Part 9

Kymäläisen parhaimmissa runoissa "Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta" ja "Punkaharjusta" ilmestyy erinomaisen vieno luonnon ihailu ja lämmin uskonnollinen tunne, ja hän voittaa näitten tunteitten ilmituomisessa muut talonpoikaiset runoiliat. Häntä on sentähden usein kiitetty kaikkein etevimmäksi kansanrunoilioistamme, ja tunnetuksi ovat varsinkin tulleet Runebergin sanat hänelle: "jos sinä, veliseni, kirjoittaa osaisit niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä, kuin minä olen." Kymäläiseltä säilyneet runot eivät kuitenkaan täydellisesti oikeuta pitämään toisia häntä verrattoman huonompina. Jos hän jo mainitussa suhteessa onkin etevin, niin tietävät muutamat heistä esim. Heikki Väänänen, Tuoriniemi, Makkonen y.m. kyllä esittää aineitansa pontevammin ja sukkelammin, kuin Kymäläinen, sekä myöskin täydellisemmässä ulkoasussa.

Kymäläisen luonnonlaatu sekä kirjoitustaidon puute ovat vaikuttaneet sen että jotenkin harvat runot häneltä ovat säilyneet. Hänen runojansa löytyy painettuna Sanansaattajassa 1840 (Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta), Necken-kalenterissa (Punkaharjusta) ja Maanmiehen Ystävässä 1848 (virsi Vuoden tulosta) sekä käsikirjoituksena Suom. Kirj. Seuran arkistossa seuraavat: Leppävirtain puolustus, Heinäveden kirkon rakennuksesta, Kansankäytöksestä jouluna, Punkaharjusta, Suomess' ei elä runoilla ja Kiitosvirsi hyvästä vastaanotosta Helsingissä.

KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.

Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta Tahon muille muistutella. Mutta kuinka sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätöinnä, Minä suuri synnin orja Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kesän kaunihin tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meiän ihmisten iloksi, Meiän vaivaisten varaksi Jot' ei nähnyt nuori kansa, Eikä varsin vanhat vielä Muista näitä nähnehensä. Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat. Itse ilmakin ihastui, Lämmin läikkyi taivahasta, Aurinko varisti paistoi; Lumet lähti, maat sulivat, Virrat aukesi äkisti. Eipä viikon viipynynnä, Tuskin viipyi viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi. Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitsevi itseksensä, Että hyvä Herra auttoi, Heitä vankia vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Tetret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kalliolta; Pienet linnut pensahilla Kaikki istuvat ilossa, Visertävät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen Arveleepi aikojansa, Kyseleepi kyntömiestä, Alkajaapi aatrojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Ollut ei sitä oritta, Tamman varjoa talossa, Jot' ei viety vainiolle. Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihen antoipa apua, Kauneimman kastehensa, Että lämpimen lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljo lämpimemmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi. Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna. Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät, Että kykkyjä kylillä On ja aumoja ahoilla, Pieleksiä pellon päässä. Sitä ei ole sisarta, Ei sitä emosen lasta, Joka saattaisi sanoa Ruokapuolen puuttehesta, Vaikka niit' on varsin harvat, Joilla tapana talossa Kiitosvirttä veisaella. Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi; Miks ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella, Kosk' on Luoja meitä luonut, Luonut luontokappaleita Vielä muita viisaammaksi, Kielen antanut puhua Että järjen ymmärrellä!

RUNO PUNKAHARJUSTA.

Oli kerran miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Virstantolppa toistajana. Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun; Astuivat ylämäkehen Katsomahan kartanoita, Jotk' on kruunu rakentanut. Kääntelekset, katselekset, Istuvat, ajattelevat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista: Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan. Kaikki' näitä katsellessa, Säikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: "Kuin ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata!" Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista, Joss on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu: Tämä silta on silloin tehty, Kuin on kuu kokohan pantu, Kuin on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus. Viel' ei vaivu vuoliaiset Eikä arkut alta murru.

SUOMESS' EI ELÄ RUNOILLA.

