Part 5

Liisa arvasi asian: "Nyt on kuohari kumossa, Hevoslanko langennunna." Istui kohta kiirehesti Ruunan ruskean rekehen, Haki peuran haltiata. Tuon hän löysi tunturilta, Puotti aivot äijän päähän, Pani päälle peukalonsa. Pianpa sekin parani, Tuli aivan terveheksi. Väinämöisen veljenpoika Alkoi naia ja nahista; Sitten istuivat yhessä Ruunan ruskean rekehen, Laskivat Lapin keolle. Väinämöisen veljenpoika Sanoi Liisalle samassa: "Pane paljolta patahan Hirven huulta, peuran kieltä, Kyllä ma hapanta hankin." Tuotti viinan Torniosta, Haetti Oulusta oluen, Kutsui vanhan Väinämöisen Vielä siihen soittajaksi. Setä vanha siinä soitti Hauinluista harppuansa, Että kalliot kajahti, Vuoret urkuna ujersi, Kivet hyppi kankahilla, Mäillä pelmusi petäjät. Häät loppui, väki hajosi, Väinämöisen veljenpoika Teki talon ensimmäisen Lakeille Lapin keoille. Siit' on saatu salvuria, Siitä kuoharin sikiä.

KUOLEMASTA.

Kaikki luonto kauhistuupi Kuolon tullessa tupahan, Hellä luonto hämmästyypi Tuohon tuimahan tapahan, Kun ei malta vanhemmilla Yksin lastensa ylitse, Eikä puolta puolisolta Toisen puolesta puhua; Ei ole lapsilla lakia, Viepi vanhemmat molemmat, Syöpi kuolema kumohon.

Tämän Aatami aloitti, Luoja lopun tietäneepi, Aatami isä imeisten, Eeva äiti ensimmäinen. Ei ole sitä sanottu, Kumpi heistä ensin kuoli, Siitä vaan on varma tieto, Ett' on kuollut kumpainenkin. Muut ne menevät perässä, Varsin vaipuvat sekaisin, Niinkuin ilmassa itikat. Kaks on miestä kaikkinansa, Ne on Eenok ja Elias, Jotk' on päässyt kuolematta, Tuskin kolmatta tuleepi.

HÄÄLAULU.

Noh, miehet, miehet, veikkoset! Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset Ja toista aina tuodaan.

Vaan ei täällä kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos ei vaan poikia laiteta Kihloja kylään viemään.

Siis laita pojille naiminen Niin pian, kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Ei sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät pojat jotk' ei nai, Piiatkin teille nauraa.

Miks ette liiku liukkaammin Näin aika asioissa. Ja puhu piioille sievemmin, Kuin huokii teille tuossa?

Sanoisin vielä sanoja, Jotka toisiansa vastaa, Ja eivät olisi vanhoja, Jos noita kuulla lystää.

Vaan ell'ei ensin ehdolle Nyt panna paloviinaa, Niin minä sanon miehille: Olkoonpa se jo sinään.

Tämäpä ompi kulkulle, Kuin rattahille ihra; Nyt laulu lankee nuotille Eik' yhtään kaipaa kirjaa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkin kengät kestää, Nyt on mulla mieli marssia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Kun ennen viulut vinkasi, Huonotkin silloin yritti; Kun pelimannit pelasi, Vanhatkin vähän hyppi.

Myös mieli nuorten tekeepi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Että vanhat tanssiin tulee.

Pojat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan liitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Pojat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkisin viimein vetävät, Jos ei hän tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: "Eiköhän me jo mennä!" Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Isäntä itse ilossaan Istuu putelin viereen, Kurkisteleepi kuppiaan, Mielessä mikä lienee.

Hän taiten kantaa, kallistaa Kuitenkin kupin viinaa, Käskee myös ottaa palasta Sen jonka mieli pitää.

Viina se sitte välehen Nostaapi ilon vallan, Ja laulu yltyy äänetön, Va ralla ralli ralla.

Mut joka paikat pahentaa Ja räyhyää ja ryskää, Sen miehet väestä vähentää, Ja pojat poijes viskaa.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin, jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielelläni lähdenkin Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla muidenkin, Kun nousi pelin ääni.

NIMISMIES KOKISTA.

Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki; Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi. Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki joka keplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra koko tämä Kokki; Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki, Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin; Kaikki pere pelästyypi: "mitähän nyt tehdään," Kokki kovin vihastuupi: "kyllä se nyt nähdään". "Elä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan". Itse Kokki rahat luki, näitä meillä nähtiin, Halttunen se värkit hankki, joilla kirjat tehtiin. Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa. Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva ol' se kahvipannu, mitäs sille taittiin. Eipä Kokin kestingissä haihtun't miehen hattu; Se oi' harva viinaryyppy, joka siellä sattui. Viekää veikot velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa, Yhtä haavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa; Mutta pienet velkamiehet yksitellen menkää, Ett'ei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Veitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, saavit, pytyt, tämä velkasaksa, Voit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti, _Palsarin_ se poikinensa ottamassa voitti. Tämä Kokki Kokin poika Kokin koulut käynyt Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ett'ei tämä Kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjästä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikenlaista, josta soppa syntyy; Kokit ne ei paljon puista, keittohon ne tyytyy.

LAULU, OLUT JA VIINA.

Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen kahtoo; Löytyy myös sanoja virviksi, Kun etempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii.

Vaan aina tulee varoa Ne monet väärät värjyt, Ett'ei laki sua sakoita, Ja pane pahat reisut; Niin saatkin laulaa helistää, Ett' oikein seinät soipi, Olutta juoda välistä, Kuin kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa, Myös antaa vähän voimaa Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välist' ei saa hoivaa. Ja tekin, neidet naitavat! Sen kernahasti suotte, Myös olette yhtä taitavat, Jos itse vähän juotte.

Miehellen ei tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Vaan kolmas mieltä koittelee, Ja neljäs älyn voittaa. Viinasta ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Vaan kevyt mieli, kerkeys Sen kanssa olla pyytää.

PIETARI VÄÄNÄNEN.

Pietari Väänänen, joka syntyi vuonna 1764 Murtolahden kylässä silloista Kuopion, nykyistä Nilsiän pitäjää, on Suomen merkillisimpiä talonpoikia. Hänen vanhempansa olivat katollinen _Lauri Pietarinpoika Väänänen_, laajaa Väänästen sukua, ja tämän vaimo _Kristiina Nissanen_. Jo nuorempana teki Pietari Väänänen itsensä tutuksi kunnosta ja uutteruudesta, ja oli, isän kuoltua v. 1791 perittyänsä kotitalon, seudun enimmin arvossa pidettyjä talollisia. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 seudun valtiopäivämieheksi Norrköpingin valtiopäiville. Norrköpingin viereisessä virrassa mainitaan hänen, kahden muun suomalaisen talonpojan kanssa, näyttäneen kuningas Kustavi IV Aatolfille, mitenkä koskea Suomessa lasketaan. Myöskin sepitti hän täällä Norrköpingissä runon kuninkaan silloin tapahtuneen juhlallisen kruunauksen kunniaksi. Näitten johdosta arvattavasti sai hän herrastuomarin arvonimen, joka hänellä sittemmin on. Kun keisari Aleksanteri I v. 1809 kutsui Suomen säädyt kokoon Porvoosen valtiopäiville, joilla Suomen kansan tulevaisuus ja uusi asema oli ratkaistava, valittiin Pietari Väänänen jälleen kotiseutunsa edusmieheksi. Väänäsen kykyä osoittaa tällöin myöskin se seikka, että talonpoikaissääty alinomaa käytti häntä luottamusmiehenänsä, lähetystöissä ja valiokunnissa, ja hän olikin melkeinpä ainoa tällä lailla käytetty suomenkielinen edusmies, koskapa vielä Ruotsin valtiopäiviltä peritty tapa näyttää olleen vallalla, että Ruotsin kielen taitoa etupäässä pidettiin silmällä valiokuntain jäsenet määrättäessä. Eikä Väänänen suinkaan ollut mikään pelkkä jaa-herra, joka aina toisten mieleen myöntyi, sen todistaa esim. hänen vastalauseensa siviili- ja talousvaliokunnassa vakanssimaksujen suuruudesta, jota vastalausetta hän viimeiseen asti säädyssä puolusti. Että Väänänen itse käsitti, mikä tärkeä hetki Suomen kansan elämässä Porvoon valtiopäivät olivat, osoittavat ne säkeet, jotka hän tästä tapauksesta liitti ylistysrunoonsa keisari Aleksanterille:

"Käski kansasta valita Jotka saattaisi sanoa Tieon kansan tarpehista, Joillen itse ilmoitteli Porvohossa poikasilleen, Että kaikki kansa saapi Uskollansa entisellä Luojallensa lauleskella, Varsin vanhalla tavalla."

