Part 6

Minä neuvon neitysiä, Vahingostani varoitan: Synnin palkka painavainen Omantunnon turmeleepi; Koska kuoleman kujehet, Nuolet aivan ankarimmat Vievät ruumihin rumaksi, Ihon aivan ilkiäksi, Eipä silloin silkkivaatteet Paljo kaapuna kahise, Pian kaatuva koreus, Turhat kaikki kaunistukset! Teille tyttäret typerät, Piiat heikot, hempiäiset, Greetat, Leenat lempiämmät, Mariat, Katrinat katalat, Saarat, Klaarat saattavaiset, Liisat, Susannat suloiset, Briitat, Annat antavaiset, Elsat, Sislat siivolliset, Muutkin Valporit vakaiset, Olkohon tämä opiksi.

ELIAS TUORINIEMI.

Elias Tuoriniemi mainitaan eläneen suutarina Pyhäjärven kappelissa Pyhäjoen pitäjää Pohjanmaalla noin vuoden 1810 paikoilla. Muita elämäkerrallisia tietoja ei ole onnistunut hänestä saada, joka seikka ompi sitä enemmän valitettava, koska hän niistä parista runosta päättäen, jotka ovat säilyneet, näyttää olleen samalla kertaa aikansa taitavimpia runoniekkoja sekä järkevä ja yleistä hyvää harrastava mies. Hänen runonsa osoittavat myöskin hänen olleen luonteeltaan leikillisyyteen taipuva, niinkuin usein Suomen talonpojat. Häneltä on säilynyt kolme runoa (Topeliuksen runokokoelmassa ja parissa käsikirjoituksessa Kirj. Seuran arkistossa). Pisin niistä on juoppouden pahetta vastaan kirjoitettu "juttu juomareista", toinen on pilkallinen runolaulu "suuresta tupakanpuutteesta", jotka molemmat seuraavat tässä alempana (edellinen kuitenkin vähän lyhennetyssä muodossa); kolmas on lyhyt runo "kirpusta", jonka aineen valinnasta tekiä sanoo: "tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä: lukkari minun lupasi, vaati vanha kumppalini juoruamaan joutavasta, kirjoittamaan kirpustakin."

TÄMÄ ON JUTTU JUOMAREISTA, KOOTTU KOHMELOVÄESTÄ.

Kuinka kummalta näkyypi, Koska katson kansan päälle, Kuinka viina vietteleepi Ihmisiä ilman alla! Kuinka viina viekkahasti Viisahankin vietteleepi, Vietteleepi virkamiehen, Päämiehen päihyttääpi, Pahoin pettääpi papinkin, Oikiankin opettajan, Talonpojan tarkimmankin, Tarkankin talon isännän. Kuinka viina vietteleepi, Emännänkin eksyttääpi, Pahentaapi palkollisen, Rehellisen renkimiehen, Huonoimmankin huonemiehen, Kehnoimmankin kerjäläisen!

Kuinka viina vietteleepi Viisahankin virkamiehen, Vaikk' on taito tarkka hällä, Vielä muita viisahampi, Opissa ylös otettu. Vaan kun viina vietteleepi, Saapi viina vietellyksi, Silloin mies on mieltä vailla, Pois on toimi toisialla. Koska mies on mieltä vailla Silloinpa miesi mitätöin, Kaikki arvokin katoopi, Kutistuupi kunniakin. Kuinka viina vietteleepi, Pahoin pettääpi papinkin! Eipä se sovi papille Olla julma viinanjuoja, Juosta kanssa juomaritten. Kuinka kuitenkin sopisi Olla vartia vakainen, Vartiana valvovaisna Siinä Herran Sionissa? Kuinka hän saattaapi sanoa, Kuinka muille muistutella Viinan suuria vikoja, Kuin on itse kumppanina, Juohattaja juomareille? Kuinka se muita kuljettaapi, Kuink' on eellä eksyväisten, Ett' on itse eksyksissä? Vaan en saatakkaan sanoa, Paljon puhua papille; Pappi tietääpi paremmin, Tietääpi oman tilansa.

