Part 8
Lennä vielä lempilintu, Tänne kaunoinen kananen, Kuin oot kauvaksi saonna, Lentänynnä loittomaille, Yheksän meren ylitse, Meren puolen kymmenettä! Muista muinoiset majasi, Entiset elosijasi, Silkkisiipesi sivalla, Simakannu siiven alle, Jotta myö pojat poloiset Pimiässä Pohjolassa, Saisimme Savonkin maalla, Katalassa Karjalassa, Vielä kerran keskenämme Aina iltamme iloksi Simapilliä pi'ellä, Mesikannua katsella. Vaan jos lienet lintu rukka Kovin vaivoista väsynnä, Tahi kuollunna kulusta, Kaonnunna kannannasta, Niin mä vielä viimeiseksi Tässä toivotan toella Sulle kyllä kiitoksia Ikimuistoksi monelta.
EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.
"Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita", Näitä lausui laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Virren seppä selvänlainen, Valitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä. "Ei mua Suomi soitattane, Omat lapset laulattane, Miellytä nykyiset miehet".
Vaan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kotona käynyt, Eikä kielellen kerinnyt: Viel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja, Viel' on vanhan Väinämöisen Laulunluonto liikkehellä, Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa; Suomi syytääpi sanoja, Savon lapset lausehia. Viel' on soittoja somia, Kanteleita kaunihia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa; Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Sekä soittaapi somasti, Lauleleepi lempiästi, Niinkuin alli aallon päällä, Pensahassa pieni lintu.
Kansa suuri Suomenmaassa, Euroopa sitä enämpi, Eipä liene leipä suussa Yhen miehen kylvännällä. Ei seula satoja kasva, Kourantäysi kymmeniä, Vaikka onnikin olisi, Menestyskin mieltä myöten. Jopa lauluni lopetan, Rumasti runoni päätän.
TEHTÄVÄSTÄ SAIMAAN KAIVANNOSTA.
Kulki tänne Kuopiosta Ukko vanha ja vakainen Sauvan kanssa kaiken matkan, Konttasi kyliä myöten, Kupehella kunnos kontti, Kontissa sulo sanomat. Kerran ol' Kemissä käynyt, Toisen kerran Torniossa, Sieltä pitkin Pohjan lahta Kaikki kaupungit katsellen, Käynyt vielä Viipurissa, Savon suolakaupungissa. Tuossa haasteli halulla Matin kanssa kaiken illan, Kuinka kansat kaukaisetkin Ulkomailta matkusteli, Laskit laivoilla merellä Kaupaksi kalunsa tänne. Kun nyt Matti kuunteleepi Kansan kauppoja ukolta, Mieli painuvi pahaksi Suuresta Savon suvusta, Kun on syntynnä säkissä, Karsinassa kasvanunna, Monen taipaleen takana, Kosken varsilla kovilla; Kun ei Luoja laittanunna Saimaata samaksi veeksi, Jotta sais Savonkin lapset, Kanssa Karjalan asujat Venehellä vettä myöten Vieä kaupaksi kalunsa Suomen suurelle lahellen, Kansakunnan karjamaille.
Jospa sais Savon asujat Rannoillansa raivaella Kivet kaikki kallioilta, Paaet paattihin latoa, Vieä Viipurin torille Tahi Pietarin pihoille, Oispa kultaa kukkarossa, Housuntaskussa hopiaa. Kyllä kansat kaukaisetkin Meitä halvaksi hokevat, Kun ei tunne tuota vielä Syytä kylliksi kysellä. Kun ois auki akkunoa, Pikkuisenkin piilollansa, Josta laiva lastin kanssa Saattaisi Savosta päästä Niille väljille vesille, Lavioillen lainehille, Kyllä siitä kuulut kansat Saisivat samassa nähä Tokko tohtiipi torillen, Käyä kauppatanhualle Ankara Savon asuja, Sekä kuulu Karjalainen.
