaneet päätä; mutta kun haavoittunut sydän anoo neuvoa järjeltä, niin silloin on, uskokaa minua, tuossa nuoressa tytössä jotakin enkelimäistä, joka tietää kaikki ja voi kaikki. Minä vannon teille, Felipe, että, jos rakastatte minua, kuten uskon, ja jos saatte minut epäilemään, että ne pelon, tottelevaisuuden, kunnioittavan odotuksen ja alamaisten toivomusten tunteet, joita sanotte tuntevanne minua kohtaan, vähimmälläkään tavalla ovat heikontuneet, niin, jos jonakin päivänä huomaan pienimmänkin laimentumisen tässä kauniissa ensi-lemmessä, jonka sielunne on minun sieluuni välittänyt, niin en sano teille mitään, en kiusaa teitä enemmän tai vähemmän arvokkaalla tavalla, en osoita ylpeyttäni enkä suuttumustani, en edes tällaisen nuhtelevan kirjeen muodossa; en sano silloin mitään, Felipe; olen oleva ainoastaan surumielinen niinkuin ihmiset, jotka tuntevat kuoleman lähestyvän; mutta en kuole, ennenkuin olen julmasti poltinraudalla merkinnyt elämänne, ennenkuin olen mitä häpeällisimmällä tavalla häväissyt muinaisen lemmittynne ja valanut sydämeenne ikuiset omantunnonvaivat, sillä olette silloin näkevä minut maan päällä, ihmisten silmissä kadotettuna ja iankaikkisuudessa tuomittuna olentona.

Älkää sentähden koskaan herättäkö mustasukkaisuuttani johonkin toiseen onnellisempaan, pyhästi rakastettuun Louiseen, jonka sielu saisi kukkia ja kehkeytyä vapaasti varjottoman rakkauden mailla ja joka Danten yleväin sanojen mukaan saisi omistaa:

_Senza brama, sicura ricchezza_. [Pelvotta aarteita ikikestäviä.]

Tietäkää, että olen perinpohjin tutkinut hänen helvettinsä keksiäni sieltä tuskaisimman kaikista kidutuksista, jonkun hirvittävän sielullisen rangaistuksen, jonka voisin yhdistää Jumalan kostoon.

Eilen käyttäytymisenne johdosta iski äkkiä epäluulon kylmä ja julma tikari sydämeeni. Ymmärrättekö? Olen epäillyt teitä ja kärsinyt niin äärettömästi, etten enää tahdo epäillä. Jos teidän mielestänne minun palveluksessani on liian raskas olla, niin luopukaa siitä, en suutu siitä ollenkaan. Tiedänhän, että olette nerokas mies. Varatkaa sielunne kaikki kukat minua varten, kulkekaa sidotuin silmin muun maailman ohi, kieltäytykää kuuntelemasta imarteluja, kiitosta ja kohteliaisuuksia. Tulkaa mieluummin luokseni vihan, panettelun ja halveksinnan taakalla kuormattuna, kertokaa minulle, että naiset eivät tunne teitä, että he menevät teidän ohitsenne luomatta silmäystäkään teihin ja että kukaan heistä ei voisi teitä rakastaa; kas silloin vasta todella tulette tuntemaan, mitä kaikkea naisen sydän ja hänen rakkautensa voi teille lahjoittaa. Niin hyvin kätketty täytyy aarteemme olla, että koko maailma voi vaikka polkea sitä jaloin edes aavistamatta sen olemassa-oloa. Jos olisitte ollut kaunis, en todennäköisesti koskaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota teihin enkä koskaan olisi keksinyt, että teissä on kokonainen maailma niitä ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta; ja vaikkakin yleensä tunnemme näitä syitä yhtä vähän kuin tiedämme, miten aurinko saa kukat puhkeamaan ja hedelmät kypsymään, niin on niiden joukossa kuitenkin yksi, jonka tunnen ja joka ihastuttaa minua. Teidän yleväin kasvojenne luonnepiirteet ja ilmeet puhuvat ymmärrettävää kieltä ainoastaan minulle. Ainoastaan minulla on voima uudestaan muovailla teitä, tehdä teistä kadehdittavin olento maan pinnalla; en sentähden soisi teidän henkenne hetkeäkään pakoilevan minun vaikutusvaltaani; se ei saa paljastaa itseään muille, yhtä vähän kuin kaunis suunne ja kasvonpiirteenne saavat hurmata muita. Minun yksin on saatava sytyttää teidän neronne valo, samoin kuin sytytän tulenlieskan silmiinne. Olkaa edelleenkin se synkkä, kylmä, nyreä ja ylenkatseellinen espanjalainen ylimys, mikä te olitte ennen. Olitte ikäänkuin jonkinlainen villi ja hävitetty alue, jonka raunioihin ei kukaan uskaltanut; teitä katseltiin kaukaa; ja nyt alatte hyväntahtoisesti raivata tietä, jotta koko maailma pääsisi luoksenne, ja muututte rakastettavaksi parisilaiseksi. Ettekö enää muista ohjelmaani? Teidän ilonne kieli vähän liiaksi rakkaudestanne. Ilman minun varoittavaa katsettani, olisitte antanut Parisin terävänäköisimmän, ilvehtivimmän ja sukkelimman salongin tietoon, että Armande Louise Marie de Chaulieu sähköitti teistä esiin neron. Olette mielestäni liian suuri, jotta pieninkään valtioviisas petos voisi sekaantua rakkauteenne; mutta ellette ole minua kohtaan yksinkertainen kuin lapsi, surkuttelen teitä suuresti; ja tästä ensimäisestä virheestänne huolimatta olen yhä edelleenkin vielä teitä syvästi ihaileva Louise de Chaulieu.

XXIII.

FELIPE LOUISELLE.