Kuinka viina vietteleepi Talonpojan tarkimmankin! Jok' on julma viinan juoja, Joka juopi joka päivä, Alvari[12] kylän ajaja, Kuinka sill' on kuiva kurkku! Ei sille piisaa pikari, Yksi jumpru juotavaksi, Eikä kastu kaulavarsi, Eikä kastu kielen kanta Pikarista pikkuisesta. Totta toisenkin paneepi, Juopi kohta kolmannenkin, Neljännen nenänsä alle, Vielä juopi viiennenkin, Kuuennenkin kurkkuhunsa, Sekä juopi seitsemännen, Kaheksannen kaulahansa. Juopi tuopin toisen kanssa, Vielä kannun kaateleepi. Suu syöpi suuret kassat, Menee kautta kaulavarren Talonkin iso tavara. Juopi elonsa esinnä, Juopi vaimon vaattehetkin, Isänsä isot hopiat, Kanssa vaarin vanhan kassan. Kuinka sill' on suuri suu, Kuinka sill' on laaja leuka! Syöpi sonnin sorkkinensa, Syöpi lehmän lieminensä; Vielä mahtuupi mahahan Hepo heinähäkkinensä, Mahtuu sinne suuri maakin, Mahtuu laiva lastinensa.

Kuinka viina vietteleepi, Emännänkin eksyttääpi! Kuinka se on kumma nähä, Että katsoa kamala Vaimon päälle päihtynehen! Koti sen kolkolta näkyypi, Asunnotkin arvoiselta, Siivotoinn' on siihen vielä, Sekä muutoin mustat kaikki. Halu haikia palaapi Viinan luona viipymähän, Kesken ruoan keittämisen Meneepi mielitekoonsa Kaapistansa katsomahan, Ottaa sieltä oiva ryypyn, Kannustansa kallistaapi. Kaatuu kohta kammariinsa, Kellariinsa kellistyypi. Mitä tästä mies sanoopi Kun onpi vaimo kumossa, Talon vanhin vaipununna? Löytää lapsen lattialta, Joka itkeepi isosti, Eikä äiti ääntä kuule. Ei saa iltaista isäntä, Perhe piinoa pitääpi, Väki nälkeä näkeepi, Kun on keitto kesken jäänyt, Kesken karja katsomatta, Kantamatta karjan veetkin, Talon työt takaperässä, Riihen uuni riitynynnä, Saunan uuni sammununna. Mies sitte mielipahoissa Menee viimein vihta käessä Kylähänkin kylpemähän.

Kuinka viina vietteleepi Parahankin palkollisen! Vaikka mies on mieluhinen Muitten siivojen seassa, Tasaistenkin tanterella, Vaikk' on kaunis kasvannolta, Kaunis kaikkien seassa, Vaan kun viina vietteleepi, Saapi viina vietellyksi, Niin on reikä rengilläkin, Suuparka palkollisella, Johon palkkansa paneepi, Ansionsa ammuntaapi, Jota ei tuki tuhannet, Salpa'a sataiset markat. Meneepi turkki tukoksi, Vielä verkavaattehetkin, Menee killingit sisälle, Kulkee kuusimarkkaisetkin, Tolpat toisensa perässä, Loutunsa lopetteleepi. Tuonne raukka saa rahansa, Tuonne kylvääpi kylälle, Povestansa puotteleepi. Siellä vievät viekkahammat, Varkahat varastelevat, Kun miesi kumossa makaa Alla pöyän pyörryksissä, Alla penkin pehteleepi.

Kuinka viina vietteleepi Kehnoimmankin kerjäläisen! Vaikk' on huono, horjuvainen, Ett'ei saata sauvan kanssa Kontata kylän mäkiä. Käypi kooten konttihinsa Rukoellen, raukuellen, Anellen ruoan apua; Joutuu viimmein viinan luokse, Käypi kautta karvahien, Juopi vanhat vaattehensa, Juopi kehnot kenkänsäkin, Ainoankin atriansa, Jyväkouran kontistansa.