Ukko siitä uuen kerran Vielä mainitsi Matille: "Mitä vielä Matti parka, Uotahan yheksän vuotta, Kovin paljon kymmenkunta, Kyllä saat Savosta mennä Purrella punakokalla, Vettä myöten vieretellä, Tuuli purjetta puhuupi, Aallot paattia ajaapi. Katsos Matti kaivantoa, Kun on nyt jo Kuopiollen Onnen akkuna avattu, Reissu tehty riemullinen, Kun on valmis Varkaussa Hyvin kaivettu kanava; Vaikka viimeinen veräjä, Onnen portti oivallinen Karjalaisten kauppatiellä Viel' on kiinni kestänynnä, Vaikka vanhalla ajalla Jalo herra Jaakko Pontus Tahtoi jo raketa reissun, Portin Pohjolan pojillen: Viikon vieritti kiviä, Kauvan kaivoi kankahia, Joissa vielä vissit merkit Näinä aikoina näkyypi. Senpä laitti laiska Jaakko, Suuri sankari Savossa, Kuin ol' kultakannuksissa, Sukat sulkusta kuottu, Paita Saksan palttinasta, Housut puolipurppurasta, Viitta viinistä verasta, Takki tehty taitavasti, Jossa riippuivat ritarit Kultaketjuissa koreat, Vyöllä kiiltävä kihenki, Suolilla hopiasolki, Kupehella kuulu tuppi, Tupessa on tuima rauta, Kalpa kahta kyynäreä. Vaan ei Jaakko jaksanunna Täytteä tätä tekoa, Kun ol' Suomi surkiasti Vaipununna vainon alla. Vaan nyt jo alulla aika Onpi aivan onnellinen, Kun on Suomi säilytetty Kautta kuulun keisarimme, Saanut rauhassa raketa Itsellensä istuimia, Ja on suonut suuri Luoja Valtakunnalle varoja."
Kun nyt Matti kuunteleepi Ukon uusia puheita, Tuopa korvia kohotti, Iski mielellen iloa, Eikä tiiä tiimallensa, Taia tarkasti sanoa, Onko ukko unta nähnyt, Vaiko saanunna sanoman. Vaan sen selvällä sanalla Matti mahtaapi sanoa: Eipä ukko umpisilmin Kulkenut kyliä myöten, Paljon taitaapi puhella Asioista aikalailla. Soisin saavani sanella Ukon kanssa uuen kerran; Ikävissä illat kaikki Istun aina ikkunassa, Uottelen ukon tuloa, Saahani sanomat kuulla. Jospa ukko uuen kerran Mullen saattaisi sanomat, Tappaisin talosta tästä Vaikka viimeisen vasikan, Iltaruuaksi ilosta, Kunniaksi kuulun miehen. Hällen toivotan toella Vielä tässä viimeiseksi Osaksensa onnen suuren, Paljon pitkeä ikeä, Että kaikki Suomen kansa Saisivat ukon sanoista Vielä kauvan viisautta Ihan kylliksi imeä.
RUNO KERIMÄEN KIRKOSTA.
Soittakootten seurakunta, Laulakootten lapset meiän, Veisaten iloista virttä, Kiitosvirttä keisarille, Joka kirkon kiitettävän Antoi rauhassa raketa, Suomen suureksi hyväksi, Seurakunnan kunniaksi. Jos on harppusi hajonnut, Karsinoinut kantelesi, Ota koppa koivupuusta, Harppu hongasta hotaise, Että soittosi sopisi, Luonnistuisi laulantosi, Niinkuin mielessä menisi, Aivosi ajattelevi. Laula vielä kiitosvirttä Intendentillen ilosta, Kuin on kuulusti kuvannut Joka tempun temppelistä, Tehnyt kaavan kaunihimman, Plaanin laittanut hyvimmän. Siitä on nyt Jouhenniemen Aittokannan kankahalle Tehty temppeli jaloimpi, Huone hongista rakettu, Pantu päällen paanukatto, Rautarännit räystähille, Joka kulmalle kurimus, Ve'entorvet toimitettu. Vielä siitä vissi määrä Korkiammallen kohottu Torni toisella tavalla, Kirkon päällen kiinni pantu; Siinä on joka sivulla Akknnoita aivan paljo, Sieltä loistaapi sisälle Valon kirkkahat kipunat; Sen on rauasta rakettu Katto ruohon karvallinen, Vielä risti viimeiseksi Tornin päähän toimitettu, Sen on päähän kiinni pantu, Ukonlanka laitettuna, Tulen tuiman esteheksi, Pilvivalkian varaksi.