Kuulkahatte kuulut herrat, Suomen ruhtinaat suloiset, Minä huuan huolissani, Valittelen vaivoissani: Suomess' ei elä runoilla, Ei tule leipä laulamalla, Työstä on Suomessa surua, Leivänsaaliista Savossa. Maat on kaikki kankahia, Kaikki kallioperiä, Toiset korpia kovia, Synkkiä syänsaloja, Pellonpaikat on pahoja, Kivikoita, kallioita; Niiss' on työtä tyhjän kanssa Saaha einettä etehen, Ruvetessani runoille. Viel' on raskas Herran vitsa, Tauti päälle painavainen, Kaikki tässä kappelissa, Joitten joukossa minäkin Olen saanut outo olla, Parvessa parasna miesnä, Kaikki on kattoni kulunna, Kaikki pääni paljastunna; Ei ole soittoni soreat, Eikä kuulu kanteleeni, Nyt ei kanna köyhän koppa, Pää paljas puhua paljon, Suru soittoni hajoitti, Katkoi kielet kanteleeni.

TAAVETTI SAVOLAINEN.

Runoseppä Taavetti Savolainen oli syntynyt v. 1797 Kuopion pitäjässä. Hän oli perinyt talon ja mannun, mutta mieli näyttää tehneen itse kaupungin elämään, niin että möi perintönsä ja muutti kaupunkiin, jossa osti talon. Vaan ei hän niinkään viihtynyt, möi tämänkin ja rupesi merimieheksi sekä purjehteli jonkun aikaa Saimaan vesillä. Palasi sitten Kuopioon ja lienee viimeiset aikansa vuokramiehenä kuljettanut tavaroita Toivalan ja Kelloniemen välillä. Hän kuoli Kuopiossa 4 p. toukok. 1855.

Vesillä liikkuissansa heräsi savolaisessa runon into: eräänä kauniina kesäyönä laivankannella istuessaan ja luonnon ihanuutta katsellessaan hän teki ensimmäisen runonsa. Savolaisen runot eivät kuitenkaan osoita suurempaa runollista taipumusta. Suom. Kirj. Seuran kirjastossa säilytetään niitä useampia, joista huomautettakoon erittäinkin hänen sururunoansa Paavo Korhosen kuolemasta, joka on hyvä todistus siitä suuresta arvosta, jossa kansa aina on Korhosta pitänyt ("Ei ole kuolon kiertänyttä, surman vanhan voittanutta, Ei niin järjestä jaloa, Tahi taiosta isoa Ole suurta oppinutta, Joka saisi surman jousen, Julman jäntehen e'eltä, Nuolen sen terävän tieltä Päänsä piilleeksi pikaisen" j.n.e.). Muuten ansaitsevat, paitse tähän painettuja, Savolaisen runoista jo aineensakin tähden mainitsemista "Muistopatsas ja runolaulu kreivi Robert Henrik Rebbinderin kuolemasta", "Vangituista viinapannuista" (1843) ja "Sotamiesten intoruno v. 1855".

RUNOLAULU HYVÄSTÄ VUODENTULOSTA.

Kellä ompi kelvollinen Kiitosuhri uutisesta, Vuoen viljaisen tulosta, Jonka puolehen Jumala, Leppyisemmin suuri Luoja Katsoisi kuin Kainin uhriin? Kuka käypi kymmenestä, Samoin kuin Samarilainen, Kiittämässä korkiata Armon eestä auttajata, Päästyänsä puutoksesta, Johon oisi oijennunna, Joll'ei jauhoja Jumala, Siunannunna suuri Luoja Esivallalle varoja, Eloa etelämaalle, Jotta tuli toiset puolet Näljän alta autetuiksi, Puutteesta pelastetuiksi? Vaikka surveella sivussa Oli monta orpolasta, Vaipua vähävaraista, Kunnes antoi askeleensa Lihavuutta suuri Luoja Tiukkua tykönä touvon, Kunnes jou'utti Jumala Uutis-elon uupuneille, Näljissänsä nääntyneille. Senpä täytehen teräänsä He'elmöivän Herran lahjan Auttoi auransa jälehmät, Suuri Luoja lämpöisellä, Ihanalla ilmallansa, Sateilla soveliailla. Kasvatti ylenkatsotut Pellot, jotka pensastuivat, Metsähalmeetkin haleten Kasvoi paikoin puskapäihin, Lynsähän lyhästelihe Paksun päänsä painon alla; Eksyi turmelus elosta, Ruoste poikkehen rukihin Päästä paksusta pakeni: Ompi runsas riihessäkin Saalisna ruissatanen; Ompi samoin ohravilja, Ei puine epä-ituista, Riihentappaja takone.