Se on vielä sitä pahempi Kun juovat juhlapäivät, Pyhäpäivät pyörryksissä, Silloin koolla konnat kaikki, Siellä koolla korttimiehet, Siellä parvi pauhoaapi, Humalassa huuteleepi. Toiset torkkuvat unessa, Toiset käyä toikkaroivat, Toiset kaatuu kartanolle, Seinukselle seljällensä. Siat siellä siirtelevät, Koirat korvia pesevät, Sika suuta siivoaapi. Menee päivä päihyksissä, Toinen päivä tohmerossa, Kohmelossa kolmas päivä, Vielä viikkokin meneepi. Sitten viimein viikon päästä Tuleepi konna kotia. Akka alkaapi sanoa, Valitella vaimo parka: "Ei ole puuta puikkoakaan Eikä päätäkään pärettä, Eikä einettä väellä. Hevosilt' on heinät kaikki, Heinät kaikki karjaltakin." Tuostakos tora tuleepi, Tappelu tapahtuneepi! Veitsen verisen vetääpi, Puukon hirviän hiasta, Jolla akkansa ajaapi, Perehensä peljättääpi, Akan metsähän ajaapi, Pellolle pereväkensä. Kumu kuuluupi kylähän, Tomu toisehen talohon, Metsähän iso meteli.

Juomari on häissäkin hävytöin: Kehtaa se häihinkin tulla, Kutsumatta kutsuihin, Kehtaa tulla tupahankin, Kehtaa eessä kellistellä -- Silmät kohta kannun päälle, Kusta kuppia näkisi, Kuka nakkaisi kupilla, Pikareita pisteleisi. Kun saapi suuhunsa suloa, Kevykäistä kielehensä, Nousee sitten noitumahan Kihkuvaan kiroväkehen. Sitten vieähän viluhun, Pakkasehen paiskatahan, Annetahan aisan päästä, Seipähästä selkähänkin.

Kuinka viina hengen viepi, Surmaa monta Suomen lasta! Moni kuoleepi kujalle, Kuolee päälle kuormansakin, Kuolee reisulla rekeensä. Kuinka vielä viinapäissä Moni metsähän meneepi, Eksyy tieltä entiseltä, Kun ei jaksa jalka käyä, Paljo polkea kykene. Maata matkalle paneepi Pahan pakkasen käsihin, Kovan ilman kouristella, Kussa kuolema tuleepi, Paha loppu loukahtaapi; Kuinka vielä viinan tähen Hukkuu monta humalaista, Pahoin paatista putoaa, Venehestä vyörähtääpi, Moni juokseepi jokehen, Virtahankin viinapäissä.

Joko laaten laulamasta Lasken lauluni lopulle, Kosk' en jaksane jutella, Enkä yksin ymmärrellä? Jopa uni uumuttaapi, Kiinni silmäni sitoopi. Suuni sulkea pitäisi, Vaan en saata vaiti olla, Kun juovat Jumalan viljan, Syövät syntisten tavalla, Eivät piä Luojasta lukua, Varo kaikkivaltiasta, Eikä estä esivalta. Eikä kovat kuritukset, Rangaistukset raskahimmat. Ei estä vihaiset vitsat, Eikä jaksa jalkapuutkaan, Vaikk' on hirmu hirsipuussa, Julma pölkky pyövelillä.

Jos nyt tahot tarkimmasti Osata oikein eleä, Niin viero viinaa esinnä, Sekä karta karvahia, Ole viinalle vihainen, Heitä pois lihan hekuma, Vältä syntiä syviä, Tee jo kelpaava katumus, Armon aikana aloita. Vihainen Jumalan vitsa Syöpi syntiset syämmet, Kaottaa katumattomat, Viepi piinahan pahahan, Huolen kanssa helvettihin, Juoma järvestä pahasta Tuoahan tulikivinen.