Vaan mitäs minun pitäisi Vielä virkkoa enemmän, Jos ma seinistä sanoisin, Aivan paljo akkunoista, Eli patsaista puhuisin, Tahi lausun lehtereistä, Kun on kaikki kaunihisti, Jaloimmasti jatkettuna Kelpo mestarin mahilla, Tolpon toimella hyvällä.
Ei saata sanoilla näillä Tulla tolkku toisen päähän, Vaikka vielä viisi vuotta Tätä laulua latoisin, Virsi pitkäksi viruisi, Laulu loppumattomaksi; Kun ei sattune sanani Syvemmältä syytä myöten, Kuin on kuuluisa rakennus, Julkinen Jumalan huone, Joka luonnon liikuttaapi Siihen mennessä sisälle. Siitä Sullen suuri Luoja, Armias avara Herra, Saisin töistäsi sanella, Kiitosvirttä veisaella, Kuin oot luonut luomisessa Siksi paikaksi pyhäksi, Kussa kunnianimesi Saarnataan, pyhä sanasi. Saapi siihen sielunsairas Aina astua sisälle Syämmellä särjetyllä, Armoalttarin etehen. Siinä löytää lääkityksen Synnin haavoillen syvillen, Aina siin' on armopöytä Tarjon' Tuonen vierahille. Saapi siinä saarnamiehet, Sielunpaimenet parahat Seurakunnalle sanella Julkisen Jumalan töistä, Olla orpojen ojennus, Horjuvaisten hoitajana, Että kansa kaikenlainen Synnintuntohan tulisi. Senpä suokohon Jumala, Sallikoon suloinen Luoja, Että tässä huonehessa, Tässä paikassa pyhässä Sinun siunattu sanasi Tuottaisi hyvän he'elmän, Eikä sammuisi surussa, Tien ohessa tallattaisi, Eikä orjantappuroihin Tukahtuisi turmiollen, Vaan se tuottaisi tuhannet, Saattaisi sa'at he'elmät, Josta herkkuja hyviä Kaikki me karitsan häissä Saamme taivahan talossa Aina nautita ilolla.
Vielä virkkaisin enemmän, Vaan oon kolmea vajaalla, Kiurun kieltä, Väinön mieltä, Kymäläisen kanteletta, Jolla on komia koppa, Ääni äijän maksavainen, Vaikk' on nauloja vajaalla, Nouattaissa nuottiloita.
VIRSI UUSI UKKOSESTA, PITKÄISESTÄ PIENI LAULU.
Saisinko minä sanoa, Lauleskella Luojan töitä, Vaikka kyllä vaikeutta Antaapi tämä asia Minun tuhman tunnolleni, Mielellen' mitättömälle? Vaan en saata vaiti olla, Lapsilleni lausumatta, Koska juoksevat kovasti Itkien isän sylihin Pelvon kanssa kauhe'imman, Syytä kyllältä kysyvät Isältänsä itkusuulla, Mistä paisuu paksu pilvi, Synkeys on syntynynnä, Ilmahan isot jyrinät, Peljättävät paukkaukset, Joista tuli tuiskuaapi, Liekki suuri leimahtaapi, Jota kaikki kauhistuvat; Sekin suurin syntisistä, Paatunut pahoissa töissä, Silloin toki siunoaapi Kuolon pelvosta kovasta. Tämä luonnot liikuttaapi, Särkeepi kovat syämmet. Kaikki luontokappaleetkin, Linnut laulunsa lopetti, Karkaavat kalat meressä, Rauhan paikoillen pakeni; Tämä tuopi myrskytuulet, Rakehia raskahia, Vuoret murtaapi muruksi, Liikuttaapi linnan muurit. Ei ole elossa tässä, Löy'y luotujen seassa, Joka voisi vastustella Kaikkivaltiaan käsissä.