Ompi nurkka noilla määrin Kuin ennen elon mitassa, Viljavuosina välisten: Nurkka rii^essä ryhötti; Ompa vielä oiva vilja, Myllyssäkin mainittava, Kiven alla kiitettävä: Ei puollu jauhopussi, Säkki vuoroonsa vähene, Kiven varkautta vajene, Tullin ottoa ohene; Ompa vielä valkiata, Ihanaa, loistavata, Leipoessa Luojan lahja. Ompa vielä oiva leipä, Eessä ihmisen ihana, Kaunis pöyällä katsella, Herran anne atrialla. Ompa maistaissa makeeta, Suusta nauttien suloista, Maamme manna mieluisata.

Ompa luulla onnen vuosi, Näistä aineista näkyen, Saatuna Savonkin maahan. Jopa vielä viljavuoen Antoi meille ontuneille, Kylmän Pohjan kynnön alle, Jopa vielä viimeisetkin Suvitouvot suuri Luoja, Tarkoin taivahan Jumala Varjeli vilun vioista, Nekin heikoimmat he'elmät, Kukkakasvit kuuraöistä, Herra säästi hallan eestä. Vielä kostoksi keväisen, Pohjatuulen palkinnoksi, Salli vanhan vaarallisen Laurin päivän lämpöiseksi; Tämän ilmansa ihanan Piti vielä Pärttylinä. Yhtäläinen lämmin aina Kesti kelpoinen kesäinen, Syksykuussakin suloinen, Että kelpasi elonsa Leikata vähin lekeinsä, Nuttu päällä nuutumatta Aumata jälestä aina. Niinkuin ensinnä eläimen Ruoka raitisna kokohon Tuli heinät hempiänä, Samoin saatihin sateetta Kaikki viljat virhetöinnä, Riista riihiinki puhasta.

Osapuille oiva vuoen Lauloin lahjan Luojan suuren, Saatuna Savonkin maahan, Vaan ei taia vanhan tuiman Näljän entisen e'estä Vielä vuosi viljavainen Tuntua hyvätuloinen, Kesteä elatuskeino Ajast'aian atriaksi. Vaan se kaiken viljan Herra, Elon antaja apunsa, Siihen siunauksen sivussa Suuri Luoja lainattohon, Että kestäisi eloa Meiän maassamme omassa, Jotta vielä vuo'n lopuksi Ulottuisi uutiseenki, Että vähän erkaneisi Näljän sairaus Savosta, Ett'ei eineeksi ahoilta Lapset aina leiväksensä Suolaheiniä hakisi, Että saisivat surutta Isän lahjasta iloita, Leikitellä leivän kanssa, Että köyhä kylvötöinkin Saisi rikkaalta ravinnon Työnsä teolla tienanneeksi, Josta hänkin Herrallensa, Niinkuin rikas riistastansa, Toimittakoon vuo'n tulosta, Kiitosuhrin uutisesta.

TAVATTOMASTA KAHVINJUONNISTA.

Nyt mietin minä ruveta Kahviruuasta runoja Laulamahan lämpöisestä, Rinnan hauteesta hyvästä, Eli juomasta jalosta, Jota aina Aasiasta Tuoahan meren takoa, Jota ainetta alukset, Laivat tänne lastittaisin Purjehtivat puuttumatta, Jonka kauppa kaikin aioin Menestyypi Suomenmaassa.