LYSTILLINEN LAULU SUURESTA TUPAKAN PUUTTEESTA.

Tupakast' on kummat tullut, Äsköhin isot imehet, Jot'ei ole ennen kuultu Eikä nähty näitä vielä Pohjanmaalla poltettaissa. Minä mielellä pahalla, Surusuulla surkuttelen, Puhun tästä puutoksesta, Ihmettelen itsekseni, Kun tuli tupakan nälkä, Savuruoka saamisehen, Ett'ei ole ollenkana Mitä piippuhun panisi, Mistä saisivat savua Miehet heikot henkehensä, Kosk' on tyhjä kukkarossa, Ett' on tyhjä tynnyrissä, Ett' on laastu laarin pohjat, Viel' on laastu lattiatkin. Ei ole saatuna Savosta, Kuletettu Kuopiosta, Eikä veetty Viipurista, Eikä ole ostamalla Sitä saatu Oulustana, Eikä Raahesta rahalla. Kävi kaikki kallihiksi, Tuli tyhjä tyyrihiksi, Tolpan maksoi massin täysi, Kiilingin piipun sisusta.

Mitä nyt miehet polttaneepi, Kun on piiput piinan alla, Tuskassa tupakkamassit? Kaikki polttavat poloiset Kuluneetkin kukkaronsa, Vanhat nahkavartensakin, Puuvartensa purevat, Tuomivarren tutkaimetkin, Piityneetkin piipunperät, Vanhat karstat kaivelevat Poika parat poskehensa. Kun sitte tuska tuleepi, Pakko päälle painaneepi, Niin käyvät kärsän päälle, Vinkuupi visainen piippu, Savikärsät sairastavat, Kun on tyhjä kukkarossa, Eipä massit paljon maksa, Kun on massitkin mahona, Kukkarotkin kuulla käynyt.

Tämän on tuska tuottanunna, Tämän on pakko päälle pannut, Ett' on muutkin muuttunehet, Tupakaksi tullehetkin, Katajatkin kaikki tyynni, Pahimmatkin pajunkuoret, Kanarvatkin kankahilla, Kaikki ruohotkin ruvennut, Kaikki maasta marjan varret Tulleet tupakan sukuhun. Potunvarret poltettuna, Kärvettynä kärsäheinät, Viholaiset vielä kanssa, Huonotkin humalanvarret, Sammaletkin salvamista. Tästä on muorilla muretta, Valitusta vaimoillakin. Kaikki polttavat poloiset Varretkin ijän-ikuiset, Kuunpäiväiset kukatkin, Nuputkin nurkan takaiset.

Kivun kärsi kirkkomiehet, Kivun kärsi kerjäläiset, Kovin huusi huonemiehet, Pahoin parkui palkolliset; Tuskan on tupakka tuonna, Kivun kirvesmiehillekin, Jotka korvesta kokosit Kuusen naavat kukkaroonsa, Halkomiehet hangeltakin Koivunlehtiä kokosit, Haavanlehtiä hakivat; Kyntömiehet kynnökseltä Kun varren vaolta löysit, Sitä pistit piippuhunsa; Heinämiehet heinätyössä Suolta vehkoja vetivät, Rapakoilta raattehia, Savukaista saahaksensa. Kalamiehet kaunihitkin Poltti piippunsa poroksi, Varsiansa vainusteli, Noita haisteli halulla, Nuoli vanhan varren päätä. Maantiellä matkamiestä Kun tämä tarvet tapasi, Tuli mielehen tupakka, Poltti reestänsä rehuja Haluhunsa hartahasti.

Noita poltti nuori kansa, Poltti vanhat vaivaksensa, Jost' on yskä yltynynnä, Räkätauti tarttununna, Jost' tuli nuoret nuurumahan, Tuli vanhat vaivan alle, Huonot huonohenkisiksi, Kun on juotu joutavia, Paljon poltettu pahoja, Tupakoitu turmioita.