Minä lausun lapsilleni, Puhun kohta puolestani: Sinä poikani paremmin Tulet tästä tuntemahan Vakahisen Herran voiman, Jaksoa jalon Jumalan; Koska tutkit Luojan töitä Kauniissa käsialoissa, Niin sä tuntenet tekiän, Näitten haltian hyvimmän. Varsin vanhalla ajalla Entiset esi-isämme Uskoivat Ukon tuleksi, Valkiaksi Väinämöisen, Ilmarisen ihmetöiksi, Tuonen sankarein soaksi, Jotka konsteilla kovilla, Voimilla varustetuilla, Kamppailit Kalevan kanssa, Kuljit pilven kukkuloilla. Vaan nyt on entiset etäällä, Vaipununna vanha tieto, Nyt on julkinen Jumala, Tunnettu totinen Luoja, Jok' on tehnyt taivahatkin, Itse ilman istuttanut, Luonut maankin manterenkin, Valmistanut vaikutukset.
Minä mielestä vähäinen Olen aivan oppimatoin, Luulen varsin vaikuttavan, Synkeyttä synnyttävän, Kun on helle heinän päissä, Kukkasissa kuuma paiste, Silloin kohta kaikki luonto Ainehensa anteleepi, Silloin hikoopi hevoset, Kaikki luontokappaleetkin, Ihmisetkin ilman alla, Hongat antaapi hajunsa, Petäjätkin pihkan liehmun, Kalliosta kalkin haisu Tuottaapi tulikiveä, Vielä suolasta sumua, Merestä meneepi paljo. Niitä itse ilman luonto, Sekä selkeillä säkeillä Armas aurinko vetääpi Kohta aivan korkialle, Siellä syntyypi sumuksi, Paisuttaapi paksun pilven, Saattaapi savennäköisen: Sieltä vuotaapi vetenä, Rakehina raskahina, Tuopi tuulen tullessansa, Myrskyn nostaapi merellä, Tahtoopi takaisin tulla, Kotomaille matkustella, Koska korkeissa koeissa Kovin kylmä kohteleepi. Siitä tunnen tuhmanakin, Arvaan asian kaiken, Kun ei panko pakkasella, Eikä talvella tärise, Kun on aurinko etäällä, Kylmettynnä kaikki luonto.
Onpa keinot keksittynä, Valmistettu viisahilta, Tuiskuvan tulen varaksi; Jo on tehty juohatukset, Tehty päälle temppelien, Kaupunkeihin kaunihihin. Jo nyt puuttuupi puheeni, Jopa voimani väsyypi, Kun on mieleni matala, Oppi yksinkertaisempi. Vaan sinä valaistu sielu, Jos oot oppinut enemmän, Elä näille naureskele, Jos on virressä vikoja, Eikä toimessa totuutta, Asiassa ainehia: En ole opissa ollut, Seisonut sepän pajassa, Ollut luona oppineiden, Tietäjitten tienohilla. Elä suutu suuri Luoja, Tästä virrestä vihastu, Jos en oike'in osannut Tekojasi toimitella. Anna armias Jumala, Herra Henkesi lähetä, Lahjoittele lapsillesi, Selvitä sokiat mielet, Että oike'in osaisit Tutkia kätesi töitä, Siitä tuntisit Sinunkin Luojaksensa laupiaaksi.
VANHASTA AJASTA.
Ajattelen aikojani, Muistan murhepäiviäni, Entisen elämän juurta. Suomen kansan kasvannosta, Kansan kaikista tavoista, Varsin vanhalla ajalla Sanoisin pari sanoa, Tässä virressä vähäisen, Vaan on kieleni kipeä, Sanani takana salvan, Jo on puuttunna paperi, Läkki maahan läikähtännä, Hanhet syönynnä havukka, Sulat suolle jättänynnä, Kuoltunna sanoihin seppä, Vaipununna Väinämöinen, Kuulu virsien kuningas, Laulaja ijän-ikuinen. Vaan jos tuuli tunnit toisi, Ajan antaisi ahava, Läkin saisin lähtehistä, Paperin pajunlehistä, Sulan rannan ruokosista, Virkoaisi Väinämöinen, Saattaisi sanoja mulle, Aukaiseis sanaisen arkun, Virsiväkkärän vetäisi, Kirjoittaisin kiusan vielä, Suomen kansasta sanoisin, Elämästä entisestä.