Joka puo'issa on puheena Se kahvi ja sokeri, Jos käytkin kuin monasti Päivässä puo'in ohitse, Aina kuulet kahvin kaupan, Kilkkajaa sokerikirves, Kapiseepi kahvivihki; Sitä on juomahan jokainen Yltynnä yhellä lailla, Kaikki sääyt särpämähän; Varsinkin on vaimon puolet, Kaupungissa köyhemmätkin, Monet viikossa visiitit, Kahvikestit keskenänsä Joka pötsössä pitävät, Varhain vatsaansa vetävät. Vaan ei kumma kaupungissa, Jos vaimot vähävaraiset, Kahvin juovat köyhemmätkin, Joilla on siinä leivän juuri, Samoin siinä särpimensä. Mut kun maalla mökkiläinen, Toisen köyhä torpparikin Vaimon antaapi varina Kahvipannua pi'ellä, Itse vielä ihviturpa Kahvin juopi, vaikk' karetsi Hällä rakkaampi ravinto, Pala paljoa parempi, Eine suussa ennestänsä Leukapielessä lepääpi, Piipunpohja poskuksessa. Jos on joku mökkiläinen, Vasta alkava asukas, Jolla ei vielä kahvivärkki Ole aivan orningissa, Annas piot päällen tulla, Annas hänen häitä juoa, Tahi peijaita piteä, Kyllä hankkiipi kylältä Heti kohta kahvivärkin, Varineuvon valmistaapi, Kupit kutsuu vierahillen, Joita eivät ennen muinoin Tarvinna talon isännät, Peijaissa rahapohatat.

Eipä vielä varsin kumma Oisi, jos se oiva rikas, Kahvekupin kuuluisampi Häissä, peijaissa pitäisi, Vaan nyt kahvi kaikin aioin Juoahan joka kylässä; Eipä nyt talon emäntä Voi vuoteelta kohota, Ylösnousta yösijalta, Ennenkuin on kahvin juonut. Hä'in piiallen puhua, Sen jaksaapi sanoa: "Koe kahvia kasella, Panna pannua tulellen; Elä suinkahan syellen Paaha pyöniä pilallen, Koe korveta koreesti, Varo valkeesta hyvästi Roihun päältä prännäriä." Sillä joutuen sanalla Piika sitten sängyn päällä Ensin juottaapi emännän, Kumpainen kupillen heitä Heräjääpi herkemmästi. Siihen tyttäret tulevat, Poikalapset lakkimahan, Vielä muutkin nurkkamuorit, Työnnäkset työntekiät, Pannun päälle pälmehtivät. Vaan se joukon kahvin juonti, Virma viekas viivyttääpi Aina aamuaskareita, Päivän töitä turmeleepi, Kun katsoopi jokainen Pannun päällen päiväläinen, Vielä renkikin väjyypi Puolikupin puutoksessa; Jos ei tarjota talosta, Niin ottaapi omaansa Räkninkiinsä renkimiesi, Palkan päällen päiväläinen, Viinan kanssa viimeiseksi Juopi kuivaksi kuparin.

Vaan ei kauvan kahvipannu, Joua kuivaksi kupari, Vieras on oven rivassa, Toinen vieras virstan päässä Tulemassa taipaleella, Jonka kanssa uuen kahvin Itsekin isäntä juopi, Samoin saattaapi emäntä Vielä vierahan huviksi, Kupin juoa kunniaksi, Tahi muistoksi muassa. Taas on pannu tarkoin juotu, Keikkakaula kallellehen, Vaan ei vielä vaski joua Kovin kauvan kylmillehen, Vielä on oma halunsa, Vielä tallella tapansa Emännällä ennallansa, Puolipäiväisen perästä, Vielä vieraatta paneepi Pannun paikalla tulellen.

Sepä näyttääpi nykyisen Kansakunnan kahvin juonnin, Jota eivät ennen täällä Suuret herrat Suomenmaassa, Isotkana ilmi muinen Saaneet juoa julkisesti, Kun oli kova kahvin kielto:[19] Maahauassa haluunsa, Kahen kesken kellarissa, Sillan alla siimeksivät, Kahvikupin kurmosivat, Missä varkahin variksi Salaisesti pannun saivat. Vaan nyt vaskensa varina Saapi pelvotta piteä, Huoletoinna halvempikin.

Kun on kerran keikkakaulan Saanut kattilan käsiinsä, Siitä on vaimoilla vajoa, Mure aina muoriväellä, Kysyminen kirkonmäellä, Kussa ois kupariseppä, Vasken taitavin takoja, Joka pannun jou'uttaisi Viimeistäänkin viikon päästä; Ei nyt ennistä ehyyttä Löy'y liellen[20] pantavata, Kyökkihin kyhättävätä, Millä sumppia sulaksi Saisi vieraalle varaksi, Millä itse miel'tekonsa, Hammastauissa halunsa.