Väänäsen kunto yleisissä ja oman paikkakuntansa taloudellisissa toimissa hankki hänelle arvon-osoitteita sekä hallitukselta että seuroilta, ja kolme mitalia mainitaan ukon loppuikänään kantaneen rinnassaan. V. 1828 muutti Väänänen maalta Kuopion kaupunkiin, missä jonkun aikaa oli ruokatavarain kauppiaana, ja lienee sitten viettänyt viimeiset ikävuotensa Taipalsaaressa poikansa luona, joka siellä oli pappina (nimellä _Venell_). Siellä hän myöskin kuoli v. 1846 ja sai hautansa Taipalsaaren kirkkomaassa. Naimisissa oli hän ollut talonpojan tyttären _Eeva Savolaisen_ kanssa.

Väänäsen runot todistavat nekin että hän oli liikkunut paljon yleisissä asioissa, koska yleensä ovat tämmöisistä aineista sepitettyjä. Jos ovat ilman suurempaa runollista innostusta, ovat ilman suurempia virheitäkin runomitan puolesta, ja osoittavat siten että runomahti Väänäsen aikoina vielä oli hänen kotipaikoillansa säilynyt. Suom. Kirjallisuuden Seuran kirjastossa on niitä säilyssä kolme (v. Beckerin kokoelmassa): Kustavi IV Aatolfin kruunauksesta (löytyy myöskin erikseen painettuna, arv. 1800), saman kuninkaan palauksen johdosta ulkomaalta (tehty "Tukholmissa 23 p. helmikuuta 1805") ja Aleksanteri I:lle, joka runo mainitaan sepitetyksi erään Ramsayn (varmaankin Kaarlo Aukusti Ramsay, sittemmin maaherra ja senaatori) kehoituksesta, joka vei sen mukanansa Pietariin itse keisarille näytettäväksi.

KUSTAVI IV AATOLFIN KOTIINTULOSTA SAKSAN MAALTA V. 1805.

Elä sure Suomalainen Ylitse ison isäsi! Jo on joutunna kotia Sanotulta Saksanmaalta, Vaikka vaaroissa monissa, Läikkyvissä lainehissa, Suurten sulkujen seassa, Meren jäähän jäätymässä, Kohti kulkeissa kotia. Sielt' on julkinen Jumala Ilman vaaratta vetänyt, Tuonut tänne toista tietä Paljon pakkasen ajalla. Näin on kulkenna kuningas Kanssa kultakumppaninsa, Varsin vaivoista valitun, Kanssa pulskan puolisonsa, Ruotsin kruunatun emännän.

Syntyi siunattu sikiö, Tytär kaunis Kustavillen Juuri joutuissa kotihin. Tuli tuiskui taivahallen, Kohta kiljuivat kanunat, Tykit vaskesta valetut. Ilmaantui ilo ihana Ruotsin riikin riskimmillen, Kaiken kaupungin väellen. Varsinki vapaasukuiset Kohta kirkkohon kävivät Kuninkaamme kuulun kanssa. Siellä herra hengellinen, Opin isä oivallinen Kiitosvirren kaunihisti Luki Luojalle somasti.

Sinä suuri Suomenniemi, Kaikki kansa suomalainen, Jok' oot tieosta takaisin, Kielen kirjan tuntematoin, Tee ilo isäisi lailla, Soita sormikanteleilla! Tanssi taitosi perästä, Ottele olutlasista, Laula näitä lapsinesi, Pistä piirto-arsinasi Jälkimuistoksi monellen Tästä isosta ilosta. Laulajallen lausun vielä, Ellös sä pahaksi panko Virren pahoja vikoja: Jos oot oppinut enemmän, Tieät tarkemmin asiat, Teeppäs virsi viisahampi, Sovita sanat somemmat!

ALEKSANTERI I:STÄ.

Kuules kulta veitoseni, Hyvä Suomen Suomalainen, Mit' on mieleni sanella, Iloani ilmoitella, Kuin on kulta keisarimme Aivan armias peräti, Vaikka pelko peljätteli, Pani kansan parkumahan Uuen tullessa isännän. Nyt saatan minä sanella, Kerran kerskata hyvästi, Ett' on oiva onni meillä, Vahva vartia väkevä, Joka laittoi laupiaasti, Varsin vaivamme vähensi.