Kyllä muistan muinoiselta, Kun tuli tupakkavuosi, Maahan lehtiä levisi, Mitk' oli tuumat tuttavilla, Mikä laatu langoksilla: Kun tutut yhtehen tulivat Kahenkesken kankahailla, Kohta toinen toisellensa Maistatteli massiansa, Siin' oli kestit keskinäiset, Pannut pantihin tulelle Kiiruhusti kiehumahan: Eipä nyt viitsi vierahalle Maistatella massiansa, Eikä oikaista osaansa, Toosoansa toisellensa; Kun on roskat rouhehina, Tupakkana tuomen kuoret, Pois on tullehet tututkin, Langotkin karannut kauvas.

Täst' on miehet mielipahalta, Savun tähen sairastavat, Mutt' ei tapa tämä tarve, Eikä saata sairahaksi, Eikä voita vuotehelle, Eikä tuota Tuonelahan: Nälkä miehen näännyttääpi, Kun vatsa vajalle jääpi, Saattaa se miehen sairahaksi, Voittaapi se vuotehelle, Tuottaa viimein Tuonelahan. Tämä on laulu laitettuna, Tämä on runo rustattuna, Kun olin omassa työssä Kerran kenkäsuutarina.

PIETARI KETTUNEN.

Pietari Kettusen elämästä ei tiedetä juuri muuta, kuin mitä hän itse seuraavassa runossa kertoo. Siitä näkyy että Kettunen oli kotoisin Vuokkiniemen pitäjästä Venäjän Karjalasta, että hän paljon oli Suomen puolella kuljeskellut, nähtävästi etupäässä "laukkuryssänä", vaikkei sitä nimenomaan runossa sanota, ja että hän Suomesta oli löytänyt itselleen valitun vaimon, kainaloisen kanan, Kilposen Marin, Vesan kylästä Kiimingiltä. Se tapa, jolla heidän avioliittonsa solmitaan, voipi jonkun mielestä näyttää liian kevytmieliseltä, mutta kauvempana sivistyksestä luonnon helmassa asuvissa ihmisissä on luonnollinen tunne vielä paljoa vahvempi ja varmempi, kuin enemmän sivistyksen saaneissa, ja tämä kohta on lukuun otettava arvosteltaessa. Kettusen naimisjuttu tulee niin erinomaisen sieväksi ja runolliseksi kohtaukseksi. Kun Lönnrot 1830-luvulla matkoillaan kulki Vuokkiniemellä oli Kettunen jo kuollut, mutta kiitettiin vielä olleen seudun parhaimpia runolaulajia. Sitä vastoin Mari, hänen leskensä, vielä eli yleisesti arvossa pidettynä ja pidettiin kelpaavana esimerkkinä vanhoille ja nuorille. "Jos kaikkein onnistuisi saada yhtä hyvät vaimot teidän maastanne, kuin Kettunen", sanottiin Lönnrotille, "niin eipä meidän omia tyttöjämme naitettaisikaan." -- Pietari Kettusen sujuva runo naimisestansa Suomessa on painettu Kanteleessa 4:s osa s. 47 (käsikirjoitus Lönnrotin kokoelmassa Kirj. Seuran kirjastossa), ja ruotsiksi käännettynä erään toisen nähtävästi paremman ja täydellisemmän toisinnon mukaan R. Tengströmin kokoelmassa "Finskt Anthologi" s. 211. Turhaan olen koettanut saada tätä Tengströmin käyttämää kappaletta käsiini, joten on täytynyt painattaa runo edellisen mukaan, vaikka se varsinkin lopussa näyttää olevan kovin sekava; ainoastansa paikoittain olen voinut muuttaa säkeitten järjestyksen.

KETTUSEN NAIMINEN SUOMESTA.