Aasiast' on kansan alku, Syntypaikat Syyriasta, Sielt' on vanhat vanhempamme, Entiset elosijamme, Sielt' on siirtynnä sivuitse, Kautta Kaspian meritse, Urkenit Uraalin kautta, Laajan Laatokan sivuitse, Suomen synkkähän salohon, Tänne pakkasen pajahan, Erämaahan autiohon, Siihen itsensä sijoitit, Siinä itsensä enensit, Kasvattelit kansan juurta. Ei silloin siloissa käyty, Varsin vaunuissa ajettu, Kulettu kumun sisässä, Kääsilöissä kirkkotiellä -- Silloin teillä tervashongat, Kirkkoina kiviset vuoret, Linnut lauloi lukkarina, Jänöt pappina pajatti, Karhut kaivelit pesiä, Kontiot kiven koloja, Peurat pentuja tekivät, Vaatimet vasikat laitti, Kuusissa oravat kukkui, Suet viioissa vilisi. Ei leipää lehosta tullut, Perhe pellosta elännä, Silloin maitona mahala, Karjana metsän kapehet; Ei silloin sinistä nähty, Punasta puhetta ollut, Silloin suuret sulhasetkin Kulkivat kulon näköissä, Naitavatkin neitosetkin Varsin karvalla variksen. Kansa kaikella tavalla Teki työtä tervan päälle, Kankahille kaivelivat, Teki tervalle pesiä, Joista vielä vissit merkit Näinä aikoina näkyypi, Jalot jäännökset jälillä, Kankahilla mustat kaivot. Ei ollut joka opetti, Antoi autuuen valoa, Vanhat vaivutti pimeys, Lapset lankesit pahemmin, Eksyit tieltä oikealta, Viettivät mitättömiä. Siit' on kasvanna Kaleva, Kullervo Kalevan poika, Siitä Vellamo sikisi, Kartanoihin kasvoi tontit. Metsän lattiat heräsi, Tuonettaret, Luonnottaret, Vielä vanha Väinämöinen, Sekä seppä Ilmarinen, Lemminkäinen lieto poika, Sankarit väkevät sangen, Isot ihmetten tekiät, Entiset epäjumalat. En jaksa kaikkia jutella, Enkä tarkoin tutkistella, Olis kyllä kertomista, Sanomista sangen paljo, Vaan on matka mielessäni, Lähtöpäivä päälle saapi, Vielä on vikoa muuta, Virsi pitkäksi venyypi, Että antaapi ikävän, Lukialle liian mielen.
Ei lopu loruni vielä, Anna valtoa ajatus, Vielä virkkoa pitäisi, Kuin on kansa kasvanunna, Suku suureksi levinnyt; Siitä kasvoi kaikki tieto, Oppi oikia levisi, Kansan kasvavan seassa, Elatus eneni paljo, Kasvoi vilja kankahilla. Kuss' ennen kurikka paukkoi, Teki tervaspilkkehiä, Alkoi aumoja asua, Kekopäitä kelletellä, Kuss' ennen kuret munivat, Hanhet hautoivat pesiä, Niissä hyörii heinärauta, Välkkyi viikate terävä, Kussa kasvoivat kanervat, Niissä kartanot kajotti.