Minä en kahvia kaehi, Mosi moista juotavata, Säti kahvin särpäjätä, Enkä laula lastatessa Tästä ruuasta runoja, Oma turpa tunnustaapi, Suu saatua sanoopi, Että on eine ensimmäinen, Kahvi raittihin ravinto; Vaan ei vähävaraisen Elolaaria enennä, Vaikka sillä vaimonpuolet, Miehet monjahat sanovat Ruokaveron väistävänsä. Vaan kun vähävarainen Viepi viljansa usein Kahvin eestä kauppiaalle Kyllä leipälaaristansa, Eli elohinkalosta, Saapi haltia havaita, Onko kahvin ostaminen Ollut leivälle lisänä, Ruoka-atrian apuna.

Jospa juonnilla jalolla Saisi hinnan huostumahan, Markantin masenemahan, Kahvilta kepenemähän, Niin voisi vähävarainen, Sitä juoa halvempikin, Kupin, kaksi köyhempikin Ostoa osaksi päivän. Vaan jos kahvi kallistuupi, Niin on veron vetona Suomenmaassa mainiona; Tuskin Suomehen sahoilla, Lankkulastilla tahoja, Tahi poltolla potaskan, Tahi tervalla takaisin Tuleepi tuhatlukuja, Jonka summan Suomalaiset, Veron kahvista vetävät, Kun ei kasva kaunis ruoka, Vilja Suomessa suloinen, Ei eläne sen enemmän Kuin kaloa kalliolla.

JUHANI IHALAINEN.

Luonnonihanasta Rautalammin pitäjästä, joka on kasvattanut useampia myöhemmistä runosepistä kuin mikään muu seutu, oli myöskin Juhani Ihalainen kotoisin. Siellä hän syntyi aviottomana lapsena v. 1798. Tämä onnetoin elämän alku sitten ikäänkuin painoi merkkinsä kaikkiin hänen myöhempiinkin kohtaloihinsa, niinkuin hän itsekin sanoo "Runossa itsestänsä":

Vasta vaivoissa havaitsin, Vasta tulin tuntemahan, Mikä perintö minulle, Onnettomalle osaksi Vanhemmilt' on valmistettu. Synnissä minun si'itit, Häijyn he'elmän himossa, Haureu'essa hosasit, Kääreit päälle kirouksen, Että armaha Jumala -- Äiti lassa _äätä_ neuvoi, Vaan en _iitäkään_ isältä Ole tullut tuntemahan, Josta oppinut olisin Turmeluksen tuntemahan --

Jo lapsena sai hän lähteä kerjuulle, "pitkällä pitäjän tiellä aloin palasta ajella, niinkuin oksalla orava elatusta etsimässä". Vanhemmaksi tultuansa rupesi hän ensin rengiksi, jommoisena oli kuusi vuotta, ja sitten kovan taudin alaiseksi jouduttuaan räätäliksi, siksikuin tauti teki tämänkin toimeentulon hänelle mahdottomaksi. Tämän jälkeen, joka lienee tapahtunut jo 1820 luvulla, sai hän elää suuremman osan elämäänsä ruotuvaivaisena toisten armoilla. Huono kasvatus mainitaan saattaneen Ihalaisen nuorempana rikoksentekiäksikin, varkaaksi; mutta hänen runonsa näyttävät hänen sittemmin kääntyneen totisempiin ajatuksiin. Mikä se oli joka saattoi hänet runoiluun, siitä hän itse kertoo seuraavilla sanoilla:

Käypä kääntehen näkeepi, Soutavainen lahen soppeen. Minä olen orpo poika, Nähnyt monta matkausta Tällä vähällä välillä, Lyhyellä elämällä: Sillä kallohon kajahti, Että ruveta runoillen, Saattaa saunasta sanoman Tutuksi tupaväellen, Mitä mielessä minulla, Surun alla sullotulla. Vaikk' ei pakkoa pahaakaan Olis mulla ollenkana, Että rustata runoja: Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella.

Myöskin hän valittaa että hänen runonsa olivat hänelle hankkineet vihamiehiä, jotka koettivat häntä estää niitä kirjoittamasta. Juhani Ihalainen kuoli ruotuvaivaisena 5 p. tammik. 1856.