Kuinkas luet kuinka paljon Aina maasta maksettihin Uusia ulostekoja, Joita niilläpä nimillä Ulos otti Ruotsin kruunu, Ett'en saattane sanoa. Enkä tarvitse enempää, Kuin on hyvin kyllä tuttu, Jos ma lauluillen lähenen, Huuan kaiken kansan kuullen, Kuinka saa kukin kotona Varsin istua ilossa, Lauleskella lapsillensa Vakaisesta vartiasta, Aleksanterin avuista, Ensimmäisen ennätöstä, Jonk' on Luoja itse luonut Varsin varresta somaksi, Ihanaksi ihmiseksi, Yli kaiken ymmärtäväks. Jos ma verraksi vetäisin, Salomonia sanoisin, Josta kaikki kirjoitukset Kirjoittavat kaunihisti, Niin ma luulen mielessäni Ja saatan sanoa muitten, Että vielä viisahampi, Monin kerroin kuuluisampi, Meiän vahva vartiamme, Riistasta rikas peräti, Varsin väestä voimallinen, Suomen suuren saatuansa.

Armon aukaisi ihanan, Antoi rästit anteheksi, Verot velkana olevat, Jakoi jauhot vaivaisillen; Käski kansasta valita Jotka saattaisi sanoa Tieon kansan tarpehista, Joillen itse ilmoitteli Porvohossa poikasilleen, Että kaikki kansa saapi Uskollansa entisellä Luojallensa lauleskella, Varsin vanhalla tavalla.

Vielä virkkaisin vähäisen, Jos ma tohtisin turista Kielen kirjan tietämätöin; Fransk' on monta rangaissunna, Tehnyt suuria tekoja, Joista paisui Puonapartti, Ripeys yleni aina, Pyrki päällen keisarimme, Jok' ei tahtoisi tapella; Viimein läksi linnastansa Vasten kovoa kotoa, Valtakunnalle varaksi Vihollista voittamahan. Siin' oli joukossa Jumala, Aina matkassa apuna: Keneraali kelvollinen, Morean mies mukoma, Jalat alta ammuttihin, Vartiamme varjeltihin, Luo'in lentäissä likitse. Ei oo kuultu kuuna päänä, Sinä ilmoissa ikänä Tarkempata tappelusta, Kuin on kuultu Leipzigistä. Herran tahosta tapahtui, Neuvoilla isoin isäimme, Varsin vahva voitettihin, Ajettihin aina siitä Pariisiin pahaa miestä. Siinä laitteli lakia, Pani haltian paremman Franskan kansan katsojaksi; Ajoi poikes Puonapartin Isoilta istuimilta, Häijyn kansasta karisti, Jok' on verta vuoattanut, Tehnyt paljoja pahoja: Kuningasten kuulla täytyi Juuri julmoa petoa, Jost' on Herra helpottanna Aleksanterin avulla, Vapahtanna valtakunnat Ikehestä irrallensa.

En saata sanoa muuta, Tietokirjan tietämätöin; Sanokohot suuret miehet, Jotk' on ollunna opissa, Käynyt koulukammarissa! Minä Suomellen sanelen, Teen ilon isoni lailla, Soitan sormikanteleilla. Savo salli, anna Kainuu, Anna Hämehen asujat, Anna armas Karjalainen, Anna kuulua kujilta, Anna kaikua kylissä, Sekä soitto että laulu, Ilontekosi totinen! Suuri suokohon Jumala Suuren herran haltiana Aina olla onnellisen. Karaitkohon kuolo kauvas Kelpo keisarin parista, Kelpo herran kartanoista. Tulkohon tulinen miekka, Joka surmoa sysääpi, Kauvas kuolon karkottaapi Keisarinnamme ko'ista, Suvun suuren säilyttääpi, Ijän pitkäksi pitääpi. Sitä toivoopi toella, Herran hengellä anoopi, Suomen kansa siunoaapi, Varsin vahvalla lukolla, Sinetillä siistimmällä! Totta toivotan minäkin Isän ilmoisen tykönä Kauvan tointa kantamahan Kauvas kartuta ikeä, Ilman tauin tarttumatta, Ilman vaaratta vähintä! Jonka päätän päätöksellä, Aamenella olla annan.

HEIKKI VÄÄNÄNEN.