Joutui sitten Suomen kansa Alle haltian hyvimmän; Eerikki iso kuningas, Valtakunnan viisas herra, Joka aivan armostansa Suomen kansasta surua Kantoi kaikella tavalla, Herätteli heikot kaikki, Eksyneet ojensi tielle, Teki rammat terveheksi, Antoi Raamatut avata, Lahjoitti lavean tieon, Laitti paljon pappiakin Pitäjihin pitkin maata, Käski kirkkoja raketa, Heti Herran huonehita, Jossa voimalla jalolla Seurakunnille selitit, Annoit autuuen valoa, Julistit Jumalan töitä. Siitä kasvoi kallis tieto, Suomi suureksi yleni, Kasvoi muihen kaltaiseksi, Muihen verraksi vetäysi. Jo on suotkin sotkettuna, Vetelätkin vellottuna, Kaikki kankahat avattu, Perattuna peltoloiksi, Kaunistettu kaupungeilla, Varustettu västingeillä, Hyvät huonehet rakettu Toki toimella hyvällä. Jopa puuttuupi puheeni, Lasken lauluni lopulle, Ei taia koko tarina Olla markan maksavaista, Kovin on koottuna välehen Tämä tärkissä ajassa.
HANNO SUUTARISTA.
Tässä on vähäisen virttä, Joka on koottuna Kokista, Siitä Hannosta hyvästä, Suloisesta suutarista, Joka kulki Kuortilasta Nälissänsä näille maille. Tämän ei tapoja tietty, Hanhijärvellä havaittu, Eikä ensin uskottuna Niin vahvaks valehteljaksi. Nämä möi hänellen myllyn, Vielä heittivät velaksi Kokille joka kopeikan, Jossa Kokki joukkoansa Elättääpi ilman työtä. Kyllä nyt näki kyläjäs Minkä saivat mylläristä, Kun nyt maksavat Kokille Kamahlon joka kapasta, Vaan ei Kokki kuunapäänä Maksa myllystä rahoja. Vielä sill' on vissi konsti, Millä syöttääpi sikoja, Teki kiven tippuvaksi, Pani pussin vuotavaksi, Jolla juoksuttaa jyviä Alla sillalle sioille.
Itse uunilla poteepi Syyhymistä syrjällänsä; Ei ou eukolla pärettä, Polttopuista on suuri puutos; Tuomas Sallinen tuleepi, Kuin käypi Kokillen puita, Kapan eestä kerrallansa. Tämä on tapa Kokilla, Jos se keltä kuinka paljo Saisi vietellä velaksi, Ei se sitä ennen maksa, Ennenkuin käyään käräässä Ja tuleepi tuomituksi; Kun rupeevat ryöstömiehet Myllyn luona luihkamahan, Sitte vasta vaimoltansa Viepi vaattehet kylälle Pantiksi tämä poloinen. Akan jättääpi alasti, Itse käypi kaprokissa, Raaki riippuupi selässä, Akka ilkosen alasti, Lapsi raukat ryökäleissä Värisee vähissä hengin Tuossa kylmässä tuvassa, Haikuisessa hökkelissä. Kyllä on Kokilla kengät, Sievät saappahat jalassa, Vaan ei lapsilla varoja Saaha vielä virsujakaan, Täytyy panna paljas jalka Lumen päälle liukkahasti, Kun vaan kerran kaapaiseepi Hanno hierimen käteensä, Akan metsähän ajaapi, Lapset kaikki kankahalle, Jossa saavat joukoltansa Itkeä isän pahuutta. Akka itkeepi isosti, Valittaapi vaimo parka: "En tohi tupahan mennä, Hanno lyöpi härkkimellä". Tämä on tosi asia, Sen ovat omalla suulla Itse muillen ilmoittanna, Vaikka vaikia olisi Miehen muita viisahamman Tehä tuommoista tapausta; Kyllä se suloiset saarnat Kirjoittaapi kartan päälle, Muita neuvois mielellänsä, Vaan ei itsekkään osaja Tapojansa taivutella Muihen ihmisten mukahan, Suusta kuohuupi kirous Aivan joka askelella, Vaan ei kuulu kuunapäänä Tämän suusta siunausta.