Venäjällä veijo syntyi, Laps on kasvoi Karjalassa, Kasvoi vuotta kaksitoista Alla varjon vanhempainsa. Ensin päätänsä elätti Lapsimiesi laulamalla, Piennä kielen pieksämällä. Niin sattui Savossa käyä, Käyä pahki Paltamossa, Pitkin Pielisen rajoa, Siitä kulki Kuopiossa; Paltamon parahat ämmät Keitti liemen liukkahasti, Keveästi Kettuselle. Tuli mies mitä parasta, Puhkesi punaverille, Vaan tuli pikkaisen pilalle Ihmisparka itseänsä, Kohta kairoa vajalle; Paperista kaira pantu, Toinen tuohesta tukittu. Tuohi kääntyi käppärälle, Vei on mielen miehen päästä, Kaatoi miehen mieron tielle, Kuuksi päiväksi kululle. Passin otti Paltamosta, Viimein kiersi Kiimingille, Venähti Vesan kylälle, Lautamiehen lattialle.

Lautamies lakitta seisoi, Pani päälle paljahalle: "Mist' olet kotoisin vieras, Kosk' olet kovin korea, Vieras vikkelän näköinen? Oletko Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi?"

Vieras vastasi välehen, Pietari pian sanoopi: "En ole Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi; Tuolt' olen rajan takoa, Pitäjästä Vuokkiniemen, Kesän Kellossa asunna, Putahilla puolen vuotta."

Lausui vanha lautamiesi, Puhui suusta puhtahasta: "Mik' on virka vierahalla, Kosk' olet kovin korea, Vieras vikkelän näköinen?"

Pietari pian sanoopi, Naurusuusta naukaiseepi: "Olin ennen ompelia, Taitava takin tekiä, Selän leikkasin lyhyyksi, Piirsin körtit pitkälläiset, Nostin kairat kainaloihin."

Kannettihin kangaspakka, Kahen hengen kannelmoinen. Sieppas saksensa samassa, Kettunen keritsimensä, Laski kankahan kaheksi, Pilkkui pieniksi paloiksi. Viikon neuloi toista puolta, Pyhän tullessa pikemmin, Ison juhlan joutuessa.

Väki kirkkoon kiiruhtaapi; Kettunen keveä miesi Puki päälle parahat vaatteet, Silkkiset sukan sitehet, Sataraksit saappahilla, Valkea kaluna vyöllä, Silkkitupsuset sivulla, Kammartuuki kaulahuivi. Läksi kirkkohon komista, Läksi parvesta paraasta, Yli muitten ylpeimmin.

Siell' on pappi paljon haasti, Paljon taisi tarvitakkin Opetusta outo poika. Ei on suotta saarnatakkaan, Ilman virttä veisatakkaan.

Siell' on tytöt siivolliset. Suuret saalit hartioilla, Neulalla nenästä kiinni; Liiat on kirjat kintahissa, Varuriikit vanttuhissa, Käet kullan käärilöissä, Sormet kullan sormuksissa. Net on suorat sormiltansa, Varsin nopsat varreltansa. Katsoi naiset naurusuulla, Tyttäret tykönsä toivoi Tuota suurta sukkeluutta, Kielevyyttä Kettus-poian, Venäläisen viekkautta.

Kotihin nyt kuljettihin; Kettunen keveä miesi Astuupi ylös mäkiä, Hän tahtoi talon tytärtä, Luotuu lasta lautamiehen. Tästä hän katsoi Kaisan päälle, Liki Liisaa piteli. Vanhin kuitenki sanoopi, Torui Tornu Liisaansa: "Venäjän mies viekas poika, Sepä piiat petteleepi, Morsiamet mainittelee Parahilta pappiloilta."

Pietari pian sanoopi, Kettunen jo kerkiääpi: "Lähen pois talosta tästä, Kultanappini kulutan, Naimatakkini talutan, Veän verkavaatteheni. On tyttö toisessai talossa, Lapsi kaunis kasvatettu, Venäläisen verraksikin, Jok' ei potki poikamiestä, Ei hän potki polviltakaan, Säre säärivarsiltakaan."