Heikki Väänänen, myöskin Konsa-Heikiksi nimitetty, mainitaan olleen työmiehenä Oulussa ja eläneen tämän ja viime vuosisadan vaiheella. Luultavasti hän ei ollut edellä mainitun Pietari Väänäsen ja Savon Väänästen sukua, ei siitä ainakaan ole mitään tietoa. Niistä harvoista tiedoista päättäen, joita yleensä on hänen elämästään, näyttää hän olleen niitä parantumattomia runohenkiä, jotka yhäti viettämät ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, voimatta missään löytää lepoa ja rauhaa. Tuommoisesta elämänlaadusta ja onnettomasta taipumuksestaan viinaan Väänänen ei voinut luopua, vaikka hän, niinkuin hänen runonsa näyttävät, kyllä ymmärsi sen elämän varjopuolet. Hän sanotaan olleen varsin taitava viulunsoittaja ja siitä syystä sekä runolahjansa tähden mielellään nähty vieras pidoissa ja tanssipaikoissa. Hän oli aina iloinen ja hänen tarkka muistonsa ja erinomainen sukkeluutensa auttoivat häntä aivan valmistamatonnakin tekaisemaan runon mistä aineesta tahansa. Heikki Väänäsen taipumus viinaan kerrotaan olleen syynä hänen ennenaikaiseen ja surkeaan kuolemaansakin: juovuksissaan oli hän mennyt liian kuumaan uuneen makaamaan ja siihen kuollut.

Runoiliana on Heikki Väänänen tullut kuuluisaksi siitä runosta "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" (pain. Vaasassa 1801), jonka teki pilkatakseen Oulun tullimiesten ahneutta ja joka onkin varsin sukkelasti kokoonpantu. Paitse tätä mainitsee Topelius teoksessaan "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja" Väänäsen parhaimmiksi runot "Kellon kylän Mariasta", "Oulun piioista" (eli "Orjaväestä") ja "Kahveenjuomingista", joista on painattanut kaksi edellistä. Nekin samoin todistavat hänen pilaan taipuvaa runolahjaansa, runo sujuu luontevasti ja hyvin, jos kohta paljon ruotsalaisia sanoja käytetään höysteeksi. Tässä seuraa painettuna runot Kalakukosta ja Kellon kylän Mariasta.

LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.

Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Rytsin[10] ruuasta rumasta, Kummasta kalakukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvainen sisähän, Isossa Itäkylässä Paltamossa mainiossa.

Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhäiltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja, Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten.[11]

Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: "Kusta nyt saisin kumppanita, Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Köpäisemään kaupungissa; On mulla talia taasen, Vielä voitakin vähäisen, Vaikk' on huono heinävuosi, Mure muustakin ruuasta."

Miehet yksiäänisesti Siihen vastaten sanovat: "Meillä on miehillä samoilla Matka pitkä mielessämme; Lähteä sitä pitäisi Alamaahan marssimahan, Kohen Oulua kokehen."

Kohta yksi koiransilmä Sanoopi väen seassa: "Jopahan kotoa kyllä Joulun eellä souetahan; Olis mielessä minulla Lähtö poijes Pohjan maalle; Lähtisin minäkin muuten Köpäisehen kaupungissa, Vaan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut: Vietihin minulta viimein Väkisin vasikan paisti. Kun näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle, Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Poijes matkan pitkän päässä. Kylläpä täällä tarvitseepi Pureskella porvarissa'. Veipä sittekin väkisin, Sen kanssa meni sisälle, Vielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä. Kuin ovat viekkahat viriät Omin mielin ottamahan Talonpoikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aika lailla Minua torui tolvanaksi, Kun en mä kukkoa kätehen Sysännynnä syökärille, Antanunna lemmon lintuu Omalle tulli-nälkäiselle. Kuuluupi kylän puhuvan, Kielilakkarin latovan, Ett' on muutamat monasti Kotonaan nivuiset koiran Pannullansa paistanehet, Rasvan kanssa raskinehet; Voilla sieväksi silattu, Mennessäns' on antanehet Tullimiehelle kätehen, Sysännehet syökärille. Tuon konstin minä kotona Saatan vielä viisahammin Tehä toisehen tapahan."

Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä, Ett'eipä isäntä saisi Kattia kakun sisähän Panna paljaan karvan kanssa. Emäntä isännällensä Sanoopi sanalla tällä: "Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisit sievät, Turkin puuhkat pulskiammat."