Kuules tästä Kokki parka, Kuule Hanno ja havaitse, Mitenkä vikoja vielä Onpi suuria sinussa, Vaikka ei ne vielä kaikki Mahu tässä mainituksi. Ota jo tämä opiksi, Pane päähäsi paremmin, Anna nyt akalle rauha, Lapsille lepo suloinen. Koska kaikki kauhiammat, Metsänkin peot pahimmat Sikiänsä suojeleepi, Pesässänsä peitteleepi; Oisko ihme ihmiselle, Vika suuri viisahalle, Jos ei akkaansa ajaisi Poijes tuiskulla tuvasta! Anna lapset lämpimässä Olla tuiskulta tuvassa, Pahnallaan pahalla säällä. En minä vaimosta valita, Akan päiviä paheksu, Vaan on lempo lapsiasi, Pahamieleni minunkin, Kun on kehnolla kurilla Kataloita kasvatettu.
En minä enämpi jaksa Tapojasi toimitella, Kyllä syitä ois sanoa, Jos puhuisin puolen vuotta, Vaan ei anna aika myöten Eikä piisaja paperi. Vaan jos suutut suutarini, Kokkini kovin vihastut Tästä virrestä vähästä, Lyhyestä laulannosta, Niin mä laitan laulun toisen, Virren pitkän ja paremman, Jossa tutkin tarkemmasti, Haastan Hannoksen tavoista: Tähän vaan panin paraimmat, Jätin kehnot kertomatta.
VÄHÄ VIRTTÄ VIINAN TÖISTÄ, KOOTTU KOHMELOVÄESTÄ.
Vielä virkan viina sulle, Puhelen putelijuoma, Kuin out tullut kuuluisaksi, Aivan arvohon yletty, Kansan kaiken ystäväksi, Mielivieraaksi monelle, Varsin vaivasta vähästä, Alimmasta ansiosta. Out sie rohto ruumihille, Vatsatauista vapahat, Autat ähkyssä välistä, Väsynyttä virvoittelet, Vielä lämmität vilussa, Annat helpon heltehessä, Vanhan vaivoja vähennät, Tuottelet iloiset tunnit.
Vaan jos ma sanoa saisin, Sekä jaksaisin jutella Viinan suuria vikoja, Töitä aivan törkehitä. Vaikk' out kaunis kasvoiltasi, Aivan loistava lajissa, Vaan on myrkky mielessäsi Niinkuin käärmeen kavalan, Annat suuta surmallista Juuri Juudaksen tavalla. Vaikka kautta kaulavarren Alas vatsahan valuupi, Kohta päähän korkeneepi, Asti aivoihin ajaksen, Viepi mielen miehen päästä, Ylös syöpi ymmärryksen, Tunnon tuhmaksi tekeepi, Turmelee toenpuhujat, Viepi köyhän kunniankin, Alentaapi arvon kaiken, Viepi riistan rikkahalta, Tavaran talonpojalta, Ottaa puoit porvarilta, Lastinensa kauppalaivat. Vielä rohkenet ruveta, Mennä korkeihin koteihin, Isommille istuimille, Miesten parvehen parasten; Jotka ennen verassa välkkyi Saatat sarkavaattehisin. Vielä tuottelet toria, Kapinoita kansan kesken. Tuot' oun aatellut ikäni, Puolen polveeni puhunut, Kuka keksi keittoneuvon, Kenpä ensinkin älysi Panna pannua tulelle, Lieripäätä liiokselle, Josta laski laarin[17] viinan, Tämän juomisen jorotti, Johon suostui suuret herrat, Kestyi keppikerjäläiset.
Voi sinua viina parka, Minkäs tieät tehnehesi? Teit nyt taimmoisen tarinan, Kumman aivan kuuluisamman, Kun saatit oman emosi, Oman valtavanhempasi[18] Istumaan ikänsä kaiken Varsin vankihuonehessa, Hiirten surmana surussa, Pyyräsilmäin pyy'yksenä, Poikansa pahoista töistä, Oman lapsen laitoksista. Voi sinua pannu parka, Minkä kannoit kohussasi, Minkä vatsastas valutit Itselles ikuisen vaivan: Nyt out vangittu kovasti Aivan ahtaassa tilassa, Poskillas pahuuen merkki Tehty kruunun temppelillä. Viina vielä valloillansa, Poikasi pahoilla töillä, Tapojansa toimittaapi, Onpi syynä surman töissä, Aivan varkahan apuna, Väärintoistajan toveri; Ei ole sitä sijoa, Eikä ainoista asiaa, Kuhun ei kätensä käyne, Eikä sormensa sopine, Joka ryyppääpi rysyltä, Olommalta otteleepi. Vaan sinä vakainen kansa, Suku suuri Suomalainen, Elä viivy viinan luona, Huoli hullun kumppaliksi, Piä hullu huonehessa, Ankkurissa aika vanki, Niin on kallo kaunihimpi, Taito tallella pysyypi.