Astui hän alas mäkiä, Polki polven kerkeyttä. Kohti Kilposen kotia; Kaks on pirttiä pihalla, Kaks on tietä kartanolla. Meni pirttihin pihalla, Meni poika päähän pöyän, Rohi poika rohkiasti: "Takin naima tarvitseepi, Vihkivaatteen varsin sievän."

Vanhin kuitenkin sanoopi: "EeIl' on työtä tyttärillä, Pojilla jälestä siitä."

Mari katsoi karsinasta, Katsoi silmällä kahella, Niinkuin heinän hempeyttä, Tuota suurta sukkeluutta, Kielevyyttä Kettus-poian, Venäläistä verraksensa.

Mari vuoteita tekeepi, Teki vuotehet olilla, Johon Kettu seisahtaapi. Mari vierehen vilahti Vuokin poian vuotehille, Öiksi yksille olille, Tuumasi ikuisen tuuman, Siin' olla meiän yhessä. Kaks oli kaunista yhessä: Yksi oiva ompelia, Mari luo'un langan luoja.[13]

PAAVO TUOMINEN.

Paavo Tuominen oli talonpoika ja seppä Haatalän kylässä Maaningalla ja tunnettu runojen tekiänä. Hän oli syntynyt v. 1769 ja kuoli 1827. Naimisissa oli hän _Stiina Savolaisen_ kanssa. Muita tietoja ei hänestä ole, vaan että hän vilkkaasti seurasi v. Beckerin "Turun Viikkosanomia" 1820-luvun alulla ja niiden harrastuksia Suomen kielen eduksi, osoittavat alempana painetut kaksi runoa, jotka Tuomisen omalla kädellä kirjoitettuina löytyvät Beckerin uudempain runoin kokoelmassa Suom. Kirjallisuuden Seuran kirjastossa.

SUOMEN KIELEN SORROSTA.

Mieleni minun tekeepi, Aivoni ajatteleepi Muutamillen muistutella, Suomen kielen sortajillen: Mielitkös miesi piteä Juonta niihen Juutalaisten, Jotka kielsit kansan kielen Sanheribilta sanoa?[14] Palajapas Baabelihin, Työhön tornin toimettoman, Tutki kunnolla asia, Mieti mielellä hyvällä, Kelt' on kielet kirjoitettu, Kelt' on punnittu puhehet. Etkös soisi Suomen kieltä Paperillen pantavaksi, Suomalaisten suosioksi, Talonpoian tarpehiksi. Vaikka kyllä kyntömiesten Suonet sormia vetävät, Pakottavat peukaloita, Kinttuja kivisteleepi, Auki maat avattaessa, Puhki pellot syöstäessä, Josta vilja virkoaapi, Matkustaapi maan makea Hyvän herrani hovihin, Keisarini kammarihin -- Jonka on Luoja lahjoittanut, Antoi armias Jumala Suomen kansallen katoksi, Perehellen peitteheksi, Jonka alla armon siiven Rauhan rakkahan povessa Oleskella oomme saaneet, Suojassa Isän suloisen, Tule veikka vierelleni, Luokseni Jumalan luoma, Katkaise kanalta höyhen, Sulka kultainen kukolta, Ota läkkiä lävestä, Hormin pohjasta hotaise, Anna soia Suomen kielen, Pauhata paperin päällä!

SUOMEN KIELEN KASVANNASTA.