Ukko uunilta puhuupi, Partavaari paukuttaapi: "Kylläpä sinä, siivo muori, Oike'in hyvä olisit Syökäreille syölähille; Kun nyt siitä kuoren poijes, Veisitkin nahan väkisin, Ke'en kesken paistumisen, Siitäpä syökärit rupeais Arvelehen aivoissansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa; Siitä mielehen menisi Talonpoikien tavarat; Vastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis. Ann' olla katti karvoinensa, Että tulee tuntemahan, Mit' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan".

Isäntä ihasteleepi, Lie'en vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän. Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli somaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäisi, Paneepi säkin sisähän. Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marssimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen.

Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa; Kumppanit heti kysyvät: Joko nyt jokea meemme, Linnan tullista livumme, Käymme kautta köyhän miehen? Juuruksen tykö tulivat, Kestikievarin keolle.

Siltavouti Simpermanni Oli juossut Juuruksehen Tukkihin haoilla siinä Tietä kiinni kiiruhusti, Ett'ei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana. Ne, jotka jokea aivoit Myllytullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangastullihin kävivät, Pistit ensin pienen leivän Tulliherralle kätehen; Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: "Ketä sinä tällä kerjulaista Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kalakukkoja komeita? Anna mulle muutamainen Teiän maanne maistiksista."

Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa. Hetipä läksi tulliherra, Tämän miehenpä tupahan Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punssit, Vielä viinatkin lisäksi. Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni ka'ulle, Sieltä poikkes porvariinsa.

Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Väänäseltä; Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takaisen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaiselle ilkeälle. Haukkasi palasen päästä, Toukaiseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit; Luuli hauin hampahiksi, Eli lahnan leukaluuksi, -- Eipä usko ensinkänä. Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siellä Karvaisen katin sisällä. Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä: "Enpä tuota turkastakaan Luullut nyt minä poloinen Perkelettä petturiksi; Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhrannunna. Ei sitä tieä ihmisrukka, Mitä syöä syntisparan Vasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorra näitä nähty, Noita ruokia rumia."

KELLON KYLÄN MARIASTA.

Yksi on Maria mainittava Kellon kempissä kylässä, Joka on piikana pi'etty, Mokompana morsianna.

Olin kaunis kasvoiltani, Varsin sievä varreltani, Vaan en kammonut katala Ilkiöitten ilvehiä. Minä mieletöin olinkin, Minä huono huikentelin, Koska tansseihin travasin, Juhlayönä juoksentelin; Hyppäsin hyvällä mielin Joka kampin kantapäillä, Tahoin pystynä pysyä, Kukon lailla kurkistella, Kanan kaunihin tavalla! Kirkkotiellä kinkuttelin, Kirkon penkissä peräti Istuin huono huoletoinna, Istuimen itse rakensin, Kovin laitoin korkialle, Että poikaset poloiset, Nuoret miehet mieluhiset Siellä silmäisit minua, Ajan kaiken katselisit. Vaikka pappi paljon kielti, Kovin haasti hartahasti, Vaan ei malttanut Maria, H----parka huoletoinna Luopua luvattomista, Lihan töistä törkiöistä.

Mulla on kiiltävät kituset, Hopiasta hohtavaiset, Silkkitröijyt siivolliset, Isohalkoiset hamehet, Tykit tyyrihit peräti, Lakit, huivit laaulliset, Paljo muitakin paremmat. Mahan olla onnellinen: Muilla on halvemmat hamehet, Lakit huivit huonommaiset. Nyt on pettänyt peteli, Kultalakki langettanut. Joko polttanen poroksi, Kiukahalle kiiättänen?

Mielen on vienehet minulta, Lakit korjat lappanehet, Entiset hyvät elämät Häpeäksi hämmentynyt. Toivoni tuli tomuksi, Ulos kulki kunniani. Herrat helsasit minua, Talonpojat taluttelit. Enpä yhen ystävänä, Enkä aljuna ajellut, Olin morsian monelle, Oli tuttuja tuhansin, Ylen paljon ystäviä.

Ei ole enää minulla Ylkämiestä yhtäkänä; Hyvät hylkivät minua, Eikä huoli huonotkana: Narrit ei nainehet minua, Eikä konnat korjannehet. Olis paljoa parempi Kunnialla kuljeskella, Kulkea kuputakilla, Hamehella harmajalla, Kuin olla kovin koria, Monen miehen morsianna.