Ihalaisen runoja löytyy kuusi, Tupakkiruno, Ylistysruno Kirjavaiselle, Naimaruno, Toholahden markkinoista, Talkousruno ja Runo itsestänsä, painettuna Lönnrotin Mehiläiseen 1836-37. Paitse näitä tavataan Suom. Kirj. Seuran arkistossa tallella vielä useampia, sekä runoja että lauluja, esim. runot Viitasaaren noidista (Ihalaisen omalla kädellä kirjoitettu), Keisarin armoteoista (omak. v:lta 1850), Runo itsestänsä (aivan uudestaan tehtynä ja nähtävästi paljon myöhemmältä ajalta kuin Lönnrotin painattama v:lta 1831), Herrain hevosen taposta, Talonpojan tyttärille, sekä laulut Näljästä ja kalliista ajasta v. 1832 ja pari kuolinvirttä. Ihalaisen runot ovat kirjoitetut ilman suurempaa runollista innostusta, runomitta on perin huono; useimmissa niistä hän moittii tai pilkkaa kansassa vallitsevia pahoja tapoja.

TUPAKKIRUNO.

Sattuipa sekin Savossa, Savon saunassa tapahtui, Että morsian mokoma Suuttui kerran sulhasehen, Tuskastui tupakin tähen, Tunnusti tupakin ruukin, Mahottomaksi manasi.

Sanoi myös sanoilla näillä: "Isännäll' on itsellänsä Puolitalvesta puhenna, Kysymys joka kylässä, Sievä toimi siemenistä. Kun on saanut siemeniä, Jopa pälvehen pitäisi, Tuonne tallin tunkiolle Tehä taimet taitavasti, Panna pehut peitteheksi. Kohta on vaarilla varoitus, Iso murhe muorillakin, Kuinka kunnossa pysyisi Ett'ei kuivaksi kuraha, Eikä pakkanen panisi. Jospa taimet joutuisivat: Ukkoja ojantekohon, Akkoja aianpanohon, Piiat, pojat polvillensa, Joka kynsi kyykyllensä Tainta maahan tunkemahan. Omat sitte sievät vielä Kaikki vettä kantamahan. (Min' en vielä milloinkana Koskenna korennon päähän, Ole ottanut olalle, Tuoani tupakki maalle, Enkä koske milloinkana.) -- Heti kun heinä rupeepi Tupakissa tuntumahan, Koht' on kiire kitkeminen, Heinänperkaus perätöin. Kun ne joutuvat kukalle, Kukat kohta kuivamahan, Joita pojat polttelevat; Vaari ei vanhoja anna Ennenkuin on kukat kaikki. Itse istuupi isäntä Kylpyajat kynnyksellä, Hallan tuulta haisteleepi, Katseleepi, kiikaileepi Onko näkeillä otava. Jos on pouta pohjoisella, Vasta kiirut kiintiääpi. Väki jos miten väsynyt Muusta työstä tultuansa Ei saa ennen maata mennä, Kun on kumossa tupakki. Vasta työ tytöiltä puuttui, Murhe muorilta väheni, Vaan ei vielä vaarin vaivat Ole kaikki ollenkana; Alas kankia katsella, Varustella vaikkunoita. Viel' on huolta hiieksikin, Kun on kuivana tupakki, Komisee se koivun pölkky Ennenkuin on kukkarossa.

Nyt sen kuulit, kulta poika, Liekö tuosta liika vaiva! Onko sulla ymmärrystä, Heitä piippu helsinkihin, Kylvä ennen kaurakappa, Osta otria nelikko, Josta jouluna olutta Joka henki juoa saisi."

Tästä pitkästä puheesta Suuttui viimein sulhaspoika, Kiskoi kihlansa takaisin, Sanoi suulta julkialta: "Olin poika onnellinen, Että kuulin kunniasi, Itse ilmoitit tapasi; Sill' en nyt sinusta huoli, Ehkä omilla eväillä Varsin vaimoksi tulisit."

Tämä morsian mokoma Ei saanut siltä ikänä Puhemieheltä puhetta, Eikä suuta sulhaselta. Sitte kohta kortit osti, Alkoi pouvata pojille, Emännille ennustella, Tuli palkaksi tupakki. Talvet korjassa körötti, Kesät kulki kuokkimassa Kuokkapalkalla kylissä, Viimein suuttunut siihenkin Jopa vaihtoi vaattehensa, Kantoi kamlottiasunsa Vietäväksi Viipurihin, Saaha lehtiä leveitä, Vielä kerran virnaskoita.