OLLI KYMÄLÄINEN.
Soinilansalmen kylässä Leppävirroilla syntyi 25 p. maalisk. 1790 runoniekka Olli Kymäläinen. Hänen isänsä oli mökkiläinen _Jonas Kymäläinen_ ja äitinsä _Maria Soininen_. Olli oli heidän vanhin lapsensa. Miehen ikään tultuaan asuskeli hän varsinkin Palokin sahalla, jossa hänellä kai oli joku toimi, sekä viimeksi Varistaipaleen kylässä mökkiläisenä. Olli Kymäläinen oli kasvanut monissa vaivannäöissä, vaan ehkäpä juuri tämä seikka saattoi hänen mielensä luonnon kauneutta huomaamaan ja ihailemaan. Hän oli saanut oppia lukemaan, vaan ei kirjoittamaan. Raamattua hän ahkerasti lueskeli, mutta vielä ahkerammin sitä suurta ihmeteltävää kirjaa, jota ympäröivä luonto hänelle näytti. Hän näki sen ihmeitä niin hyvin niityn kainoissa kukkasissa, kuin niissä luonnon mahtavissa harjanteissa, jotka "on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus". Niinkuin useat muutkin talonpoikaisista runosepistämme, rupesi Kymäläinen vasta vanhempana runoilemaan. Hän mainitaan silloin olleen 47-vuotiaana, ja ensimmäinen runonsa oli kotipitäjänsä "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Ainoastaan semmoiset runot, jotka jotain juhlallisempaa tapausta koskivat, teki Kymäläinen muille tutuiksi, vaan ne runot, jotka itseksensä sepitti metsässä liikkuessaan taikka, myöhemmin myllärinä, istuessaan puron loisketta kuunnellen, saivat taas vaipua unohdukseen ja antaa sijaa uusille. Sitä ei hän kärsinyt että häntä pyydettiin pitoihin siellä laulaaksensa: "minä en laula ruoasta", oli hänen tapana sanoa. Kun eräs herrasmies kerta oli hänet siinä mielessä häihin kutsunut, niin Kymäläinen tosin tekikin runon -- vaan siitä tuli pilkkaruno. V. 1815 oli hän nainut _Kaisa Turusen_, jonka kanssa hänellä oli useita lapsia. V. 1840 hän muutti Heinävedelle, missä tuli mylläriksi Kaurion suuren kartanon tiluksille. Sitten hän kuitenkin mainitaan jättäneen tämän ammatin ja ruvenneen torppariksi. Mutta itse hän ei paljon huolinut maanviljelyksestä, joka jäi perheen osaksi, vaan ajatteli ja valmisteli kaikellaisia koneita, johon hänellä oli suuri halu ja taipumus. Ulkonäöltään oli Kymäläinen muhkea mies, kasvonpiirteet miellyttävät ja älykkäät, ja näyttää myöskin seurustelussaan tehneen muihin hyvän vaikutuksen, niin että hänen käydessään V. 1845 Helsingissä Makkosen ja Puhakan kanssa huomio näkyy erittäinkin häneen kiintyneen (ks. Makkosen elämäkerta). Hän kuoli Heinävedellä 3 p. toukok. 1855. Leskeksi jouduttuaan oli hän v. 1842 uudestaan mennyt naimisiin _Anna Kaisa Rautiaisen_ kanssa. Yksi hänen pojistaan myöhemmästä naimisesta kuuluu osaavan laulella isänsä runoja, vaan viettävän ympäri maailmaa kuljeksivaa elämää ja olevan viinaan menevä.