Kyllä on syytä Suomalaisten, Tapa vanha talonpoian Runolaululle ruveta, Sanat pääksen solmiella. Laula, laula Suomalainen, Kaunis kielikumppalini, Nosta nokkasi noesta, Pääsi painosta ylennä! Sanat vaa'alla valitse, Puhehesi puntarilla, Ilolla isiä kiitä, Jumalata julkisesti, Kuin on suonut Suomen kielen Oppihin otolliseksi, Parannuksen alle pannut, Jota on kauvan kaivattuna Talonpoikaen taloissa, Kun ei tuttu tuomarilta, Raatiherroilta hyviltä Suomen kielen kirjoitusta. Vaan nyt juohatti Jumala, Kielten tuntia tukitsi Miesten mielehen hyväen, Oppineihen otsaluuhun, Jotka alkoi aprikoia Poletun puheemme puolta, Tuosta toiste toivotahan Suomen parallen parannus. Miehet ennen matkan mietti, Urot raivasi ratoja. Piä Beckeri pelisi, Hyvä herra huomiosi, Saata Suomellen sanoja Suomalaisten suun sisähän. Niinkuin rautaista raetta, Somerota santavuoren, Miliona miestä päällen, Puoli poika huittiollen, Jotka viskovat vipuina, Ulos ampuina ajavat Muihen kielten murtehita, Venskan vieraita sanoja: Että Suomen suuri raati, Siihen suostuisi senaati. Luoja teillen lainattahan, Antakohon Armon Herra Mielen mestarin parahan, Opettajan oivalluksen Kielen juurta jatkamahan, Vaan ei mökön mieltä myöten.

PENTTI LYYTINEN.

Pentti Lyytinen on tuotteliaimpia Suomalaisia kansanrunoilioita, häneltä löytyy melkoinen joukko sekä runoja vanhalla runomitalla että uudemmanmuotoisia lauluja ja virsiä. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja leikillinen. Seuraavalla tavalla kuvaa Julius Krohn v. 1860 (kirjassa Mansikoita ja Mustikoita II) Lyytisen ulkomuotoa ja luonnonlaatua. "Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää. Ukko on näöltään eriskummallinen. Vartaloltaan on hän vähäinen mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen); harmaat hiukset valuvat hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan, joita usein kirjoittaa virsikirjan runomittoihin, ilmoitaksen sama leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin."

Pentti Lyytinen syntyi Rautalammilla 18 p. tammik. 1783; vanhemmat olivat talollinen _Olli Lyytinen_ ja hänen vaimonsa _Katri Konttinen_. Kolmenkymmen-vuotisena tuli hän kotivävyksi Toholahden keskievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Nuorempana oli hän myöskin pitäjässään lautamiehenä ja kuudennusmiehenä. Vaan keskievarin virka ei näy oikein hyvin vaikuttaneen Pentti Lyytiseen, Sillä hän rupesi liian ahkerasti lasia kallistelemaan, ja se lienee myöskin tehnyt ennenaikaisen lopun hänen luottamusviroistaan. Keskievarina hän kuitenkin pysyi aina siksi asti kuin jo vanhuus tuli esteeksi, parina vuotena ennen kuolemaansa. Hän kuoli vasta 26 p. helmik. 1871. Lyytinen osasi itse kirjoittaa, jopa kirjoitti paremmin ja kauniimmin, kuin useimmat talonpoikaiset miehet siihen aikaan, joka seikka sekin epäilemättä vaikutti että häneltä on niin paljon runoja säilynyt. Suom. Kirjallisuuden Seuran kirjastossa säilytetään niitä suuri joukko omakätisiäkin v. Beckerin, Krohnin y.m. kokoelmissa. Hänen tunnetuin runonsa on runo "Kestikievarin virasta", joka vähän lyhennettynä on tähän painettuna. Suom. Kirj. Seuralle, jonka jäseneksi v. 1836 oli kutsuttu, on hän kirjoittanut kolmekin "kiitossanaa", joista yhden runo-, kaksi muuta uudenaikaisella mitalla.

KESTIKIEVARIN VIRASTA.

Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.

Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palveliat; Saapi valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksyttäisin, Tehä paljon palvelusta, Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipiästi kiirehessä. Yksi huutaa hulikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen pitäis punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Vinkaiseepa viinaakin, Joka tuiskusta tuleepi.