Niin poltti poloinen aika Tupakkia tuskissansa; Neuvoi aina nuorempia, Ett'ei pahasti pitäisi Piippuväelle puhua, Lapset vahvasti varoitti, Ett'ei taimet tallattaisi. Veipä vettäkin välistä, Kantoi taimen kasteluksi, Varoittipa varpusetkin, Taimitarhasta ajeli.

KEISARIN ARMOTEOISTA.

Vielä vanha vaivoissani, Ikävässä istuissani Kihnuttelen kirjoitusta, -- Ilovirttä vierettelen, Hyräilen hyvillä mielin Armo keisarin avuista, Jonka syämmen Jumala Valaisi hengen valolla, Sinne vuoatti sisähän Raittihimman rakkau'en, Aivan suosion suloisen, Vielä lämpimän lähetti, Teki korvat kuulevaksi Kurjain suurta surkeutta, Orpoin itkua isoista, Vajavaisten valitusta. Tuli surku surkioita Vanhan Davidin tavalla, Joka suri sukuansa, Että Israel eläisi Alla kuuluisan kuninkaan.

Tällä lailla lapsukaiset Kiitettävän keisarimme Syän paljon on palava, Huoli suuri Suomenmaasta. Pilven laittoi Pietarista, Hyvän kuuron sen korian Suomenmaallen surkiallen, Josta kaste kaunihisti, Armopisarat aleni Kuivuneillen kukkasillen, Virvoitti viinamäkensä, Että Herrallen he'elmän Istutukset tuottaisivat, Mantelpuissa marjat oisi. Tuli isäks itkevillen, Otti orvot omiksensa, Tempas tuolta riikin tieltä, Ulos kyläin kynnyksiltä, Parkumasta tain palaista, Kylän vaarin vastuksista, Tarkan emännän taloista.

Ei nyt tarvitse enemmän Kurjain lasten kuljeskella Riikin reissä renttuumassa, Talvisella taipalella, Pakkasella paukkaavalla, Itkein vilussa vikistä, Kiitettävä keisarimme Orvot toimitti tupahan, Ruoan, vaattehen varusti, Vielä korjuhun korian, Opetuksen oivallisen, Isäntäin siunattuin sivulla. Totta lapset toisten vielä Mahtaa kiittää keisaria, Sitä isäänsä isoista, Joka tuli tuskan alla, Häilähti siihen hätähän, Laittoi peipposet pesähän, Ett'ei kurjat tiellen kuollut, Viluun nälkä näännyttänyt, Tuulottaissa turvatoinna Murhein mustassa metsässä.

Eipä ole ennen nähty Suruisella Suomenmaalla, Ett' olisi esivalta, Ruhtinaamme ruoan tuonut, Osoittanut orpoloillen; Tuolla mierolla menivät, Siellä eli ihmiseksi, Kuuli monta murausta, Paljon sanoja pahoja, Eikä ollut opetusta, Oli paha koiran koulu, Lavialla lauvaistessa. Eipä kuunnellut kuningas Orpoin itkua isoista, Huolta pienistä pitänyt. Toinen tunto keisarilla, Syän rakas ruhtinaalla, Suosittelee Suomenmaata, Laittelee elämän etuja Taiten monella tavalla, Soisi ihmisten elävän Kaikin puolin kaunihisti, Ett'ei puutteista puhuisi, Vajautta valittaisi Suomen saaren suuri joukko. Soita, korpia kokeepi Visuun tehä viljamaiksi Talonpoikain tarpeheksi, Sekä kosket kuohuvaiset, Purot, joet juoksevaiset Saimaa aivan avaraksi, Että vesi vihmaiseepi, Rannat kuivaksi kuroopi; Niihin saapi niittylöitä Että muita viljamaita, Leipätaikinat leviät.

Entäs kuin tämä isämme Soisi meiän Suomenmaalla Lapsilaumansa olevan Suloisella suosiolla, Rakkahasti, raittihisti, Kukin viriä virassa, Ahkeroia ammatissa, Että kaikki katseleisi Pienen muuraisen mukahan, Miten se työssänsä meneepi, työt ja päivät yrittääpi.